Numero 2/ 2005

Vili Lähteenmäki ja historiallinen tietoisuus

- Jemina Sohlstén-

Jyväskylän yliopiston jatko-opiskelijan Vili Lähteenmäen tutkimus osoittaa, kuinka historian ja mielen tutkimisen voi yhdistää. Ja vieläpä historiallisesti mielekkäällä tavalla.

Lähteenmäki on aikanaan opiskellut filosofiaa ja psykologiaa, mutta päätyi väitöskirjassaan tarkastelemaan mielenfilosofian ongelmia histori all isessa kontekstissa. Hän ehti toimia opettajana jo jonkin aikaa, kunnes opettaminen sai väistyä tutkimuksen tieltä. Lähteenmäki on kiinnostunut erityisesti tietoisuudesta, koska tietoisina olioina kaikkea olemistamme ja havitsemaamme määrittää subjektiivisuuden kokemus.

”Tietoisia kokemuksia on loputtomasti. Yleisellä tasolla tässä kamppailee kaksi ristiriitaista intuitiota: toisaalta vaikuttaa että elämme jossain olennaisessa mielessä yhdessä maailmassa, toisaalta tietoista kokemusta määrittävä subjektiivisuus, omuus ja laadullisuus ei vaikuta olevan edes sukua niin sanotusti objektiivisesti olemassa oleville (ruumiillisille) tapahtumille. Luonnonilmiölle tällainen subjektiivinen oleminen on tietysti poikkeuksellinen olemassa olemisen tapa ja tästä seuraa edelleen monia mielenfilosofialle omaleimaisia kysymyksiä ja ongelmia”, Lähteenmäki toteaa.

Mielenfilosofian keskeisin ongelma koskee juuri tietoisuuden ja ruumiin suhdetta, jota Descartesin tavoin voidaan kutsua mieliruumisongelmaksi. Se voidaan muotoilla esimerkiksi näin: kuinka fysikaaliset aivot voivat synnyttää subjektiivisen tietoisen kokemuksen? Tarvitseeko meidän olettaa sielun tai hengen olemassaolo selittäessämme sitä, miltä Lähteenmäen sanoin ”tuore kahv i tuoksuu, mi l t ä näyttää auringonlasku, miltä jääpala tuntuu sormissa jne.?”

Lähteenmäki käsitteli gradussaan nykyfilosofi John R. Searlen (kuvassa) teoriaa tietoisuudesta. Searle väittää ratkaisseensa klassisen mieliruumis ongelman luopumalla vanhoista 1600luvulta peräisin olevista ja yhä nykyfilosofiaa hallitsevista ontologisista kategorioista: dualismista ja materialismista. Hänen mukaansa taistelu ontologisista sitoumuksista hengen ja aineen välillä on näennäinen, ei todellinen metafyysinen ongelma.

Searle katsoo, että tietoisuus on aivojen biologinen ominaisuus. Hän kuitenkin samalla hylkää sekä hengen että materian selittäessään tietoisuutta; tietoisuus on aivojen neurotason aiheuttama ominaisuus korkeammalla tasolla, joka ei palaudu fysikaaliseen rakenteeseen. Lähteenmäki kyseenVili 13 alaistaa gradussaan sen, voidaanko Searlen teoriaa todella pitää ratkaisuna ongelmaan, joka on askarruttanut filosofeja vuosisatoja, vai kiertääkö Searle vain ovelasti koko ongelman ytimen.

Uutta näkökulmaa nykyfilosofien tulkinnoille aivojen ja tietoisuuden suhteesta voidaan lähteä etsimään myös siitä, miten tietoisuus on historian eri vaiheissa ymmärretty. Vili Lähteenmäki tutkiikin väitöskirjassaan juuri tietoisuuden käsitteen muodostumista varhaismodernissa ajattelussa:

”Erityisesti tarkastelen brittiläisiä filosofeja, joiden ajattelussa tietoisuuden käsite on jonkinlaisessa teoreettisessa roolissa. Yksi tällainen vähemmän tunnettu ajattelija on Ralph Cudworth (16171688), joka argumentoi eräänlaisen immateriaalisen mentaalisen v oiman olemassaolon puolesta, joka on kuitenkin erotettava eläinten ja ihmisten mielestä. Minun näkökulmastani tässä on mielenkiintoista, että hänen on tästä asetelmasta johtuen tehtävä erotteluja luonnossa vaikuttavan “mentaalisen prinsiipin”, eläinten ja ihmisten mentaalisissa kyvyissä ja tavassa, jolla ne ovat tietoisia maailmasta ja itsestään”, luonnehtii Lähteenmäki tutkimusaihettaan.

Ennen 1700-lukua ei tietoisuutta käsittelevistä teorioista tiettävästi käytetty termiä consciousness; ensimmäinen englanninkielinen yksinomaan ‘consciousnessia’ käsittelevä kirjoitus on tuntemattoman kirjoittajan tutkielma vuodelta 1728. Lähteemäki kuitenkin korostaa, ettei hänen tarkoituksenaan ole jäljittää termin käyttöä vaan tarkastella teorioita, jotka joko koskevat tietoisia mentaalisia ilmiötä suoraan tai käyttävät niitä argumentaation välineenä johonkin muuhun päämäärään:

”Tarkoitukseni on keskittyä uuden ajan alun näkemyksiin tietoisuuden, itsetietoisuuden ja persoonan tason reflektion rakenteesta ja paikasta mielen teorioissa”, Lähteenmäki täsmentää. Tällöin varhaismoderneja mielen teorioita voidaan tarkastella myös suhteessa keskeisiin aiemmin esitettyihin kantoihin, samoin kuin ne voidaan asettaa mahdollisimman ymmärrettävään tarkastelukulmaan suhteessa myöhempiin tietoisuuden refleksiivistä rakennetta tarkasteleviin teorioihin.

