Osakunnan esittely
Historiaa
Karjalainen Osakunta 1905 - 2005: kehityspiirteitä
teksti: Olli Matikainen
Perustaminen ja jäsenistö
Karjalainen Osakunta perustettiin vuonna 1905 Savo-Karjalaisen osakunnan jakautuessa; syynä jakoon olivat alueellisesti laajan osakunnan jäsenkunnan kasvaminen, maakunnallinen eriytyminen sekä puoluepoliittiset ristiriidat nuor- ja vanhasuomalaisen suuntauksen välillä. Vanhasta Savo-Karjalaisesta osakunnasta Karjalaiseen Osakuntaan liittyi 113 jäsentä. Osakunnan alueen muodostivat Pohjois-Karjala, Laatokan Karjala ja Raja-Karjala. Kanta-alueella oli perustamisvaiheessa kolme yliopistoon johtavaa koulukaupunkia: Joensuu, Nurmes ja Sortavala.
Sota lohkaisi huomattavan osan kanta-alueesta, mutta koulutuksen tehostuminen nosti tasaisesti osakunnan jäsenmäärää ja monipuolisti osakuntalaisten sosiaalista taustaa: 500 jäsenen raja rikottiin 1950-luvun puolivälissä. Nyrkkisääntönä on tästä lähtien voinut pitää, että kaksi kolmesta osakuntalaisesta on kotoisin Pohjois-Karjalasta, loput muualta Suomesta. Myös osakunnan luovutettujen alueiden siirtokarjalaisten jälkeläiset liittyivät vielä 1950-luvulla usein Karjalaiseen Osakuntaan, vaikka heidän heimoidentiteettinsä säilymisestä oltiin huolissaan. 1960-luku toi suuret ikäluokat yliopistoon: huipussaan osakunnan jäsenmäärä oli 1088 vuonna 1969, joskin vain murto-osa nimellisistä jäsenistä oli aktiivisia osakunnassa. Ylioppilaskunnan jäsenmaksumuutos, osakuntien suosion lasku ja maakuntayliopistojen voimistuminen käänsivät useiden osakuntien jäsenmäärät jyrkkään alamäkeen 1970-luvun alussa, ja myös KO:n jäsenmäärä putosi nopeasti kolmasosaan vuoden 1969 tasosta. Uudelleen suuntaus oli laskeva 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla. Esimerkiksi vuonna 1994 jäseniä laskettiin olevan 170, joten osakunta oli tällöin palannut kooltaan 1920-luvun tasolle. On toki huomattava, että osakunnan toiminnan tai toimimattomuuden on ratkaissut aina aktiivisten, ei nimellisten jäsenten määrä.
Fyysinen toimintaympäristö
Karjalainen Osakunta aloitti toimintansa Ylioppilastalon kellarikerroksessa, mutta pian alettiin suunnitella omaa taloa. Rohkean liikkeellelähdön ansiosta nousi kansallishenkinen jugend-kivilinna Liisankadulle vuonna 1910. Asunto-osakeyhtiö Karjalaisten talo Oy ajautui pian talousvaikeuksiin ja konkurssiin vuonna 1915, ja osakunta siirtyi uudelle Ylioppilastalolle. Tilakysymys nousi esille 1960-luvun lopulla, jolloin toiveet laitettiin Käpylään suunniteltuun karjalaisjärjestöjen yhteiseen Karjalataloon: hanke kaatui karjalaisosakuntien osalta ristiriitoihin Karjalan Liiton kanssa. Samoihin aikoihin osakunnat olivat joutuneet ahtaalle politisoituneessa ylioppilaskunnassa, ja uhkaavat vuokrankorotukset pakottivat etsimään uusia ratkaisuja. Uudet tilat saatiin hankittua yllättäen tutusta Karjalaisten talosta yhdessä WiO:n ja KyO:n kanssa. Liisankadulla osakunta on toiminut jälleen vuodesta 1973.
Osakunnan oman asuntolatoiminnan alku oli Munkkiniemen Sortavalatalossa, josta osakunta hankki huoneistoja vuonna 1956. Laatokankarjalaiset sukujuuret esittämällä pääsi Sortavalataloon asumaan aina 2000-luvun alkuun, jolloin osakunnan vuokraoikeus päättyi. Osakuntaelämän muotoutumisen kannalta suuri merkitys on ollut Vallilan vuosina 1962 ja 1968 vihityillä, EPO:n, PPO:n, WiO:n ja KSO:n kanssa yhteistyössä rakennetuilla asuntoloilla. Vuonna 1971 valmistui KO:n ja PPO:n hallinnoiman Pontus ja Eva Artin säätiön tuella perheasuntoja Patolaan.
