Tuija Salonen

Vuonna 1950 syntynyt newyorkilainen valokuvaaja Andres Serrano käsittelee kohua herättäneissä teoksissaan kristinuskon, pyhyyden ja ruumiillisuuden suhteita tavoilla, jotka ylittävät monen mielestä sopivaisuuden rajat. Eniten ärtymystä Serrano on aiheuttanut Pissa-Kristus -valokuvallaan, joka on toteutettu upottamalla halpa krusifiksin jäljennös virtsalla täytettyyn altaaseen. Tälläinen menettely ei ollut maan kiihkouskonnollisten piirien mielestä juuri se oikea tapa selventää taiteilijan omaa vaikeaa suhdetta katoliseen uskoon, jonka kaikkialle tunkeutuville vaikutteille hän on altistunut elämässään. Hämmästyttävää epätraditionaalisessa Pissa-Kristuksessa on kuitenkin sen ehdoton visuaalinen kauneus: keltainen krusifiksi loistaa hehkuvanpunaisella taustalla hohtavien hileiden leijaillessa sen ympärillä. Teoksen katselu ilman tietoisuutta sen arveluttavasta nimestä synnyttää pikemminkin vaikutelman kristinuskon voiman manifestaatiosta kuin halventamisesta, samastamisesta saastaisiin ruumiinnesteisiin.

Immersio - tulkintoja uskonnosta

Monitulkintaisilla teoksillaan Serrano on pyrkinyt purkamaan auki uskonnollisia patoutumiaan. Kieltämättä ruumiillisuudella on tuskastuttavan vaikea asema kristinuskossa, jonka keskeisenä ikonina on verinen, runnottu, ristille naulittu ruumis. Kristinusko konkreettisimmassa muodossaan ei ole abstraktia leijailua hengen sfääreissä, vaan sitä leimaa nimenomaan käsitys lihaksi tulleesta Jumalasta. Samoin uskonnon keskeinen sakramentti, ehtoollinen, keskittyy Kristuksen ruumiin ja veren jakamista, mitä monet pitävät selvänä näyttönä primitiivisesta kannibalismista. Kristityille itselleen suhde ruumiisen on muodostunut ongelmalliseksi: toisaalta usko ruumiilliseen ylösnousemukseen viittaa kehon arvostamiseen, toisaalta ruumis on saastainen asia, jonka impulssit täytyy tukahduttaa helvetin liekkien uhalla. Mikä sitten on valokuvaajalle sopiva tapa käsitellä ristiriitaisia, uskonnollisia tunnekuohuja? Ilmeisesti ei ainakaan tämä. Teos laukaisi Yhdysvalloissa syytteet jumalanpilkasta, aiheutti kongressikäsittelyn ja vauhditti keskustelua siitä, millaista taiteellista ilmaisua julkisilla varoilla voidaan kustantaa. Teoksissaan Musta Jeesus ja Musta ehtoollinen Serrano on luopunut ruumiinnesteiden käytöstä osana taiteellista luomisprosessiaan ja tyytyy kuvaamaan veteen upotettuja, itse maalaamiaan tauluja Raamatun keskeisistä henkilöistä. Musta Jeesus esittää hauraannäköistä, lähes murenevaa hahmoa, jonka katse on luotu alas ja kädet nostettu avuttomasti rinnalle.Veden liikkeiden vangitseminen valokuvaan synnyttää erikoisen vaikutelman: kuplat ja vesijuovat tuottaa mielleyhtymän vanhasta, säröilevästä kuvasta, jossa aika on seisahtunut. Vaikuttaa siltä kuin teoksen hahmo olisi siirtynyt ajasta ajattomuuteen, ikuiseen mysteeriin, joka jää ratkaisemattomaksi. Ajattomuuden tunnetta korostaa myös näyttelytilassa kuuluva tasainen kohina, jota aluksi luulen "hiljentymismusiikiksi", mutta pitkähkön pohdiskelun jälkeen oivallan, että se on ulkoa kantautuvaa liikenteen melua. 5-osainen teos Musta ehtoollinen on toteutettu vastaavanlaisella tekniikalla upottamalla mustavalkoinen maalaus vesisammioon. Teoksen taustalla häämöttää tuttu asetelma klassisesta ehtoollistilanteesta. Leimallista teokselle on jälleen veden virtausten synnyttämät illusiot, tutun muuntumien häilyväksi ja sameaksi, tunnistettavan laskeutumien ajan ruosteen alle kammottavan pysähtyneeseen tilaan, jossa persoonallisuus on sumentunut, lähes tuhoutunut. Teos ahdistaa lohduttomuudellaan, siitä puuttuu edellisen kuvan herkkyys ja toiveikkuus.

Pahoinvoinnin estetiikka

Tunteita herättävien uskonnollisten töiden lisäksi Serrano käsittelee myös yhteiskunnallisesti ajankohtaisia aiheita. Rasismiin perustuvan sorron tulenarkaa aihetta hän lähestyy kuvaamalla Ku Klux -klaanin huppupäisiä jäseniä, mikä vaikuttaa erittäin uskaliaalta teolta, kun ottaa huomioon, että Serrano itse on tummaihoinen. Sarjassaan Nomadit hän kuvaa amerikkalaisen yhteiskunnan hyvinvoinnista osattomia, kodittomia ihmisiä. Seksin historia -sarjan tarkoituksena on erään määritelmän mukaan saada keskiluokkainen katsoja vaivautumaan ja haukkomaan henkeään turvallisen katseluetäisyyden päästä. Visuaalisesti mielenkiintoisempia ovat kuitenkin abstrakteja maalauksia tai muovisia mainoksia muistuttavat räikeät valokuvat, joissa Serrano on saanut aikaan hämmentäviä yhdistelmiä virtsasta, verestä, spermasta ja maidosta. Näyttelyn teoksista eniten mahaa kouraisevat kirkkaasti valaistut, shokeeraavat valokuvat kuolleista ihmisistä, jotka ovat kohdanneet ennenaikaisen, väkivaltaisen lopun. Katsojan silmät häikäistään kaikenpaljastavilla, jättiläiskokoisilla valokuvilla silvotuista, poltetuista, hukkuneista ruumista tai kohdustaan kiskaistuista ihmisenaluista. Kuolleiden kuvissa korostuu kylmän raportoiva esitystapa, moralisoinnin puute ja omituista, mutta totta - kuvallinen kauneus. Serrano on onnistunut taltioimaan kuolleen ruumiin kylmän, katoavan kauneuden. Eräs henkilö oli näkevinään hukkuneen verisuoniverkostoissa pitsimäisen kuvion. Uskonnolliseen tematiikkaan Serrano palaa jälleen kuvallisilla tutkielmillaan valtahierarkioista katolisessa kirkossa. Tuikeailmeisen abbedissan tuijotus onkin niin julma, että koen aiheelliseksi poistua näyttelystä. Päätän suppean teosanalyysini vieraskirjasta poimittuihin anonyymeihin sitaatteihin: "Koskettava, sanattoman häkellyttävä" "Oksetti, en halua nähdä enää, haluan säilyttää mielenterveyteni" "Väriloistoa!" "Tässäkö kaikki? Jään janoamaan lisää!" Artikkeli perustuu osin yliopistossa järjetettyyn "Puhdasta, pyhää vai likaista" -luentosarjaan, osin subjektiivisiin tuntemuksiin Andres Serranon valokuvanäyttelyssä. Näyttely Helsingin kaupungin taidemuseossa Tennispalatsissa 29.4.2001 asti.