Revisionismi sai alkunsa Saksan sosiaalidemokraattisessa puolueessa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tämän alkuperäistä marxilaisuutta uudistamaan pyrkineen ajatussuunnan merkittävin oppi-isä oli juutalaista syntyperää oleva Eduard Bernstein, joka jo nuorena oli innokas Marxin oppien kannattaja ja aktiivinen jäsen Saksan sosialistipuolueessa.
Rautakansleri Bismarckin säädettyä Saksassa sosialismin kieltävän lain Bernstein joutui maanpakoon, ensin Sveitsiin ja sieltä v. 1887 Lontooseen, missä Bernstein tutustui Friedrich Engelsiin. Lontoosta käsin Bernstein kirjoitti moniin saksalaisiin vasemmistolehtiin tutustuen samalla Englannin poliittiseen elämään. Englannista hän sai myöhemmin revisionismiin vaikuttaneita ideoita Fabian society-nimiseltä järjestöltä, joka pyrki yhdistämään sosialismin ja liberalismin. Englannissa Bernstein tajusi, että Marxin esittelemän proletariaatin vallankumouksen ohella on olemassa muita, rauhanomaisempia keinoja siirtyä sosialismiin.
Bismarckin sosialistilait lakkautettiin 1890, ja näin sosialistipuolueen toiminta Saksassa tuli jälleen lailliseksi. Bernstein itse sai palata Saksaan vasta 1900. Vuonna 1891 puolueelle laadittiin vakaumuksellisen marxilaisen Karl Kautskyn ja Bernsteinin toimesta uusi, kaksiosainen puolueohjelma, joka tunnetaan Erfurtin ohjelman nimellä. Samalla puolue muutti nimensä virallisesti Saksan sosialidemokraattiseksi puolueeksi, SPD:ksi. Kautskyn osuus ohjelmasta käsitti SPD:n periaatteet, sosialistiseen yhteiskuntaan siirtymisen luokkataistelun kautta. Omassa osuudessaan Bernstein taas vaati yhteiskunnallisia uudistuksia kuten esim. yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, puhe- ja kokoontumisvapautta, ilmaista terveydenhuoltoa sekä kahdeksantuntista työpäivää. Ohjelman sisältö oli hyvin ristiriitainen: Kautskyn osa ohjelmasta oli selvästi marxilainen, kun taas Bernsteinin osuus reformistinen, eikä edes välttämättä Marxin oppien mukainen. Osien välillä oli selvää jännitystä, ja Erfurtin ohjelma oli perustana SPD:ssa myöhemmin tapahtuneeseen kahtiajakautumiseen marxilaisiin vallankumouksellisiin ja revisionisteihin, aivan kuten Venäjän sosialidemokraattinen puolue jakaantui Lontoon puoluekokouksessa 1903 Leninin johtamiin vallankumouksellisiin bolsevikkeihin sekä maltillista linjaa kannattaviin mensevikkeihin. Kuitenkin on huomattava, että reformismi ja revisionismi olivat kaksi eri aatesuuntaa. Reformismi oli voimissaan ennen revisionismia, joka sai nimensä vasta 1900-luvun alkuvuosina Alfred Nossigin teoksen "Sosialismin revissioni" mukaan.
Toden teolla revisionismi sai alkunsa Bernsteinin julkaistessa Englannissa ollessaan sarjan artikkeleita Karl Kautskyn lehdessä Neue Zeit vuosien 1896 ja 1898 välisenä aikana. Bernstein tunsi tarvetta uudistaa Marxin teoriaa ja kokosi ajatuksensa kirjaksi, joka julkaistiin vuonna 1899 nimellä Die Voraussetzungen des Sozialismus und die Aufgaben der Sozialdemokratie (suom. Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät). Bernsteinin pettymykseksi puoluekokous hylkäsi hänen näkemyksensä kahdesti, vuosina 1899 ja 1903. Huolimatta yrityksestään yhdistää teoria ja käytäntö hän ei onnistunut voittamaan puolueen reformistien kannatusta puolelleen. Reformistit eivät olleet kiinnostuneita teorian merkityksestä politiikassa, heidän mielestään teorian sekoittaminen käytännön politikointiin toimi ainoastaan politiikkaa rajoittavana tekijänä.
