Jarkko Vesikansa
Radikalismiin liittyy mystisen kiinnostavia, jopa romanttisia piirteitä. Ihmiskunnassa, erityisesti sen kerman - akateemisen sivistyneistön - parissa elää jatkuva radikalismin kaipuu. Radikaaleilta, niin 1800-luvun lopun fennomaaneilta, 1920-luvun tulenkantajilta kuin 1960-luvun kulttuuriradikaaleilta, on totuttu odottamaan vanhojen totuuksien uhmaamista, estotonta räväkkyyttä, pelottomuutta ja ennnakkoluulottomuutta.
Radikalismin kääntöpuoli konservatismi taas herättää ihmisissä yleensä vähemmän innostusta, koetaanhan sen olevan usein niin 'boring'. Konservatismin arvostamat toimintamallit, maltti, jatkuva (etenkin uudistusten) epäily, massojen pelko, käytännöllisyys jne. tuntuvat radikalismin rinnalla jäähtyneeltä kaurapuurolta.
Aatteena konservatismi syntyi vallankumouksellisen radikalismin vastapainoksi. Aatteen 'oppi-isä' englantilainen Edmund Burke kävi 1700-luvun lopulla vastaiskuun Ranskan vallankumouksen nostattaessa kansanjoukkoja kapinaan ja julisti muutoksen tapahtuvan säilyttämisen kautta. Burken jälkeinen konservatismi onkin seurannut samoja latuja; se ollut luonteeltaan usein reagoivaa.
Kuluvalla vuosisadalla konservatiivien päähuolenaihe on ollut maailmanvallankumouksen maalikseen ilmoittanut kansainvälinen, Neuvostoliitosta johdettu kommunismi. Mutta entä nyt kun Neuvostoliiton ja kommunismin romahduksesta väsätään jo ensimmäisiä historiallisia tutkimuksia? Menikö konservatismikin sen siliän tien? Miten kävi radikalismille? Osoittautuiko se vain hyvinvoivan sivistyneistön ilmavaivoiksi, kuten Mauno Koivisto tyytyi joskus tuhahtamaan?
Kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Merkittävää kuitenkin on, että nykyisessä poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen murroksen keskellä elävässä, post-kommunistisessa maailmassa radikalismi on muuttanut ratkaisevasti luonnettaan. Vasemmistoradikalismin aika on ehkä lopullisesti ohi ja muutosten tuulet puhaltavat nykyisin oikealta. Kuvaavaa on, että vanhentuneiden instituutioiden uudistamista vaativat nuorsuomalaiset lukevat itsensä usein "radikaaleiksi", vaikka monet sijoittavatkin heidät (etenkin talouspoliittisesti) perinteisestä konservatiivipuolue kokoomuksesta oikealle. Samanaikaisesti äärivasemmiston perintöä harteillaan kantava vasemmistoliitto on astunut hallitusvastuuseen, luottaen konservatismina pidettyyn kansalliseen konsensukseen. Ehkä vasemmistoliitolle on käynyt kuten Winston Churchill on todennut: radikaalista nuorestä tulee takuuvarmasti keski-ikäinen konservatiivi.
Poliittinen tilanne määrääkin usein turvautumisen joko radikaaleihin tai konservatiivisiin toimintamalleihin. Historioitsijoita ja yhteiskuntatieteilijöitä kiinnostavat kuitenkin usein dramaattiset tapahtumat, radikaalit uudistajat tai kumoukselliset sekä aikakausien käännekohdat enemmän kuin hidas muutos tai uudistusten jarruttajat. Kehityksen vastapooli, jatkuvuus, olisi kuitenkin hyvä pitää mielessä. Jokaista aikakautta olisi pyrittävä arvioimaan mahdollisimman monipuolisesti ja pelkkä radikalismitutkimus tarjoaa usein hyvin rajoittuneen tirkistysaukon. Viime vuosina historiantutkimuksessa onkin otettu "jatkuvuuden opin" eli konservatismin tutkiminen uudella tavalla asialistalle.
