kepeli
 Tekemisen puutetta - Laivamatka pohjoiseen - Zorbas maksaa velkansa - Jätämme laivan - Hobgoblinit - Kohtaaminen ogremaagin kanssa - Tapaamme kollegoja - Ogrelauman jäljitys  - Hobitti suossa - Wightit yössä
Matka
Saapuminen rotkoon 
ja ogrejen luola
Vesitemppeli
Mustahaltioiden luolissa
Rotkon pohjalla
Riftcrag
Kotimatka:
Stoink / Phostwood /
Purjehdus Dyversiin

Aikaisemmat seikkailut

14.1-12.2 
Palattuamme linnalle alkoi väki käydä nopeasti levottomaksi, ja esiin nousi taas ajatus siitä, että lähtisimme tutkimaan pohjoisessa Shieldlandien alueella olevaa rotkoa. Joidenkin mielestä ei ollut mitään järkeä lähteä seikkailemaan huvikseen, vieläpä pohjoisen suuntaan, keskellä talvea. Niinpä muutamat urbaanimmat joukkomme jäsenet (kuten kyyhkyläiset Carita ja Filemon sekä Thyril, jonka pois jääminen retkeltä oli muille iloinen uutinen) pitivät parempana mennä Greyhawkiin talvehtimaan ja toiset (kuten Liza ja kappeliaan rakentava Stagger) jäivät linnalle. Nelson lähti mukaan vain alkumatkalle, kauppoja tehdäkseen, ja Zorbas niin ikään aikoi mennä vain maksamaan vanhat velkansa Admundfordiin ja palata sieltä linnalle. 

Matkustimme siis suurella joukolla Greyhawkiin, josta yhytimmekin Förstin laivoineen. Nelson hankki hieman lastia vietäväksi pohjoiseen - siellä on aina kysyntää hyville aseille - ja niin lähdimme matkaan. Koska muutamat, kuten Helga, olivat päättäneet poiketa Dyversiin tarkistamaan siellä olevia omistuksiaan ennen matkaa, kiersi laivamme Dyversin kautta. Sieltä purjehdimme Nyr Dyvin rannikkoa pitkin. Pari päivää Dyversin jälkeen jouduimme rajuun talvimyrskyyn, jossa laivastamme katkesi masto. Tämä aiheutti pienen viivytyksen, kun jouduimme menemään (kaupunkiin) ja viipymään siellä pari päivää, että masto saatiin vaihdetuksi. Se kävi kuitenkin kiitettävän nopeasti, ja pääsimme jatkamaan matkaa. Niin purjehdimme rannikkoa seuraillen kunnes tulimme Admundfordiin, Zorbaksen kotikaupunkiin. 

Päästyämme Admundfordin satamaan Nelson lähti tekemään kauppoja aselastista. Zorbas puolestaan otti mukaansa Rogerin ja Jerkovin, jotka sonnustautuivat täyteen sotisopaan, ja lähti maksamaan velkojaan. Kohtaaminen sujuikin hyvin, mutta kaksi kookasta, panssaroitua ja aseistettua taistelijaa on omiaan antamaan vakuuttavuutta kenelle tahansa. Zorbas kävi tervehtimässä myös isäänsä, joka oli tehnyt hänet perinnöttömäksi. Kohtaus oli lyhyt, eikä Zorbas ainakaan sen seurauksena tule saamaan perintöään takaisin. 

12.2-19.2 
Nelson sai kauppansa tehdyksi ja koska Zorbaskin oli hoitanut asiansa Admundfordissa, jatkoimme purjehdusta itään päin edelleen Nyr Dyvin rannikkoa seuraillen. Päivät laivalla kuluivat pitkäveteisen rauhallisesti. Lopulta tulimme (mikähän mahtaa olla joen nimi?) joelle, jota lähdimme nousemaan. Eräässä joenmutkassa sitten menimme maihin. Joukosta jäivät pois Nelson ja Zorbas, jotka pitivät parempana palata takaisin Greyhawkiin kuin uhmata talvisten nummien kylmyyttä ja vaaroja. Niinpä rotkoa tutkimaan lähtivät lopulta Roger ja Riven, reippaat metsäläiset, Rincewind ja neljä hänen henkivartijaansa, Brünhilde koirineen, Catbreath, Helga, Kaunis, Budwaiser, Jerkov ja Sharnwyz. 

Aluksi emme muutaman päivän matkan aikana kohdanneet muuta kuin kylmyyden. Siltä pystyimme kuitenkin suojautumaan Kauniin loitsun avulla, joka sai olomme pakkasessa tuntumaan yhtä mukavalta kuin lämpimänä kevätpäivänä. 
Eräänä päivänä matkamme yksitoikkoisuutta rikkoi hetkellisesti iso lauma hobgoblineja. Brünhilde, Roger ja Riven innostuivat taistelusta, mutta suurimman vahingon hobgoblineille teki Rincewind, joka tappoi niitä kymmenittäin tulipalloillaan. 

