Numero 2/ 2005

Juhlankantajat (jatkokertomus)

- Von Inhausen-

Saapuessani raikkaasta ja jäätävän tuulen kirpeäksi tekemästä ulkoilmasta ylös portaita saliin, joka oli hämärä ja valloilleen päässeen nikotiinin raskaan ja sinisen harmaan udun läpitunkema, en voinut kuin tuijottaa väsyneen oloisen ja punasilmäisen nuoren naisen kalpeita kasvoja hänen vuorostaan yrittäessä saada otetta matalan kädestäni kirjoittaakseen siihen jotain tussilla. Uskollinen kumppanini, vapaaherra Stenbrünn, nähdessään avuttoman tilani, saattoi minut sisään akateemisen nuorison muodostamaan vellovaan lihan mereen.

Jätettyämme päällysvaatteemme garderobiin jatkoimme virkistämään tuon vihreän keijukaisen levottomiksi tekemiä mieliämme oluella, jota myytiin pienestä luukusta tumman maaseudun mullanvärisissä pulloissa. Olut oli lämmintä ja sakean humalan ja hiilihapon sävyttämää. Se laukaisi nopeasti aivojeni etulohkoon kertyneet sakat, kuten vain hellä puhdistusvesi voi lävikölle tehdä, ja sain takaisin identiteettini ja yksilöllisyyteni.

Punan hiipiessä naamalleni ja fermentoituneen juoman kutitellessa mahanpohjaani valuin yksinäni tanssisalin puolelle. Alkukantaisen musiikin värähtely oli ajanut väen kauhistuttavaan ja sykkivään kasaan, joka sulautti alati kasvavaan massaansa ympärillään kuljeksivat viattomat sielut osaksi kasvojen moneuden ja lihallisten raajojen muodostamaa kokonaisuuttaan, joka välähtelevien valojen hetkittäin sinertäväksi, punertavaksi tai kellertäväksi värjäämänä paljasti ajoittain naisten ekstaasin vääntämät kasvot tai miesten irvistyksen oloisen ilmeen, väen vaipuessa tilaan ja paikkaan ajan ulkopuolelle; ilman yksilöllisyyttä, ilman nimeä, ilman ajatuksia. Tämä syntisten taivas oli jotain, jonka vain Bosch olisi pystynyt kuvaamaan, muttei kuvittelemaan, tai Baudelaire maalaamaan sanoiksi.

Koska en halunnut menettää juuri takaisin saamaani sielua, jota tilanne uhkasi ja raaka kontrasti ulkopuoliseen maailmaan rasitti, pakenin kohti tupakointitilaa vaihtaakseen hien kostuttaman ilman myrkylliseen, mikä kumma kyllä oli aina sopinut heikolle mielelleni ja sairaalloiselle ruumiilleni paremmin kuin sulautuminen symbioottiseen massaan. Tupakointihuone, johon saavuin toista kitkerältä maalta maistuvaa olutta litkien, muodostui pienestä valoisesta huoneesta, jonka keltaiset seinät ja ikkunoiden takainen punatiilinen seinä sulkivat sisäänsä toisenlaisen väenpaljouden, joka toi mieleen Hogarthin piirrokset. Ilma maistui metallilta.

Ajauduin keskusteluun erään opiskelutoverini kanssa, mutta hänen horjuvat ja katkonaiset liikkeensä ja oudoin painotuksin lausumansa sanat vaikeuttivat sen verran tulkintaani, että olin pakotettu vastaamaan konsonanttisilla murahduksilla ja heiluttamalla rivakasti vasenta kättäni painottaakseni lauseen loppumista ja kommunikoinnin vaikeutta tässä tilassa, jossa ilman erikoinen koostumus ja ympäröivien ihmisten kieroutunut mielikuvitus väänsi kommunikaatiota ja muutti sen merkityksettömäksi mölinäksi. Käteni osui tällöin erääseen naispuoliseen kolleegaani, joka istui laulamassa jonkinlaista kuplettia huoneessa olevan pienen pöydän äärellä. Hän yhtyi keskusteluun ja hetken päästä olimme jo keskustelleet teatterin novööseista ja tulevan sesongin lupauksista. Miettiessäni samalla, miksi olin menettämäisilläni vokaalien hallinnan, tarjottiin minulle germaanista yrttiseosta, joka pian palautti hyvän tuuleni varjojen kuitenkin lisääntyessä silmäkulmissani. Mitä minulle oli tapahtumassa? kysyin ääneen ja ennen kuin minulle vastattiin, tarttui Stenbrünn yllättäen käsivarteeni ja veti minut mukaansa.

"Tule, hän on täällä!" hän sanoi ja näinkin ruuhkan muodostuvan kalpeakasvoisen tytön eteen, sisäänkäynnin ympärille. Aivan kuin saatana olisi saapunut helvettiin kaikkien pikku pirujen juostessa vastaanottamaan häntä ja tiesin välittömästi, kuka "hän" on.

jatkuu...

Takaisin ylös