Numero 2/ 2005

Runopalsta

- Bella-Macchina -

Tämä nyt alkava runopalsta käsittelee historiaan kadonneita mestariteoksia, runoja jotka ovat hävinneet aikojen melskeissä mutta jotka olen viime vuosina löytänyt takaisin elämään. Runopalstalla pyrin nostamaan esiin hieman henkisyyttä ja kadonneita paloja humanismista, tälle ajalle osuvin iskuin. Palstalla esiintyvät runot ovat vain osa niistä sadoista runoista jotka kuuden vuoden aikana löysin tutkimusmatkoillani kun tein väitöskirjaani Helsingin Yliopiston yleisen kirjallisuustieteen laitokselle otsikolla Kuolleet runot ­ Myytti vai konsepti? Pääosassa nyt alkavalla palstallani ovat siis runot, mutta koska on kyseessä historianopiskelijoille suunnattu julkaisu haluan saatesanoilla johdattaa historiasta kiinnostuneen lukijan aikakauden ilmiöiden ja menneisyyden hengen kautta syvemmälle kaukaisten aikojen runoilijain sisimpään.

Suomesta löytynyt 1960-lukua välttelevä sonetti vuodelta 1964. Kirjoittajana nuori perheenemäntä Milla Kouto. Nainen joka johti ensimmäistä Vaaleanpunaista Paraatia. Heräsikö mielenkiintosi? Aivan oikein. On syytä osoittaa hiljaisuutta tälle varjoissa kulkevalle kuulakynän mestarille joka hylkäsi perheensä mielenosoituksellisesti vuonna 1967 ja lähti Botswanaan. Myöhempi tuotanto jäi syntymättä ajanpuutteen vuoksi. Taistolaisuus oli voimissaan ja Suomi oli nuori tasavalta. Ensimmäinen maailmansota hävitty ja ihminen oli nousemassa siivilleen. Ihmiset raatoivat raskaissa maatöissä ja naisen asemana oli lypsää ja kirnuta. Haaveiltiin mukavasta ja hyvin palkatusta työstä kirkolla. Ehkä haaveena oli myös siirtolaisuus Amerikassa. Villin lännen aseiden pauke, pankkiryöstöt, vapaat lainsuojattomat. Näistä premisseistä voimme kenties konstruoida Millan tunteen luonnetta. Ehkä Kouto oli saanut vaikutteita tuolloin näytetyistä varhaisista elävistä kuvista. Kiehtova ajatus, mutta annetaan runon puhua omassa ajassaan:

Milla Kouto: Kaiken salaisuus illassa.

”Alita rima!” Huusi Jouko. ”Muuten en hinkkaa pakaroitasi illalla!”.

Hyi vittu, ajattelin. Hän on sentään isäni ja olen mestaruuskilvan finaalissa. Itku tuli Kimaltelevana kasvoilleni. Huoltomies korjasi minut pois kentältä. Menin kahvioon munkille. Luin kosteiden silmien vääristämää iltapäivälehteä pimeässä. Vielä on aikaa ja mahdollisuuksia, ajattelin. Lentääkö tuo jetti etelään? Sinne kaipaa sydämeni. Haluan, haluan, oi!

”Huora et hylkää isänmaatasi” mies oli sokea.

”En hylkää, ei se sitä ole. Hyppyni ei kulje. Isäni on ruoja. Isäni on tulikivi ja kaivonkansi. En salli hänen olla. En asua minussa. En tuntea lämpöäni!”

Miksi rienaat, mikset anna minun olla? Pahan kaiku syvällä sisällä. Pahan raudan paino. Liekki joka polttaa kasvojani ja kylmettää alapääni. Olen nopea kuin pääsky, voimakas kuin hirvi! Mutta minun ei anneta juosta, ei näyttää voimaani.

Sisko, tahtoisin jäädä.

