Elina Vaahtera
Lokakuussa 2003 järjestetyssä Vinokasseminaarissa pohdimme Opiskelijavinokkaiden kanssa, miten oppikirjoissa käsitellään ei-heteroseksuaalisuutta otsikon ”homot ja lesbot opetusmateriaaleissa” alla. Vaikka olimme kaikki käyneet koulumme 1990-luvulla tai myöhemmin, saimme kerta toisensa jälkeen todeta, että oppikirjojen asenne muihin kuin heteroihin on edelleen kyseenalainen. Nähtäväksi tuomani lukiossa käyttämieni psykologian kirjojen tekstit homoista lähinnä huvittivat seminaariin osallistujia. Päätimme, että jotain on tehtävä asian parantamiseksi.
Jotain on jo tehty, huomasin pian ryhtyessäni kartoittamaan eri oppikirjojen asenteita. Jukka Lehtonen on vuonna 1995 julkaistussa sosiologian pro gradu -työssään ”Seksuaalivähemmistöt koulussa” tutkinut 1970–90-luvulla tehtyjä oppikirjoja. Ennen häntä Teppo Heikkinen ja Olli Stålström kartoittivat lähes kaikki Suomessa ilmestyneet oppikirjat 1970-luvulta alkaen (Heikkinen 1991; Heikkinen&Stålström 1991). Näissä tutkimuksissa kartoitetut oppikirjat eivät kuitenkaan enää ole yleisesti käytössä kouluissa. Nyt olisi selvitettävä, onko vajaassa kymmenessä vuodessa tapahtunut edistystä vai onko kirjoissa edelleen samoja puutteita kuin Lehtosen tutkimuksen aikoihin. Pyysin kolmelta eri kustantajalta oppikirjoja lainaksi tutkimustani varten. Näistä yksi vastasi ja lainasi pyytämäni kirjat.
Heikkisen ja Stålströmin sekä Lehtosen tutkimuksien mukaan homoseksuaalisuus esitetään poikkeavuutena ja hyvin marginaalisena ilmiönä, jota tarkastellaan suhteutettuna luonnollisena pidettyyn heteroseksuaalisuuteen. Lehtonen on myös havainnut homoseksuaalisuutta pidettävän kirjoissa ohimenevänä vaiheena murrosiässä. Kirjojen kuvituksessa ei esiinny Lehtosen mukaan juurikaan seksuaalivähemmistöjen edustajia ja mikään kirja ei kuvaa sitä, minkälaista on olla homo, lesbo tai biseksuaali Suomessa. (Lehtonen: Seksuaalivähemmistöt koulussa, s.93–100)
Havaintojeni mukaan sekä biologian, uskonnon että psykologian kirjoille on tyypillistä homoseksuaalisuutta käsiteltäessä edelleen epämääräisyys, vieraannuttaminen ja yleensäkin heteronormatiivisuus.
Oppikirjojen heteronormatiivisuus on pelottavaa. On kyse muustakin kuin epämääräisistä sanamuodoista. Koulu muokkaa asenteita. Se kasvattaa meistä aikuisia, joilla voi olla aivan vääriä tietoja sekä käsityksiä muista ihmisistä. Koulu luo sukupuoliroolit, joissa elämme. Meidät sukupuolitetaan naisiksi ja miehiksi. Lukion psykologian oppikirjassa todetaan julman yksinkertaisesti: ”Keskeinen minäkäsityksen alue on sukupuoli-identiteetin vahvistaminen. Nuoruusiän kehitystehtäviin kuuluu jäsentää se oman biologisen sukupuolen mukaiseksi.” Koulussa ei ole tilaa niille, jotka eivät koe kuuluvansa heille syntymässä langenneeseen sukupuoleen tai niille, jotka rakastavat samaa sukupuolta olevaa. ”… seurustelu vastakkaisen sukupuolen kanssa vahvistaa käsitystä itsestä miehenä tai naisena.” (Psykologia 2, Kehittyvä ihminen. Himberg, Laakso, Peltola, Vidjeskog. WSOY 1992.)