Karjalainen identiteetti ja kotiseututyö
Osakunnan kanta-alue sisälsi kulttuuri-identiteetiltään erilaisia aineksia: savolaismurteisen Pohjois-Karjalan luterilaisuus ja Raja-Karjalan ortodoksinen kulttuuri yhdistyivät. Joskus osakuntalaisten katseet ovat kääntyneet vieläkin idemmäksi Vienan Karjalan suuntaan. Myös karelianismi on innoittanut: osakunnan käytössä olevan lipun (1931) on suunnitellut kunniajäsen Akseli-Gallén Kallela, ja lähellä osakuntaa olleita huomattavia kareliaaneja olivat osakunnan inspehtorina vuosina 1929 - 1948 toiminut taidehistorioitsija ja akateemikko Onni Okkonen sekä kuvanveistäjä, kunniajäsen Alpo Sailo. Osakunta tuki kanta-aluettaan avustamalla kirjastoja ja lukutupia; ennen oppivelvollisuuden säätämistä osakunta tuki myös kansakouluja. Osakunnan liepeiltä on lähtenyt myös mm. aloite Kontioniemen tuberkuloosiparantolan perustamiseen 1930.
Sodan aluemenetykset kirpaisivat osakuntaa, ja seuraavina vuosina siirtoväen auttaminen oli osakunnan keskeinen haaste. Toimenpiteinä oli mm. kiertävän kirjaston perustaminen, kansanperinteen keräykset sekä viihdytys- ja valistuskiertueet siirtoväen keskuudessa. Kun savolaisten kanssa yhteinen Talakkunajuhlaperinne katkesi, aloitettiin vuonna 1947 Praasniekat, jotka saivat nimensä rajakarjalaisten kansanjuhlien mukaan. 1960-luvun yhteiskuntamurroksessa luovutetun Karjalan alueet ja "yleiskarjalaisuus" alkoivat jäädä taka-alalle: symbolisena osoituksena voidaan pitää ehkä sitä, että Heikki Klemetin "Lupaus" ("Karjalanmaa, syntymämaa! Elämän, kuoleman sulle me suomme, orjuuden yltäsi vielä me luomme!") poistui vuosijuhlien yhteislaulujen vakio-ohjelmistosta 1960-luvun loppupuoliskolla.
Osakunnan kanta-alueeksi jäänyt Pohjois-Karjala koki 1950 - 1960-luvulla vaikean rakenteellisen muutoksen maaltamuuttoineen, ja kehitys vaikutti osaltaan osakunnan suuntautumiseen yhä enemmän Pohjois-Karjalaan ja sen ongelmiin. 1960-luku oli osakunnassa suurten, yhteiskunnallis-taloudellisesti painottuneiden kotiseudun tutkimusretkien ja maakunnan kehittämishankkeiden (mm. Joensuun korkeakoulu, Pohjois-Karjalan valtuuskunnan perustaminen) aikaa. Entisajan viihdytys- ja valistuskiertueiden viimeisenä modernisoituneena ilmentymänä voinee pitää 1960-luvun puolivälissä Joensuussa julkisuutta saaneita "Hupiviikkoja". 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa osakuntalaiset olivat aikaisempaa kantaaottavampia "student as citizen"- hengessä: esimerkkinä Ruunankoskien valjastamisen ympärillä käyty ns. koskisota ja osakunnan vuonna 1971 järjestämä kehitysalueseminaari vasemmistolaisine sävyineen. 1970-luvun suvantovaiheen jälkeen kotiseututoiminta tutkimusretkineen elpyi udelleen 1980-luvun alussa. Kiinnostus omista juurista on ollut leimaa-antavaa suuren murroksen jälkeisille kansainvälisille ja "jälkimodernille" sukupolville - ja epäilemättä osakuntien sitkeähenkisyyden yksi perusta.
Itsenäisyystaistelijoita ja radikaaleja
Osakuntaideaalin on kuulunut luonne yhdessäolojärjestönä, ei poliittisesti päämäärähakuisena järjestönä. Todellisuus on tietenkin ollut monesti toinen; niinpä 1960-luvulla aiempaa konservatiivista suuntausta arvostelleet "radikaalit" saattoivat todeta, että "ei-poliittisen" osakuntalaisen normi oli ollut "kokoomusta äänestävä puolueeton porvari". Osakunta ei ole toiminut umpiossa, vaan nuoret osakuntalaiset ovat innolla heittäytyneet ajan poliittisiin melskeisiin. Alkuvuosia sävytti ristiriita Venäjään nähden perustuslaillista linjaa ajaneiden nuorsuomalaisten ja myöntyväisyyslinjan vanhasuomalaisten välillä. Poliittisen tilanteen kiristyessä mm. inspehtori Werner Söderhjelm ja kuraattori Herman Stenberg joutuivat karkotetuiksi maasta, ja joukko osakuntalaisia osallistui jääkäriliikkeeseen. Vuoden 1918 sotatapahtumissa kaatui valkoisella puolella 18 osakuntalaista - yksittäisiä punaisiin liittyneitä osakuntalaisia tunnetaan heitäkin. Lisää veriveroa osakunta maksoi talvi- ja jatkosodissa: 24 ja 47 kaatunutta. Osakunnan sankarivainajien marmoriset muistotaulut ovat nykyisin Joensuun yliopiston tiloissa.