Revisionismin synnyn taustalla oli se tosiasia, että Marxin ennustukset kapitalismin kehityksen nopeudesta sekä monopolisoitumisen keskittymisestä eivät olleet pitäneet paikkaansa. Myöskään työväenluokan asema ei ollut huonontunut Marxin ennustamalla tavallla, vaan vastoin Marxin ennustuksia se oli parantunut. Marxin ennustusten kohtalo on täysin ymmärrettävä, sillä hänen olisi täytynyt olla selvänäkijä, mikäli hän olisi täysin voinut edeltä käsin ennustaa yhteiskunnalliset muutokset. Hän ei voinut ottaa teksteissään huomioon, miten yritykset, niiden koko ja maailmankauppa tulisivat tulevaisuudessa kehittymään. Bernstein osoitti Marxin ennustukset vääriksi keräämänsä laajan, eri talouden sektoreiden kehitystä havainnollistavan tilastollisen aineiston avulla.
Sanana revisionismi tarkoitaa sosialismin aatteellista uudistamista. Vaikka revisionismin periaatteet poikkeavat merkittävästi Marxin alkuperäisistä ajatuksista, ne eivät ole Bernsteinin mukaan anti-marxilaisia. Ne ovat sopusoinnussa Marxin teorian perusajatusten kanssa, vaikkakaan Marx ei ole niitä itse ole kirjoittanut. Marxin ja Engelsin luhistumisteorian toteutuminen oli revisionistien mukaan käytännössä epätodennäköistä, sillä kapitalismilla oli odottamaton kyky parantaa omia sairauksiaan. Yksi revisionistien perusajatuksista oli perinteisen luokkataistelu-ajatuksen hylkääminen. Revisionistit uskoivat, että sosialismiin siirtymiseen on muitakin keinoja kuin proletariaatin toteuttama vallankumous. He kannattivat yhteiskunnan asteittaista uudistamista rauhanomaisin keinoin parlamentaarisia keinoja hyväksikäyttäen. Bernsteinin mielestä sosialidemokraattien tuli pyrkiä mahdollisimman suureen edustukseen kansanedustuslaitoksessa ajaakseen työväestön etuja. Lisäksi Bernstein oli valmis hylkäämään ajatuksen sosialidemokraattisesta puolueesta pelkkänä työväenpuolueena. Päinvastoin, Bernsteinin mielestä sosialidemokraatien tuli liittoutua muiden puolueiden kanssa saadakseen vaikutusvaltaa parlamentissa sekä houkutella puolueen riveihin jäseniä työväenluokan ulkopuolelta.
Bernsteinin mielestä demokratia, sosialidemokraattien lempilapsi, oli sosialismin erottamaton kumppani. Vain soveltamalla demokratian periaatteita massat voisivat saada vapautuksen. Massaliikkeen ollessa tarpeeksi vahva voitaisiin massojen tahto toteuttaa demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän avulla.
Revisionistien sekä muiden poliittisten ryhmien, lähinnä vasemmistoliberaalien, yhteistoimintaa parlamentissa edesauttoi Bernsteinin ajatus, jonka mukaan liike itsessään oli päämäärää tärkeämpi. Ryhmien lopullisten tavoitteiden ollessa erilaiset oli helpompaa keskittyä poliittiseen toimintaa, kun lopullista päämäärää ei painotettu kovin voimakkaasti. Voidaankin miettiä, mitä Bernstein sitten tarkoittaa sanoessaan: "...liike, kehitysten sarja, on kaikki kaikessa, ja että jokainen yksityiskohtaisesti määrätty lopullinen päämäärä sen rinnalla on arvoton." (Bernstein 1910, s. 253) Tällä Bernstein tarkoitti, että jos päämäärä on liikkeen määräävä tekijä, se ennemmin tai myöhemmin muodostuu esteeksi ja suluksi "liikkeen todellisen, tietoperäisen ja käytännöllisen edistyksen tielle." Sen sijaan, että jatkuvasti tuijotettaisiin kohti tunnelin päässä häämöttävää epämääräistä valoa, oli revisionistien Bernsteinin mielestä keskityttävä kaikin voimin parantamaan edustamiensa ihmisten, etenkin työläisten, asemaa parlamentarismia hyväksi käyttäen. Bernstein sanoikin, että työväestön aseman parantaminen on puolueen tärkein tehtävä. Sen eteen on tehtävä kompromisseja ja pyrittävä liittoutumaan muiden poliittisten liikeiden kanssa, sillä prioriteeteissa työläisten asiat kulkevat poliittisen valtataistelun edellä.