Jo lukion oppikirjojen kuvituksesta huokuu heteronormatiivisuus. Kun biologian oppikirjassa ryhdytään käsittelemään murrosikää ja sen tuomia muutoksia sukupuolihormonien erityksessä, tyttö ja poika kuvataan yhdessä ikään kuin he murrosiässä väistämättä kiinnostuisivat toisistaan. (Koulun biologia 3, Ihminen. Tast, Tyrväinen, Nyberg, Leinonen. Otava 2000.) Psykologian oppikirjan kuvassa, jossa havainnollistetaan lapsen fyysistä kehitystä rinnakkain olleet tyttö ja poika katsovat murrosikäisinä toisiaan. (Psykologia 2, Kehittyvä ihminen. Himberg, Laakso, Peltola, Vidjeskog. WSOY 1992.) Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia esiintyy monien oppikirjojen kuvituksessa. Heitä kuvataan yleensä osallistumassa pride-kulkueeseen tai muuhun seksuaalipoliittiseen tilaisuuteen. (Lukion uskonto, Tosi paha hyvä, Etiikka. Heinimäki, Järveläinen. Otava 1996; Psykologia 4, Ihmisen toiminnan neuropsykologia. Lyytinen, Himberg. WSOY 2000.) Nämä kuvat vieraannuttavat heteroita ja hetero-oletuksen saaneita nuoria homoista. Harvinaisia ovat kuitenkin kuvat, joissa kaksi samaa sukupuolta olevaa kuvattaisiin osoittamassa toisilleen hellyyttä niin kuin heteropareja kirjoissa kuvataan.
Psykologian kirjoissa korostetaan homojen pientä määrää ja esitetään syitä ”poikkeavalle käyttäytymiselle”. Havainnoimistani kirjoista en löytänyt ajatusta homoseksuaalisuudesta ohimenevänä kautena nuoruudessa. Kirjat keskittyvät enemmänkin selittämään homoseksuaalisuutta. Selitykset ovat yleensä varsin mitäänsanomattomia ja epämääräisiä:
”Äitien haastatteluissa homoseksuaalien äidit ovat raportoineet useammin stressikokemuksista varsinkin raskauden keskivaiheilla kuin heteroseksuaalien äidit.” (Ihmisen toiminnan neuropsykologia. Lyytinen, Laine, Himberg. WSOY 2001.)
”Todennäköisesti homoseksuaalisuus ei ole perinnöllistä, vaan jonkin toistaiseksi tuntemattoman poikkeuksellisuuden aiheuttama ilmiö biologista syntymää seuraavassa pitkäaikaisessa psykologisessa syntymässä. ” (Psykologian perusteet, Lukion kurssi 5. Vuorinen, Tuunala. Otava 1994.)
”… jotkut lapset toivovat olevansa vastakkaista sukupuolta ja monet lapset ovat ajoittain kateellisia toiselle sukupuolelle. Koska lapsi samastuu vielä molempiin vanhempiin, hän saattaa muodostaa – mm. kadehtiessaan toista sukupuolta – poikkeavia mielikuvia omista sukupuolisista ominaisuuksistaan. Nuoruusiässä nämä mielikuvat voivat suunnata yksilön psykoseksuaalista kehitystä poikkeaville urille.” (Psykologian perusteet, Lukion kurssi 5. Vuorinen, Tuunala. Otava 1994.)
”Oppimisteoreetikot puolestaan liittävät homoseksuaalisuuden mielikuviin, joita varhaisnuorella on itsetyydytyksen yhteydessä… itsetyydytysmielikuvien tieteellinen tutkimus [ei] välttämättä ole kovin helposti järjestettävissäkään.” (Ihmisen toiminnan neuropsykologia. Lyytinen, Laine, Himberg. WSOY 2001.)
