Petri Hakkarainen
Ison-Britannian 1800-luvun lopun imperialismin johtoajatuksena oli yhtenäisen siirtomaavyöhykkeen luominen Kapkaupungista Kairoon. Brittien kolonialismin nokkamiehen Cecil Rhodesin mukaan englantilainen Afrikka oli suorastaan Jumalan tahto. Tämän politiikan jalkoihin jäivät vuosisadan vaihteessa myös Itä-Afrikan ylänköjen paimentolais- ja maanviljelijäheimot.
1890-luvulla perustettu Imperial British East Africa Company käynnisti mittavan asuttamisprojektin Keniassa. Tähän tarjosi loistavan tilaisuuden maassa riehunut isorokkoepidemia, joka oli pakottanut kikuju-, masai- ja kambaheimot muuttamaan perinteisiltä asuinsijoiltaan. Näin hedelmälliset viljelysmaat olivat tyhjillään -kuin tarjottimella odottamassa siirtolaisia -joita pian alkoikin virrata ennenkaikkea Englannista ja Etelä-Afrikasta. Näiden perustamina syntyi valkoiselle ylämaalle (White Highlands) valtavia plantaaseja, jotka tarvitsivat kipeästi työvoimaa. Afrikkalaiset eristettiin pieniin reservaatteihin, joilla heidän uskottiin olevan paremmin hallittavissa. Ankaralla verotuksella heidät käytännössä pakotettiin hakeutumaan töihin valkoisten tiloille. Maan hallinto oli tukevasti siirtolaisten käsissä, alkuperäisväestö pidettiin erossa lakiasäätävästä neuvostosta.
Hyvin nopeasti alkoi kuitenkin kuulua tyytymättömyyden ilmauksia. Jo ennestään pienet reservaatit joutuivat todenteolla ylikansoitetuiksi, kun valkoisten kehittämän terveydenhuollon seurauksena kuolleisuus laski ja syntyi todellinen väestöräjähdys. Työttömyys ja heimojen sisäinen eriarvoisuus kasvoi. Liikkumisrajoitukset estivät heimojen perinteisen vaeltamisen eri viljelyseutujen välillä. Valkoisten elellessä herroiksi suurilla tiloillaan alkoi maannälkä varsinkin kikujujen piirissä kasvaa. Kikujujen johtamien protestien seurauksena perustivat mustat vuonna 1925 Kikuyu Central Associationin (KCA), organisaation jonka keulakuvana oli nuori Jomo Kenyatta.
KCA pyrki ajamaan afrikkalaisten asiaa rauhanomaisin keinoin vaatien maiden palauttamista ja hallinnon afrikkalaistamista. Kenyatta kierteli Euroopassakin hankkimassa myötätuntoa järjestölleen ja varoitti brittejä, että tyytymättömyys saattaisi purkautua hyvinkin väkivaltaisesti ellei myönnytyksiä tehtäisi. Englantilaiset näkivät levottomuuksien syynä kuitenkin ainoastaan Kenyattan kansankiihotuksen, ja tämän karkoittamisen vuonna 1930 uskottiin palauttavan tilanteen normaaliksi. Toisen maailmansodan alla julistettiin KCA vielä ikäänkuin varmuuden vuoksi laittomaksi ja ummistettiin silmät mustien asemassa vallinneilta epäkohdilta.
Sodan jälkeen Iso-Britannia joutui myöntämään, ettei siirtomaaimperiumin ylläpitämiseen enää ollut mahdollisuuksia. Imperialismi alkoi olla kansainvälisesti huonossa maineessa, eikä sodan uuvuttamalla maalla ollut varaa heikentää suhteitaan kehittyneisiin maihin, varsinkaan Yhdysvaltoihin, siirtomaiden aiheuttaman moraalisen painolastin vuoksi. Näin ollen päätettiin järjestelmällisen dekolonisaation aloittamisesta. Suhtautuminen siirtomaiden itsenäistymiseen oli siis emämaan osalta myönteistä, mutta Itä-Afrikassa ongelman muodosti verrattain suuri paikallinen valkoinen väestö, joka piti kynsin hampain kiinni etuoikeuksistaan. Olihan brittien Colonial Office jo vuonna 1923 turhaan julistanut afrikkalaisten edut Keniassa ensisijaisiksi. Valkoiset eivät suostuneet luopumaan vähemmistövallastaan.
