SIVALLUS UNELMIEN TUOTTAMISEN TUSKAISUUDESTA:

HOLLYWOOD SELLAISENA KUIN HOLLYWOOD ITSENSÄ NÄKEE

A.E. Selomaa

Omaelämäkerrallinen Hollywood nousi uudella innolla valkokankaille 90-luvulla. Näyttelijätär Lillian Gishin "tunteiden Detroitiksi" ristimä unelmatehdas iski jälleen keraan kultasuoneen.

Robert Altmanin The Player on hyvä esimerkki itsetutkiskelun tuottoisuudesta; elokuva pelasti ohjaajavirtuoosi Altmanin uran. The Player kertoo suuren studion tuottajasta, joka alkaa saada tappouhkauksia käsikirjoittajalta. Kyseinen raapustelija on ottanut tuottajan jakaman kohteliaan ja odotuksia luovan lehmänpaskan todesta ja tuntee nyt olonsa petetyksi. Näiden uhkausten lisäksi Tim Robbinsin esittämän tuottajan elämää uhkaa studion johdossa tapahtuma darwinistinen taistelu paremmista parkkipaikoista ja isoista taaloista. Ei siis ole kumma, jos stressaantunut tuottaja tappaa uhkaajansa. Ikävä kyllä, hän on tappanut väärän miehen.

Faktaa ja fiktiota

Elokuva on täynnä kameoesiintymisiä - eräs alan lehti taisi laskea lähemmäs sata silmäätekevää, ellen väärin muista. Karu todellisuus ja fiktio yhdistyvät hienolla tavalla trendikkääksi cocktailiksi. Katsojan on hyvä muistaa, että tuottajan ja käsikirjoittajan suhde Hollywoodissa on hirveän perverssi. Toivorikkaat käsikirjoittajat naputtelevat tieto- ja kirjoituskoneitaan luoden kaavamaisia tarinoita, joissa on hipaus taiteellisuutta mukana fossiilimaisena jäänteenä kirjoittajien entisestä kunnianhimosta.

Sitten kirjoittaja, jos hänellä on tarpeeksi hyvä agentti, saa audienssin rahan luo, joka on varannut hänelle muutaman hassun minuutin esittää ja myydä ideansa, "pitchata" se. Tuottaja taas on kuullut samana päivänä jo tusinan verran samanlaisia viritelmiä eikä hän voi sanoa "kyllä" kuin korkeintaan kaksikymmentä kertaa vuodessa. Ja silti vain hyvistä käsikirjoituksista syntyy hyviä elokuvia.

Toinen 90-luvun Hollywoodia kuvaava elokuva oli Coenin veljesten Barton Fink. Tämä elokuva on enemmänkin matka menneisyyteen - aikaan, jolloin isot studiot orjuuttivat kiinteää palkkaa vastaan leipiinsä kirjallisuuden suuria nimiä, kuten Faulknerin, Huxleyn jne. John Turturro esittää New Yorkin teatterimaailmassa kunniaa niittänyttä näytelmäkirjailijaa, joka saa mahdollisuuden kirjoittaa Suurelle Makkaratehtaalle. Hän sulkeutuu karmivaan hotelliin, jossa luomisvoima hylkää hänet täysin ja jossa John Goodmanin esittämä tylsämielisyyden demoni houkuttelee häntä seireenilaulullaan. Hotellihuoneesta muodostuu ainoa todellisuus kirjoittajallamme - Danten helvetti, jossa taivaan avaimet lunastaakseen kirjoittajamme on tuotettava merkityksetön nyrkkeilyelokuva. Ulkomaailmasta viestii ainoastaan kuva naisesta rannalla.

Käsikirjoittajan kosto

Käsikirjoittajien aseman kurjuudesta kertoo myös - ehkä kuuluisin Hollywood-elokuva - Billy Wilderin Auringonlaskun katu. Epäonnistunut, William Holdenin esittämä, kirjoittaja löytää turvasataman entisen suuruuden, mykkäelokuvien kiistattoman kassamagneetin luota. Tarkoituksena on kirjoittaa menneisyyden reliikille comeback-elokuva. Ajatus comebackista, paluusta suuruuteen, uudesta alusta ja erityisesti usko sen toteuttamisen mahdollisuuteen, elää jokaisessa Hollywoodista kertovassa elokuvassa. Ehkä elokuvien tekijöiden alitajunnassa elää toive omasta uudestisyntymisestään, puhdistautumisesta siitä liasta ja mudasta mikä aina tarttuu jokaisen menestyjän päälle. Toive uudesta alusta suurena lupauksena, sillä heitähän Hollywood rakastaa, kiiltelee jokaisen omaelämäkerrallisen elokuvan horisontissa. Auringonlaskun kadussa näiden unelmien siivet leikataan melko dramaattisella tavalla.

Herbert Rossin 70-luvulla ohjaama, Anthony Perkinsin ja Steven Sondheimin käsikirjoitukseen perustuva Kuolema laivalla näyttää aina loppuratkaisuun saakka käsikirjoittajien kostolta. Elokuva esittelee erilaisia Hollywoodin perustyyppejä. Laiva on lastattu mm. sadistisella, pelejä pelaavalla tuottajalla, käsikirjoitusten muokkauksilla elantonsa ansaitsevalla käsikirjoittajalla, kaikkeen valmiilla agenttilla, kyllästyneellä seksisymbolilla sekä koiranruokamainoksia ohjaavalla entisellä suuruudella.