Sana ”poikkeava” toistuu teksteissä, joissa käsitellään homoseksuaalisuutta. Tämän termin käyttö ei ole yksinkertaista. Ennen kuin voidaan perustellusti nimittää jotain ilmiötä poikkeavaksi tulisi määritellä ”poikkeava” käsitteenä.
Jos ”poikkeavuus” on normista poikkeamista, voidaan hyvin kysyä, kuka tämän normin määrittää ja mitä seuraa sille, joka tätä normia rikkoo. Kun otetaan huomioon, että homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin Suomessa vuonna 1971, jää ainoastaan pohdittavaksi, missä määrin kirjojen tekijät ovat sisäistäneet lainmuutoksen. Vuoteen 1999 rikoslaissa oli pykälä, joka kielsi kehottamasta julkisesti homoseksuaalisuuteen. Onko sitten pelko tämän lain rikkomisesta estänyt kirjojen tekijöitä kirjoittamasta mitään myönteistä homoseksuaaleista? Onko homoseksuaalisuus edelleen ihmisten mielissä rikollista ja siksi poikkeavaa?
Muut kuin heterot saattavat korostaa eroaan ja täten suostua olemaan poikkeavia tai ei-tavallisia. Toisaalta he taas haluavat esittäytyä muille mahdollisimman tavallisina ja korostaa sitä, että heidän elämäntapansa on vain yksi eri elämäntapojen suuressa kirjossa. Kuitenkin termin ”poikkeava” käyttö on leimaavaa, vaikka sitä käytettäisiin kuinka myönteisessä sävyssä hyvänsä. Poikkeavaksi kutsuminen erottaa yksilön muista yksilöistä.
On aiheellista pohtia, miksi oppikirjoissa käytetään termiä ”poikkeava” puhuttaessa ei-heteroseksuaaleista. Mitä kirjojen tekijät tällä termillä oikeastaan tarkoittavat? Voitaneen myös kysyä, miksi Otavan julkaisema Psykologian perusteet-kirjasarja on pysynyt muuttumattomana niiltä osin, joissa käsitellään homoseksuaalisuutta, vuodesta 1994, vaikka uusia painoksia on ilmestynyt.
On tärkeää, että ilmiölle annetaan nimi. Silloin voidaan asettua ilmiön ulkopuolelle ja kritisoida sitä. Harvoin oppikirjoissa törmää sanaan ”heteroseksuaalisuus”, kun käsitellään rakkautta tai parisuhdetta. Heteroseksuaalisuus on oletettua. Kaikki, mitä oppikirjoissa sanotaan, koskee heteroseksuaalisuutta. Puolestaan homoseksuaalisuutta käsitellään usein omana kappaleenaan, aivan kuin se mitä ihmisen seksuaalisuudesta opetetaan ei koskisi homoseksuaalisuutta.
Uskonnon oppikirjoille homoseksuaalisuus on usein vaikea aihe. Se voidaan helposti sivuuttaa kokonaan tai sitten siitä todetaan vain se, mitä raamattu sattuu sanomaan. Uusi ankkuri, kristinuskon käsikirja (Heininen, Nyyssönen, Pihkala, Pirinen, Pääkkönen. WSOY 2002.) menettelee juuri näin. Kirjassa puhutaan parisuhteen etiikasta ja homoseksuaalisuutta käsitellään kirjan sivun ylälaidan laatikossa, jossa yksinkertaisesti todetaan, mitä raamattu homoista sanoo.
