Numero 1 / 2005

Voiko anakronismiin kuolla?

- Jouni Kittelä -

Viime vuosi oli historiallisten elokuvien uuden tulemisen aikaa. Yleisöt kautta maailman saivat kokea uudelleen historiaa antiikin Kreikasta aina Kolmannen valtakunnan kuolonkouristuksiin saakka. Kriitikoiden suhtautuminen näihin uusiin spektaakkeleihin vaihteli: osa sai osakseen varovaisia kehuja, useimmat tyrmättiin kylmästi. Suurin osa arvosteluista ei kuitenkaan perustanut elokuvalle antamaansa tuomiota millään lailla sen historialliseen tarkkuuteen. Historiantutkija – tai sellaiseksi opiskeleva – kiinnittää kuitenkin välittömästi huomiota puutteisiin tällä saralla. Siksi onkin paikallaan luoda kriittinen silmäys kuluneen vuoden elokuvatarjontaan tästä historianopiskelijan näkökulmasta.

Amerikkalainen antiikki

Hollywood tarjoili meille viime vuonna kaksi antiikin maailmaan sijoittuvaa spektaakkelia: Troijan ja Aleksanterin. Troija oli isolla rahalla tehty ja nimekkäillä tähdillä varustettu köykäinen toimintafilmi, jonka voi sanoa perustuvan vain erittäin löyhästi Homeroksen eepoksiin tai kreikkalaisen mytologian kertomuksiin Troijan sodasta. Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittajat ottivat näet melkoisia vapauksia soveltaessaan Iliasta valkokankaalle.

Perinteisen käsityksen mukaan kymmenen vuotta kestänyt sota on elokuvassa paripäiväinen kahakka, jonka päätös saa kreikkalaiset runoilijat pyörimään haudoissaan ja gresistit ähkimään tuskissaan. Elokuvassa näet Akhilleus vaihtaa lopussa puolta, hyvikset säilyvät tappiostaan huolimatta hengissä ja paha saa palkkansa. Vallanhimoinen kuningas Agamemnon kuolee jo Troijassa ja Paris ja Helena pakenevat tuhoutuvasta kaupungista Aeneaan kanssa. Perinteisen käsityksen mukaan Agamemnon kuitenkin kuoli vaimonsa Klytaimnestran käden kautta kylpyammeessaan ja Helena palasi miehensä Menelaoksen – joka muuten tapetaan elokuvan puolivälissä – kanssa Spartaan. Ilmeisesti tarujen mukainen totuus olisi ollut liikaa amerikkalaisille yleisöille ja mainostajille. Brad Pittin markkina-arvo olisi eittämättä kärsinyt, jos Akhilleuksen suhde Patroklokseen olisi elokuvassa ollut tarujen mukaisesti homoseksuaalinen.

Oliver Stonen ohjaama Aleksanteri ei sorru sisällössään samankaltaisiin räikeisiin tarinan muutoksiin kuin Troija. Se on kuitenkin elokuvana ylipitkä ja huonosti koottu kolossi, jonka kerronta on raskasta ja keskittyy epäolennaisuuksiin. Stone myös käyttää elokuvassaan aivan liikaa hidastuksia ja muita pseudotaiteellisia kepulikonsteja, jotka kirvoittivat jo muutenkin tylsistyneistä katsojista vaimeaa valitusta. Erityisesti Intiaan sijoittuva taistelukohtaus, jossa Aleksanterin ratsu Bukefalos saa surmansa, on hidastuksineen ja värimuutoksineen täydellinen ylilyönti. Se saisi tri Göbbelsin laskemaan alleen kateudesta, sillä moista visuaalista sankarinpalvontaa ei ole nähty sitten mainitun tohtorin märkien unien.

Aleksanteri keskittyy pitkälti päähenkilönsä ihmissuhteiden ja luonteen käsittelyyn. Tästä johtuen on ongelmallista, että Stonen Aleksanterista antama kuva on – ilmeisesti jälleen kerran yleisökadon pelossa – epäjohdonmukainen ja sekava. Aleksanterin seksuaalisuuden ympärillä kierrellään ja kaarrellaan, mutta mitään ei oikein sanota suoraan. Hänen suhtautumisensa vanhempiinsa muistuttaa elokuvassa lähinnä jakomielitautisen käytöstä. Lisäksi Aleksanteri kuvataan tuurijuoppona, vaikka hän oli todellisuudessa mitä todennäköisimmin A-luokan alkoholisti. Tuskinpa muuten jo antiikin aikoina olisi sanottu, että ”laimentamatonta viiniä juovat vain fryydialaiset, syrakusalaiset ja Aleksanteri Suuri.”

