Numero 2/ 2005

Suurkatastrofi silmien edessä

- Riikka Jaakola-

Perustuu omiin ja jaettuihin kokemuksiin, Phi Phi/Ao Nang/Krabi, Thaimaa.

Sunnuntai 26.12.2004 oli normaali päivä. Kaikki auringosta ja merestä nauttivat saivat sitä mitä halusivat. Jokaisen loma ja arkirutiinit kuluivat normaaliin tapaan. Kukaan ei uskonut, että paratiisi muuttuisi hetkessä meren ravistelemaksi. Meri tuli kirjaimellisesti syliin.

Tsunami

Maa oli tärähdellyt vain pari tuntia ennen kohtalokasta hetkeä Sumatran tietämillä, syvällä merenpinnan alapuolella. Tästä seurasi vesimassojen voimakasta liikehdintää, joka ilmeni vasSuurkatastrofi ta matalassa vedessä, siis aivan rannalla, tsunameina. Kukaan ei saanut varoittavaa sanaa ennen kuin kaikki oli jo liian myöhäistä. Ranta vetäytyi kauaksi merelle. Sitten useita metrejä korkeat aallot nousivat kaikkien kummastukseksi ja löivät maahan viedenmennessään ni in rakennukset kuin ihmisetkin. Aall ot tunkeutuivat pitkälle sisämaahan.

Vedessä kell u i kaikkea mitä aalto oli maalta veteen v oinut r i uht a i st a: kenkiä, vaatteita, bungalowien osia, puunlatvoja, vesipulloja ja muuta mikä sinne ei kuulunut. Vesi näytti kiehuvan ja aallokko oli villinä. Rannat olivat hävinneet näkyvistä. Hiljaisuus oli raastavaa. Eivät edes linnut laulaneet. Vain joidenkin selviytyneiden veneiden moottorit hyrräsivät. Jotkut moottoriveneet pyörivät ympyrää ilman matkustajia, jotkut olivat vain kaatuneet kumoon vieden mukanaan matkustajansa. Ihmisiä istui puissa turvaa hakien. Ketkään aallosta selviytyneet eivät kuitenkaan siinä vaiheessa arvanneet tilanteen vakavuutta, vaikka kaikki oli suoraan silmien edessä. Ainoastaan yhden mustelman saaminen aiheutti kiukkua, mikä tuntui myöhemmin säälittävältä verrattuna menetettyjen henkien ja loukkaantuneiden lukumäärään. Oman elämän selviytyminen kaikesta alkoi lopulta tuntua ihmeeltä.

Tietämättömyys raastoi eniten. Huhuja kymmeniä metrejä korkeista aalloista alkoi kuulua – ja isoimmat olivat vasta tulossa. "Ne ovat kuulemma 25 metriä korkeita ja tulevat tännepäin! Mihin aiot nyt piiloutua? Miksi ne tulevat juuri tänne… ?" "Miten tällaista voi tapahtua, näin käy vain uutisissa, enkä minä ole siellä!" Pelko sai aivan uuden merkityksen.

Koko KaakkoisAasia sai totutella siihen, että kyseessä oli yksi historian tuhoisimmista katastrofeista. Ihmisuhreja tulisi olemaan kymmeniä tuhansia, lopulta satoja tuhansia. Materiaalinen menetys ei ollut mielessä ensimmäisenä, mutta kokonaiskuvan selkiydyttyä sekin alkoi painaa mieltä. Miten tästä enää koskaan noustaisiin jaloilleen?

"Haloo! Ollaanko siellä kunnossa?"

Suomessa suurin huomio keskittyi Thaimaahan. Onhan se ymmärrettävää, koska kyseisessä maassa lomaili satoja suomalaisia. Omaiset olivat huolissaan ja tukkeutuneet puhelinlinjat kasvattivat ahdistusta ennen näkemättömän tuskalliseksi. Ensimmäiset värisevät äänet Suomesta vain tunti tapahtuman jälkeen saivat tajuamaan tilanteen vakavuuden. "Nyt on kyseessä iso asia, koska Suomessa tiedetään tästä jo nyt!" "Mikä se sitten oli? Maanjäristys? Koko Intian valtameri? Intia? Miten se tähän liittyy?" Maailma alkoi tuntua pieneltä.

Tuho toi tuntemattomat ihmiset lähelle toisiaan. Kokemusten jako oli hyvin terapeuttista. Jotkut olivat kokeneet aallot vedestä, jotkut maalta käsin. Tarinat olivat hyvin erilaisia. Kansallisuudesta tai sukupuolesta välittämättä auttamisen halu nousi kaikilla uusiin sfääreihin. Tuntemattomat tarjosivat satunnaiselle rähjäiselle selviytyjälle majapaikkaa omassa hotellihuoneessaan, ruokaa, juomaa ja vaatteita. Huoli toisista oli todellinen. "Are you alright? Can I help you somehow?", kuului jatkuvasti.

Vaikka päällisin puolin olisi ollut kunnossa, järkytys heijastui jokaisen vastaantulijan kasvoilta. Vesi ja sähkö olivat useissa paikoissa poikki. Poliisit ja sairaankuljetusajoneuvot ujelsivat vielä myöhään illalla kaduilla, ihmiset juoksivat paikasta toiseen. Armeijan erikoisjoukot toimivat näkyvästi. Nyt ei kerrottu vitsejä tai nauret tu vaan a u t e t t i i n apua tarvitsevia ja toivottiin, että läheiset i l ­mestyisivät pian jostain ­elossa. Paikall i sten ja turistien apu osoi t taut ui merkittäväksi myös seuraavina päivinä, j o l l oi n rannoilla jouduttiin täydelliseen paniikkiin väärien uutisten levitessä kylässä. Uusia aaltoja ei näkynyt, mutta pelko, joka ihmisistä näkyi, oli myrkkyä, joka tarttui nopeasti.

Loppupuinti

Tämä surullinen tapahtuma muistutti jälleen siitä, kuinka ihminen voi kehittää koneita ja rakennuksia, mutta mitä luontoon tulee, hän ei voi sitä koskaan hallita. Luonto hallitsee ihmistä. Tämä tekee tragedian ratkaisemisen ongelmallisemmaksi. Varsinaista syyllistä ei saada koskaan kiinni. Kukaan ei voi aloittaa sotaa sitä vastaan. Sitä ei voi edes syyttää oikeudessa. Ja kuten huomasimme, siltä ei voi suojautua kukaan. Se iskee silloin kuin sitä vähiten odottaa.

Tapaninpäivän tapahtumasta opittiin hyvin nopeasti. 28.3. osoitti, että tällaista tuhoa ei enää haluta käydä läpi. Tiedonkulku toimi nopeasti ja evakuointitoimet saatiin käyntiin ripeästi. Tämä on vähäisintä mitä voidaan tehdä. Kenenkään ei tulisi joutua kokemaan samaa enää uudestaan.

Takaisin ylös