|
 
    
| Vasili
Pektejev, sikermä runokokoelmasta "Uni" Raakakäännös
marin kielestä: Sonia Chesnokova. Runoksi
kirjoittanut Leena Laulajainen. 1.
Kotikyläni Uilem 2. Jälleen 3. Kirje pikkuveljelleni 4. Luulin 5.
Marin maailma 6.
Taivaanrannassa kypsyy rusko 7.
Hoipertelen katua pitkin 8.
Tulethan takaisin 9. Uskoin
ettei päivä enää koittaisi 10.
Kotimaani
1. Kotikyläni
Uilem
Paljaita jalkojani kylätiellä
hyväilee rikkaruohon villa,
helisevä hunajainen tuuli
hiusteni rohtimia silittää.
Suuri hopeainen lähde helkkyy
valaisten kasvoni,
ja järven kirkas loiste
minut uudistaa.
Ja Kumpuileva mäki
salon läpi kiirehtii
Jyrkänteen reunalle,
juosten Kanarotkon kautta
Kukkorotkoon.
Hirven pesä, karhunpesä -
Tsumblat-rotkon metsä!
Ruskeanharmaa pelto, nimeltä Uvunur,
on aikeissa tavata lemmittynsä.
Naapuri kuin äitimehiläinen
vieraansa kunnioittavasti kestitsee:
niin työstä hikoilevat,
uupuneet,
kuin juhlapukuiset, laulavat, tanssivat.
Olitpa sukulainen tai
ventovieras
- hän syöttää, juottaa teistä jokaisen,
ja saunottaa
ja lepuuttaa ja
vuoteen levittää, yösijan tarjoten.
Kotini Uilem,
pieni harmaahiuksinen
synnyinpesäni,
kuin levittäen kirkkaan palttinan
avasit minulle tien maailmaan.
Silmäni teroitit, opetit
erottamaan hyvän pahasta.
Nyt olet unta vain, kaukainen sadun
maa,
syntymäkyläni nimeltä Uilem. Uilem = uusi
asuinpaikka, runoilijan kotikylä, joka nykyisin on asumaton. Tsumblat
= muinaismarilainen sankari, heimopäällikkö
2. Jälleen Jälleen tie vie minut
vieraaseen maahan.
Jälleen olen vieraana
kotimaassani.
Jälleen odotan isäni taloon
turhaan koolle perhettäni.
Jälleen kuulen äitini
itkien kyselevän,
minkä vuoksi hänen
poikansa hylättiin.
Kukaan ei vieläkään
ymmärrä Elnet-joesta
kertovaa lauluani.
Kukaan ei hymyile,
maistellessaan
marinkielisiä sanojani.
Taas saan juhlia syntymääni
vieraassa talossa aivan yksin -
kulauttaen viinitilkan
puoliksi tyhjästä lasista.
Ethän, äitini, itke,
ethän luule poikaasi
tarpeettomaksi?
Tarpeeton olen ainoastaan
vallanpitäjille.
Miten elää vailla vapautta,
kun meitä kohdellaan
kuin karjaa?
Ei ihmisen tule lampaiden lailla
nelinkontin käydä!
Venäläisen maailmassa
ei tarvita marilaista.
Miten kestää
isännän ruoskaa?
Mutta maailma on avara,
teitä on loputtomiin!
Voit kiivetä vuorelle,
samota metsään.
Jos olet kyllin voimakas -
jos pystyt hengittämään,
voit lentää tähtiin.
Sydämessäni soivat
kutsuen hopeakellot.
Mihin maahan Suuren
valkoisen jumalan poika
syntyy uudelleen?
3. Kirje
pikkuveljelleni Leuto tuuli
ei hiuksiani
enää hyväile;
harmaantunut äitini
ei enää olkapäätä silitä;
hopealähteen solina ei enää
hivele korviani.
Minun on elettävä Emokarhun -
Maskavan - pesässä
niin kuin ulvovassa
kurimuksessa.
Venäjän imperiumin
keskus ulvoo.
Siellä tömistelevät ja karjuvat
ja kamppailevat
kaakit, joiden sydän
on rautaa.
Toistensa kannoille ne tallovat.