Mustien keskuudessa kuitenkin kuohui; vuonna 1944 perustettiin maahan palanneen Kenyattan johdolla ensimmäinen varsinainen puolue, Kenya African Union (KAU). Vuoden 1945 panafrikkalaisessa kokouksessa ottivat eri maiden mustat johtajat YK:n peruskirjan rohkaisemina tavoitteekseen itsenäisyyden ja rotujen tasa-arvon. Tähän pyrittin Keniassakin mittavan joukkoliikkeen voimin: vuonna 1952 oli kikujujohtoisella KAU:lla jo yli 100 000 jäsentä. Valkoiset turvautuivat Kenyattan ja muiden johtajien vangitsemiseen, julistivat maahan poikkeustilan ja kielsivät afrikkalaisten poliittisen järjestäytymisen.
Pian poikkeustilan julistamisen jälkeen räjähti kikujureservaateissa tavalla, joka yllätti eurooppalaiset täysin. Kaikki merkittävät poliittiset johtajat oli pidätetty, mutta lukutaidottomat, suorastaan yksinkertaiset maanviljelijät ja työläiset nousivat aivan spontaanisti avoimeen kapinaan. Huomattuaan poliittisten vaikutusväylien olevan tukossa lähtivät he ajamaan samoja tavoitteita suoran toiminnan keinoin. He kutsuivat joukkojaan maa- ja vapautusarmeijoiksi, mutta saivat englantilaisilta tutummaksi tulleen pilkkanimen maumau-liike. Pilkkaamiseen ei kuitenkaan juuri ollut varaa. Kikujut saivat tuekseen muutkin suurimmat heimot, ja nämä maumau-kapinalliset aloittivat mittavan sissisodan "valkoista ylämaata" ja Nairobia ympäröivistä metsistä käsin. Terrori-iskujen kohteena olivat valkoisten lisäksi myös lojalisteina pidetyt mustat. Luja yhteenkuuluvuuden tunne ja peräänantamattomuus tekivät sisseistä pelottavan vastustajan.
Eniten valkoisia hirvitti maumau-kapinan barbaarisuus ja mystisyys. Valarituaaleista, joissa uudet jäsenet söivät sammakonsilmiä ja joivat verta, liikkui mitä hurjimpia huhija. Heimomagian tuoman henkisen yliotteen lisäksi lähes olemattomasti järjestäytynyt maumau-liike saavutti monia väkivaltaisia taisteluvoittoja valkoisista. Siirtolaisarmeija oli voimaton ja ainoastaan suurten brittijoukkojen avulla kapina saatiin pidettyä jotenkin aisoissa. Vähitellen maumau-liike alkoi kuitenkin saada itsetuhoisia piirteitä, väkivaltaisuus ja organisoimattomuus johtivat sisäisiin erimielisyyksiin. Niinpä Ison-Britannian armeijan onnistui vihdoin vuoden 1956 lopulla tukahduttaa kapina ja päättää maumaun verinen taival.
Neljä vuotta kestänut kapina oli melkoista verenvuodatusta, tuhannet afrikkalaiset ja eurooppalaiset menettivät henkensä. Vuoden 1956 jälkeen yli miljoona kapinaan osallistunutta mustaa suljettiin vankileireille. Näennäisestä kukistumisestaan huolimatta maumaulla oli merkittävä rooli Kenian tulevaisuuden kannalta. Se teki selväksi, ettei siirtolaisilla ollut mahdollisuuksia ylläpitää vähemmistövaltaansa ilman brittiarmeijan jatkuvaa läsnäoloa. Tähän briteillä ei ollut sen enempää varaa kuin haluakaan, ja muutoksia alkoi tapahtua.
Afrikkalaisten puolueet sallittin jälleen, maa jaettiin uudestaan, reservaattijärjestelmä purettiin, Jomo Kenyatta vapautettiin ja hänestä tuli vuonna 1963 itsenäistyneen Kenian ensimmäinen presidentti. Alkusysäyksen kaikkeen tähän antoi maumau-kapina. Monet eivät voineet hyväksyä liikkeen väkivaltaisuutta, Kenyattakin irtisanoitui siitä jyrkästi vankeudessa ollessaan. Tuskin hänkään kuitenkaan saattoi olla ihailematta sitä rohkeutta, jolla nämä huonosti varustetut vapaustaistelijat yhtenä rintamana, ilman johtajia nousivat valkoisen miehen ylivaltaa vastaan. Ilman maumauta Kenian mustien vapautuminen ei taatusti olisi ollut yhtä nopeata, jos olisi täysin tapahtunut vieläkään.
Lähteet:
Basil Davidson: Africa in Modern History
Basil Davidson: Afrika - En kontinents historia
J.D. Fage: A History of AfricaJohn Hatch: The History of Britain in Africa
Olli Kaikkonen, Seppo Rytkönen, Seppo Sivonen: Afrikan historia