Numero 1 / 2005

Lahtari, sodanlietsoja ja diktaattori

- Juha-Matti Granqvist ja Janne Kirjasniemi-

Mikäli ette tienneet, kaikkien aikojen suurin suomalainen on marsalkka C. G. E. Mannerheim. Toiseksi suurin on presidentti Risto Ryti ja kolmanneksi presidentti Urho Kekkonen, nelosena tulee jalkaväenkenraali Aadolf Ehrnrooth ja viitosena presidentti Tarja Halonen. Tämä järjestys syntyi kuin kansa äänesti Yleisradion Suuret suomalaiset –kilpailussa viime jouluna. Kansainväliseen formaattiin perustunut Suuret suomalaiset -äänestys oli sangen menestynyt temppu historian popularisoinniksi, siksi myös historianopiskelijalla lienee oikeus pistää lusikkansa soppaan ja tarkastella hieman Suurten suomalaisten taistelutannerta, kun pöly on laskeutunut ja ruumiit kerätty.

Ylen nettisivustolla käytiin kiivasta keskustelua ehdokkaiden puolesta ja heitä vastaan. Niin kiivasta, että Yle sulki kerran koko sivuston, tyhjensi sen ja avasi uudelleen. Ylläpito paineli deleteä muutenkin ahkerasti ja siivosi huolellisesti pois kaikki viestit joissa vihjailtiin vaalivilpistä tai mentiin muuten hyvän maun rajojen tuolle puolen. Esimerkiksi yhden poliittisen historian opiskelijan ja yhden yleisen historian opiskelijan välinen akateeminen naljailu ("noilla argumenteilla sinut naurettaisiin ulos meidän proseminaarista") katsottiin aiheelliseksi siivota pois ihmisten silmistä.

Kilpailun kulta-, hopea- ja pronssimiehet ovat yllätyksettömiä. Suurmies on yhäedelleen valtiomies, ja valtiomies syntyy yhä edelleen "vaikeina aikoina", sodassa tai rauhan ajan poliittisessa puristuksessa. Mannerheimin, Rytin ja Kekkosen kannattajia yhdisti yksi yhteinen, taajaan käytetty argumentti: "hän pelasti Suomen". Suomen pelastamisen rinnalla kirjakielen luoja tai 1900-luvun merkittävin sinfonikko ovat kevyttä tavaraa. 1900-luvun kohtalonhetkien poliittiset johtajat ovat menestyneet hyvin myös muiden maiden vastaavissa kisoissa, onhan esimerkiksi suurin britti Winston Churchill ja suurin saksalainen Konrad Adenauer. Omalaatuinen valinta brittien kakkossijalle oli sensijaan Isambard Kingdom Brunel, insinööri, joka suunnitteli ison osan brittiläisestä rautatieverkosta 1800-luvulla. Suomessa kymmenen kärkeen pääsi vain valtiomiehiä, sotilaita ja taiteilijoita, ei ”rahvaanomaisempien” ammattien edustajia.

Toinen yhteinen ominaisuus kärkiviisikolle oli se, että jokainen heistä herätti vahvoja tunteita puolesta ja vastaan. Asteikon seuraavia herroja, esimerkiksi Arvo Ylppöä, Mikael Agricolaa tai Jean Sibeliusta vastaan ei noussut kymmenittäin kiivaita vastustajia. Yksittäisiä heittolaukauksia kylläkin - yrityksiä tehdä Ylpöstä natsitiedemies tai lyödä Sibelius lyttyyn 1950-luvun ranskalaisten musiikkikriitikoiden arvovallalla. Kenties kaikkein hilpeimmässä argumentissa Agricolaa syytettiin suurruotsalaiseksi ”kansallisnationalistiksi” joka tuhosi muinaissuomalaisten aidon ja oikean uskonnon, piilotti todisteet Suomen kansan mahtavasta muinaisuudesta ja katkaisi suomen kielen luonnollisen yhteyden kantakieleensä latinaan (!). Ilmeisesti Jalmari Jaakkolan ja Sigurd Wettenhovi-Aspan henget tanssivat polkkaa näppäimistöllä.

"Murha-Kustaa" Mannerheim oli viesteillä mitattuna keskustelupalstan ehdoton kuningas. Skaala vaihteli niistä, jotka väittivät Mannerheimin estäneen vuonna 1918 "kansanvaltaisen Suomen" syntymisen, niihin, jotka harmittelivat että Saksa hävisi toisen maailmansodan eikä suur-Suomi koskaan syntynyt. Jostain syystä kaikki Mannerheim-kriittiset leimattiin suoraan vasemmistolaisiksi. Erään viestin mukaan marskia kritisoiva on joko kommunisti tai natsi, sillä Mannerheim vihasi näitä kahta ”ihmiskunnan suurinta vitsausta”.

Rintamalinjan toiselta puolelta lenteli niin kansalaissodan aikaista lahtariretoriikkaa kuin pasifistista filosofeerausta sotapäällikön ihannoinnin turmiollisuudesta. Myös Mannerheimin sukupuolinen suuntautuminen asetettiin kyseenalaiseksi. Samassa yhteydessä kyseltiin marskin armeijassa ”suomalaista upseerikunniaa” ylläpitäneen yhteysupseeri Touko Laaksosen suuruuden perään. Toihan hän 1940-90-luvuille ulottuneella urallaan Suomea tunnetuksi maailmalla, tosin nimimerkin Tom of Finland suojissa. Osa keskustelijoista oli selvästi liikkeellä velikultamaisella otteella, hankkimassa hupia kanssakeskustelijoidensa kuolemanvakavasta asenteesta.

