Autonomia liikkeessä

Uusien kirjojen uudet tulkinnat herättävät usein intohimoja.Suomen historian vuosista 1809 - 1917 on viime aikoina ilmestynyt useampikinkokonaistulkinta. Yksi niistä, Matti Klingen kirjoittama, on ollutpohjana vilkkaalle ja kiivassanaisellekin keskustelulle. Keskustelussa MarttiHäikiö ja Eino Jutikkala epäilevät että Suomenautonomian aika ei ollut Suomelle niin suotuisaa kuin yleensä esitetäänja että Ruotsin vallan alle jääminen olisi ollut Suomen kehitykselleparempi vaihtoehto. Toista mielipidettä, jonka mukaan autonomian aikaoli välttämätön suomalaisen kansakuntavaltion syntymiselle(ja myöhemmin itsenäistymiselle), edustavat Klinge ja Osmo Jussila.

Lyhyen ajan sisällä on ilmestynyt kolme yleisesitystä Suomenhistoriasta vuosilta 1809 - 1917: meille kaikille tuttu Suomen poliittinenhistoria 1809 - 1995, professori Matti Klingen kirjoittama SchildtsinFinlands historian 3. osa Kejsartiden sekä Hallintohistoriakomiteanviimeinen julkaisu mammuttimainen Suomen keskushallinnon historia 1809- 1996. Keskushallinnon historian autonomiaa koskevan osan ovatkirjoittaneet Osmo Jussila, Raimo Savolainen, Lars Westerlund, SeppoTiihonen ja Heikki Ylikangas. Poliittisen historian kannaltayksi kiinnostavimmista osista on Jussilan kirjoittama osuus Kenraalikuvernööri,ministerivaltiosihteeri ja senaatti.

Emanuel Thelning: Porvoon valtiopäivien avajaiset 1809 (yksityiskohta).1809 - 1812, öljy, 222 x 300 cm. Porvoon tuomiokapituli

Suomen poliittinen historia -teoksessa Jussila jatkaa PäiviöTommilan aloittamalla ja Jussilan itsensä sekä Keijo Korhosenjatkamalla tutulla linjalla, jonka mukaan Suomen asemaa yritetäänymmärtää ensisijaisesti Venäjän imperiumin osana.Samalla lopullisesti rikotaan ainakin 1960-luvulle asti vallinnutta hyväksyttyätotuutta, joka perustui suomalaisen osapuolen väitteisiin viime vuosisadanvaihteen laillisuuskiistassa. Klinge katselee Suomea vielä laajemmasta,eurooppalaisesta (eurooppalais-venäläisestä) perspektiivistä.Tätä Klinge pitää kirjansa uutena antina. Näkökulmaon hyvin perusteltu, Suomihan pysyi aatemaailmaltaan pitkälti länsieurooppalaisenaläpi 1800-luvun, tukahduttavan sensuurin alaisenakin. Jussilan sanoin:"Sen [Suomen] niin taloudellinen kuin henkinenkin orientaatio kohtiuutta isänmaata tapahtui tavattoman hitaasti."[1]

Edellä mainitussa teoksessa Jussila esittää Suomen itsehallinnonperustuneen itsevaltiaan johtamassa suurvallassa suomalaisiin hallintovirkamiehiinHelsingissä ja Pietarissa sekä - mikä on uutta -myös kenraalikuvernööreihin. Viime vuosisadan vaihteessakäyttökelpoinen tulkinta suojelevista perustuslaeista on saanutväistyä todellisuuden kuvaamisen tieltä. Jussilan ilmaisunmukaan otetaan etäisyyttä sortovuosiin. Hallinnon ja autonomiankehittyminen ns. valtioyönä (aika jolloin säätykokoustaei kutsuttu koolle 1809-63) osoittaa Suomen poliittisen historian 1800-luvunensimmäisellä puoliskolla olevan keskeiseltä osaltaan hallintohistoriaa.Tätä merkittävämmäksi tämän ajan osaltakasvaa uusi Keskushallinnon historia.

