Numero 2/ 2005

"Sido toveri taisteluvyös"

- Sampsa Heinonen -

Reilu vuosi sitten vanha taistolainen Ilkka Kylävaara piti Tammen tiloissa tiedotustilaisuuden, jossa hän ilmoitti kokoavansa taistolaisuuden mustaa kirjaa. Kylävaara toivoi entisten taistolaisten lähettävän hänelle mahdollisimman paljon aineistoa kirjaansa varten. Syystä tai toisesta näin ei kuitenkaan käynyt, joten Kylävaara on joutunut kokoamaan teoksensa sekavista lähteistä: siihen on painettu muun muassa Tiedonantajan vapputervehdyksiä, epämääräisiä muita luetteloita ja Kylävaaran omaelämäkerrallista aineistoa. Kun entiset taistolaiset eivät ole juuri halunneet teokseen mitään kirjoittaa, mikään ei ole estänyt myöskään taistolaisuuden kanssa täysin yhdentekevien tekstien (Ben Zyskowiczin päiväkirjat, Inkeri Kilpinen, Jutta Zilliacus yms.) ja tunteellisten syytekirjelmien (John Lagerbohm) ottamista mukaan.

Taistolaisuuden mustan kirjan saama kohu kirvoitti tamperelaisen tutkijan Heikki MäkiKulmalan kirjoittamaan Taistolaisuuden harmaan kirjan. Sekä Taistolaisuuden harmaa että musta kirja ovat lähinnä aikalaisdokumentointia, eivätkä ne siten luo ilmiöstä kokonaiskuvaa tai yritäkään selittää sitä kokonaisuutena, mutta MäkiKulmalan Taistolaisuuden harmaa kirja on Kylävaaran teokseen verrattuna moniulotteisempi. Kylävaara ei osoita minkäänlaista ymmärrystä taistolaisuutta tai edes omaa menneisyyttään kohtaan. Hänen teoksensa tarkoituksena näyttääkin olevan lähinnä entisten tuttavien ja naisystävien haukkuminen ja nolaaminen.

Tavoitteena sosialistinen vallankumous?

Taistolaisuus herättää yhä intohimoja sekä vasemmistossa että oikeistossa, sillä esimerkiksi nakokulma.netissa käydyssä keskustelussa kirjoitettiin aiheesta lyhyessä ajassa yli 400 viestiä Kylävaaran lehdistötilaisuuden jälkeen. 90luvun alussa alkaneen suomettumiskeskustelun myötä taistolaiset ovat joutuneet selvittämään menneisyyttään ja omaa suhtautumistaan Neuvostoliittoon. Taistolaisia on julkisuudessa syytetty ennen kaikkea siitä, että he halusivat aseellisen vallankumouksen avulla siirtää Suomen osaksi Neuvostoliiton etupiiriä.

MäkiKulmalan mukaan käytännössä mitään valmisteluja aseellisen vallankumouksen tekemiseksi ei missään vaiheessa ollut, vaikka tavoitteena olikin sosialistinen vallankumous ja sen mukainen Suomi. Suunnitelmia ei voi pitää salaisina tai laittomina, vaan ne olivat ja ovat yhä edelleen vapaasti kaikkien saatavilla ja luettavissa taistolaisten julkaisuissa. Kaiken lisäksi taistolaisten suunnitelmia ei otettu vakavasti juuri muualla kuin heidän omissa piireissään. MäkiKulmala toteaa myös, että taistolaisuudesta on viime vuosina syntynyt kuvitelmia, joissa heidän valtansa 1970luvulla kuvataan vaarallisen suureksi. Käytännössä taistolaisten yhteiskunnallinen vaikutusvalta jäi kuitenkin verrattain pieneksi, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.

Leninsetä asuu Venäjällä

Taistolaisia on syytetty Neuvostoliiton varauksettomasta palvonnasta ja toisinajattelijoiden ajattelemattomasta tuomitsemisesta. Tämä moralistinen syytös on kuitenkin jättänyt avoimeksi sen, miksi taistolaiset suhtautuivat Neuvostoliittoon niin positiivisesti ja varauksettomasti ihaillen.