 

Erityisen mielenkiintoisena näyttäytyy jo 1890luvulla kirjoitettu Thompson jenkinsin varhaisekologinen runo eläinpuistosta. Thompson Jenkins oli englantilainen aristokraatti joka oli Suomessa tapaamassa venäläistä kreivitärtä Maria Serafiinaa 1898. Tämä runo löyty eräästä suomalaisesta kartanosta viime vuonna, jonne se oli päätynyt Jenkinsin muiden tavaroiden kanssa vuonna 1899, kun Jenkins oli hirttäytynyt tuntemattomasta syystä rautatiehen Keravan kohdalla.

Thompson Jenkinsiä kuvailtii aikanaan sivistyneeksi konservatiiviksi joka oli naisten perään. Koska homoseksuaalisuus oli tuolloin avoimesti hyväksyttyä ja toivottavaa venäjällä, hän oli kenties painostavan ilmapiiri uhri joka näki epäkohdat helpommin kuin täysin venäläistyneet suomalaiset. Enempää hänestä ei ole tarpeen tietää, mutta eikö hän näyttäydykin mielenkiintoisella tavalla varhaisena ekotaistelijana? Eräänlaisena venäläisen sivistyksen uhrina? Pelottiko häntä työväenluokka? Jo aikana, jolloin hevonen oli ainoa kulkuväline ja taistelut käytiin musketein?

Sananvuoro marttyyrille:

Thompson Jenkins: Mennään Korkeasaareen (suom. Marko Sotavaara)

Ota kiinni aidasta. Ota kiinni ajasta. Ota kiinni mukulakivestä. Ota kiinni ruohokentästä. Ota kiinni sarvista:) Mene kohti vajaa. Mene pitkin rantaa. Mene häkin luokse. Mene ovesta sisään. Mene itseesi:) Katso kuinka kenkuru. Katso lasta hattaran kanssa. Katso kuinka kotka lentää. Katso eteesi. Katso vettä. Katso murmelia. Katso reikää. Katso sikaa. Katso tiikeriä silmiin. Katso lihapiirakkaa. Katso kaupunkia. Katso mummoa. Katso neekeriä:) Pidä puolesi. Pidä kissaeläimistä. Pidä sateenvarjoa. Pidä palopuhe. Pidä tauko penkillä. Pidä käärmettä käsissäsi. Pidä itsesi naisena. Pidä itsestäsi. Pidä kädet pois sieltä:) Älä jahtaa kettua satojen miesten ja koirien kanssa. Älä katkaise tammea suotta. Älä luota öljyyn, mustaan kultaan, sillä se on uusiutumaton luonnonvara. Älä kohtele naista omaisuutenasi, sillä sekin ajattelee ja on kylkiluustasi tehty. Älä potki köyhiä:) Kuinka voit tehdä näin? Kuinka voit kohdella ketään näin. Kuinka voit kohdella mitään näin? Kuinka voit? Voitko kuinka? Et varmaan hyvin? Olisiko jo aika? Tiedät mitä tehdä.

Innmar Kronstettberg. Harvalle tuttu kynäniekka, mutta jatkosodan aikana ruotsinsuomalaisten tuntojen tulkiksi useammassakin yhteydessä kuvattu henkilö. Innmar syntyi Jaakko Koljosena Nurmijärvellä köyhään suomenkieliseen perheeseen. Tästä traagisesta epäkohdasta Innmar ammensi inspiraationsa loppuelämäkseen. Kukaan ei tiedä miten Innmarista tuli ruotsinkielisen yhteisön lempilapsi, mutta epäillään että se liittyi jotenkin obligaatioihin. Sodan loputtua Innmar katosi tiettävästi Argentiinaan, mikä mielestäni kuvaa tämän runoilijan loputonta seikkailunhalua ja muutoksentarvetta. Sota oli raiskannut Euroopan, puhdas maa oli muualla. Pampaksen puhdas ruoho, villit intiaanit. Kamppailua yhteisönsä stagnaattisuutta vastaan, epätoivoa kommunistien voitosta, kuka tietää?