Klingen ja Jussilan esityksissä on huomiolle pantavaa se, ettäkumpikaan ei käytä otsikossa autonomia-sanaa: Jussilalla otsikkonaon Suomi suuriruhtinaskuntana ja Klingellä Kejsartiden (keisariaika).Klinge selittää tätä alla mainitussa kirjoituksessaansillä, että autonomia-nimitys on yleistynyt vasta 1950-luvulla(vaikka sitä ensimmäisen kerran käytti tiettävästijo J.J. Nordström 1840-luvulla) ja "se sisältääepärankelaisen idean nähdä periodi toisen (myöhemmän)esiasteena". Lisäksi se Klingen mukaan viittaa vain yhteen historianaspektiin, millä hän ilmeisesti tarkoittaa Suomen hallinnon erillisyyttäVenäjän hallinnosta. Tässä mielessä autonomia-nimitysonkin riittämätön yleishistorialliselle esitykselle, mitäKlingen Kejsartiden on. Klinge kertoo myös "keisariajan"olevan vanha ja aikanaan yleisesti käytetty termi.


Prof. Matti Klinge


Akateemikko Eino Jutikkala


Prof. Osmo Jussila


Dos. Martti Häikiö

Taistelevat tiedemiehet

Poliittisen historian dosentti Martti Häikiö kirjoitti Klingenkirjasta artikkelin Helsingin Sanomiin (2.2.1997) ja aloitti samalla keskustelunsuuriruhtinaskunnan ajan suosiollisuudesta Suomelle. Häikiölleovat vastanneet sekä Klinge (HS 11.2.) että Jussila (HS 15.2.).Keskusteluun on osallistunut myös Akateemikko Eino Jutikkala Jussilallesuunnatussa vastauspuheenvuorossa (HS 19.2.). Studia Finlandica -luennollaan(6.2.) Jutikkala esitteli samankaltaisia ajatuksia kuin Häikiö.Keskustelua ovat jatkaneet vielä Häikiö (HS 23.2) ja Klinge(HS 1.3.).

Ensimmäisessä kirjoituksessa Häikiö väittää,että Klingen antama "arvoväritys vuosille 1809-1917on todellisuudelle vieras, aivan liian myönteinen. Suomen joutuminenVenäjän imperiumin osaksi ei ollut Suomelle onni vaan kehityksenjarru." Väitteensä tueksi Häikiö esittäämonta seikkaa: Venäjän keisarit olivat itsevaltiaita, "luunkoviadiktaattoreita", "mielipiteen muodostusta kahlitsi erittäinvoimakas sensuuri" ja "virkamiesvaltio jäykisti elinkeinojenkehitystä".

Häikiön mielestä Suomen 1800-luvun kansallisen kehityksenihailu juontaa juurensa väärästä vertailukohdasta. Hänenmukaansa 1700-luvun loppupuolen kiroihin vertaamisen sijasta Suomen kehitystätulisi verrata 1800-luvun Ruotsiin tai siihen vuonna 1814 liitettyyn Norjaan.Hän aloittaakin samalla jossittelun siitä, miten Suomi olisi kehittynyt,mikäli se olisi jäänyt Ruotsin vallan alaisuuteen. Edellämainitun vertailun vaikeus piilee Häikiön mukaan siinä, että"Suomessa ei juuri tunneta ketään ruotsalaista Kustaa III:njälkeen ennen Olof Palmea ja kuningatar Silviaa". (Tuossa Häikiökyllä liioittelee, kouluhistorian pohjalta voin lisätä lonkaltaainakin Kustaa IV Aadolfin, Tage Erlanderin ja ... no, vaikka August Strindbergin.)

Häikiö listaa koko joukon asioita, jotka Ruotsissa tapahtuivatsuotuisammin kuin Suomessa: muun muassa vallan kolmijako vuoden 1809 hallitusmuodossa,liberaali sananvapauspolitiikka, taloudellinen kasvu 1830-luvulta lähtien,kuninkaan vallan kaventaminen, elinkeinovapaus, naisille oikeuksia, kaksikamarisetvaltiopäivät 1860-luvulla. Suomessa toteutetut uudistukset olivathänen mielestään "parhaimmillaan keisarin sietämäkopio Ruotsin ja Länsi-Euroopan toimenpiteistä". Suurimpienkysymysten osalta - suomen kielen asema ja Suomen mahdollinen itsenäistyminenRuotsin vallan alla - Häikiö kehottaa niinikäänkatsomaan esimerkkiä Norjasta, jossa syntyi kaksikin kansalliskieltä(liekö sitten myöhemmin ollut Norjalle siunaus vai kirous?) jajoka itsenäistyi helposti kansanäänestyksellä vuonna1905. Täytyy kuitenkin muistaa, että Ruotsin kieli ei ollut olluthallitseva kieli Norjassa ennen vuotta 1814, eikä Ruotsin ja Norjanvälinen personaaliunioni ollut samankaltainen unioni kuin Suomen jaRuotsin tai Suomen ja Venäjän välillä.

