kepeli
Kohti vuoria! - Eroamme saattueesta - Rincewind kysyy tietä - Kaupankäyntiä gnollien kanssa - Kolme jättiläistä - Gnomejen laakso - Aarteen jäljille - Matka etelään - Lampi ja väijytys - Lunta vuorilla - Lumivyöry - Nimetön hauta - Lepakkoluola
Seikkailun vaiheet: 

Matka Thornwardiin
Vaeltelua vuorilla
Luolastossa
Alakerta
Paluu kotiin

11.10.2000
15.8.-28.8.6097
Tehtyämme illalla suunnitelmia ja nukuttaemme yön Thornwardin linnassa margraven vieraana käytimme päivän suorittamalla hankintoja tutkimusretkeämme varten. Margrave kustansi toistaiseksi kaiken, joten hankimme talvivaatteita, huopia, telttoja, kiipeilyvälineitä ja ruokaa pariksi viikoksi. Seuraavana päivänä lähdimme matkaan. Margrave antoi meille kahdenkymmenen ratsumiehen saattueen, ja saimme matkata rauhassa. Viikon matkan jälkeen tulimme Bisselin rajalinnakkeeseen, jossa yövyimme. Linnakkeessa meille kerrottiin, että vuorilla oli jättiläisiä ja trolleja, ja tarinat kertoivat myös lohikäärmeistä. 
Seuraavana aamuna pilvet roikkuivat uhkaavan matalalla. Meidät johdatettiin vuorille vievän kehnonlaisen tien alkuun, ja siellä erosimme saattueestamme, alkaen nousta ylös solaa kiemurtelevaa, lohkareiden rikkomaa tientapaista pitkin. Päivä sujui rauhallisesti ja etenimme kohtalaista vauhtia, maaston huomioonottaen. Illalla olimme lähellä alhaalla riippuvia pilviä. Molemmilla puolillamme laakson seinämät kohosivat jyrkkinä, ja pohjalla virtasi pieni puro, jonka suvantopaikan rannalle Rincewind teki talon. Hevosten takia pidimme vartiota ulkona, ja linnakkeella kuulemiemme varoitusten takia päätimme pitää tuplavartion, mutta yö sujui rauhallisesti. 

Aamulla maa oli kasteen peittämä. Rincewind tähyili kauniin siniselle taivaalle, ja tuumiskeli, että meidän olisi sittenkin pitänyt houkutella druidi Ermys mukaamme, sillä säänennustustaito olisi voinut olla meille vuorilla hyödyllinen. Polku jatkui tästä ylöspäin entistä jyrkempänä. Aamiaista syötyämme lähdimme jälleen liikkeelle, mutta nyt Kadotus ja Thyril lensivät näkymättöminä edellämme, jotta saisimme varoituksen, mikäli jokin väijyisi meitä. Tämäkin päivä sujui kuitenkin rauhallisesti minkään käymättä kimppuumme, ja illan tullen lähestyimme kartan mukaan kahden polun risteystä. Kun olimme leiriytymässä, Rincewind näki kaukana vuorenhuippujen ympärillä kaartelevan suuren, lentävän otuksen. Myös Thyril, joka oli vielä ilmassa luudallaan, näki sen, ja haltiansilmillään erotti sen olevan liskomainen olento, ehkä lohikäärme tai wyverni. Se oli kuitenkin kaukana, joten asetuimme aloillemme, eikä se tullut yön aikana häiritsemään meitä.

Seuraava aamu oli hieman pilvinen. Vajaat pari tuntia matkattuamme saavuimme niille tienoin, missä polun piti kartan mukaan haarautua. Thyril ja Kadotus lensivät tutkimaan ja löysivätkin polun alkupään, joka johti vaivaismäntyjä kasvavaan louhikkoiseen laaksoon. Siellä polku kuitenkin katosi maanvyörymän alle. Rincewind päätti, että ennen kuin päättäisimme, mihin suuntaan jatkaisimme matkaa, hän yrittäisi saada ylimaallista apua loitsunsa avulla, eli ottaa yhteyttä toisella olevaisen tasolla eläviin olentoihin ja kysyä niiltä tietoja. Odotimme siis, kun Rincewind luki loitsunsa ja vaipui transsiin keskustelemaan noiden olentojen kanssa. Jonkin ajan kuluttua Rincewind sitten tuli pois transsistaan ja vaikutti tyytymättömältä. Vastaukset, joita hän oli saanut, olivat perin epämääräisiä, mutta niiden perusteella saattoi olla viisainta jatkaa pohjoiseen päin sitä polkua pitkin, jolla olimme. Päätimme tehdä niin, ja totesimme, että ainahan voisimme takaisin päin tullessamme käydä tutkimassa tämän polunhaaran, jos siihen mennessä emme olisi löytäneet Iggwilvin luolia. Loppupäivä kului jälleen rauhallisesti. 