Niillä on kiire kahmia
massiinsa rahaa.
Sokeat, kuurot, mykät
muurahaiset -
Moskovan alamaiset!
Öisin loistavat
kaupungin valot.
Päivisin ihmisten puuro kiehuu,
ei se suolaa kaipaa,
suolaa on aivan kyllin
kyynelissä.
Savua taivaalle
suoltavat pakoputket.
Sieraimia kirvelee
ihmisen karrelle
savustunut sydän.
Milloin kaupunki nukkuu?
Se kohisee yötä päivää.
Kehdon keinunta ei
asunnoista kantaudu.
Vain rautarumpu takoo korvia.
Talojen seinät ovat
täynnä peilejä -
ikävän nitistämiseksi
ja mieltä tyynnyttämään.
Lasin sininen
heijastus leikkii hyllyllä,
huoneessa sinertävät
ihmisen kasvot.
Kaipaat luontoon -
sateenkaaren väreissä
välkkyvä ruutu heijastaa
satujen kuvitusta.
Maalattu kulissi
lievittää mielen tuskaa.
Valhe pettää
palaneen sydämen.
Näin elää yli äyräittensä
paisunut kaupunki.
Niin, tiedän, sinäkin
haluat tänne
pakoon köyhyyttä.
Etsit varakasta
ihanaa elämää
sateenkaaren
kimalteisessa
Moskovassa.
Haluat pelastaa
perheesi kurjuudesta.
Uskot että on vain yksi
mahdollisuus:
Maskapyzas – karhunpesä, Moskova.
Sen
uskon varaan
rakensivat Venäjän ne, jotka
ovat tottuneet alistamaan
ja lypsämään.
Tiedätkö miksi
torakka, puutiainen, täi
paisuvat verestä,
sukuaan jatkaen ?
Pelon myrkky
ei mielestäsi puhdistu,
jos et käy saunassa.
Ja jos et vihdo itseäsi kunnolla
katajavihdalla,
ei sydäntäsi sytytä
auringon kirkkaus -
et avaa silmiäsi etkä
uskalla katsoa pelkäämättä
maailmaa.
Miksi et muistuttaisi herraa
siitä, kuka on todellinen isäntä
tällä seudulla,
kuka ihmiset ruokkii,
juottaa ja pukee?
Miksi unohdit
että et ole karjaa?
Olet jumalan poika,
olet Ajdeme.
Miksi unohdit että
synnyit isännäksi
esi-isien maailmaan
ja että syntyessäsi olit
siivekäs kuin mehiläinen?
Miksi unohdit?
Miksi unohdit vanhempiesi,
lastesi vihreän, puhtaan maan,
oman Äiti-maasi,
jonka varjelijaksi
ajasta aikaan
Suuri valkoinen jumala
määräsi sinut! Maskapyzas =
karhunpesä Maskava = karhuemo Ajdeme
= Aatami
4. Luulin Luulin
ettei
päivä enää nouse.
Luulin että aurinko
on sammunut.
Luulin kivistävin sydämin
maailmanlopun, viime hetken
koittaneen.
Ei käynyt niin -
yhä visertää varpunen,
ja heleä aurinko
hellii yhä maata.
Yhä vain tämä mieletön
maailma takoo rahaa.
Kuka piittaa, kuka
välittää vähääkään,
kun jonkun sydän särkyy,
itkee tai halkeaa?
Olet itsekin
riistänyt unen toiselta,
oman nahkasi pelastanut
hänen vahingokseen.
Minkä vuoksi siis itket,
kehen olet loukkaantunut?
Miten saavutat
mielenrauhan?
Simatuoppia kenenkään on
ihan turha odottaa!
Minkä kylvät, sen niität.
5. Marin
maailma Saavuin jälleen
avaraan Marinmaahan.
Taivaan kalvoa
rummuttaa kiuru,
ja varpunen pelkää
kätkien sävelensä.
Humahdus käy lävitse
valtaherrojen maailman:
Nyt saapuu isäntä,
marilainen!
Niin, tiedän että
minä olen isäntä,
joskaan en arvostettu.
Olen hielläni ansainnut
tämän maan,
esi-isäni sen
minulle antoivat.