Bernstein sai ajatustensa julkaisun myötä vastaanottaa kovaa kritiikkiä; varsinkin SPD:n marxilaista vallankumousteoriaa kannattanut vasemmistosiipi Rosa Luxemburgin johdolla oli revisionismin ajatuksia vastaan. Heidän mielestään ainoa "oikea" tie sosialismiin oli vallankumouksen tie. Luxemburgista tuli Bernsteinin pitkäaikainen vihollinen, ja osaksi hänen syytään on, että Bernsteinin teoreettisia tekstejä on tulkittu niin paljon väärin (Fletcher 1987, s. 47). Myös Lenin arvosteli Bernsteinia ja revisionisteja heidän tavastaan tarkastella talouselämän kehittymistä. Leninin mukaan revisionistit olivat Marxin ennustuksia kumotessaan ottaneet huomioon ainoastaan muutaman viimeisen vuosikymmenen taloudellisen kehityksen. Saadakseen kokonaiskuvan talouden kehittymisestä oli Leninin mielestä tutkittava pidemmän aikavälin tapahtumia.
Jo vuonna 1879 Bernstein ja kaksi hänen aatetoveriaan Karl Hochberg ja Carl August Schramm kohtasivat kritiikkiä, vieläpä hyvin arvostetulta taholta. Bernstein oli toveriensa kanssa julkaissut artikkelin, jossa he kirjoittivat Saksan sosialidemokraattisen puolueen massapuolueeksi muuttamisen puolesta. Tästä kimmastuneena Marx ja Engels lähettivät kiertokirjeen puolueen silloiselle johdolle, jossa he arvostelivat jyrkästi kolmikon kirjoitusta. Marxin ja Engelsin mukaan massapuolueeksi muuttuminen pettäisi työväestön ja tekisi puolueesta porvarien temmellyskentän. Työväestön tuli vapauttaa itse itsensä. Marx ja Engels eivät tosin nähneet estettä sille, että taustansa hylänneet kapitalistit liittyisivät työväenpuolueeseen. Samaan hengenvetoon herrat tosin toteavat, että kapitalistit toisivat kaikesta huolimatta huonoja vaikutteita sekä petollisen ilmapiirin työväestön keskuuteen.
Revisionismi siis kohtasi omana kukoistuskautenaan ankaraakin kritiikkiä, varsinkin vasemmistomarxistien taholta. Bernstein itse pyrki toteuttamaan revisionistien periaatteita toimimalla kansanedustajana yli kahden vuosikymmenen ajan. Hän kuoli lähes tuntemattomana joulukuussa 1932, kuusi viikkoa ennen natsien valtaantuloa. Bernsteinin kuolema ei tarkoittanut kuoliniskua revisionismille, vaan monien Länsi-Euroopan maiden kommunistipuolueet ottivat sen periaatteita puolueohjelmansa rungoksi 1950- ja 60-luvuilla.
*
Bernstein, Eduard (1910). Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät. Porvoo: WSOY.
Bernstein, Eduard (1982). Sosialidemokratian revisionismi. Helsinki: Tammi.
Engels, Friedrich ja Marx, Karl (1879). "Strategy and tactics of the class struggle." A private circulation letter from Marx and Engels to Germany¹s Social-democratic leadership.
September 17-18 1879. Löydettävissä World Wide Web-osoitteesta:
econ-www.newcastle.edu.au/economics/marx/Archive/1879-reformists.txt
Fletcher, Roger (1987). "The life and work of Eduard Bernstein." Teoksessa Roger Fletcher (toim.), Bernstein to Brandt. A Short History of German Social Democracy, s. 45-53. London: Edward Arnold.
Liedman, Sven Eric (1993). Från Platon till kommunismens fall. Stockholm: Bonnier Alba.
Tegel, Susan (1987). "The SPD in imperial Germany, 1871-1914." Teoksessa Roger Fletcher (toim.), Bernstein to Brandt. A Short History of German Social Democracy, s. 16-24. London: Edward Arnold.
Mikko Väyrynen