Joissakin kohdissa Häikiö tuntuu olevan itse "vanhan hyväksytyntotuuden" uhri. Hänen mukaansa autonomian aika tulisi jakaa syväjäädytykseen,muutaman vuosikymmenen vapaampien tuulten aikaan ja erittäin vaikeaanirtautumiseen Venäjästä. Tässä huomio kiinnittyyensimmäiseen vaiheeseen. Siinä kuten parissa muussakin kohdassaHäikiö tuntuu antavan liian suuren merkityksen sille, ettei säätykokoustakutsuttu koolle puoleen vuosisataan. Häikiön valtioyö onvanhan tavan mukaan hyvin konkreettinen ja ankea. Tosiasia kuitenkin on,että tuona aikana Suomen autonomia kehittyi, kuten kehittyi myöstalous mukanaan ihmisten hyvinvointi (tästä vaikkapa esimerkkinäkulutustavarateollisuuslaitosten kiivas perustaminen 1840- ja etenkin1850-luvulla). Saksalaisen historioitsijan Robert Schweitzerin mukaanvaltiopäivien puuttumisessa onkin Suomen autonomian oleellisin piirre:se ei ollut säätyautonomiaa (kuten Baltian maissa) vaan hallintoautonomiaa.

Jos kuitenkin halutaan nähdä vuoden 1863 valtiopäivien aloittavanperustuslaillisen hallituskauden, voidaan sitä edeltävääaikaa kutsua ohjesäännölliseksi hallituskaudeksi (1812 kenraalikuvernöörinohjesääntö ja etenkin 1826 valtiosihteerinviraston ohjesääntö,joka rajasi kaikkien tärkeimpien asioiden esittelyn sille itselleen,siis kenraalikuvernöörin esittelyoikeuden ulkopuolelle).

Kaikkinensa Häikiön kritiikki Klingeä kohtaan osuu osittainvarmasti oikeaan, onhan Klinge helpompi persoonana sijoittaa kultaiselle1800-luvulle, jolloin yliopisto oli vielä Yliopisto ja ylioppilaatHerra Ylioppilaita.

Kun Klingen vastauksesta riisuu lapselliset henkilökohtaisuudet jasuorat Häikiön ammattitaitoon kohdistuvat syytökset (Klingetuntuu pitävän epämiellyttävänä, ettäHäikiö, joka ei ole erikoistunut autonomian aikaan, esittäähänelle kritiikkiä siitä. Toisaalta Klinge itse on kirjoittanutkivikaudesta - ja mitähän hän sanoisi tämänartikkelin kirjoittajan ammattitaidosta?) jäljellä ei jääpaljoa, mutta sentään jotakin: Klinge vetoaa taloushistorioitsijoihimme,"jotka ovat osoittaneet, Suomi oli vuonna 1809 ehkä Euroopan köyhinmaa, mutta Maailmansotaan mennessä se oli noussut eurooppalaisen keskitasontuntumaan". Samoin hän kuvaa tuota vuosisataa koko suomalaisenkulttuurin nousemisena suhteellisesti korkeammalle kuin koskaan sitäennen tai sen jälkeen. Suomi urbanisoitui, kansainvälistyi, kouluttautui;sekä henkinen että aineellinen hyvinvointi nousivat Klingen mukaan1800-luvulla ennennäkemätöntä vauhtia. Vaikka kehitysmuuallakin Euroopassa kulki samaan suuntaan, ei voitane väittäävastaan, etteikö kehitys Suomessa olisi ollut suhteellisesti huomattavannopeaa (mikä tietenkin johtui alhaisesta lähtötasosta).

Albert Edelfelt: Ruoholahden eukkoja kirkonmäellä (yksityiskohta).1887, öljy, 131 x 159 cm, Ateneumin taidemuseo.