Elokuvia elokuvan teosta

Vaihtelevasta onnettaren suosiosta kertoo myös Vincente Minnellin ohjaama Hollywood-elokuvien kaksikko: Särkyneiden haaveitten kaupunki ja Kaksi viikkoa vieraassa kaupungissa. Edellisessä Kirk Douglas on tuottaja, joka yrittää selviytyä parhaansa mukaan Hollywoodin likakaivossa. Ihmisten manipuloinnilla pötkii pitkälle, mutta tulokset voivat olla katkeria. Toisaalta Hollywoodhan on se paikka, jossa syvätkin kaunat ja vihat on mahdollista unohtaa hyötyanalyysillä. Jälkimmäisessä Douglas on pöpilästä Roomaan parin viikon keikalle lähtevä näyttelijä, joka havaitsee, että hän ei olekaan niin hullu. Kaksi viikkoa vieraassa kaupungissa käyttää mainiosti aikaisemman elokuvan kuvamateriaalia. Minnellin elokuvat ovat siinä erinomaisia, että kiinteästi yhteenkuuluvina ne omaavat jatkuvuutta, joka yleensä uupuu unelmatehtaan tilityksistä.

Elokuvien tekemisen yhtäaikaisista autuuksista ja kärsimyksistä on myös tehty elokuvia, jotka yrittävät tavoittaa prosessin luonnollisen moninaisuuden ja Hollywood-elokuville niin tärkeän taloudellisen menestyksen merkityksen. Joka paikan koomikko Mel Brooks on tehnyt aiheesta parikin elokuvaa, joskin toinen niistä, Kevät koittaa Hitlerille, sijoittuu New Yorkin teatterimaailmaan, mutta se on täysin yleistettävissä myös länsirannikon atmösfääriin.

Kyseessä on kahden veijarin yritys ansaita rahaa tekemällä floppi ja yritettäessään luoda mitä kuvottavimman kappaleen, mitä Broadwaylla on koskaan esitetty, he onnistuvat luomaan sen suurimman menestyksen. Opetus on siinä, ettei suuren tuntemattoman eli katsovan yleisön makua voi koskaan täydellisesti ymmärtää. Brooksin toinen aihepiiriin liittyvä elokuva on Mykkä elokuva eli tarina taloudellisen menestyksen metsästyksestä elokuvanteossa ottamalla riskejä ja varmoja nimiä pääosiin. Keväällä televisiossa esitettävä Blake Edwardsin S.O.B. liittyy myös tähän osa-alueeseen. Siinä mm. kulunut tähti luo itselleen uuden imagon "alastonkohtauksella". Elokuva jäi muuten jo aikaisemmin mainitun William Holdenin viimeiseksi.

Murhe myy

Elokuvien luomisprosessin taiteellisesta puolesta kertoo kierosti (ja vanhan mantereen puolelle kuokaten) Michael Powellin kauhuklassikko Pelon kasvot, jossa häiriintynyt nuori mies kiertää Lontoota tappaen naisia vain kuvatakseen heidän kasvonsa kuoleman hetkellä. Hänen viimeiseksi kontribuutiokseen elokuvataiteelle jää oman kuolinilmeensä tallentaminen filmille. Onko parempaa metaforaa taiteilijan pyrkimyksille luoda elämää suurempaa, mitään uhrauksia karttamatta? Myös ensimmäinen King Kong liittyy tähän aiheeseen. Kertoohan se elokuvaporukasta, joka lähtee verrattoman erikoistehosteen perään. Samalla kertautuu kirjaimellisesti vanha showbisnekseen liittyvä sääntö: tuotaessa näyttämölle jotain ainutkertaista ja erikoista onnistutaan vain surmaamaan se. Todellisuus trivialisoituu sitä kuvattaessa.

Peter von Baghia lainatakseni "Hollywood on yksinkertaisesti ottanut itsetutkiskelun totisemmin kuin maailman muut elokuvakeskukset", mutta silti on muistettava, että samoin kuin poliittinen elämäkerta ei Hollywood ole vielä kertaakaan paljastanut itsestään todellisia kasvojaan. Se on tyytynyt esittämään sen, minkä kaikki jo tietävät ja mikä ei vahingoita pahemmin sen mainetta. Sillä täytyyhän näiden elokuvien tekijöiden ansaita leipänsä vielä tulevaisuudessakin samassa käärmeiden pesässä, josta inhimillisyys savustettiin ulos jo vuonna 1910 - silloin Hollywoodissa purkitettiin ensimmäinen elokuva.

Julkisuudessa Hollywood on yhä se kaupunki, jossa ulkopuolinen raukka saattaa menestyä myymättä sieluaan paholaiselle tai ruumistaan tyydytystä kaipaavalle tuottajalle. Ehkä tulevaisuudessa näemme sen elokuvan, joka paljastaa makkaratehtaan juonet ja kierteet kaikessa raadollisuudessaan. Puuttuuhan vieläkin kunnollinen elokuva 50-luvun Hollywoodista, jossa vähänkin kommunismilta haiskahtavat siirrettiin hiljaa sivuraiteelle ruostumaan. Toisaalta haluakoon tätä raadollisinta kuvausta kukaan nähdä - parhaintenhan myyvät unelmat.