Numero 2/ 2005

Kolme Creutzia ja yksi Englund

- Juha-Matti Granqvist-

Mirkka Lappalainen: Suku, valta, suurvalta. Creutzit 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa. WSOY 2005

Lai toksemme Suomen j a Pohjoismaiden historian assistentti Mirkka Lappalainen väitteli tohtoriksi 9. huhtikuuta, vastaväittäjänään Jyv äskylän y l i op i s t o n Suomen hist orian professori Petri Karonen. Hänen väitöskirjansa Suku, valta, suurvalta on elämäkerta kolmesta suuvaltaajan ruotsalaisesta aatelismiehestä, Ernst Creutzista (k. 1635) sekä hänen kahdesta pojastaan Lorentz Creutzista (1615-76) ja Ernst Johan Creutzista (1619-84). Kolossaaliselle lähdetutkimukselle pohjautuva teos ei jää pelkäksi klassiseksi biografiaksi vaan heijastaa päähenkilöidensä taustalle koko Ruotsin 1600-luvun poliittisen historian kentän. Tekijän omin sanoin:

Creutzit kuljettavat tutkijan läpi taistelukenttien ja poliittisten draamojen punoksen. He kertovat menestyksen avaimista aikana, jolloin mahtimiesten oli jatkuvasti kamppailtava asemastaan nopeasti muuttuvassa maailmassa. (… ) Heidän erikoinen tarinansa kutoutuu kahden ongelmakentän ympärille: toinen on aatelin eri ryhmien suhde nousevaan valtioon, toinen aatelin sisällä käyty kamppailu vallasta, viroista ja hallitsijan suosiosta.

Lappalainen keikauttaa mikrohistoriallisen analyysin päälaelleen ilmoittamalla soveltavansa sitä yhteiskunnan ylimpien kerrosten tutkimiseen. Historialliset henkilöt, tässä tapauksessa Creutzit, eivät ole irrallisia yksilöitä, vaan heidän toiminnassaan kuvastuu koko aikakausi yhteiskunnallisine rakenteineen. Vastaväittäjän kaivatessa teokseen tutkimusteorioiden tarkempaa määrittelyä Lappalainen totesi vierastavansa teorialähtöisyyttä. Hän ei sitoudukaan ohjelmallisesti teorioihin vaan käyttää niitä ­ niin historiallisia kuin sosiologisia ­ enemmänkin virikkeinä, väitöskirjan ollessa pohjimmiltaan hyvin lähdepositivistinen.

Ernst Creutz oli vanhan eteläsuomalaisen aatelissuvun jälkeläinen joka raivasi itselleen uran nousevan suurvallan palveluksessa. Hän taisteli Liivinmaan sodassa 1620-luvulla ja toimi Tarton käskynhaltijana sekä Norlannin ja Pohjanmaan maaherrana. Samalla hän kahmi mittavia läänityksiä ja koulutti molemmat poikansa yliopistossa. Lorentz ja Ernst Johan Creutz loivat molemmat mittavan uran suurvaltaRuotsin hallintokoneistossa. Heidän menestyksensä oli poikkeuksellista, sillä 1500-luvun vanha paikallisaateli, jota heidän sukunsa edusti, taantui lähes täysin 1600-luvulla. Creutzien menestyksen salaisuus oli yliopistokoulutus, mikä esti heitä putoamasta 17 keskinkertaiselle sotilasuralle monien säätyveljiensä tavoin ja antoi eväät menestyä Tukholman valtapyörteissä.

Lorentz Creutz teki mittavan uran vuorihallinnossa ja valtaneuvostossa, kohoten sekä Kaarle X Kustaan että Kaarle XI:n suosioon. Kaarle XI jopa nimitti Lorentz Creutzin amiraaliksi ilman minkäänlaista laivastokokemusta, ja hän hukkui Ruotsin laivaston lippulaivan Kronanin mukana 1676 upotettuaan sen omalla epäpätevyydellään (suuria lukuja Ruotsin laivastohistoriassa). Pikkuveli Ernst Jacob oli epäonnisempi ja kierteli useissa viroissa, Svean hovioikeudesta Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherraksi ja Turun hovioikeuden presidentiksi. Lappalaisen analyysissä Creutzin veljekset sukuverkostoineen ja muhkeine maaomistuksineen olivat Suomen vaikutusvaltaisimmat aateliset.

Lappalaisen väitöskirjan juuret ovat Suomen Akatemian Eliitit ja yhteiskunnan muutos –tutkimusprojektissa. Työssä on vahva verkostotutkimuksellinen lataus, aatelismiesten ja heidän sukujensa monimutkaisten vaikutus ja valtaverkostojen analysointi – tosin taas ilman tarpeetonta yliteoretisointia, joka rasittaa suurta osaa historiallisesta verkostotutkimuksesta. Keskiössä ovat erityisesti aateliston patronusklienttisuhteet.

Creutzeilla oli kaksi mahtavaa patronusta jotka auttoivat heitä eteenpäin urallaan vastapalveluksena poliittisesta tuesta. Toinen oli de la Gardien suku, Jaakko de la Gardie sekä hänen poikansa Magnus Gabriel de la Gardie, toinen Pietari Brahe. Aatelin sisäisissä valta ja virkakamppailuissa voittajaksi selviytyi se, jolla oli puolellaan mahtavimmat patronukset, parhaimmillaan itse kuningas. Tätä peliä Creutzit pelasivat taitavasti. Varjopuolena oli, että patronuksen kaatuminen saattoi vetää maton myös klientin alta, mikä Creutzienkin tapauksessa oli joitakin kertoja lähellä.

Creutzit jäivät aateliston moninaisten ryhmien väliin: he nousivat pois vanhan paikallisaatelin riveistä mutta eivät silti päässeet varsinaisen ylhäisaatelin/ aristokratian joukkoon, vaan esiintyivät usein sen kitkerinä arvostelijoina, esimerkiksi reduktiokysymyksessä. Tämä vaati ymmärrettävästi taitavaa poliittista luovimista, Creutzien patronusten ollessa maan mahtavimpia aristokraatteja. Samalla he pitivät itseään ”aitona aatelina” erotuksena kuningatar Kristiinan aikana aateloidusta sekalaisesta nousukassakista.

Tämä tekee heistä pikemminkin säätynsä suuria poikkeusyksilöitä kuin fundamentalistisen mikrohistorian peräänkuuluttamia tyypillisiä edustajia, mutta Lappalainen käyttääkin mikrohistorian metodiikkaa sangen väljästi ja laajentaa tekstiään vapaasti sekä klassisen biografian ja tapahtumahistorian että modernin verkostoanalyysin suuntaan, käyttäen heitä taiten kurkistusluukkuna 1600-luvun aateliselämään ja valtiollisiin kuvioihin.

Väittelijän ja vastaväittäjän kesken syntyi pienimuotoista väittelyä siitä, onko Peter Englund niin vakavasti otettava tutkija että hänen teoksiaan kehtaa laittaa väitöskirjan kirjallisuusluetteloon. Karonen lausui loppulausunnossaan Lappalaisen väitöskirjan muistuttavan Englundin viimeisimpiä teoksia, minkä tekijä otti vastaan sarkastisesti hymyillen, nimitettyään hetkeä aiemmin Englundia ”romaanikirjailijaksi”. Siitä huolimatta uskallan suositella Lappalaisen teosta jokaiselle Peter Englund ­entusiastille joka osaa arvostaa raskaan sarjan lähdetutkimusta Ruotsin valtakunnan hulluista päivistä.

Takaisin ylös