Erityisesti VTT Vesa Vares on Lauri Ingmanin poliittista toimintaa käsitelleessä väitöskirjassaan haastanut korservatismitulkinnallaan 1960- ja 1970-lukujen luutuneet käsitykset konservatismista. Poliittisia ideologioita määriteltäessä mentiin metsään, kun historiantutkimuksessa ja vielä korostetummin historiallisessa julkisuuskeskustelussa keskityttiin radikalismin pintavaahtoihin.
Vares toteaa tämän lähtökohdan olleen erityisen turmiollinen maltilliselle konservatismille. Porvarillisena ideologiana se ei vetänyt tutkimuksellisessa vetovoimaisuudessaan vertoja kiivaille sinipaidoille, ryssävihasta kihiseville aktivisteille tai kommunismia väkivalloin kuriin pistäneille Lapuan miehille. Vares muistuttaakin, että "Suomessakin aktivistit ja oikeistoradikaalit on koettu värikkäämmiksi ja kiinnostavammiksi kuin konservatiivit. Aluksi aktivistit edustivat kotimaista sankaritarua, sitten he olivat tasavallan veneenkeikuttajia ja etenkin vuoden 1944 jälkeen 'pahoja poikia'. Sen sijaan maltillisen konservatismin tutkimus oli pitkään ylimalkaista ja niukkaa."
Tämä johti siihen, että vallitseva oikeistokuva alkoi 1960- ja 1970-luvulla perustua oikeistoradikalismin jälkikaikuihin, ei konservatismiin. Samaa voisi tietenkin sanoa myös vasemmistolaisuudesta. Vallankumousta ajaneet kommunistit kiinnostavat yleensä enemmän kuin reformistiset sosiaalidemokraatit. Todisteeksi radikalismin ja suurten murrosten viehättyvyydestä jokainen voi käydä kaivamassa esiin poliittisen historian laitoksen pro gradu -luettelot.
Mikä konservatismin tutkimuksessa sitten mättää?Vareksen mielestä tutkijoiden osin tiedostamaton vallankumouksellisen muutoksen idealisointi. Ketäpä ei ensi tuumaukselta kiinnostaisi enemmän tutkia 1960-luvun kulttuuriradikaalia opiskelijamaailmaa kuin 1950-luvun tasaista ja isänmaallissävytteistä ylioppiaskulttuuria.
Ja kuitenkin historian syvärakenteita hallitsee hidas muuttuminen ja vähittäinen kehitys. Peruuttamattomat muutokset tapahtuvat vasta kun ihmismielen äkillisiä muutoksia vierastavat nupit kääntyvät uuteen asentoon. Radikaalit pistävät seisovat vedet liikkeelle ja kiinnittävät ihmisten huomion yhteiskunnallisiin epäkohtiin, mutta vasta reformistisen tai konservatiivisen enemmistön liikkeellelähtiessä korjataan historian lopullista satoa.
Samoin kuin radikalismilla on konservatismilla erilaisia variaatioita. Eri maiden konservatiiveja yhdistävat kuitenkin tietyt piirteet; pragmaattisuus ja liiallisen teoretisoimisen kaihtaminen, toimiminen tilanteen edellyttämällä tavalla ja historiallisen kontinuiteetin korostaminen. Burke tiuskaisikin jossakin tilanteessa, että "intellektuellismi on hyvin paha sana, hyvin pahasta asiasta". Radikalismiinhan kuuluu konservatiivien arvostamien periaatteiden vähätteleminen tai suoranainen kieltäminen, koska "uusi uljas yhteiskunta" halutaan rakentaa heti, usein vieläpä johonkin muodikkaaseen aatteeseen tai ismiin perustuen.
Nykyisin jakolinjat erilaisten poliittisen aatteiden välillä ovat hämärämmät kuin koskaan. Lähes puhki kaluttu "aatteiden kuolema" osoittautuu tulevaisuudessa kuitenkin todennäköisesti vain hätäiseksi johtopäätökseksi ajasta, jossa on kypsymässä uudenlaisia aatteellisia yhdistelmiä. Suomalaista politiikkaa ravisutellut uuslämmitetty nuorsuomalaisuus merkitsee toivottavasti osaltaan uudenlaisen aatteellisen pohdinnan alkamista. Tällöin myös hiljaiseloa elellyt omalaatuinen suomalainen konservatimi voi saada uutta ilmettä.