Ensimmäisen runon Toivo Holapan suomennos on vähintäänkin kyseenalainen, mutta on tehty samana vuonna (1944) runon kanssa, joten näen että näin aika on ikään kuin vangittu suomennokseen ja ikuistanut sen ajan kivimuuriin. Tästä runosta on myös tehty laulu, mutta nuotit ovat kadonneet Innmarin myötä. Toisen runon on joskus 1980-luvulla suomentanut nimimerkki Jonas, joka on omassa ajassaan yhtä Innmarin ajassa, samassa runossa ihmeellisellä tavalla. Alkuperäisen runon sisällöstä ei ole juuri mitään jäljellä, mutta runon hengen suomentaja on säilyttänyt ihailtavalla tavalla.

Mutta nyt, yritä kuulla kuinka Innmar Kronstettberg henkäilee nämä säkeet hiljaa korvaasi:

Innmar Kronstettberg: Vem svarar, vem ska bli? (suom. Toivo Holappa) Ken vastaa tulen kutsuun?

Sinne mist on linnut tulleet. Sinne vapauden katon alle. Ei voi saada jos on raaka, on mitta täynnä jos mun annat maata. Roiski luotisi mun kupeeseen, anna tuntea mun laukaustesi henki. Poista paine pääni sisältä, vapauta rintani ahdistus. Nopeuta kuvaa kaikkeudesta kun kaikki on mennyt. Mut muista! en salli iskua kohtalon , en salli ratkaisua onnen. En tahdo väärää tunnustusta, en iloa väärän kansan. Kivellä et taistoa voita, vain metalli on verta väkevämpää. Siispä seiso ja suorita työ, ei ihmisestä muuhun oo.

Innmar Kronstettberg: Redan upptaget. (suom. nimim. Jonas) Hei hulinaa!

Anna sätkä soltulle. Lumentaju sekottaa boltsin. Sun ei tarvi kertoo mulle sontaa, sen tiedän itekkin. Jos paikkas on haudassa juoksemassa, juokse faijas puolesta kurja. Juokse mutsis puolesta ja kilju ku sika. Ei oo aikaa, ei paikkaa, vaan fyrkka jotain meinaa. Turha kaivaa kuoppaa jos kukaan ei sitä maksa. Mun rotu on mun kledjujen rotu, se ei muuks muutu. Jos tuut saatana lähemmäs nii ruttaan sua turpaan runkkari! Turha mulle ulista jos sul himmaa.

 

Loppuun haluan vielä laittaa oman runoni joka toimii eräänlaisena katalyyttinä ja konklusiivisena historiallisen poetiikan ilmentymänä, jolla haluan kertoa palstan lukijalle jotain mitä historia ei koskaan kerro; todellisuuden. Todellisuus on objektiivinen, historia ei. Innoittavia lukuhetkiä, ystäväni:

Summa Corporate 2.0

Kerran kuljin katuja aivan yksin. Yksisarvinen etsii seuraa, noidannuoli kelpaa; näin tilanteen. Tomppa ja Gabriel tulivat vastaan, mietin annanko isän kädestä. Tilanne meni kuitenkin ohi liian nopeasti, en ollut vieläkään saanut aikaan sopua. Selittämätön riitasointu elämässäni. Kipeä piste muuten tyhjässä paperissa.

Jahdattuani puluja sekapäisesti ja pitkään, aavistin mieleni pirstaloituneen pahoin. Lupasin juosta nopeasti hoitoon. Lupasin sen kaikille. Mutta itku tuli ja olin liian voimaton.