Nyt verot kokoaa
vieraan jälkeläinen,
ja nöyrtynyt Mari
kumartaa vierasta.
Kun kuljen
lävitse Marin maan,
ei kukaan
minua huomaa.
On kuin ei minua
olisi olemassakaan!
Ei yksikään ihminen
avaa ikkunaansa,
ei kukaan
kiirehdi vastaan,
ei hymyile,
ei iloitse tulostani,
ei lähtiessäni
vilkuta hyvästiksi.
On aivan hiljaista
kaikkialla,
vain paimen
ruoskaansa läjäyttelee.
Tämä paikka on
toiselle paratiisi,
toiselle helvetti,
kuin talo, jonka
ovi, ikkunat,
savupiippu on tukittu.
Ei täällä voi hengittää,
voi vain tukehtua.
Matalankin aidan ylitys
maksaa,
sen toistaa portivartija
yhä uudelleen.
Näen marilaisen riutuvan,
kohmettuvan köyhyyteensä,
unohtavan laulunsa,
matkivan vieraan luritusta.
Vain ohdake
rehottaa vapaana
ja leviää kaikkialle.
Vieraassa maassa,
vieraan kansan hyväksi
marilaiset toimivat
tuhlaten tulevaisuutensa.
Odotan että repeää
pimeän öinen verho.
Ehkä Jumalan salama
iskee taivaasta,
ehkä ukkonen
räjähtää vihassaan
ja katkaisee painajaisunen,
kieltää elämästä
tätä painajaiselämää.
Esi-isien henki
on jättänyt Marinmaan.
Kenties valkoinen
aurinko vielä kääntää
katseensa ikkunaamme,
Jospa joskus kirkastuisi, elpyisi
Marin ikivanha avara maailma.
6. Taivaanrannassa
kypsyy rusko Taivaanrannassa
kypsyy rusko.
Vaalea tyttö
seuraa poikaa, kätkee
silmänsä helmaan,
sijaa vihreän vuoteen.
Yö - kaunis tumma nuorukainen
-
lähtee tytön luota.
Kyyneleet hohtavat
silmäripsissä,
tipahtelevat
tyynyn nukkaan,
kostuttavat patjan.
Vierii tulinen pyörä.
Kullanhohtoinen ruoska
ajaa takaa
jokaista iloitsevaa.
Maailma humisee,
ylistää valtiasta.
Kirkastuva taivas
lietsoo valoa.
7. Hoipertelen
pitkin katua Hoipertelen
pitkin katua
puoliksi humalassa
ja haukun miestä, jonka rakkaani
valitsi minun tilalleni.
Viskelen loukkaavia sanoja
laskien niiden painoa.
Sivusta katsottuna vaikutan
kaistapäiseltä.
Ei, hän se vasta onkin tolkuton
ja kostonhimoinen,
kun vaihtoi minut siihen
kyynäränmittaiseen
kääpiöön -
niin, minut, joka sentään olen
tunnettu,
älykäs,
sutjakka mies!
Näin reilun kaverin
hän hylkäsi, viskasi
kelvottomana sivuun!
Lahjoitin hänelle
kaikkeni niin kuin
kukkakimpun
ja hänen syntinsäkin
otin syykseni.
Vannoimme että yhteisessä
veneessä purjehtisimme
meren ylitse
ja ajan tullen toiseen maailmaan
me lentäisimme
niin kuin joutsenet.
Tänään hän
mursi siipeni
ja repi ne,
ja sulki oven huomiseen!
Näin
askel askeleelta
sanan nuoraa punon.
En vihaa rakastani,
vihaan hänen
vartijaansa.
Jos voisin, katkaisisin
hänen ilokeihäänsä,
jolla hän lemmittyni lumosi!
Ei kukaan tajua
mieleni myllerrystä!
Nyt päihtymys on
päähän ryöminyt,
käteni, jalkanikin
sitonut ja kahlinnut.
Haavaista sydäntäni
raastaa
sumuinen viha.
Rannalla,
kannon päällä,
pensaikossa
kyyhöttää mies
ja huojahtelee hiukan
ja sättii rakastettuaan
tai kiroaa parhaimman
ystävänsä
ja silittelee pulloaan
vihasta täristen.