Lähteenmäki painottaa myös, että hänen tarkastelussaan ontologiset kysymykset ovat sivuroolissa. Päähuomio kohdistuu juuri tietoisuuden refleksiiviseen rakenteeseen ja sen historialliseen ilmenemismuotoon:

"Kysymyksiä tällöin ovat, millä tavalla mielentila tulee tietoiseksi: ottaako tietoinen mielentila itsensä objektikseen vai syntyykö tietoisuus siten, että toinen, erillinen mentaalinen akti kohdistuu edeltävään tai samanaikaiseen mielenaktiin vai käsitetäänkö ajattelu perusolemukseltaan tietoiseksi siten ettei tietoisuus edellytä mitään refleksiivistä aktia."

Reflektiivisen tietoisuuden tarkastelussa nousevat kysymykset myös tiedostamattoman mentaalisen toiminnan roolista ajattelussa. Voidaan esimer­kiksi kysyä, mitkä mielen tapahtumat ikään kuin seuloutuvat tietoisiksi ja mikä rooli on varsinaisella reflektiolla, jossa persoona on aktiivinen subjekti, joka ajattelee omaa ajatteluaan. Lähteenmäki katsoo, että juuri refleksiivisyyden kohdalla mielenfilosofinen tarkastelu ainakin osittain ylittää lähtökohdiltaan yhteismitattomuusasetelman, jonka tyypillisesti ajatellaan vallitsevan aikaisemman ja nykyisen fysikalistisnaturalistisessa kehyksessä toimivan mielenfilosofian välillä. Toisin sanoen, hän ei näe metodologista ongelmaa siinä, että nykyteorioita verrataan historiallisiin käsityksiin mielestä. Lähteenmäki täsmentääkin kantaansa näin:

"Nykykeskustelussa ei juuri olla kiinnostuneita tietoisuutta koskevan teoretisoinnin historiasta ja minusta alkoi vaikuttaa, että lähestyminen eri aikoina tuskin kuitenkaan on toisilleen niin vierasta, ettei niitä lainkaan voitaisi ymmärtää yhteydessä toisiinsa. Selvää toki on, että taustalla vaikuttava maailmankuva on monilta tärkeiltä osin erilainen. Nykyään sellaisilla mielenfilosofisilla teorioilla, jotka olettavat mentaalisen olevan omalakinen maailmansa, ei ole minkäänlaista nostetta. Tämän ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa, että subjektiivinen kokemuksellinen todellisuus olisi ilmiönä riippuvainen sitä koskevista ontologisista käsityksistä."

Koska Lähteenmäen mukaan kaikki se, mikä tietoisuuden problematiikassa on kiinnostavaa, ei palaudu kysymykseen sen ontologisesta paikasta todellisuudessa, voidaan tietoisuutta koskevia teorioita tarkastella myös alkuperäisessä historiallisessa yhteydessään, siten, että tunnistamme niistä samoja teemoja kuin mistä nykyisin olemme kiinnostuneita. Hän toteaa lisäksi, että mielenfilosofian historian sisälläkin tuntuu olevan vielä tilaa aihetta koskeville tutkimuksille:

"Tärkeää on muistaa, että esimerkiksi mielenfilosofian historian tarkastelussa vähintään yhtä olennaista kuin tutkia miltä osin jokin ajattelutapa tai teoreettinen malli ennakoi jotakin nykyistä tapaa tai mallia, on huomata että tietyt ongelmat tai näkökulmat eivät ehkä nouse lainkaan esiin tietyssä historiallisessa tilanteessa. Myös tällaisen osoittaminen on mielekäs tutkimustulos."

Esimerkkinä Lähteenmäki käyttää niin sanottua fenomenaalista käsitystä tietoisuudesta. Hänen mukaansa tietoisuuden osalta ajatus fenomenaalisesta tietoisuudesta ei sellaisenaan 1600luvulla noussut esiin. Syy tähän on siinä, että ajatus on artikuloitunut vasta sen myötä, että tietoisuus on pyritty naturalisoimaan, siis selittämään sen olemassaolo ja luonne puhtaasti luonnontieteellisin termein. Tällaisia pyrkimyksiä ei Lähteenmäen mukaan 1600-luvulla ollut, joten ei ollut tarkoituksenmukaista puhua tietoisuudesta pelkästään laadullisena kokemuksena tai subjektiivisena tuntemuksena. Sen sijaan tietoisuus pääsääntöisesti ymmärrettiin aina jonkinasteisena itsetietoisuutena, ei pelkkänä kokemusaineksena, jolla ei ole lainkaan “omistajaa”.

Lähteenmäen tutkimus onkin hyvä esimerkki siitä, miten erilaiset filosofiset kysymykset voivat eri historiallisissa konteksteissa nousta esiin; toisaalta se myös osoittaa, että voimme ajallisesta etäisyydestä huolimatta löytää analogisia ajatuskulkuja nykykäsitystemme kanssa.

Takaisin ylös