Tunsin että runo kirpoaa sisältäni. Mistä se tuli? Juuri kun olin yksin ja hoidontarpeessa. Lähden riisivainioille ponini kanssa, pakenen tilanteita. Poni on turpaa ja kaviota. Sekaantunut ystäviinsä ja tehnyt elämästään helvettiä korkeimmalla tasolla. Sen seurassa olen riisivainioiden kuningas ja Aabraham. Kukaan ei voi loata sitä yhteyttä. Monella lailla voi yrittää, mutta sotaan älä ryhdy poikani, sillä tehoton on sinun aseesi. Tehoton on miehen sukuelin sodassa, tarpeeton taistelussa yhteyden sivulla. Mutta pohjalta viisauden kirjan se luo, juo, tuo ja kuolaa. Pientä punaista kirjaa. Parasta ystäväänsä. Olutta(mallasta ja pintahiivaa). Nuori pajun vitsa, taipuisa ja liekehtivä jonkin valossa.

Lämmin joki halkoo kuuman kaupungin, päättyen pieneen järveen, jota halkovat pienet veneet jotka toimivat haloilla, ovat haljenneita mutta palavat kuin kuuman kaupungin elävät. Tuskaisa musta puskee korttelinväliä, satamaan ja takaisin. Nopeutettuna kuoleman aavistuksena joka sylkee itkuisen lapsen koko murheen julkeaan tilaan, kaikkien ja kaiken jaettavaksi, imelletyksi perunajauhoksi, nahattomaksi naiseksi, jo kaivatuksi hetkeksi ja siirretyksi vapaaksi. Elinpiirin muutoksen kulotuksen katku. Pahempi kuin lyhyen elämän katkera itku. Tuskin tempaiseva, mutta varmasti kuultava.

 

Nopean sykkeen voima on Darling Nikki ja Haitian Fight Song. Jos olisit juna voisit aavistaa. Painava ilman liikevoimaa, maanpinnassa muttet ilman painovoimaa. Nopea suhteellisuusteorian sisällä, liikkumaton kappaleiden ulkona.

Kompastun, lyön pääni, menen koomaan, olen siellä kunnes hoitaja hyväilee kohtalokkain seurauksin, kuolen, synnyn sikiönä, juon rommia, lupaan liikaa, kompastun jälleen, nyt toiseen olentoon, osaanko minä saatana lentää?, siltä tuntuu, yllättävän korkealla, olisiko syytä etsiä laskeutumispaikkaa?, kusettaa, minua, lennonjohto, pitkä pudotus korkeaan kuuseen, kapsahdan, mikään ei ole muuttunut. Kävely kahdella jalalla on mystistä, olen ihminen.

Runo meni pois, olen huonommassa kuin jamassa. Kamppaan lähimmän ihmisen ja puserran murheeni huulteni välistä: ”Onko Tomppaa tai Gabrielia näkynyt?”. Ei, sitä minun ei pitänyt pusertaa, kysyin, minkäs teet. Vastauksena sain nopean liikkeen kasvoilleni joka vereennytti otsani. Mitä nyt? Mitä nyt? Susisaari. Onko ponini turvassa vai hännässä? Mitä vittua, olenko sekaisin? Vai oliko se vain runoa? Ulvon, heitän vaatteeni pois ja kylven pölyssä. Vaikea eksistenssi. Tulisiko televisiosta urheilua? Vaikea eksistenssi. Joku odottaa minua mutta kuka? Soitan ystävälleni mutta ystävä ei vastaa. Soitan toiselle ystävälleni mutta hän ei ole olemassa. Yritän taas soittaa ensimmäiselle ystävälleni mutta hän ei vastaa. Ryömin lähimpään autoon, kaasutan kuutoskonetta, tuplaWeberit vastaavat ja yritän poistua mahdollisimman kauas elinpiiristäni. Se ei ole kauas. Kompastun taas, nyt vailla syytä. Ehkä on syytä maata tässä. Olla ruvella ja kuolata.

Sinead O’Connor sukkahousuissa. Miksi ei?

Takaisin ylös