Kolmantena aamuna vuorilla heräsimme matalalla olevien pilvien sisällä. Lähdimme liikkeelle, mutta kuljimme hitaasti eivätkä Kadotus ja Thyril lentäneet tällä kertaa, sillä näimme vain muutaman metrin verran eteemme. Kun pari tuntia oli kulunut, pilvet kuitenkin hälvenivät ja aloitimme taas ilmatiedustelin. Kadotus näki jättiläiskotkia kaartelemassa vuorten huippujen ympärillä ja olisi halunnut mennä kysymään niiltä neuvoja, mutta muut äänestivät hänet kumoon, koska kotkat olivat niin kaukana, emmekä halunneet joutua mahdollisiin hankaluuksiin noiden jalojen lintujen kanssa, mikäli ne sattuisivat ymmärtämään aikeemme väärin. Saavuimme jälleen laaksoon, ja jatkoimme matkaamista koko päivän sitä pitkin tapauksettomasti.

Seuraavana aamuna korkeimpia huippuja verhosivat taas pilvet, kun jatkoimme matkaamme. Edellä lentäneet Kadotus ja Thyril palasivat parin tunnin kuluttua kertomaan, että olimme jälleen saapumassa paikkaan, jossa polku haarautui. Löysimmekin risteyksen. Itään vievä polku näytti huonokuntoisemmalta kuin se, jota seurasimme, mutta erottui kuitenkin varsin selvästi. Tutkimme karttaamme ja päädyimme tulokseen, että polku oli merkitty karttaan ja sen päähän oli piirretty tumma täplä, jonka merkitystä emme tienneet. Rincewind ja Thyril ehdottivat, että menisimme tutkimaan, mitä täplä kartalla tarkoitti, ja koska se oli yhtä hyvä ehdotus kuin jokin muukin, lähdimme itään päin. Emme kuitenkaan ehtineet kulkea kuin lyhyen matkan, kun Thyril saapui kertomaan, että oli nähnyt polun vasemmalla puolella pienen harjanteen takana kivikehän, jossa oli kolmisenkymmentä gnollia. Poikkeuksellisesti päätimme ensin yrittää kysellä gnolleilta tietoja, ja tappaa ne vain jos ne kävisivät kimppuumme. Kadotus innostui ajatuksesta niin, ettei malttanut odottaa muita, vaan lähti laulaen ja hypähdellen edeltä. Zorbas, Zelgadis ja näkymättömänä pysyttelevä Thyril seurasivat häntä ja Yulduz liittyi joukkoon, koska pelkäsi, että keskenään tuo nelikko voisi saada aikaan tappelun gnollien kanssa. Rincewind ei liittynyt joukkoon, mutta seurasi näkymättömänä hieman jäljessä, sillä hänellä ei ollut erikoisemmin luottamusta kenenkään gnollien kanssa neuvottelemaan lähteneen kykyihin.