Vähitellen alkoi myös lumesta olla haittaa, ja Riven ja Roger vaihtoivat vuoroja joukon etunenässä raivaten tietä lumen halki. Budwaiser tosin ratsasti taikahevosellaan, joka sipsutteli lumihangen pintaa jälkiä jättämättä. Näin etenimme jonossa silloinkin, kun yht'äkkiä kuin tyhjästä tuli hirvittävä, jäätävä viima, kuin valkoisen lohikäärmeen hyytävä henkäys, kylmempi mitään luonnollista tuulta. Se kangisti jäsenet ja hyyti sydämen, ja moni joukostamme kaatui maahan kuin kuolleena tuntiessaan sen kosketuksen. Ne, jotka vielä saattoivat liikkua, näkivät muiden kaatuvan, ja samanaikaisesti eteemme ilmestyi ilmassa leijaileva hahmo, jolla oli ilkeä virnistys rumalla ogrennaamallaan. Emme olleet koskaan ennen tavanneet ogremaagia, mutta nyt sellaisen näimme, eikä tämä kohtaamiinen unohtunut mielistämme aivan pian. 

Roger lennähti heti ilmaan, käyden raivoisasti ogremaagin kimppuun, ja Rincewind käytti loitsujaan. Ogremaagi vastasi omilla loitsuillaan, ja niin alkoi ankara taistelu. Sitten Sharnwyz, joka oli kumartunut maahan tuupertuneen Kauniin puoleen, ilmoitti järkytyksestä takellellen, että ogremaagin loitsu oli palelluttanut  haltiapappimme kuoliaaksi. Myös kaksi Rincewindin henkivartijoista, Otto ja Ben, olivat kuolleet, ja moni muu oli tajuton. Tämä tieto lisäsi voimaa ja raivoa Rogerin hyökkäyksiin ja Rincewindin loitsujen avustamana hän surmasi lopulta ogremaagin. 

Ogremaagi oli kuollut, mutta niin oli Kauniskin, ja joukkomme oli onneton ja huolissaan. Moni suri lempeää haltiapappia aidosti, ja varsinkin Sharnwyz oli murheen murtama. Lisäksi emme tulisi toimeen ilman pappia joukossamme. Muiden vaipuessa murheeseen tai hätääntyessä Budwaiser kuitenkin keskusteli Rincewindin kanssa. Hänellä oli hallussaan loitsukäärö, johon oli kirjoitettuna hyvin voimallinen loitsu. Budwaiser ehdotti, että hän voisi pystyä loitsullaan palauttamaan henkiin sekä Kauniin että Rincewindin henkivartijat muuttamalla sillä todellisuutta niin, että emme ikinä olleet kohdanneet ogremaagia. Tämä meni moneltakin varmasti yli ymmärryksen, mutta pistimme kuitenkin toivomme Budwaiserin loitsuun.

Budwaiser alkoi siis lukea loitsuaan, ja sitten tapahtui jotakin hyvin omituista. Äkkiä olimme taas jonossa tarpomassa halki lumen, Kaunis, Otto ja Ben muiden joukossa, eikä missään ollut merkkiäkään ogremaagista tai tapahtuneesta taistelusta, vaikka saatoimme sen elävästi muistaa. Moni meistä ei ehkä ole pitänyt Budwaiseria aikaisemmin kovin kummoisena maagina, koska hän ei heittele tulipalloja Rincewindin tavoin, mutta tämä teko sai taatusti useimmat tarkistamaan mielessään arvioitaan illusionististamme. 

Sinä iltana kohtasimme muita matkustavaisia: kuusihenkisen joukon, jotka selvästi olivat meidänkaltaisiamme seikkailijoita ja oman onnensa seppiä. Tervehdimme kohteliaasti toisiamme, ja koska oli jo ilta ja he vaikuttivat kunnon miehiltä (ja naisilta?), ehdotimme, että he leiriytyisivät kanssamme ja voisimme nauttia aterian yhdessä sekä vaihtaa tarinoita. Saimmekin aikaan mukavan leirin ja ilta kului rattoisasti syödessä, maistellessa juomia, joita erinäiset henkilöt kaivoivat esiin repuistaan, ja kertoillessa vuoron perään toinen toistaan uskomattomampia tarinoita. 

20.-21.2.
Aamulla erkanimme tapaamistamme seikkailijoista erinäisten menestyksen toivotusten myötä puolin ja toisin, ja jatkoimme matkaamme. Jonkin aikaa kuljettuamme tulimme paikkaan, jossa selvästi useampi isohko otus oli kulkenut laumana tullen rotkon suunnasta. Rankkurimme tunnistivat jälkien kuuluvan ogreille. Ogremaagin kohtaamisen jälkeen olimme entistä vähemmän asennoituneita jättämään yhtään ogrea rauhaan, joten Rogerin ja Rivenin ei tarvinnut paljon taivutella muita, kun lähdimme seuraamaan jälkiä. 