Itsenäistymisen jälkeen jyrkät kansalliset pyrkimykset näkyivät Akateemisen Karjalaseuran nousussa. KO:n jäsenillä oli roolinsa järjestön perustamisessa, ja järjestön symbolihahmo Hans Håkan "Bobi" Sivén ehti lyhyen aikaa toimia osakunnassa innostamassa Itä-Karjalan retkille ennen itsemurhaansa 1921 - Sivénin vaiheiden tunteminen kuului osakuntalaisten fuksikoulutukseen 1960-luvulle saakka. Veljesjärjestö AKS:aan suhtautuminen muodostui osakunnassa silti ristiriitaiseksi: erityisesti Mäntsälän kapinan tapahtumat vuonna 1932 aiheuttivat hämmennystä ja repeämiä. Vuonna 1935 osakuntalaisten mieliä kiihdytti puolestaan yliopiston kielikysymys luentokakkoineen ja maakunnassa järjestettyine kansalaiskokouksineen. Sota painoi kielikysymyksen taka-alalle: vuonna 1941 alkoivat stipendiaatinvaihdolla suhteet osakunnan pitkäaikaisimman ruotsalaisen ystävyyskorporaation, Uppsalan Västmanlands-Dala Nationin kanssa.
Kuvaava poliittisen ilmapiirin indikaattori on ollut KO:n vaihteleva suhde virolaiseen ystävyyskorporaatioon Vironiaan. Kun suhteet solmittiin vuonna 1930, nähtiin Viron suunta luontevaksi ja veljesjärjestön korporatiivisuudesta otettiin Suomeen mallia: mm. fuksikoulutus aloitettiin tällöin, aiemmin ei tulokkaita erotettu selvästi omaksi ryhmäkseen. Vironian siirryttyä Tukholmaan sodan jälkeen suhteita hoidettiin varovaisesti matalalla profiililla, kunnes 1950-luvun puolivälissä suhteet selvästi aktivoituivat kansainvälisen politiikan "suojasään" vanavedessä. Osakuntalehti Puukellon kriittinen raportti Neuvosto-Eestin tilanteesta sai jopa Neuvostoliiton suurlähetystön älähtämään. Suhteiden katkaisemista vaadittiin 1970-luvun alkuvuosien politisoitumisen aikana, jolloin ne siirrettiin senioreille. Viralliset vuosijuhlasuhteet elpyivät jälleen 1980-luvun alussa, ja vuodesta 1989 lähtien suhteita on hoidettu jälleen Tartossa toimivaan Korporaatio Vironiaan.
1920 - 1930-luvun AKS-kaudessa on usein nähty yhtymäkohtia seuraavaan kärjekkäästi politisoituneen ylioppilaselämän vaiheeseen 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla. Karjalaisessa Osakunnassa varsinaisen vasemmistoradikalismin kausi jäi lyhyeksi ja osui vuosiin 1971 - 1973, jolloin osakunnassa toimi vasemmistokerho KOVA. Värikkäänä episodina aikalaisten mieliin jäi mm. kuraattori Pirkko K. Koskisen eroon johtanut "vapputervehdysjupakka" keväällä 1972, jolloin vasemmisto äänesti osakunnan nimissä vapputervehdyksen lähetettäväksi vähemmistökommunistien Tiedonantajaan. Ylioppilaspolitiikassa osakuntien painoarvo romahti 1960-luvun lopulla ja osakuntatunnukset poistuivat vuoden 1969 vaaleissa; seuraavan kerran KO näkyi edustajistovaaleissa vuonna 1983 osakuntien uuden nousukauden myötä. Poliittisena kannanottajana osakunta ei enää 1980 - 1990-luvulla esiintynyt.
