Numero 1 / 2005

Yliopisto, minne menet?

- Sampsa Heinonen -

Hiukan ennen viime joulua julkaistiin Helsingin yliopiston ja laajemmin suomalaisen yliopistolaitoksen tulevaisuutta luotaavan monitieteellisen tutkimusryhmän Yliopisto, Suomi ja maailma 2020 – raportti. Helsingin yliopiston rehtorin asettama työryhmä pohtii raportissaan yliopistokoulutuksen suuntaa seuraavan 20 vuoden aikana. Raportin mukaan globalisaatio aiheuttaa muutospaineita myös yliopistolle instituutiona. Yliopistolaitos ei voi vain seurata toimintaympäristön muutoksia sivusta, vaan sen pitää kehittää johtamistaan ja päätöksentekoaan, jos se haluaa säilyttää asemansa myös tulevaisuudessa.

Yliopiston ei täydy raportin mukaan alistua ulkopuolisen managerialismin aiheuttamiin paineisiin. Yliopiston tulee jatkossakin valita johtajansa itse, sillä ilman ”akateemista katu-uskottavuutta” ei ole myöskään uskottavaa johtajuutta yliopistomaailmassa. Yliopiston johdon valtaa tulee lisätä sekä keskushallinnossa että laitostasolla, jotta voitaisiin ottaa paremmin huomioon ”olosuhteiden nopea muutos ja uudelleenarviointi”.

Hallinnollisen ja tieteellisen johtajuuden asemaa on raportin mukaan tarkasteltava kahtena eri johtamisen tapana. Mahdollisesti nämä voitaisiin jopa täysin erottaa toisistaan. Kuitenkin käytännössä tämä muutos tulisi johtamaan vallan jakautumiseen entistä hierarkkisemmin ylhäältä alaspäin ja johtaisi mahdollisesti laitosten ulkopuolelta tuleviin hallinnollisiin johtajiin.

Kannattamattomia aloja voidaan karsia

Raportin mukaan ”Helsingin yliopistoa vaivaa suuruuden ja pienuuden paradoksi”. Helsingin yliopiston tasoa ei tule mitata tieteen- ja koulutusalojen määrällä, vaan laitosten tutkimuksen ja opetuksen laadulla. Yliopiston tulisi osata tehdä valintoja tulevaisuutensa suhteen: on painotettava ”lupaavia” ja ”menestyneitä” alueita. Laatu ratkaisee, ei määrä.

Monet pienet laitokset ovat taloudellisesti sen verran huonossa asemassa, ettei niitä voida millään tavalla verrata ”menestyneimpiin” laitoksiin. Laitokset voivat joutua epäonnistujien kehään: kun rahoitus on liian vähäistä, ei myöskään voida saada aikaiseksi laadukasta tutkimusta. Kun taas laadukasta tutkimusta ei saada aikaiseksi, laitosten määrärahoja voidaan vähentää entisestään. Lopulta laitos voidaankin vain lopettaa kannattamattomana. Raportissa puhutaan jatkuvasti vain pienten laitosten tuloksettomuudesta, mutta eikö tämän logiikan mukaan voitaisi lopettaa vaikkapa matematiikan laitos, joka on kuuluisa opiskelijoiden korkeista keskeyttäjämääristä?

Raportissa todetaan, että yliopiston tulisi olla ennen kaikkea intellektuaalinen yhteisö, jonka tuloksia arvioidaan intellektuaalisin kriteerein. Raportissa mainitaan myös, että yliopistollisen tutkimuksen ei tulisi olla ensisijaisilta päämääriltään sidoksissa määrällisiin tavoitteisiin tai välittömiin käytännön sovelluksiin. Perustutkimuksessa ei siis tule joustaa. Tästä huolimatta nähdään, että yliopiston tulisi palkita laadullisesti ”hyvät tulokset” ja näin kilpailuttaa laitoksia keskenään saadakseen yhä parempia tuloksia. Laadun ja tuloksellisuuden kriteereistä voi helposti tulla itsetarkoituksellisia.

Kohti maksullista yliopistoa

Suomessa yliopisto-opetus on ollut perinteisesti maksutonta. Raportin mukaan yliopiston mahdollisuudet julkisten palveluiden tuottamiseen ovat tulevaisuudessa rajatut. Yliopiston maksulliset toimintamuodot (täydennyskoulutus, tilaustutkimus) eivät tule korvaamaan rahoitusvajetta. Tähän ongelmaan ei myöskään auta ainakaan täysin maksuttoman yliopistokoulutuksen tekeminen maksulliseksi, mutta se nähdään yhtenä mahdollisuutena motivoida opiskelijat opiskelemaan tehokkaammin.

Vaikka raportissa ei varsinaisesti kuin spekuloida tällä mahdollisuudella, opintojen maksullisuus merkitsisi jo nyt taloudellisesti ahtaalla olevien opiskelijoiden taloudellisen tilan heikentämistä entisestään, minkä nähtäisiin tästä huolimatta nopeuttavan ja tehostavan opiskelijoiden valmistumista yliopistosta. Käytännössä maksullisesta opiskelusta seuraisi se, että yliopistoon eivät valikoituisikaan enää kaikkein lahjakkaimmat opiskelijat, vaan ne opiskelijat, joilla on varaa maksaa opiskelustaan.

Helsingin yliopistosta brändi?

Helsingin yliopistosta tulee raportin mukaan luoda nykyisen kansallisen imagon pohjalle brändi kansainvälisten yliopistojen (Oxford, Cambridge jne.) tapaan. Laadukas brändi helpottaisi muun muassa henkilökunnan rekrytointia Helsingin yliopistoon ja nostaisi yliopistojen tutkintojen arvostusta työelämässä. Raportissa väitetään myös, että brändi vahvistaisi yhteisöllisyyttä ja siten laukaisisi sisäisiä jännitteitä yliopistomaailmassa. Näin Helsingin yliopistosta tulisi kilpailukykyinen paikka työskennellä ja opiskella.

En kuitenkaan ainakaan itse usko minkään mystisen ”brändin” voimaan, joka auttaisi luomaan parempaa yhteisöllisyyttä yliopistomaailmaan. Pikemminkin näkisin yhteisöllisyyden nousevan siitä, että opiskelija tai henkilökuntaan kuuluva kokee olevansa osa yliopistomaailmaa ja voivansa myös vaikuttaa siihen. Mielestäni olisi myös tärkeää kehittää yliopiston henkilökunnan ja opiskelijoiden yhteisöllisyyden tunnetta epämuodollisen toiminnan avulla. Esimerkiksi tästä sopii vaikkapa viimesyksyinen laitospäivä.

Raportissa painotetaan ennen kaikkea brändin merkitystä yliopiston ”sidosryhmiin”. Kuulostaa jokseenkin absurdilta, että yliopiston tulisi ”kilpailukykyisen brändin” avulla vakuuttaa työnantajat siitä, että yliopistosta tullut maisteri on ”työteliäs” ja ”muuntautumiskykyinen”. Tuskin yliopiston tarvitsee satsata voimavarojaan muuntautumis- ja kilpailukykyisten supermiesten ja -naisten tuottamiseen.

Takaisin ylös