Sen sijaan esimerkiksi Suomen kuvataiteen ns. kultakauden osalta viime vuosisadanvaihteessa voidaan esittää voimakkaita epäilyjä, johtuikose yhteydestä Venäjän imperiumiin. Tuon ajan merkittävinaatevirtaus, nationalismi, olisi varmasti saavuttanut Suomen vielähelpommin ilman sensuuria ja Tukholman kautta kiertämistä. Suomalaisettaiteilijat muutenkin suuntautuivat enemmän läntiseen Eurooppaankuin Pietariin (esimerkkeinä Edelfelt, joka viihtyi Pariisiissa jaGallén-Kallela, joka Euroopan lisäksi matkusteli myös senrajojen ulkopuolella) ja omaksuivat sieltä mannermaisia virtauksia.Toisaalta venäläistämistoimenpiteet epäilemättäloivat tilauksen kantaaottavalle ja suomalaisuuden juuria korostavalle kuvataiteelle.

Osmo Jussila keskittyy vastauksessaan asialinjalle. Hän korostaa, ettäautonomian ajan menestystarinassa on kova ydin: "Suomesta tuli vuodesta1809 lähtien oma valtio ja kansakunta omine valtiopäivälaitoksineen,rahoineen ja muine laitoksineen." Suomen kielen asemasta Jussila kirjoittaa,että se sai Venäjän valtion tuella tasa-arvon ruotsin kielenkanssa 1902. Jussila epäilee, että Ruotsinkin vallan alla suomenkielen kehitystä olisi voitu edistää valtiollisin toimenpitein,mutta "varmaa on ettei Ruotsin hallituksella olisi ollut siihen yhtävoimakasta poliittista motiivia kuin Venäjän hallituksella".Tämä motiivi oli luonnollisesti pyrkimys loitontaa Suomea entisestäemämaasta.

Jussila korjaa Häikiötä siinä, että autonomiantutkijat ovat kyllä verranneet Suomen kehitystä Norjaan. Ja nimenomaansen vuoksi, että niiden kehitys on samankaltainen. Sekä Suomenettä Norjan erityisasema 1800-luvulla johtui siitä, ettäne irroitettiin vanhasta ja liitettiin osaksi uutta valtiota. Tässäpiilee Jussilan mukaan Häikiön suurin harha: Häikiöei näe sitä, että ilman Ruotsiin liittämistä Norjankehitys ei olisi ollut lähtökohtaisesti niin suotuisaa. Kutenei Suomenkaan ilman Venäjään liittämistä. Vainsen vuoksi Suomeen perustettiin oma keskushallinto (etenkin senaatista kehittyiitsehallinnon kannalta merkittävä instituutio) ja aikanaan omaraha ja valtiopäivät.

Mikäli Suomi olisi jäänyt osaksi Ruotsia, Jussilan mukaantäältä olisi jatkettu entiseen tapaan käymistäherrainpäivillä Tukholmassa. Toisen vallan valtiopäivilleosallistumista ei ainakaan Snellman pitänyt vapautena. Hän katsoiSuomen autonomian perustuvan nimenomaan Venäjän itsevaltaiseenjärjestelmään. Snellman ennusti, että keisarin vallankaventumisen myötä Venäjälle perustettavien liberaalistenlaitosten mukana Suomikin saavuttaisi vapauden, "mutta vapauden lähettääedustajamme johonkin kansalliskokoukseen - Moskovaan".[2] Tätänäkökulmaa korostaa myös Klinge viimeisimmässäkirjoituksessaan.

Jussila on samaa mieltä Häikiön kanssa siinä, ettäosana 1800-luvun Ruotsin valtakuntaa Suomi olisi ollut osallinen aikaisemminmainituista positiivisista asioista. Lisäksi Jussila korostaa, ettäjopa edellä mainitut Suomen autonomian kovan ytimen osat olivat "seuraustaenemmän tai vähemmän sattumatekijöistä ja sitenpoikkeuksia sääntöön, joka oli inkorporaatio ja venäläistäminen".Esimerkiksi jokainen kenraalikuvernööri tuli Suomeen tehtävänäänSuomen lähentäminen Venäjään ja venäläistämisyrityksiäja itsehallinnon rikkomuksia tapahtui paljon ennenkin ns. sortovuosia. Tässäsyy, miksi Jussila kirjoittaa vastauksessaan sortovuodet lainausmerkkeihin:tosiasiassa ne olivat luonnollinen seuraus läpi koko 1800-luvun kestäneestäkehityksestä. Niiden mentaalinen merkitys oli toki paljon suurempi,aikalaiset kun eivät tietämättömyyttään (osittainsuomalaisen propagandan vuoksi) osanneet sijoittaa helmikuun manifestiahistorialliseen kontekstiin. Tällä kaikella Jussila vastaa Häikiönsyytökseen siitä, että autonomian tutkijat yleensä yrittäisivätluoda valheellisen positiivista kuvaa Suomen historian vuosista 1809-1917.