Lieneekö isokenkäinenkin herra,
vai kunnollinen perheenisä
vaiko asunnoton mies -
tai vain jumalan hyljeksimä hullu?
Vaimo tai rakastajatar voi
saada
jokaisen miehen järjiltään.
Ja silloin kaikki ovat aivan
samanlaisia
onttoja tynnyreitä.
8. Palaatko
takaisin? Palaatko takaisin?
- Palaan,
tulen kotiin raitista ilmaa
hengittämään.
Tämä tungos
ahdistaa henkeäni.
Palaatko takaisin? - Palaan
tulen öistä taivasta
katselemaan.
Tulen lukemaan
tähdistä kohtaloni.
Ei, ei hän sittenkään
tule takaisin,
ei silmiini katso,
ei helli, ei syleile,
ei silitä hiuksiani.
Ei aamuisin vihellä,
iltaisin ei unilaulua laula,
ei taputa olalle hyvästiksi,
ei iloitse tapaamisesta.
Kuka tietää, minne
kukin lähtee, miksi eroaa?
Kuka heidät
kuin auringonsäteen kohtaa?
Kuka tietää, missä
he kulkevat, missä
asuvat, tien kotiin
unohtaen?
Voiko aurinkoinen hetki
palata takaisin?
Kajastaako valo,
heijastuuko se kasvoilleni?
Puhkeaako
sisimpäni kukkaan,
siintävää taivasta syleillen?
Soiko äänesi jälleen,
voittaen surun?
Tule takaisin kotiin,
jätä kaukainen talo,
anna juodakseni hopealähteen
puhdasta vettä.
Tule takaisin, unohda nurja mieli,
tule takaisin unohda viha.
Anna minun jälleen nähdä silmiesi
sininen meri.
9. Uskoin
ettei päivä enää sarastaisi Uskoin
ettei päivä
enää sarastaisi.
Uskoin haavoittunein
sydämin viime hetken,
lopun koittaneen.
Ei käynyt niin -
varpunen visertelee yhä,
aurinko paahtaa
niin kuin ennenkin,
humisten yhä pyörii tulinen
maailmankaikkeus,
ja äiti lastaan
yhä hyväilee.
Luulin etten ääntäsi
enää koskaan kuulisi.
Luulin kasvojesi
hämärtyvän.
Yksin jäätyäni luulin, ettei
sydämeni kestä, että
sen syke lakkaa.
Ei käynyt niin –
yhä hopeinen viulu soi,
yhä aurinkona
kasvosi loistavat,
yhä on kuin sydän pumppaisi
suoniini mettä, ja
rinnassani soi sävel
kuin taika.
Luulin että olisi mahdoton elpyä -
eihän ihminen
karrelle palamatta
kestä tulta!
Ja kuitenkin olen elpynyt,
yhä sydämeni sykkii.
Yhä palaan rakkauteni aukiolle,
yhä maailma valjastaa
valkoisen hevosen
ratsukseni.
10. Kotimaani Aamun
kuulaassa sinessä lipuu joutsen,
vaalealla taivaalla hymyilee kuu.
Pienokainen nukkuu
äidinmaidosta kylläisenä,
sisimmästäni, laulun kehdosta, sävel soi.
Koko olemukseni
laulaa ja nyyhkyttää -
näin kotimaani minua seuraa, kutsuen palaamaan.
Satakieli,
tuomi ja rumpu,
hanuri hopeakielinen.
Ja tyttö kuin teeri,
silkkinen sisimpänsä.
Ja sulhanen ilves, silmänsä
auringonsäteet.
Hän soittaa kannelta,
maailma unohtuu.
Sisin olemukseni laulaa ja nyyhkyttää -
näin kotimaani minua seuraa,
kutsuen palaamaan.
Punahehkuinen ilta-aurinko
järvessä ui,
yksinäinen vanha nainen itkee
pirtin sokeiden ikkunoiden alla.
Tuomen harmaa oksa saa minut palelemaan,
ja selkääni sivaltaa
satakielen ruoska.
Koko olemukseni laulaa ja nyykyttää -
näin kotimaani minua
seuraa, kutsuen palaamaan.
|