Lähestyimme gnolleja. Thyril kävi kertomassa nähneensä ilmasta, kuinka piilossa ollut gnolli lähti vikkelästi varoittamaan muita saapumisestamme. Ne tiesivät siis odottaa meitä, mutta eivät näyttäneet olevan ainakaan heti karkaamassa kimppuumme. Niinpä Zelgadis huusi niille gnollinkielellä tervehdyksen. Gnollien joukosta astui silloin esiin yksi, muita isompi, ja murahti, että meidän pitäisi maksaa niille tullia. Kadotus, joka puhuu myös gnollien kieltä, kysyi niiltä, tiesivätkö ne vuorilla isoa luolaa, jossa oli muinoin asunut maageja ja lupasi niille rahaa, jos ne osaisivat auttaa meitä. Gnollit murahtelivat ja vaativat meiltä viittä kultarahaa. Lupasimme maksaa, jos gnollit auttaisivat meitä. Kaunis intti gnolleille luolasta ja aarteista, ja Zelgadis yritti käydä kauppaa niiden kanssa. Zorbas, joka ei ymmärtänyt gnollia, pisti väliin omia ehdotuksiaan ja vaati saada tietää, mistä puhuttiin.Yulduz, joka ei ymmärtänyt gnollia sen enempää, alkoi huolestua, koska gnollit alkoivat käydä kärsimättömiksi, ja tilanne alkoi mennä huonompaan suuntaan. Loppujen lopuksi Zelgadis kuitenkin antoi gnolleille rahat. Yulduz vaati muita miettimään yhdessä kysymykset, joita gnolleilta kysyisimme. Zelgadis saisi sitten esittää kysymykset, ja antaisimme gnolleille hopearahan vastauksesta. 

Gnollit katsoivat epäluuloisina neuvotteluamme pienen matkan päästä. Kun Zelgadis sitten astui esiin tekemään tarjouksemme, ne ahneet lurjukset vaativat heti viittä hopeaa vastaukselta. Tinkimisen jälkeen päädyttiin molempia osapuolia tyydyttävään kahteen hopearahaan, ja niin Zelgadis alkoi kysellä. Gnollit eivät kuitenkaan tuntuneet tietävän kovin paljoa. Niiden johtaja kertoi, että seuraamamme polku vei vuorille, mutta gnollit eivät yleensä menneet sinne. Kun Zelgadis kysyi, minkä vuoksi, se paljasti että vuorilla oli lohikäärmeiden metsästysmaita, ja vihjaisi, että muitakin hirviöitä siellä väijyisi, mutta emme viitsineet maksaa sille siitä tiedosta. Gnollit olivat nähneet vuorilla myös goblineita ja kaukana asui niiden mukaan gnomeja. Muita ihmispartioita gnollit eivät olleet nähneet, ja niiden johtaja pysyi väitteessään, vaikka Zelgadis sanoi, että ne voisivat kyllä kertoa, vaikka olisivatkin tappaneet heidät. Yritimme vielä saada selville, oliko gnolleilla tarinoita pahoista paikoista vuorilla, mutta gnollien johtaja kuittasi tarinat epäkuolleista ja sen sellaisista pelkiksi nuotiojutuiksi. Zelgadis lupasi elektrumkolikon, jos joku gnolleista osaisi kertoa näistä jutuista tarkemmin, mutta gnollit olivat sitä mieltä, että ne paikat sijaitsivat lohikäärmeiden ja jättiläisten metsästysmaiden takana, minne ne eivät muutenkaan uskaltaneet mennä, joten jätimme väitteet omaan arvoonsa. 

Kadotus kysyi vielä uudestaan, oliko gnolleilla vanhoja juttuja kovasta maagista, joka oli asunut vuorilla. Silloin yksi vanhempi gnolli työntyi johtajan luokse. Ne mutisivat hetken keskenään, ja sitten johtaja kertoi  toisen gnollin sanoneen, että sen emon emon emo oli kertonut tarinoita siitä, kuinka vuorilla käytiin suuria taisteluita, joissa paljon ihmisiä, haltioita ja kääpuöutä kuoli, mutta sen enempää gnollit eivät tienneet. Zelgadis antoi kuitenkin ep:n vanhalle gnollille ja maksoimme niille vielä 16 hopearahaa niin kuin olimme luvanneet. Sen jälkeen palasimme muiden luokse polulle, ja kerroimme mitä gnolleista olimme saaneet irti. Päätimme, ettei meidän kannattanut seurata tätäkään polkua. Palasimme siis omia jälkiämme takaisin ja jatkoimme pohjoiseen. Illalla leiriydyimme jälleen laakson pohjalle, ja yö sujui rauhallisesti. 