Risto Ryti kirvoitti väittelyjä Ribbentrop-sopimuksen tarpeellisuudesta vuoden 1944 sotilaallisessa tilanteessa, ja kun joukko sotahistorian maanikoita pääsee rehentelemään nippelitiedoillaan, muiden on parasta siirtyä taaemmas. Osalle keskustelijoista liittoutuminen natsi-Saksan kanssa teki Mannerheimista ja Rytistä automaattisesti paholaisen välikappaleita, osa kertasi kärsivällisesti ajopuuteoriaa ja nojasi paasikiveläiseen Realpolitikiin.

UKK jäi selvästi pronssille näissä väittelyissä. Hänen läsnäolonsa tuntui olevan äänestyksessä yhtäläinen itsestäänselvyys kuin hänen roolinsa Suomen ulkopolitiikassa aikoinaan. Mitään Juhani Suomi vs. Hannu Rautkallio -tapaista välienselvittelyä, missä Kekkosta olisi syytetty vakoilusta tai suomettumisesta tai siunattu kaikkivaltiaan poliitikon ominaisuuksilla, ei löytynyt. Ehkäpä vanha vakoiluekspertti saavutti ambivalentilla toiminnallaan aseman, jota kaikkien on kunnioitettava pelkästään sen takia, että suuri epävarmuus vallitsee siitä, mitä oikeasti tapahtui. Tai ehkä viime vuosien kekkosdebatit ovat kuluttaneet keskustelijoiden ruudin loppuun.

Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin palvonta jatkui myös Suuret suomalaiset -keskustelussa, ja historialliset realiteetit saivat usein lentää hilpeästi romukoppaan "Adolf Ehrnrooth on Kaikkien Aikojen Suurin Suomalainen" -tyylisten argumenttien alta. Tämä sai muutamat ärtyneet sotahistorian tuntijat muistuttamaan, että esimerkiksi talvi- ja jatkosodan operatiivinen johtaja A. F. Airo oli merkittävyydessä aivan toisella tasolla kuin Ehrnrooth. Airo sentään tönötti sadan parhaan listalla jaetulla 96. sijalla Rasmuksen Laurin kanssa, viisi sijaa Antti Tuiskun takana. Sellaisia nimiä kuin Väinö Valve tai A. E. Heinrichs sai etsiä turhaan. Adolf Ehrnroothin valttikortti oli elää kauan ja kuolla taktisesti juuri Suurin suomalainen -äänestyksen alla.

Tarja Halosen kansansuosio varmasti selittää hänen suosionsa itse äänestyksessä. Kuten niin monet muutkin seikat koko tapahtumassa, myös Halosen läsnäolo aiheutti suurta keskustelua ja porua keskustelupalstoilla. Halosta syytettiin lesboudesta, epäisänmaallisesta toiminnasta 70-luvulla (ketäpä ei), suomalaisten yritysten tappioista, elossaolemisesta verrattuna muihin kilpailijoihin ja yleensäkin meriittien puutteesta. Halos-keskusteluissa ylläpidon delete-sormi oli päässyt nukahtamaan, sen verran painokelvottomia kommentteja ruudussa roikkui. Halonen oli muiden kärkiehdokkaiden vastakohta, johon Mannerheimin, Rytin, Kekkosen tai Ehrnroothin kannattajat omaa ehdokastaan peilasivat tyyliin ”MINUN ehdokkaani sentään pelasti Suomen, toisin kuin Halonen”.

Vaatimuksia elävien ihmisten diskriminoimisesta ulos kilpailusta kuuli taajaan. Historiallisesta perpektiivistä tämä on tietenkin loogista, sillä elävällä ihmisellä on vielä mahdollisuuksia tehdä suurtekoja - tai parhaassa tapauksessa tärvätä maineensa. Toisaalta jotkut nauttivat äänestyksessä ansiotonta arvonnousua vain siksi että olivat äänestyshetkellä ajankohtaisia. Tasapuolisin tapa olisi asettaa kilpailuun reilu karenssi, vaikkapa sata vuotta kuolemasta, jolloin historian tuomio olisi jo mitannut ja punninnut kilpailijat. Tämä eittämättä suosisi enemmän taiteilijoita ja tiedemiehiä kuin poliitikkoja ja sotaherroja, sillä ajan hammas syö tehokkaammin heidän saavutuksiaan. Voittihan Mikael Agricolakin sellaiset aikalaisensa kuin Jaakko Ilkan tai Knut Possen.

Suuret suomalaiset -debatin jälkeen on varmaa ainakin se, että kaikkien hyväksymää suurmiestä ei tästä maasta löydy. Äänestyksen herättämiä antipatioita ja niistä syntyneitä kirjoituksia tarkastellessa ei voi kuin kysyä, suhtautuivatko esimerkiksi britit omaan äänestykseensä näin intohimoisesti. Kiivas keskustelu erityisesti sotiemme sankareista tuskin löytää vastaavaa sijaa brittien keskustellessa Churchillistä tai Nelsonista tai väitellessä siitä, kumpi on oikeasti tärkeämpi, Newton vai Darwin. Prinsessa Dianankin läsnäolon kolmannella sijalla ymmärtää hänen maskottimaisen luonteensa takia, ja toisin kuin Halonen, hänkin on kuollut. Ehkä postmodernismi ei ole vielä täysin yltänyt Suomeen saakka ja meillä on vielä jäljellä niin kansallisia sankareita kuin kansallisia traumoja.

Suuret suomalaiset -keskustelupalsta on arkistoitu Ylen nettisivuille osoitteeseen www.yle.fi/suuretsuomalaiset

Takaisin ylös