Nuorsuomalaisuuskeskustelua on kuitenkin tähän saakka leimannut sekavuus, poukkoilevuus ja poliittisten irtopisteiden noukkiminen. Porvariston keskinäiseen kukkotappeluun on haettu yllättävän vähän aineksia aatehistoriasta. Erityisesti liberalismin ja konservatismin osittain erilainen yhteiskuntakäsitys tuntuu olevan aatteellisesti pimeä piste.
Vähän tutkitun suomalaisen konservatismin, vanhasuomalaisuuden, leimallisimmat piirteet ovat korostaneet kansankokonaisuusajatusta ja snellmannilaisuuteen pohjautunutta uskoa vahvaan valtioon. Ensin mainittu teki 1800-luvun suomettarilaisista ruotsalaisen yläluokan kimppuun hyökänneitä radikaaleja, jotka uskoivat kansan sivitystason kohottamispyrkimyksiin. Vahvan valtion luominen taas oli heidän mielestään tämän tavoitteen paras tae.
Tämä erotti konservatiivit eli Suomalaisen puolueen liberalismia kannattaneista nuorsuomalaisista. Konservatismin länsi-eurooppalaisia juuria tutkinut entinen Helsingin yliopiston yleisen historian professori Pekka Suvanto kuvaa eroa seuraavasti: "Suomalainen puolue pyrki humanisoimaan lujan valtion johdolla markkinatalouteen (so. kapitalismiin) perustuvan yhteiskunnan. Uusliberaalit nuorsuomalaiset asettivat taas tavoitteekseen puhtaan, intressiedustukseen pohjautuvan markkinatalouden."
Vanhasuomalaisten "konservatismiin" kuuluikin, toisin kuin monien muiden läntisten maiden, leimallisesti elitististen konservatiivien ajatuksiin, sosiaalinen vastuu ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus. Aatteen sisältö oli siis osittain toinen kuin nykyisellä, Yhdysvaltain republikaaneihin yhdistettävällä konservatismilla.
Vaikka paasikiviläinen "vanhasuomalaisuus" pääsi hävityn jatkosodan jälkeen valtaan, olivat konservatiivit koko sodanjälkeisen ajan alakynnessä. Radikalismi oli vallalla, äärioikeistolaisuuden luurangot kummittelivat ja konservatismi joutui sopeutumaan uudistuksiin vähin erin. Aluksi konservatismia vastassa oli radikaalin vasemmiston paine ja 1980-luvulla taas idelogioiden taistossa voittajaksi selvinnyt uusliberalismi. Reaganilaisen ja thatcherilaisen radikaalin uusoikeistolaisuuden puhurit pyyhkivät tuolloin läntisessä maailmassa ja konservatismi, etenkin sen suomalainen sosiaalireformistinen suuntaus, tuntui jääneen jyrän alle.Turhaan ei Pekka Suvanto kyselekään kirjassaan, että "onko neoliberalismi lopullisesti syrjäyttänyt konservastismin?"
Kun kommunismin romahtaminen lopetti kiistan markkinatalouden ja sosialismin (tai kommunismin) välillä, keskustellaan nyt kaikkialla maailmassa markkinataloudesta. Eräänä tämän ilmiön ulokkeena voi pitää edellä käsiteltyä nuorsuomalaisuuskeskustelua. Suvanto arvelee, että neoliberalistisessa yhteiskunnassa "konservatismille - ei ainakaan vanhasuomalaisessa mielessä - näytä jäävän tilaa".
"Konservatismi näyttää jääneen taustatekijäksi, mutta sen on jatkuvasti varoiteltava sosialistisen kollektivismin ja atomistisen liberalismin vaaroista. Se kritisoi yhtä hyvin vasemmiston ihanneyhteiskuntaa kuin vastuunsa unohtavia vapauden palvojia. Se on vankka vapaan markkinatalouden kannattaja, mutta ei eettisistä syistä hyväksy materialismiin ja kaupallisuuteen liittyviä ääri-ilmiöitä", Suvanto pohtii.