Sekä Troija että Aleksanteri ovat täynnä erilaisia historiallisia virheitä ja anakronismeja. Epäjohdonmukaisuuksien saralla Troija korjaa potin kotiin. Helena taisi olla melkoisen kova tyttö juoksemaan, jos hän Spartassa ollessaan kävi joka yö meressä uimassa. Spartan kaltaisilla sisämaakaupungeilla ei myöskään tietääkseni ole kovin usein satamia. Troijan tekijät ovat myös sitä mieltä, että koska Kreikassa on nykyään paljon raunioita, siellä oli paljon raunioita jo mykeneläisellä ajalla. Aleksanteria katsoessa heräsi kysymys, miksi Ptolemaioksen palatsin seinällä olevan Välimeren kartan tekstit ovat latinaksi.

Troijan tekijät eivät ole juuri viitsineet panostaa historialliseen tarkkuuteen, minkä vuoksi anakronismitutka hälytti sen aikana lähes jatkuvasti. Kuningas Agamemnon halusi yhdistää koko Kreikan yhden hallitsijan alle ja Odysseusta ja kumppaneita motivoi elokuvassa asenne, jota ei voi kutsua muuksi kuin nationalismiksi. Sotahistorialliselta kannalta elokuvan Normandian maihinnousua muistuttavat rantautumistaistelut ja pataljoonista höpisevät komentajat ovat vuosituhansia aikaansa edellä.

Aleksanterissa päähenkilö puhuu vuolaasti eri kansojen ja ihmisten tasa-arvosta ja oikeuksista, ja Kreikkaa ja Makedoniaa käytetään toistensa synonyymeina. Huippunsa elokuvan epähistoriallisuus saavuttaa kuitenkin kohtauksessa, jossa Aleksanterin rakastaja Hefaistion kuolee taustalla anakronismiin nimihenkilön jaarittellessa vuolaasti Karthagon, Rooman – jossa on kuulemma hyviä sotureita – ja germaanien valloituksesta sekä Euroopan, Afrikan ja Aasian yhdistämisestä yhdeksi, onnelliseksi valtakunnaksi. Unohtaa ei myöskään sovi molempien elokuvien ahkerasti viljelemää historiallista kehäpäättelyä: koska elokuvien henkilöt ovat kuuluisia nykyään, niin totta kai he tiesivät sen jo aikoinaan.

"The untold true story that inspired the legend"

Voidaan hyvällä syyllä kysyä, pitäisikö Jerry Bruckheimerin tuottamaa elokuvaa Kuningas Arthur käsitellä rinnan Perikadon – tai edes Aleksanterin – kaltaisten elokuvien kanssa. Se on elokuvataiteen näkökulmasta tarkasteltuna säälittävä rävellys jossa ei ole juonta tai hahmonkehitystä ja jota kenenkään täysijärkisen ihmisen ei tulisi katsoa. Se mainosti kuitenkin olevansa elokuva, joka kertoo historiallisen totuuden Arthur-myytin taustalla, joten lienee aiheellista kommentoida näiden väitteiden todenperäisyyttä.

Kuningas Arthur -elokuvan mukaan Arthur oli universaaliin tasa-arvoon uskova roomalainen päällikkö ja hänen ritarinsa Etelä-Ukrainasta Britanniaan palvelemaan raahattuja paimentolaisia. Yhdessä villien piktien kanssa Arthur ja hänen soturinsa löivät Britanniaan tunkeutuneet saksit, ja Arthur, joka nai piktien päällikön Merlinin tyttären Guineveren, nousi yhdistyneen Britannian hallitsijaksi. Ja kaikki tämä tapahtui vain tunteja sen jälkeen kun roomalaiset olivat lähteneet vetäytymään Britanniasta!

En ole Britannian varhaishistoran asiantuntija, mutta idioottikin tajuasi, että edellä kerrottu on täyttä roskaa. Karu tosiasia onkin, että Kunigas Arthur -elokuvalla on yhtä vähän tekemistä historiallisen todellisuuden kanssa kuin Arthurista kertovilla legendoilla, jotka muuten ovat elokuvaa paljon mielenkiintoisempia. Elokuva onkin malliesimerkki siitä, että joskus on parempi tehdä elokuva myytistä kuvitellun totuuden sijaan.

Sen lisäksi, että Kuningas Arthurin tarina on tyyliltään kuin suoraan jostakin 1800-luvun whig-historian oppikirjasta, se on myös täynnä epäloogisuuksia ja virheitä. Kahdella miekalla taisteleva ninja-Tristan sikseen, voi esimerkiksi kysyä, minkä ihmeen takia roomalainen ylimys asuisi perheineen valtavassa huvilassa keskellä ei-mitään Hadrianuksen muurin väärällä puolella. Elokuvan antama kuvaus kristinuskosta pahoine munkkeineen ja piispoineen muistuttaa myös enemmän Lutherin propagandaa kuin myöhäisantiikin kirkon todellisuutta.

Perin vaikuttava perikato

Saksassa jo viime vuonna julkaistu, mutta Suomeen vasta tämän vuoden tammikuussa ehtinyt der Untergang, eli suomalaisittain Perikato, kertoo Kolmannen valtakunnan johtoportaan viimeisistä päivistä puna-armeijan saartamassa Berliinissä. Se on väkevä elokuva, jonka kruunaa Bruno Ganzin vaikuttava roolisuoritus Adolf Hitlerinä. Troijan, Aleksanterin ja Kuningas Arthurin läpi kituuttaneelle historianopiskelijalle Perikato on balsamia haavoihin. Se ei näet sorru niihin ammottaviin sudenkuoppiin, jotka tekevät edellä mainituista elokuvista historian lähtökohdasta tarkasteltuna kiusallista katsottavaa

Perikato perustuu pitkälti Hitlerin sihteerin Traudl Jungen muistelmiin viimeisistä päivistään Führerin bunkkerissa. Toisin kuin Troija ja Aleksanteri,se ei lähde sooloilemaan lähdemateriaalinsa osoittamista rajoista, vaan pitäytyy siihen kronologisen tarkasti. Jotka ovat nähneet dokumentin Kuollut kulma, jossa Junge muistelee samaa aihetta, voivat huomata selkeät yhtäläisyyden ex-sihteerin muisteloiden ja Perikadon tapahtumien kulun välillä. Lienee sanomattakin selvää, että anakronismeja ja muita virheitä on lähes turha etsiä Perikadosta. Saksalaiset olisivat todennäköisesti nylkeneet ohjaaja Oliver Hirschbiegelin elävältä, jos sellaisia olisi löytynyt.

Perikato ei ole elokuvataiteellisesti katsottuna mikään taideteos. Sen tarinankerronta on melko suoraviivaista ja korutonta, minkä vuoksi sen on sanottu olevan luonteeltaan dokumentti- tai tv-sarjamainen. Perikadon yhteydessä ohjaajan valitsema tyyli puolustaa kuitenkin itseään. Kun puhutaan historialllisesti niinkin aroista aiheista kuin Kolmannnesta valtakunnasta ja Adolf Hitleristä, on ehdottoman tärkeää, että filmatisointi pitäytyy tiukasti aiheen historiantutkimuksellisesti hyväksyttyihin faktoihin. Niihin puuttuminen elokuvan taiteellisten aspektien tai juonellisten seikkojen takia on varma tie katastrofiin.

Voin vain kuvitella, millainen hirvitys Perikadosta olisi tullut, jos se olisi tehty Hollywoodissa. Todennäköisesti elokuva olisi tulvillaan pompöösin musiikin säestämiä kuvia palavasta Berliinistä ja Hitlerin itsemurha – jota ei muuten Perikadossa näytetä – olisi kymmenminuuttinen hidastusten, värimuutosten ja kuoromusiikin mässäily á la Aleksanteri. Studion vaatimuksesta veren määrää elokuvassa olisi lisätty tunkemalla joka kohtauksen taustalle nimettömiä lähettejä tekemään itsemurhia.

Oliver Hirschbiegelin valitsema kerrontatapa, jossa jännitys ja draama syntyvät historiallisista tapahtumien ja tekojen esittämisestä ”sellaisina kuin ne olivat”, on yksi harvoista tavoista tehdä hyviä historiallisia elokuvia. Historismin henkinen ”tarina nousee faktoista” -ajattelutapa sopii kuin nyrkki silmään Kolmannen valtakunnan tuhon kaltaiseen aiheeseen, joka kaikessa karmeudessaan osoittaa kiistattomasti, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Hieman kuivakasta luonteestaan huolimatta Perikato naulitsi minut paljon tehokkaammin valkokankaan ääreen kuin mikään edellä esitellyistä tekeleistä.

Tasapuolisuuden nimessä täytyy kuitenkin todeta, että ei Perikatokaan ole vailla omia puutteitaan. Elokuvan alussa ja lopussa ikääntynyt Traudl Junge selittelee ja pyytää anteeksi tekojaan sodan aikana. Nämä osuudet ovat sekä elokuvan kokonaisuuden kannalta tarpeettomia että sisällöltään kyseenalaisia. Minun on hyvin vaikea uskoa, että Jungella oli vuonna 1942 mahdollisuutta tai halua kieltäytyä ryhtymästä Hitlerin sihteeriksi. Lisäksi elokuvan pohjautuminen lähes yksinomaan Jungen muistelmiin kahlitsee sen kerrontaa, mikä näkyy muun muassa sen joistakin henkilöistä, kuten Eva Braunista, antaman kuvan yksipuolisuutena.

Perikato jättää myöskin yllätyksellisesti lähes huomioimatta siviilien (erityisesti naisten) kärsimykset Berliinissä, vaikka aihe on ollut voimakkaasti esillä viime aikoina. Pilkunviilauksen hengessä voidaan myös huomauttaa, että Perikadon tuloksekas seuraaminen edellyttää melkoista tietopohjaa Kolmannen valtakunnan johtohahmoista. Ja sitä paitsi vanha kampurajalka Göbbels ei elokuvassa nilkuta.

Takaisin ylös