Edellisen kappaleen "jussilalaiseen" tulkintaan yhtyy myösakateemikko Jutikkala. Studia Finlandica -luennolla Jutikkala sanoi,että Venäjään liittäminen "ei välttämättäollut mikään edistysaskel Suomen historiassa". Siis samaajatus kuin Häikiöllä, mutta lievemmin ilmaistuna. Jutikkalanmukaan Ruotsin vallan alla suomalaiset olivat tasavertaisia kansalaisiaruotsalaisten kanssa ja he käyttivät yhtälailla valtaa, muttaVenäjää hallitsi itsevaltias ja liittämisen myötäSuomi tuli sidotuksi sille vieraaseen kulttuuriin. Vastauksessaan Jutikkalasanoo päätyneensä näihin ajatuksiin nimenomaan Jussilantutkimusten vuoksi. "Suomen historiankirjoituksen esijussilalaisenakautena en olisi kysymystä näin asettanut." Jutikkala sensijaan toppuuttelee jossittelua siitä, miten Suomi olisi kehittynytmikäli se olisi jäänyt Ruotsin yhteyteen. "On syytäkorostaa, että tieteellisesti voidaan tutkia vain sitä, mitensuomalaisten asema muuttui vuonna 1809."

Viimeisimmässä kirjoituksessaan Häikiö perääKlingeltä perusteluja tämän väitteelle, että "Suomenolojen koheneminen viime vuosisadalla on nimenomaan keisari-yhteyden ansiota".Häikiö esittää rinnastuksia Norjaan, joka niinikääntuotti suurmiehiä taiteen saralla. Kultakauden suomalaistaiteesta Häikiöesittää samoja ajatuksia kuin edempänä on esitetty.Suomen talouden veturin, metsäteollisuuden, kehityksenkäänHäikiö ei katso johtuneen keisari-yhteydestä, vaan Länsi-Euroopanmarkkinoiden avautuminen oli seurausta "uuden tekniikan läpimurrostaja yhteiskuntien nykyaikaistumisesta". Mielenkiintoisia ovat myösHäikiön näkemykset Suomen itsenäistymisestä jaVenäjän vallan mukanaan tuomien muutosten merkityksestä siinä.Häikiö tarkastelee Jussilan korostuksia ja kysyy, olisiko Suomiitsenäistynyt ilman Jussilan määrittelemiä autonomiankovan ytimen osia. Häikiö esittää esimerkkeinäViron, Irlannin ja "parikymmentä muuta kansakuntaa", jotkaitsenäistyivät Suomen kanssa samoihin aikoihin. "Oliko niilläkaikilla valmiina senaatti ja oma raha itsenäisyyden ytimenä?",hän kysyy retorisesti.

Häikiön mielestä Suomen itsenäistymisen historiaa eisaa vähätellä tutkimalla sitä vain Venäjän,ja sattuman, lahjana, vaan mukana täytyy kuljettaa sellaisia käsitteitäkuin itsenäisyystahto ja vapaudenrakkaus. Tästäkin Klingeon Häikiö kanssa eri mieltä. Klingen mukaan edellä mainitutkäsitteet ovat merkittäviä vasta vuosien 1918 ja 1939 osalta.Keisariajalla ne eivät olleet "missään tapauksesa dominoivia".Hänen mukaansa Suomen itsenäisyys johtui lähinnä suuristamaailmanhistoriallisista tapahtumista ja vasta myöhemmin on vuosiin1917-18 yritetty projisoida itsenäisyystahtoa, jota todellisuudessa"oli vielä 1917 kovin työlästä nostattaa".