Tavoitimme ogret muutamaa tuntia myöhemmin niiden karkeasti puunrungoista louhikkoon rakennetusta leiristä. Hyökkäsimme niiden leiriin ja surmasimme taistelussa yhdeksän ogrea. Yhden jätimme henkiin, ja kuulustelimme sitä. Se kertoi partion tulleen ogremaagin komennossa rotkosta ryöstelemään lähiseutua. Ilmeisesti ogremaagin komennossa ei ollut kuitenkaan mukavaa, koska maagin mennessä omille retkilleen (joiden päätöksen jo tiedämmekin) sen alaiset olivat päättäneet kapinoida ja olivat lähteneet omille teilleen. Kerroimme ogrelle, että ogremaagi oli kuollut, ja laskimme sen sitten menemään. 

Jätimme taaksemme ogrejen leirin ja suuntasimme jälleen kohti rotkoa. Lunta oli nyt vähemmän, mutta maasto alkoi muuttua soiseksi. Niinpä päätimme hieman muuttaa reittiämme, ja suuntasimme kohti kauempana näkyviä kukkuloita päästäksemme ylävämmille seuduille. Siinä kulkiessamme kuulimme äkkiä heikon avunhuudon suon puolelta. 

Loput joukostamme jäivät odottamaan muutamien mennessä tutkimaan, mistä huuto kuului. Pian etsiskelijät löysivätkin huutajan. Piskuinen hobitti oli pudonnut suonsilmään, ja oli vajonnut jo kainaloitaan myöten. Sinnikkäästi hän kuitenkin roikkui turvetuppaissa. Mielenkiintoista oli se, että hobitilla oli selkäänsä vyötettynä aivan suhteettoman kookas miekka, joka häntä ilmeisesti painoikin suonsilmän syvyyksiin. Tämä näky tietysti huvitti taistelijoitamme, jotka tekivät ensin hiukan pilaa hobitin kustannuksella, mutta lopulta Roger kiskaisi hänet pois suonsilmäkkeestään. Uteluihimme kylmissään oleva nuori hobitti kertoi olevansa nimeltään Mark Pole ja metsästävänsä stereotypioita, joiden hän kuvitteli olevan jonkinmoinen iso hirviö, mikä nauratti niitä, joilla on hieman laajempi sanavarasto. Koska hobittinuorukainen oli selvästi hyvää tarkoittava, vaikka ehkä hieman yksinkertainen, hellyimme ehdottamaan, että hän kulkisi toistaiseksi kanssamme (koska eihän hänellä yksinään täällä autioilla nummilla ollut enempää mahdollisuuksia kuin lumihiutaleella kuumassa ahjossa!) ja lupasimme, että seurassamme hän tulisi myös etsimiään stereotypioita kohtaamaan. Niin liittyi Mark seuraamme. 

Illan tullen olimme päässeet kukkuloiden juurelle, ja Rincewind teki talon pienelle mäentöppäreelle. Asetimme tavan mukaan vartion. Yöllä ulkoa alkoi kuulua laahavaa ääntä ja vaikeroivia avunpyyntöjä. (kuka oli vartiossa?), joka oli vartiossa, herätti meidät muut. Kauniiseen avunpyynnöt vetosivat, ja hän olisi heti halunnut avata oven. Me muut olimme kuitenkin varovaisempia, ja kyselimme, kuka pyysi apua. Siihen ei kuitenkaan tullut muuta vastausta kuin lisää vaikerrusta ja pyyntöjä avata ovi. Useimmista oli selvää, että tässä oli koira haudattuna, mutta Kaunis vaati Rincewindiä avaamaan ikkunan ja kurkisti ulos. Siinä samassa hänen kimpussaan oli iljettävä wighti, joka tarrasi häneen kiinni. Kaunis kiljahti ja perääntyi hyvin kalpeana, kun taas taistelijamme riensivät estämään wightiä pääsemästä ikkunasta sisään. Nyt kun katsoimme, noita kirottuja olentoja näkyi ulkona enemmänkin. Päätimme saattaa ne kerralla lepoon, ja (Rincewind heitti kaiketi tulipallon, jonka jälkeen taistelijamme tekivät niistä selvää?) lukuunottamatta kahta, jotka luikkivat pakoon. Wightit olivat onnistuneet vahingoittamaan ainoastaan Kaunista, joka olisi hänkin luultavasti säästynyt, ellei olisi tyhmänrohkeasti työntänyt päätään ulos ikkunasta. Jouduimme käyttämään yhden loitsukäärön Kauniin palauttamiseksi täysiin voimiinsa. 
 

 jatkuu...