”Uusin raamatuntulkinta on horjuttanut, perinteistä, jyrkkää tulkintaa. Asia näyttää monisyisemmältä kuin aikaisemmin on ajateltu. Teksteissä tuomitaan selvästi samaan sukupuoleen kohdistuva raiskaus ja nuorten poikien seksuaalinen hyväksikäyttö”, Uudessa ankkurissa todetaan. Hetkinen. Nyt lukija saa sellaisen käsityksen kuin raiskaus ja seksuaalinen hyväksikäyttö olisivat rinnastettavissa homoseksuaalisuuteen tai vielä mitä, ne olisivat vain joitain homoseksuaalisuuden muotoja. Onhan raiskaus ja seksuaalinen hyväksikäyttö myös heteroseksuaalisuuden muoto silloin, kun se kohdistetaan vastakkaiseen sukupuoleen. Näyttää ilmeiseltä, että kyseisen tekstin kirjoittaja on antanut ymmärtää kirkon tuomitsevan samaan sukupuoleen kohdistuvan raiskauksen ja nuorten poikien seksuaalisen hyväksikäytön. Sehän onkin selvästi tuomittavaa. Mutta miksi ei voitu vain todeta kirkon tuomitsevan raiskauksen ja yleensä seksuaalisen hyväksikäytön? Miksi näitä asioita ei tuomita minkään muun kuin homoseksuaalisuuden yhteydessä?
Trilogia-kirjasarjan osassa Uskonto&elämä ei puolestaan mainita homoseksuaalisuutta laisinkaan kappaleessa, jossa puhutaan seksuaalisuudesta. Toisessa kohtaa kirjaa kerrotaan Antonia Birdin elokuvasta The Priest. Siinä annetaan ymmärtää, että homoseksuaalin papin ongelmana olivat lähinnä muiden ihmisten kielteiset asenteet homoja kohtaan – tämä kirja välittää homoseksuaalisuudesta yllättäen myönteisen kuvan.
Usein homoseksuaalisuus erotetaan rakkaudesta ja seksuaalisuudesta. Sitä käsitellään erikseen. Näin homoseksuaalisuus vieraannutetaan rakkaudesta ja seksuaalisuudesta. Lukioon tarkoitettua sosiaalipsykologian oppikirjaa Suhteita, Minä, me ja muut (Lea Himberg, Riitta Jauhiainen. WSOY 1998.) ei voi syyttää tästä. Osiossa, jossa puhutaan rakkaudesta todetaan seuraavaa: ”Rakkautta on monia muotoja: rakkaus voi suuntautua vastakkaiseen tai samaan sukupuoleen, ja seksuaalisuhde voi liittyä tai olla liittymättä rakkauteen.” Osion kuvissa esiintyvät niin nuoret kuin vanhatkin heteroparit kuin myös miespari. Rakkautta ja seksuaalisuutta käsitellessä kirja ei sorru heteronormatiivisuuteen.
Vaikka rakkaus samaa sukupuolta olevaan nähdään aivan luonnollisena asiana, on syytä miettiä, säilyykö kirjassa kuitenkin heteronormatiivisuus. Toisessa kohtaa kirjaa lukija törmää seuraavaan lauseeseen: ”Seurustelukumppaniinsa hyvin ihastunut tyttö saattaa äkkiä ärtyä kumppaninsa seksistiseksi kokemastaan kommentista, etteivät tytöt ymmärrä autoista mitään, ja pitää poikaa vanhanaikaisena?” Nyt kirja olettaakin, että toki tytön seurustelukumppani on poika. Edellistä lausetta ei voi kuitenkaan pitää osoituksena heteronormatiivisuudesta. Se on esimerkki siitä, miten ihminen suhtautuu omaan ryhmäänsä kohdistuvaan arvosteluun. (Tässä tapauksessa ryhmä, johon tyttö kuuluu, on naisten muodostama ryhmä.) Olisiko parempi, että samaa asiaa havainnollistettaisiin seuraavanlaisella lauseella: seurustelukumppaniinsa hyvin ihastunut tyttö loukkaantui kumppaninsa pyynnöstä leikata hiuksensa sillä perusteella, että pitkähiuksiset lesbot näyttävät biseksuaaleilta? Tämä virke ei kertoisi suurelle osaa kirjaa lukevista yhtään mitään. Emme voi vaatia, että oppikirjat käyttäisivät esimerkeissään vain muita kuin heteroita, sillä moni kirjan lukioista on kuitenkin hetero ja moni kirjaa lukevista tytöistä seurustelee pojan kanssa. Kuitenkin me voimme vaatia sitä, että ei-heteroseksuaalisuuteen suhtaudutaan luonnollisena asiana eikä poikkeavuutena.