Jos kaikki olisi tapahtunut toisin

Jutikkalan toppuuttelusta huolimatta jatkan jossittelua Suomen kohtalostavuonna 1809. Mikäli oletetaan, että Suomi olisi jäänytosaksi Ruotsin valtakuntaa, täytyy myös olettaa, että Ruotsiolisi voittanut vuosien 1808-09 sodan tai ainakin pystynyt pysäyttämäänVenäjän hyökkäyksen jo sen alkuvaiheessa. Silläniinkin aikaisin kuin maaliskuun lopussa 1808 julistettiin, että ruotsalainenSuomi on liitetty lopullisesti Venäjään. Näin tarkasteltunavoidaan pitää epätodennäköisenä, ettämitään vallankumousta olisi Ruotsissa tapahtunut. Pikemminkinmenestyksekäs sota olisi vahvistanut Kustaa IV Aadolfin asemaa ja vuoden1809 liberaalimpi hallitusmuoto olisi jäänyt haaveeksi. (Tämäolisi toki ollut todennäköisesti vain kehityksen hidaste eikäeste.) Tästä huolimatta voidaan kysyä, olisiko ruotsalainenSuomi todennäköisesti itsenäistynyt ensimmäisen maailmansodanaikoihin (sodalla sinänsä ei välttämättä olisiollut kuin välillinen merkitys, koska Ruotsi ei siihen osallistunut).Kuten Häikiö toteaa, "kansallisuusaate ja kansanliikkeidenläpimurto olivat 1800-luvun lopulta lähtien niin väkeviävoimia, että ne kykenivät murtamaan suuremmatkin imperiumit kuinRuotsin". Olisiko ruotsalaisen Suomen eliitillä ollut halua taitarvetta ohjata suomalaisuusaatteen syntyä ja kehitystä? Tämäon vaikea kysymys, johon itse vastaisin, että ei olisi ollut. Turunpysyessä pääkaupunkina ja Uudenmaan kaltaisen väestö-ja elinkeinoelämäkeskittymän syntyminen Suomenniemen lounaisalueelle(ehkä Turku-Loimaa-Tampere linjan kautta Pohjanmaalle) olisi kylläpitänyt turkulaisen ruotsinkielisen eliitin vanhaan tapaan Tukholmaanpäin kallellaan.

Edellä jo esitettyyn keskushallinnon merkitykseen Suomen itsenäistymisessäJutikkala sanoi luennollaan varovaiselle tyylilleen uskollisena, että"maa sai omat hallintovirastot, jotka aikanaan olennaisesti helpottivatitsenäisen valtion toimintojen aloittamista". Olivatko ne välttämättömiä?Kuten Häikiö on esimerkeillään osoittanut, kaikkiallane eivät suinkaan olleet. Näistä esimerkeistä huolimattavoidaan olettaa, että ainakin Venäjän vallan alta itsenäistymisellene olivat Suomelle välttämätön edellytys. VaihtoehtoisenRuotsin vallan aikana en usko, että Suomen hallintoa olisi järjestettyniin, että Turku olisi noussut vastaavaan asemaan kuin Helsinki todellisuudessanousi. Jussilan mukaan joka tapauksessa omien valtiollisten elinten puuttumisenvuoksi suomalaista kansakuntavaltiota ei olisi syntynyt.

Mitä pitemälle ajassa mennään, sitä villimmäksijossittelu käy. Mielestäni lähes varmaa on, että talvisotaolisi vältetty, koska Leningradilla (Pietarilla) olisi jo 1700-luvultalähtien ollut turvallisuusvyöhyke länteen päin. Tiedäsitten, olisiko Viipuri kasvanut niin merkittäväksi, ettäsen takia Neuvostoliitto Stalinin johdolla olisi Suomeen hyökännyt.Hitleriä olisi kuitenkin todennäköisesti kiinnostanut Suomen(Ruotsi-Suomen?) pitkä yhteinen raja Neuvostoliiton kanssa. Tästäeteenpäin lienee turha jatkaa.

Jossittelulla on harvoin merkitystä historiankirjoituksen kannalta.Äärimmilleen vietynä sillä ei ole kuin viihteellisenkuriositeetin arvo. (vrt. "Nii-i. Ja eihän koko poliittista historiaakaanolisi, jos ihmiset olisivat kaloja."[3]) Mutta silloin kun se on hyvinargumentoitua, se on tärkeä osa keskustelua. Jossitteleva (kontrafaktuaalinen)historiankirjoitus parhaimmillaan auttaa meitä ymmärtämäänmenneisyyttä paremmin. Aina kun jotakin tapahtuu, jotakin muuta jäätapahtumatta. Näiden "tapahtumattomien" ja niiden syidenselvittäminen kuuluu myös historioitsijoiden toimenkuvaan. Kunjossitellaan ja oletetaan, että "tapahtumaton" olisikin tapahtunut,voidaan sen avulla ehkä paremmin ymmärtää todella tapahtuneenmerkitys. Edellä kuvatussa keskustelussa on mielestäni monessakohdassa saavutettu tämä rakentavan jossittelun taso. Toivottavastikeskustelu jatkuu vielä mielenkiintoisempana ja rakentavampana.