Sosiaalista pääomaa tosielämän koitoksiin
Vuosina 1970 - 1972 osakunnan kuraattorina toiminut Pirkko K. Koskinen luonnehti vuonna 1971 osakuntaa "yritykseksi, jota pitää yllä akateeminen joutoaika", osakunta tarjosi jäsenilleen "mahdollisuuksia ilman tosielämän riskejä". Osakunta on toiminut harjoittelukenttänä, jossa on opittu kokoustekniikkaa ja argumentointia, hoidettu taloutta, luotu yhteiskuntasuhteita ja harrastettu kulttuuria. Osakunnan nimikirjoista löytyy runsaasti myöhemmistä vaiheistaan tunnettuja nimiä elämän eri aloilta: aktiivisia osakuntalaisia ovat olleet mm. jääkäri ja kenraaliluutnantti K. L. Oesch, säveltäjä Kaj Chydenius ja ministeriksi SMP:n riveissä edennyt Urpo Leppänen. Ajan kulloistenkin mieltymysten mukaisesti harrastustoiminta alkoi 1930-luvulta lähtien muotoutua lukemattomien kerhojen ympärille; osakunnan pitkäaikaisin yhtäjaksoisesti toiminut kerho on KO:n juristikerho (1934); osakuntaelämässä pitkään näkyneitä kerhoja olivat mm. mieskuoro Joukahaiset (1946 - 1965), valtiotieteiden opiskelijoiden KO:n Kannunvalajat (1951 - 1970) sekä KO:n reservinupseerit (1955 - 1970). Seniorijärjestö Seniores Carelienses (1934) on pitänyt yllä suhteita osakunta-ajan jälkeenkin.
Tiukasti säädellyn ravintolakulttuurin aikana osakunnat olivat pitkään ylioppilaiden ensisijaisia huvittelupaikkoja, joissa tutustuttiin mm. alkoholin saloihin. Ristivetoa ja värikkäitä tilanteita nähtiin mm. kieltolain aikana 1920-luvulla ja sotasukupolven purkaessa paineitaan 1940-luvulla. Vuonna 1954 julkista kohua herätti osakuntahuoneiston palo, joka oli saanut alkunsa kytemään jääneistä tupakannatsoista - alkoholiakin oli illanvietossa nautittu, vaikka teeillat olivat raittiita tapahtumia. Keskiolut vapautui vuonna 1969, ja loppuvuosiin Uudella ylioppilastalolla kuuluivat mm. osakuntien järjestämät suuret yhteisbileet, rauhattomuus ja poliisin ratsiat. Muistettava on myös osakunnan perinteinen merkitys "avioliittomarkkinana". Todellisena "kotina" Karjalainen Osakunta toimi aina vuoteen 1984, jolloin pitkäaikainen emännöitsijä, salmilaissyntyinen Anastasia Pallassalo jäi eläkkeelle.
Ajatus korkeankoulutuksen saaneiden tulevasta vastuullisesta roolista kansa- ja maakunnan hyvinvoinnin edistäjinä oli pitkään keskeinen osa osakuntalaista itseymmärrystä. Käsitys valkolakin eliittistatuksesta joutui kriisiin viimeistään 1960-luvulla yliopistojen opiskelijamäärien kasvaessa ja yhteiskunnan yleisen kulttuurisen murroksen myötä. Perinteisesti osakunnan komeat akateemiset juhlat ja rituaalit sosiaalistivat osaltaan "akateemisen kansalaisen" rooliin; ei ole yllätys, että symbolitasolla akateeminen tapakulttuuri joutui hyökkäyksen kohteeksi. Myös Karjalaisessa Osakunnassa käytiin "frakkisotaa" 1960-luvun lopulla.1980-luvulla traditiot nostettiin uudelleen kunniaan, ja monet ulkoiset menot ja muodot ovat edelleen samoja kuin vuosikymmeniä aiemmin. Silti 1960 - 1970-luvun murrosta voi pitää periaatteellisesti erittäin merkittävänä osakuntalaitokseen vaikuttaneena muutoksena. Osakunnista tuli yhä selvemmin harrastus- ja yhdessäolojärjestöjä muiden joukossa; niiden osakuntalaiset valtioon ja yliopistoon integroinut rooli liudentui. Yliopiston kurinpitoyksikköjä mainetodistuksineen ("käytös hyvä ja vakaa") osakunnat eivät enää olleet vuoden 1960 - 70-luvun taitteen asemanmuutoksen jälkeen - sisäisiä kurinpitotoimenpiteitä KO:ssa tiettävästi käsiteltiin viimeksi vuonna 1965. Yhtä kaikki, osakunnan merkitys identiteetin ja sosiaalisen pääoman näkökulmasta on säilynyt.
Lähteet:
Kalaja, Irma, Akateemista Karjalaista seuraelämää- Seniores Carelienses 1934 - 1994. Helsinki 1996.
Lisätietoa:
http://www.ennenjanyt.net/2005_2/matikainen.html
© 2007 Karjalainen Osakunta | osoite:Leppäsuonkatu 11, Domus Gaudium 00100 Helsinki | email:kts.
virkailijat tai palaute
sähköpostilistat: ko-tieto (ät) helsinki.fi (tiedotus), ko-juttu (ät) helsinki.fi (keskustelu)