Nykyisin rajalinjat radikalismin ja konservatismin - jos näitä käsitteitä on edes syytä käyttää - välillä kulkevat kuitenkin enemminkin puolueiden ja etujärjestöjen sisällä. Lisäksi jokaiseen sakkiin mahtuu täysiä taantumuksellisia, reaktionäärejä, jotka vastustavat perusteltujakin uudistuksia.
Tärkeintä radikalismista ja konservatismista käytävässä keskustelussa olisi kuitenkin päästä kiinni todellisiin asioihin. Siihen mitä ja miten pitäisi "uudistaa" tai "säilyttää". Tästä näkökulmasta katsottuna esimerkiksi vihreys, ja pyrkimys säilyttää ympäristö elinkelpoisena tuleville sukupolville voi olla enemmän konservatismia kuin radikalismia, kuten Suvanto analysoi.
Suvanto arvelee, että aatteellisessa kehityksessä on tietynlaista paluuta konservatiivisiin arvoihin. "Nykyisin ihmistä ei vaadita enää vain muuttamaan yhteiskuntaa vaan myös säilyttämään sitä. Kysymys on ennen kaikkea ympäristönsuojelusta. Luonto on luonteeltaan konservatiivinen. Sen tapaa rytmittää elämää ei ole lupa rikkoa", hän muistuttaa.
Suvanto pohtii myös ikuista kysymystä siitä, kuinka yhteisö määrittää "hyvän elämän". Liberalismihan lähtee siitä, että ihminen autonomisena olentona määrittelee itse omat arvonsa. "Liberalismi on luonut yksityisyyteen siirtyneen ihmisen, joka ei tarpeeksi ota huomioon yhteisöä, sen arvoja, julkista osallistumista ja kansalaishyveiden merkitysta", Suvanto kritisoi ja arvelee, että "on ennen pitkää jälleen pakko määritellä hyveen käsite, muuten edessä on elämän atomisoituminen, sen hajoaminen hallitsemattomaan tilaan".
Konservatiivien suurin ongelma nykymaailmassa on kansallisvaltioiden merkityksen väheneminen, joka vie auttamattottomasti pohjaa perinteiseltä "kotiin, uskontoon, isänmaahan" kiinnittyneeltä konservatismilta. Kansainvälisiä tai edes eurooppalaisia "kansalaishyveitä" on erittäin vaikea määritellä. Erityisesti talouden kansainvälistyminen on kasannut kansallisvaltioiden niskaan paineita, jotka odottavat purkautumistaan. Taloudessakin vaaditaan kuitenkin tiettyjä yleisesti hyväksyttyjä pelisääntöjä, joita menestymään pyrkivien yritysten on noudatettava.
Onko konservatismi siis jäämässä jatkuvasti yhä kiihtyvämpää vauhtia muuttuvassa maailmassa museotavaraksi?Vesa Vareksen analyysin mukaan voi päätyä täysin vastakkaiseen näkemykseen. "Konservatismi ei vastusta muutosta sinänsä, vaan haluaa pitää ne asteittain kehittyvinä ja traditiopohjaan sidottuina. Tämä on samalla keino torjua muutospaineiden patoutuminen ja puhkeaminen radikaaleiksi, vallankumouksellisiksi muutokseksi", hän toteaa.
Ehkä konservatismin kiperin ongelma onkin siinä, että se on tottunut aina olemaan vallankumouksellisen radikalismin vastapaino. Kun radikalismi vaihtaa vaatteitaan joutuu konservatismikin pukeutumaan uuteen asuun. Ehkä se ei olekaan tulevaisuudessa radikalismin kääntöpuoli vaan radikalismia oikeille poluille, järkeviin uudistuksiin ohjaava konsultti. Lopultahan kysymys on siitä, kummalla - radikalismilla vai konservatismilla - on käsissään paremmat eväät hahmottaa edessa olevaa maailmaa.
Lähteitä: