Numero 1 / 2005

Yhteiskunnan alkulähteillä

- Jemina Sohlstén-

Darwinin arvostus 2000-luvulla näyttää olevan suurempaa kuin koskaan aikaisemmin, vaikka darwinilaisen yhteiskuntatutkimuksen taakkana ovatkin traumaattiset kokemukset darwinilaisten teorioiden väärinkäytöstä viime vuosisadalla. Erityisesti kansanmurhien oikeuttaminen sosiaalidarwinismilla luo yhä synkän varjonsa nykyisen evoluutiotutkimuksen ylle. Viime vuosikymmenen aikana ovat kuitenkin Darwinin teoriaan perustuva evoluutiobiologia ja evoluutiopsykologia nousseet melkoisiksi trenditieteenaloiksi, jotka haastavat perinteisen yhteiskuntatieteiden tutkimustradition.

Evoluutiobiologian ja evoluutiopsykologian tulo yhteiskuntatieteisiin on herättänyt valtavan kohun; yhtäältä ne on leimattu yhteiskunnan kannalta vaaralliseksi biologiseksi determinismiksi, joka viime kädessä kieltää yksilön vapaan tahdon, toisaalta jotkut taas ovat nostaneet evoluutiotutkimuksen kaiken selittäväksi ensimmäiseksi filosofiaksi, jonka tulee ulottaa lonkeronsa kaikkeen ihmistä koskevaan tutkimukseen.

Kaiken evolutiivisen tutkimuksen lähtökohtana on Darwinin luonnonvalinnan teoria, jonka mukaan olosuhteisiin parhaiten sopeutuva laji, yksilö tai genotyyppi selviytyy olemassaolon karsinnassa. Luonnonvalinnan teoria on usein tulkittu niin, että lajit tai yksilöt taistelisivat keskenään olemassaolon oikeutuksesta, mutta kyseessä on yhtälailla taistelu olosuhteita vastaan, jossa parhaiten sopeutunut selviytyy. Evoluutiobiologia ja evolutiivisesti kehittynyttä ihmismieltä tutkiva evoluutiopsykologia haastavat osaltaan pitkään yhteiskuntatieteissä vallalla olleen käsityksen luonnon ja yhteiskunnan jyrkästä vastakkainasettelusta. Perusolettamuksena on, että myös inhimilliset yhteiskunnat ja yhteiskunnalliset toimintamallit ovat perustaltaan biologisia. Tällöin paljastuu yhteiskuntatieteiden vallitsevan paradigman keinotekoisuus; ihmisen yhteiskunnallinen ja biologinen olemus ovatkin paljon lähempänä toisiaan kuin aikaisemmin on uskottu.

Yhteiskuntatieteissähän yhä usein vallitseva käsitys on, että ihmisluonto on vain yksilön henkilökohtaisen kulttuurisen taustan ja kokemuksen tuote. Tällainen tabula rasa -käsitys johtaa kuitenkin hyvin yksipuoliseen näkemykseen ihmismielestä. Ihminen on laji muiden lajien joukossa, eikä sen biologisen taustan kieltäminen auta meitä ymmärtämään ihmismieltä ainakaan paremmin. Päinvastoin, juuri ihmisen näkeminen biologisena olentona saattaa auttaa selvittämään monien yhteiskunnallisten ilmiöiden perimmäisiä syitä. Perinteisestihän yhteiskuntatieteissä on sosiaalista pyritty selittämään sosiaalisella, kuten sosiologi Durkheimin yhteiskunta-analyysi kuuluu. Tällainen selitysmalli on kuitenkin tautologia, eikä oikeastaan vastaa esitettyihin kysymyksiin.

Evoluutioselitysten rajat

Evolutiivisia selitysmalleja ei pidä tietenkään nähdä kaikenkattavana teoriana ihmisluonnosta ja yhteiskunnasta, eikä ajatella sen korvaavan kaikkia perinteisen yhteiskuntatutkimuksen metodeja. Evolutiivinen yhteiskunnan tutkimus voi kuitenkin muodostaa perinteisen yhteiskuntatieteen rinnalla kokonaisvaltaisemman kuvan ihmisen toiminnasta. Ei ole välttämätöntä tai edes toivottavaa että toinen sulkisi toisen pois, vaan eri tutkimustraditioiden tuottamat tulokset voivat aivan hyvin tukea toisiaan. Usein yhteiskuntatieteilijät kuitenkin kokevat biologiset selitysmallit uhkana omalle tutkimukselleen. He kaiketi pelkäävät, että biologit yrittävät vallata yhteiskuntatieteet evolutiivisilla selitysmalleillaan ja syrjäyttää heidät.

Vaikka useimmat yhteiskuntatieteilijät ovat hylänneet tabula rasa -käsityksen äärimmäisen joustavasta ja muokattavasta ihmismielestä, on olemassa myös vannoutuneita konstruktivisteja, jotka uskovat kasvatuksen jyräävän biologisen ihmisluonnon. Kulttuurit eivät kuitenkaan ole mielivaltainen kokoelma sattumanvaraisia tottumuksia vaan ne voidaan nähdä biologisten vaistojemme ilmentyminä.

Itsekäs geeni

Evoluutiobiologi William Donald Hamilton julkaisi 1960-luvulla sittemmin koko evoluutiobiologiaa tieteenalana mullistaneen sukulaisvalinnanteoriansa. Yksinkertaistettuna teorian ydin on siinä, että geneettiset lähisukulaiset suosivat toisiaan turvatakseen omien geeniensä menestymisen.

Hamiltonin teorian pohjalta Richard Dawkins kehitti 1990-luvulla itsekkään geenin teoriansa. Teoria herätti välittömästi laajaa keskustelua niin biologien kuin yhteiskuntatieteilijöidenkin keskuudessa. Sen ydinajatus on, että yksilöt toimivat johdonmukaisesti ryhmänsä, perheidensä ja itsensä hyväksi, koska se hyödyttää niiden geenejä. Nämä genotyypit ovat polveutuneet yksilöistä, jotka ovat toimineet samoin. Dawkinsin mukaan ihmisen kaiken toiminnan perimmäinen syy on siis geenien tarve kopioida itseään mahdollisimman laajalle; ihminen siis väistämättä toimii tavalla, joka hyödyttää hänen geenejään olemassaolon taistelussa.

Dawkinsin teoria on kauhistellen tulkittu äärimmäiseksi biologisen determinismin muodoksi. Tulkinnan mukaan ihminen on vain tahdoton robotti geenien palveluksessa. Toisaalta Dawkinsin teoria on ymmärretty väärin sen provokatiivisen nimen vuoksi. Sana itsekkyys on yhdistetty yksilön, ei geenin, ominaisuuksiin. Näin tulkittuna Dawkinsin teoria sanoisi miltei saman kuin aikaisemmat talousteoriat ihmisen toiminnasta; yksilö toimii vain hyödyttääkseen omaa menestymistään muiden kustannuksella. Taloustieteilijöiden rationaalisen valinnan teoria ei jätä tilaa altruismille eli ihmisten yhteistyölle ja epäitsekkyydelle, joiden varaan yhteiskunnat mitä suurimmassa määrin rakentuvat.

Itsekkään geenin teoria ei kuitenkaan välttämättä merkitse yksilön itsekkyyttä. Päinvastoin, geneettiset ja yksilölliset edut ovat usein ristiriidassa keskenään. Näin ollen myös altruismi voidaan nähdä osaksi geenien selviytymisstrategiaa. Ihmisellä on synnynnäisiä sosiaalisia vaistoja, joiden pohjalta moraali ja yhteiskunta tulevat mahdollisiksi. Paradoksaalista kyllä, ihmismieli rakentuu Dawkinsin teoriassa itsekkäistä geeneistä, mutta se rakentuu niistä tavalla, joka antaa sille mahdollisuuden olla sosiaalinen ja yhteistyökykyinen.

Itsekkyys vs. altruismi - ihmisluonnon perimmäisestä luonteesta

Keskustelu ihmisluonnon perimmäisestä luonteesta on historiallisesti paljon syvempi ilmiö kuin äkkiseltään saattaa vaikuttaa. Jotkut ovat pitäneet ihmistä pohjimmiltaan hyvänä ja epäitsekkäänä, kunnes yhteiskunta turmelee ihmismielen alkuperäisen jalouden; toiset ovat olleet vakuuttuneita siitä, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs toimija, eikä mitään todellista epäitsekkyyttä ole olemassa. Nämä kaksi näkemystä kiteytyvät hyvin Rousseun ja Hobbesin ajatusten vastakkainasetteluksi.

Hobbes väitti vuonna 1650 ilmestyneessä Leviathanissa, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs peto, joka on kesytettävä sosiaalisilla sopimuksilla. Ilman vahvaa valtiovaltaa ihmisyksilöt taantuvat luonnontilaan, jossa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Samanlaisia ajatuksia ihmisluonnon perimmäisestä itsekkyydestä olivat esittäneet jo kreikkalaiset, ainakin kirkkoisä Augustinus ja Machiavelli 1500-luvulla. Hobbeslaisen tradition perillisinä voidaan nähdä niin David Humen, Adam Smithin, Thomas Malthusin kuin Darwininkin teoriat ihmismielestä. Itse asiassa 1700-luvun talousopit ja Darwinin luonnonvalinta muistuttavat paljonkin toisiaan: elämä on itsekkäiden yksilöiden säälimätöntä taistelua niukoista resursseista, jossa hobbeslainen luonnontila on normaali olemassaolon tila.