Kuinka moni hetero lukisi mielellään itsestään seuraavaa?
Heteroseksuaalisuus
Osa ihmisistä tuntee sukupuolista vetoa vain vastakkaista sukupuolta oleviin ihmisiin. Heteroseksuellien määrä saattaa vaihdella kulttuureittain maasta ja arviointitavasta riippuen. On saatu myös viitteitä siitä, että geeneillä olisi oma merkityksensä heteroseksuaalisuuden synnylle. Jos toinen identtisistä kaksosista on heteroseksuaali, on todennäköistä, että toinenkin on.
Oppimisteoreetikot liittävät heteroseksuaalisuuden mielikuviin, joita varhaisnuorella on itsetyydytyksen yhteydessä. Tätä teoriaa ei ole todistettu oikeaksi. Lisäksi on huomioitava, että luotettava nuorten itsetyydytysmielikuvien tieteellinen tutkimus ei ole kovin helposti järjestettävissä.
Heteroseksuaalisuuteen ei ole mitään yleisesti hyväksyttyä selitystä. Se ei ole myöskään tahdonalainen valinta nyky-yhteiskunnassa.
Heteroseksuaaleilta kysyttäessä heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan he myöntävät heillä olleen heteroseksuaalisia unia, mielikuvia ja haaveita jo varhaisessa nuoruudessaan. Heteroseksuaalisuutta käsiteltäessä on muistettava lisäksi, että varsin monet ovat harrastaneet heteroseksuaalisia suhteita tilanteissa, joissa heillä ei ole ollut mahdollisuutta homoseksuaaliseen kanssakäymiseen. Heteroseksuaalisuus on myös kokonaisvaltainen elämäntapa eli se vaikuttaa siihen, mistä yksilö on kiinnostunut ja mihin asioihin hän aikuisena suuntautuu.
Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksen dosentti Elina Lahelma on vuonna 1992 julkaistussa tutkimuksessaan ”Sukupuolten eriytyminen peruskoulun opetussuunnitelmassa” tehnyt huomioita siitä, miten oppikirjoissa käsitellään naisia ja miehiä. ”Ihminen on itsestään selvästi mies seuraavassa kahdeksannen luokan historian kirjasta poimitussa lainauksessa: ’1980-luvun tyypillinen suomalainen on toimihenkilö. … Hänen vaimonsa käy työssä kodin ulkopuolella.’ (Ahonen ym. 1987, 192).” Lahelman huomioon oppikirjoissa esiintyvien henkilöiden sukupuolesta voidaan vielä lisätä se, että he ovat itsestään selvästi heteroseksuaalisia – myös Lahelman mielestä.
Vaikka lausetta ”Seurustelukumppaniinsa hyvin ihastunut tyttö saattaa äkkiä ärtyä kumppaninsa seksistiseksi kokemastaan kommentista, etteivät tytöt ymmärrä autoista mitään, ja pitää poikaa vanhanaikaisena?” ei voi syyttää heteronormatiivisuudesta, se kertoo oppikirjojen taipumuksesta yksinkertaistaa asioita. Parisuhdetta, seksiä ja perhettä käsiteltäessä unohdetaan tyystin homot, lesbot, biseksuaalit ja transihmiset. Heidän elämästään ei kerrota. Heitä käsitellään vain psykologisina ilmiöinä. Oppikirjoissa elämä kulkee heterokäytänteiden mukaan ja ihmiset ovat etupäässä vain heteroseksuaalisia miehiä. Ei olekaan yllättävää, että muut kuin heterot kuvataan kirjoissa poikkeavina – he poikkeavat oppikirjojen ihmiskäsityksestä.