Jotkut 1960luvun antiautoritaariset uusvasemmistolaiset kääntyivät autoritaariseen Neuvostoliittoon tukeutuviksi taistolaisiksi. Jukka Relanderin mukaan taistolaiseksi ei vain tultu, vaan taistolaiseksi käännyttiin miltei uskonnollisella tavalla. Subjektiivinen ja itse koettu uusvasemmistolainen maailmankuva vaihtui kääntymyksen myötä marxismileninismin objektiiviseksi totuudeksi. Relanderin mukaan uusvasemmistolaisuuden moniarvoisuus ilmensi 60luvun kapinaa, joka myöhemmin kanavoitui ja segmentoitui dogmaattiseksi poliittiseksi liikkeeksi. Porvarillisia auktoriteetteja vastaan asetettu antiautoritaarinen kapina johti lopulta paradoksaalisesti autoritaariseksi taistolaisuudeksi.

Tiedonantajan päätoimittaja Erkki Susi on julkisuudessa esittänyt, että Neuvostoliittoa ihailtiin lähinnä paremman pakosta. MäkiKulmalan mukaan harva taistolainen olisi 70luvulla esittänyt suhteensa Neuvostoliittoon näin. MäkiKulmala oli itsekin omien sanojensa mukaan vilpittömästi ja intohimoisesti rakastunut Neuvostoliittoon, vaikka särötön ei tunne missään vaiheessa ollut. Neuvostoliitto ei Relanderin eikä MäkiKulmalan mukaan ollut siten vain pakollinen liittolainen suurempaa pahaa vastaan, vaan edusti tietyssä mielessä abstrahoitua ihannetta täydellisestä yhteiskunnasta, johon saattoi turvautua suojautuakseen porvarilliselta hapatukselta.

Entä taistolaisuuden tutkimus?

Sekä Kylävaara että MäkiKulmala olivat kummatkin rivimiehiä taistolaisessa liikkeessä, eivätkä siten voi täysin tietää mitä johdossa suunniteltiin. MäkiKulmalan teos on kuitenkin Kylävaaran teosta huomattavasti kiinnostavampi kuvatessaan tavallisen rivijäsenen näkökulmasta mitä oli olla taistolainen. Kylävaaran teoksessa puolestaan sekä entiset taistolaiset että eitaistolaiset kuvaavat taistolaisuutta ainoastaan virheellisenä ajattelutapana eivätkä pyrikään moralisoinniltaan antamaan oikeutta kohteelleen. MäkiKulmalakin toteaa ajatelleensa monesta asiasta mustavalkoisesti ja virheellisesti, mutta tästä huolimatta hän myös kuvaa miksi ja miten hän ja hänen toverinsa päätyivät argumentteihinsa. Tästä syystä onkin parempi tarttua Kylävaaran asemesta MäkiKulmalan älyllisesti rehellisempään kirjaan.

Tieteellinen tutkimus 1970luvun suomalaisen äärivasemmiston liikehdinnästä on yhä puutteellista. Laadukkainta taistolaisuutta koskevaa tieteellistä tutkimusta lienee Jukka Relanderin artikkeli Taistolaisuuden psykohistoriaa muutaman vuoden takaa, ainakin hänen taistolaisuutta käsittelevää väitöskirjaansa odotellessa.

Ilkka Kylävaara (toim.) (2004): Taistolaisuuden musta kirja.

Heikki MäkiKulmala (2004): Taistolaisuuden harmaa kirja.

Jukka Relander (1999): ”Taistolaisuuden psykohistoriaa”, teoksessa Sari Näre (toim.) Tunteiden sosiologiaa II (Historiaa ja säätelyä).

Lisää keskustelua taistolaisuudesta löytyy osoitteesta: http://www.nakokulma.net/ keskustelu

Takaisin ylös