Numero 1 / 2005

Toivioretki Teutonien maahan

- Kolibri, Old Spice, Pasquirlio ja Karva-apina -

Uudenvuoden kieppeillä lähti perinteinen retkikunta ISHA Helsinki ry:stä ottamaan osaa uudenvuoden seminaariin Marburgiin, Hessenin liittovaltioon, Saksan liittotasavaltaan. Aiheena tällä kertaa oli What if... historia, mikä ajankohdan letkeään tunnelmaan jotenkuten istuikin.

Saksaan

Lähdimme vatsat täynnä sympaattista porsasta kohti Tampereen "kansainvälistä lentokenttää" välittömästi pyhien jälkeen 27.12.2004. Lähtiessämme Helsingin rautatieasemalta meitä oli vain kolme pientä elefanttia. Pasi liittyi seuraamme luonnollisesti Pasilasta. Tunnelma latistui vähitellen, kun kävi selväksi, että junassa olut on kohtuuttoman kallista ja lämmintä. Jouduimme kärvistelemään koko aamupäivän niukoin virvokkein, mutta onneksi huhut pitivät paikkansa ja Tampereelta sai kuin saikin keskiolutta. Tampere-Pirkkalan lentokentällä seuraamme liittyi tamperelaistunut Janne. Lentokentän väljässä ja sofistikoituneessa ilmapiirissä seurustelimme paikallisten kanssa mahdollisimman vähän, keskittyen sen sijaan ryhmädynamiikan hapuilevaan tutkisteluun ja analyysiin. Homma hoitui sulkeutumalla vessaan juomaan pussikaljaa ja mörisemällä alarekisterissä halventavia kommentteja muista matkustajista. Lyhyen ja miellyttävän odottelun jälkeen pääsimme vihdoin Ryanairin "tilavaan" koneeseen. Olut oli taas kallista,niin kuin kaikki muukin lennon aikana..

Saksassa suunnitelmanamme oli vuokrata paikallisesta autolainaamosta kaunis, nopea ja pehmeästi rullaava auto viidelle. Oliko siellä autoja? … paskat siellä mitään autoja ollut. Olimme pakotetut turvautumaan b-suunnitelmaan, jonka keksittyämme otimme omnibussin Frankfurtiin, Hessenin ylpeyteen, josta oli helppo ja edullinen junayhteys määränpäähämme Marburgin pittoreskiin yliopistokaupunkiin, Hessenin pikku prinsessaan. Osa meistä erehtyi ostamaan junamatkalla rankasti ylihinnoitellut ykkösoluet, jotka kuitenkin saksalaisina urheiluoluina ovat suositeltavia anaerobisten ominaisuuksien parantamiseksi.

Myöhään illalla saavuttuamme Marburgiin tapahtui tuo ulkomailla niin tyypillinen ilmiö. Toisin sanoen erämaajunavaelluksen rasittamat olemuksemme jäivät ilman minkäänlaista virkistystä kauppojen puutteen johdosta. Suuntasimme siis vuoriseen maastoon, jolla arvelimme seminaarimme tervetuliaisjuhlan järjestettävän (ohjeiden lukeminen tai järjestäjille soittaminen kun olisi ollut neitimäistä). Täysin yllättäen kiipesimme oikeaa rinnettä ylös ja saavuimme vihdoin perille. Nälkä, jano, väsymys, epätoivo; satojen metrien nousu saa pohkeet kramppaamaan ja kovimmankin jermun purnaamaan.

Linna, metsästäjäneliksiiri ja kumpujen asukit

Tervetuliaisjuhlien syvä ja vakava akateeminen atmosfääri kuitenkin yllätti meidät, vaikka olimmekin kovasti janoisia. Varsinkin perinteinen kroatialainen herrasmiesmäinen vastaanotto teki osaan meistä lähtemättömän vaikutuksen. Meidät otetaan vastaan kuten meille kuuluukin - sankareina. Tuota pikaa pimeä maailma sai ylleen dionysoslaisen valon kajastuksen. Sahti virtasi, kuulumisia vaihdettiin, saattoipa joku jopa päästää ilmoille ystävällismielisen painihaasteen.

Niin usein palaamme sumuisiin mutta iloisiin muistoihin seuraavista kuudesta seminaaripäivästä ja etenkin illasta. Tosin ilta henkisenä käsitteenä alkaa keskisessä Euroopassa hyvinkin paljon aikaisemmin kuin koto-Pohjolassa. Emme halunneet loukata germaanisia isäntiämme ja emäntiämme leikkimällä poroja, vaan kohteliaasti kunnioitimme paikallisia perinteitä. Usein aamun väsymykseen ja sekaisuuteen nautimme Jääkärimaisteri-nimistä yrttijohdannaista. Voi, kuinka eloisiksi se meidät tekikään! Välillä vaikutti jopa siltä, että olimme näiden paikallisten perinteiden kunnioittamisessa jopa itse sakseja innokkaampia.