Milka Sunell

Artikkelissa olen käyttänyt taustatietona mm. Osmo Jussilankäynnissä olevaa luentosarjaa Suomen suuriruhtinaskunnan historiasta(keskiviikkoisin klo 14 - 16, U37 ls1), mistä johtuvat osittainjussilalaiset painotukset. Painotukset ovat täysin tietoisia.

Viitteet

1 Osmo Jussila, Kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri jasenaatti, teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809 - 1996, 51.

2 Tässä lähteenä Osmo Jussila, Suomi suuriruhtinaskuntana,teoksessa Suomen poliittinen historia 1809 - 1995, 80, 83.

3 Marko Junkkari ja John Lagerbohm Poleemi 3/93:n pääkirjoituksessa.




Uusia ja hyödyllisiä kirjoja

Suomen Keskushallinnon historia 1809-1996. Useita eri kirjoittajia, julkaisijaHallintohistoriakomitea. Helsinki 1996, 450 mk.

Ne jotka ovat allekirjoittaneen ohella ihmetelleet, mihin Hallintohistoriakomitea,josta niin paljon on puhuttu, tähtää, ovat saaneet vastauksen.Yli kymmenen vuotta toiminut komitea on saanut työnsä päätökseenja lopputyönä on julkaistu lähes tuhatsivuinen (noin nelikiloinen!)yleisesitys Suomen keskushallinnon historia. Kirjan arvovaltainen kirjoittajakuntaedustaa oman alansa huippua. Jokainen, joka haluaa ymmärtääSuomen historiaa, löytää tästä kirjasta varmastikorvaamatonta tietoa. On käsittämätöntä, etteisitä ole julkaistu useammassa osassa. Voi vain toivoa, että joskusilmestyy useampiosainen vaikkapa pokkaripainos, joka sopisi paitsi kassiinja yöpöydälle myös paremmin opiskelijan kukkarolle.

Hallintohistoriakomiteaa voidaan pitää polholaisten kultasuonena.Sen jäsenistöön kuuluivat mm. laitoksemme professori OsmoJussila ja emeritusprofessori Jukka Nevakivi. Saipa komitean toimitustyöstäleipänsä myös nykyinen assistenttimme Joni Krekola. Komiteanjulkaisusarjan yhtenä osana on yliassistentti Kristiina Kalleisen väitöskirjaSuomen kenraalikuvernementti. Lisäksi se on teettänyt laitoksellammeuseita graduja.

Osmo Jussila, Seppo Hentilä ja Jukka Nevakivi, Suomen poliittinenhistoria 1809-1995. Juva 1995, 170 mk.

Jokaisen polholaisen kotikirjastoon kuuluva perusteos.

Matti Klinge, Kejsartiden (Schildts Finlands historia 3). Helsinki 1996,395 mk.

Tyylikkään kirjasarjan kolmas osa, josta Klingen mukaan ilmestyymyös laajennettu suomennos. Periodisointi on mielenkiintoisesti keisareittain.Hieno eurooppalainen, politiikan ohella koulustusta korostava yleisesitys.

Robert Schweitzer, The Rise and Fall of the Russo-Finnish Consensus.The History of the "Second" Committee of Finnish Affairs in St.Petersburg (1857-1891). Hallintohistoriallisia tutkimuksia 23, Helsinki1996, 185mk.

Schweitzerin uusi kirja on onneksi englanninkielinen, mikä parantaasen asemaa tenttikirjana. Hänen mukaansa uudelleen perustetun Suomenasiain komitean luonne erosi merkittävästi aikaisemmasta, 1826lakkautetusta komiteasta. Toinen komitea oli lähinnä ministerivaltiosihteerinja myöhemmin kenraalikuvernöörin työkalu.

Hinnat ovat Yliopistokirjakaupan hintoja.