Rousseulainen kanta taas uskoo ihmisen perimmäiseen epäitsekkyyteen. Vuonna 1775 ilmestyneessä Tutkielma eriarvoisuudesta -teoksessaan Rousseau maalasi kuvan ihmisestä pohjimmiltaan hyveellisenä olentona, jonka vasta kulttuuri turmelee. Hän esitti, että ihmiset olivat eläneet vapaina ja tasa-arvoisina, kunnes hallintojärjestelmä ja omaisuus keksittiin. Tämä jalon villin myytti on säilynyt osana länsimaista aatemaailmaa aina nykypäiviin asti; sen ilmentyminä voidaan nähdä niin eurooppalaisten löytöretkeilijöiden matkakertomukset paratiisista kuin myöhemmin länsimaisten antropologien tuottama utopiakirjallisuus.

Tyypillisesti moderni yhteiskunta nähdään historian luonnollisena tuotteena, mutta se on rappeutunut ja sairas. Alkuperäiskansat puolestaan ilmentävät ihmisolemusta puhtaimmillaan, he ovat vapaita modernin ihmisen ahneudesta ja itsekkyydestä. Valitettavasti illuusio on särkynyt moneen kertaan: alkuperäiskansojen pidempiaikainen tutkimus on osoittanut myytin pelkäksi länsimaiseksi utopiaksi. Todellisuudessa alkuperäisasukkaat toimivat usein aivan yhtä häikäilemättömästi, lyhytnäköisesti ja itsekkäästi kuin muutkin ihmiset.

Yleisinhimillisiä taipumuksia

Joka puolella ihmisillä on samanlainen taipumus oppia tekemään yhteistyötä, erottamaan luotettava petollisesta, sitoutumaan luotettavuuteen, hankkimaan hyvä maine, vaihtamaan hyödykkeitä ja informaatiota ja jakamaan työtä. Toisaalta joka puolella inhimillisillä yhteiskunnilla on myös taipumus pirstoutua kilpaileviksi ryhmiksi, joka altistaa ennakkoluuloille ja pahimmissa tapauksissa kansanmurhiin johtaviin tragedioihin.

Useat antropologit ovat halunneet kuitenkin uskoa jalon villin myyttiin pelastaakseen pohjimmiltaan hyveellisen ihmisluonnon. Tästä ehkä tunnetuin esimerkki löytyy Margaret Meadin tutkimuksista Samoalla. Hän kuvasi paikan alkuperäisenä paratiisina; samoalainen kulttuuri oli hänen mukaansa vapaa länsimaisen kulttuurin synneistä kateudesta, ahneudesta ja epäoikeudenmukaisista valtasuhteista. Mead väitti, että oikeanlainen kulttuuri pystyi synnyttämään hyveellisen ihmismielen. Hänen tutkimustuloksensa osoittautuivat kuitenkin myöhemmin pelkäksi toiveajatteluksi. Samoa ei ollut hyveen tyyssija sen enempää kuin länsimainen yhteiskuntakaan.

Mead, kuten useat yhteiskuntatieteilijät, syyllistyi eräänlaiseen käänteiseen naturalistiseen virhepäätelmään. Naturalistisesta virhepäätelmästä puhui ensin Hume, jonka mukaan siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä sitä miten asioiden pitäisi olla. Tosiasioista ei voi siis johtaa moraalisia väittämiä. Mead kuitenkin päätyi päättelemään siitä miten ”pitäisi olla” sen mikä ”on”.

Ihmisluonnon perimmäistä luonnetta koskeva keskustelu jatkuu nyky-yhteiskunnassakin; osa tutkijoista näyttää näkevän koko kysymyksenasettelun moraalisena. He uskovat ihmisluonnon loputtomaan muokattavuuteen, koska heidän mielestään biologisen ihmisluonnon myöntäminen johtaa pahimmassa tapauksessa moraalittomaan toimintaan. Julkisessa keskustelussa kaikenlaiseen evolutiiviseen tutkimukseen on usein viitattu puhumalla sosiaalidarwinismista ja biologisesta determinismistä. Evoluutioteoria kantaa harteillaan yhä lähihistoriamme taakkaa, josta myös siihen perustuvat uudet tieteenalat kärsivät.

Eikö ole kuitenkin niin, että saadessamme enemmän tietoa ihmismielestä ja ihmislajin biologisista käyttäytymismalleista meillä on paljon paremmat mahdollisuudet tiedostaa inhimillisten yhteiskuntien epäkohtia ja yrittää korjata niitä. Se tosiasia, että ihminen on biologinen olento, ei tarkoita sitä eikö sillä olisi kyky oppia. Maailman paremmaksi tekeminen tuskin kuitenkaan onnistuu ihmisluonnon vastaisiin illuusioihin uskomalla.

Takaisin ylös