Marburg itsessään on soma saksalainen yliopistokaupunki, omaten samalla keskiaikaisen linnan, kivan Rathausin kelloinensa ja pari kivaa kirkkoakin. Kaupunkia halkoo joki ja joen ympäröivät monet kukkulat, joiden jyrkille rinteille nämä kyseiset teutonit ovat pesiytyneet. Vanha kaupunki ja linna sijaitsevat luonnollisesti näillä kukkuloilla ja linna luonnollisesti niistä korkeimmalla, mahdollisen vaaran torjumiseksi. Näillä Saksan sydänmailla ei kuitenkaan vaaroja moniakaan liene ja kukkulat ovat nykyään vain pikantti ominaisuus ja rasite vierailijoiden jalkalihaksille. Vanhassa kaupungissa myydään piskuisissa kaupoissa pretzeleitä ja paikallisesta Aldista sai olutta muovisissa pulloissa. Modernille Saksalle tyypilliseen tapaan jokaisessa korttelissa on mahdollisuus hakeutua döner kebabille. Sehr schön!

Suomalaisuuden ja etenkin helsinkiläisen akateemisen habituksen ja hienon käytöksen pakottamina pidimme yllä myös oman isänmaamme, ainejärjestömme ja kunnian lippua korkealla huojuvissa ja vapisevissa käsissämme, ainoana tarkoituksenamme olla sen armon arvoisia, joka mahdollisti pienen iskuryhmämme jaksamisen ja jatkuvan läsnäolon periaatteen toteuttamisen näissä Keski-Euroopan bakkanaaleissa. Käyttämällä hyväksi ja levittämällä kansalliseen perinteeseemme kuuluvaa keskiaikaista juomakulttuuria tämä onnistuikin hyvin. Tekemällä kaikista osasyyllisiä tempauksiimme saavutimme ulkomaalaisten ja turkulaisten kollegojemme arvostuksen, joka ei hiivu koskaan.

Pub Crawlien ja ravitsemusliikeiltojen jälkeen oli enää vuorossa viimeinen ilta: uuden vuoden aatto ja seminaarin henkinen tilinpäätös. Vaikka Pub Crawlin vaivaisen kahden ravitsemusliikkeen ohjelmaa voi pitää pettymyksenä, olivat entisen aseveljemme ylittäneet itsensä aaton järjestelyissä. Jollain keinoa he olivat siirtäneet Kaisaniemen Molly Malonesin Saksaan ja taikoneet sinne valtavat määrät mitä parhaimpia saksalaisia ruokalajeja, paikallisen talonmiehen haikeasti tulkitessa kultaisia klassikoita.. Kroatialaismoukkien jo nukkuessa pöytien alla söivät urheat finskit kulhot tyhjiksi muovikoristeita myöten aika ajoin luritellen kauniita balladeita.

Melkeinpä tärkeintä kaiken sen edullisen oluen nauttimisen sivussa oli tietenkin tutustuminen muihin kansallisuuksiin. Suomeen saavuimme monta tärkeää kontaktia rikkaampana. ISHAn keskustelufoorumia seuratessa on myös aina ilo huomata, miten suomalaiset jäävät kuin jäävätkin muiden osallistujien mieleen ratkiriemukkailla tempauksillaan sekä kontradiktiossa tähän ammattitaitoisella akateemisella panoksellaan.

Akateeminen loisto

Uudenvuoden seminaarin, eli tämän kaiken räyhäämisen syyn, aiheena oli tällä kertaa What if... Eli nyt oli kyse siis kontrafaktuaalisesta historiankirjoituksesta. Vaikka aihetta on vaikea perustella niinkin tieteellisesti valveutuneelle porukalle, kuin mitä me olemme täällä Helsingissä, oli silti rattoisaa miettiä minkälainen maailmaolisi jos friteeratut sipulirenkaat olisi keksitty jo keskiajalla. Valitettavasti kukaan ei tästä aiheesta esitelmää tehnyt, vaan workshopit olivat jakautuneet hieman tavanomaisimpien teemojen ympärille, joiden pääpaino taisi olla sittenkin tuon suurmiesteorian läpikäyminen.

Koska olemme kivoja karoliineja, teki meistä aiheeseen kaikista romanttisimmin suhtautuva esitelmänsä Kaarle XII:n mahdollisuuksista Pietaria vastaan. Puhetta oli myös Möngke Khanista, Darwinista, kansainvälisistä yhteisöistä, Madonnasta (sis laulajasta), Aleksanterista ja muutamasta keskiaikaisesta kroatialaisrunoilijasta muiden muassa.

Lyhyesti sanottuna seminaari ei ehkä saavuttanut mitään järisyttävää historianfilosofista läpimurtoa, vaikka saattaa olla, että lähellä käytiin pari kertaa kenenkään enää muistamatta sitä seuraavana aamuna. Vaihtoehtohistorioiden tarkoitus on usein romantisoida jotain mennyttä tapahtumaa ja fiktion kautta ehkä nostaa sen merkitystä meille. Mutta tietenkin tarkoitus on luoda keskustelua ja jakaa ideoita outojen ulkomaalaisten kanssa historiakäsityksistä. Jollain tavalla on kuitenkin synkkääkin, että yksittäisen, vaikka kuinka suuren henkilön vaikutusmahdollisuuksiin historiassa ei ole suurta uskoa paljon missään.

Lingvistisen käänteen aika!

Saatuamme nyt aikaiseksi halutun tuloksen partisaanisodassa noiden teutonitolvanoiden keskuudessa totesimme maiseman vaihtamisen tarpeelliseksi. Ryhdikkäiden preussilaisten jälkeläisten jälkeen oli aika tarkistaa anarkismin tila sen synnyinsijoilla, Espanjan Kataloniassa. Jo tutuksi tullut lentoyhtiö toimitti meidät lopulta turvallisesti Iberian niemimaalle, huolimatta oksennuspussin ja kännykän avulla meitä ja lentoemäntiä terrorisoineesta Mujahedin-urposta ja tasapainontajunsa menettäneestä lentokapteenista.

Perillä meitä odottikin jo 20 neliön asunto, jossa ei meidän viiden lisäksi asunut kuin kaksi aiemmin paikalle saapunutta suomalaista hiipparia. Lievästä ahtaudesta huolimatta olimme jo saavuttaneet tilan, jossa pikkuasioista ei inistä. Eikä edes siitä, että huolimatta juuri ohitetusta uudestavuodesta kuulimme joulunolevan juuri ovella. Lievää hämmennystä moinen toki herätti, ja jopa epäillyksen muutamassa matkalaisessa, että jotakin oli nyt pahasti mennyt ohitse...

Jo ensimmäisinä päivinä Barcelona osoitti poikkeavansa Marburgista kaikin mahdollisin tavoin. Vuoristoilma oli muuttunut Välimeren lämmöksi, akateeminen arvokkuus etelänmaalaikseksi välinpitämättömyydeksi ja talot jyhkeistä keskiaikaisista kivilinnoista oudoiksi valuviksi ja epämääräisiksi painajaisrakennelmiksi. Viimeisen kohdalla rohkenimme epäillä ympäristönhahmotuskyvyn jo tekevän meille tepposia, mutta syylliseksi paljastuikin Gaudi-niminen veijari. Hänen tekeleitään löytyi yleensä juuri silloin, kun niihin osasi vähiten varautua. Useaan otteeseen vasta lähistöllä havaitut pällistelevät ja valokuvaavat turistit osoittivat, ettei se todellisuus sittenkään ollut karkaamassa, vaikka mielikuvitusolioita ympärillä näkyikin eikä ympäristön perspektiivikään aivan osunut kohdalleen.

Paikan tavan mukaan jatkoimme siis joulun juhlintaa. Barcelonan kaupat osoittautuivat mitä parhaiksi jouluherkkujen hankinta paikoiksi, joskin kunkin tuotteen käyttötapa jäi usein usein hämäräksi, aiheuttaen jopa kivuliaita tilanteita. Mutta ulkomaillahan aina tapahtuu. Lisäksi jouluun kuuluvat luonnollisesti lahjat, joiden hankkimiseen näimme huomattavaakin vaivaa. Onneksi saimme taustatukea jo pidempään paikanpäällä oleskelleita tovereiltamme.

Paikallisten tapa juhlia joulua epäilytti meitä maallistuneita tieteilijöitä aluksi, mutta aikamme paikallisten intoa tarkkailtuamme ja suomalaiseen tyyliin rohkaisua haettuamme päätimme heittäytyä touhuun mukaan. Tosin vain asianmukaisesti varustautuneina, mikä sitten lopulta saattoikin pitää meidät erossa paikallisista elementeistä. Väkimassojen mukana kukin sitten rantautui tahoillensa turvallisesti. Vielä seuraavana päivänäkin retkikunnan osaset törmäilivät ties missä.

Joululoma oli siis saanut arvoisensa päätöksen. Enää oli jäljellä paluu tutun betoniparakin kautta Suomeen. Liekö sitten Gaudi iskeytynyt liian kovaa tajuntaamme vai mitä, mutta Frankfurtin kentällä viettämämme 12 tunnin aikana koettiin mitä surrealistisempia näkyjä ja tilanteita. Suurin osa näistä vielä niiden vähäisten tuntien aikana, jolloin yritimme nukkua. Outoja varjoja, mielikuvitusliskoja yms. ilmaantui sellaisissakin paikoissa, jossa ei ollut turisteja antamassa niille järjellistä selitystä. Vain katatooninen vaeltelu piti järjen kasassa koneen lähtöön saakka. Lähtöselvityksen auettua ryhmämme syöksyi sen turviin ja koneeseen, uskaltamatta avata silmiään ennen Tamperetta.

Takaisin ylös