Olimme nyt vuorilla viidettä päivää, ja matkamme oli sujunut täysin rauhallisesti, vaikka meitä oli peloteltu trolleilla, jättiläisillä ja lohikäärmeillä alhaalla linnakkeessa. Jatkoimme matkaamme vuorten väliin jäävässä laaksossa, jossa kasvoi koivuja ja mäntyjä. Ilma oli raikas ja sää aurinkoinen. Aamupäivällä Kadotus, joka oli ollut lentämässä, palasi luoksemme ilmoittamaan, että hän oli nähnyt harvassa metsässä kolme mäkijättiläistä tien lähellä. Sovimme, että jatkaisimme vain matkaamme, jos jättiläiset eivät häiritsisi meitä. Brünhilde, joka johti joukkoa, kuitenkin otti tapparansa valmiiksi ja jalkautui vuoristoponinsa selästä, koska hän sanoi, etteivät kääpiöt osaa taistella ratsain ja pelkäsi muuten lyövänsä poniltaan pään poikki, jos jättien kanssa tulisi tappelu. 

Kun pääsimme jättiläisten kohdalle, yksi niistä astuikin raskaasti polulle eteemme ja ojentaen ison kouransa murahti "Laiha!". Brünhilde, joka ylsi jättiläistä vain polviin, katsoi virnistäen ylöspäin ja sitten tapparaansa, kohottaen sitä. Jättiläinen päästi pahan huudon, kaiketi hälyttäen kaverinsa, ja yritti lyödä Brünhildeä, kuitenkaan osumatta. Sitten metsästä tuli kaksi isoa kiveä, joista toinen näytti osuvan kääpiöön, mutta Budweiserin meihin kaikkiin heittämä haarniskailluusio torjui iskun. Brünhilde oli kuitenkin hiukan hämmentynyt ja löi ohi. Mark Pole kiiruhti miekkaansa heiluttaen Brünhilden avuksi ja Zorbas jännitti jousensa, päästäen lentoon kaksi nuolta nopeasti peräkkäin, osuen molemmilla jättiläiseen. Thyril muuttui näkymättömäksi ja lensi metsään, samoin kuin Kadotus. Myös Columbo ampui nuolia jättiläistä kohti, ja tointunut Brünhilde löi melkoisen iskun tapparallaan jättiläisen reiteen. 

Taistelu jatkui. Jättiläinen löi Brünhildeä ja tämä vastasi toisella hirmuisen tapparansa iskulla. Mark Polekin pisti jättiä miekallaan ja Zorbas ampui nuolensa. Jättiläinen kaatui maahan kuolleena kuin kivi. Metsässä Thyril jysäytti salamaniskun maaginsauvastaan, ja toinen metsän suojissa olleista jättiläisistä kärventyi kuoliaaksi. Viimeinen jäljellä oleva jättiläinen heitti kivellä Brünhildeä, kuitenkaan saamatta aikaan vauriota, sillä Thyrilin loitsu oli vielä kääpiön suojana. Samaan aikaan Kadotus yritti pistää jättiläistä miekallaan selkään. Hän ei kuitenkaan osunut, mutta muuttui kylläkin näkyväksi. Brünhilde oli nyt kuitenkin jättiläisen kimpussa, ja surmasi sen lyhyen taistelun jälkeen. Se kaatui kuin suuri puu, ja Brünhilde hakkasi kuolleiden jättiläisten päät irti. Muut valittivat siitä, että jättiläisiltä ei enää voitu kysellä mitään, mutta Brünhilde puolustautui sillä, ettei kukaan ollut muistanut sanoa hänelle, että ne pitäisi jättää henkiin.

Muiden kinastellessa tapahtuneesta Kadotus lenteli pitkin laaksoa ja näkikin lähistöllä luolan. Testattuaan lohikäärmepallollaan, joka ei antanut mitään varoitusta luolasta, Kadotus palasi muiden luokse ja kertoi löydöstään. Brünhilde, Mark Pole, Zorbas, Jerkov, Aldus, Helga ja Thyril lähtivät Kadotuksen kanssa tutkimaan luolaa. Se haisi. Haju ei kuitenkaan järkyttänyt Brünhildeä, joka pelottomasti marssi ensimmäisenä luolaan. Zorbas tuli nenäänsä nyrpistellen kääpiön kannoilla, ja muut vähitellen perässä. Lyhyen käytävän jälkeen tulimme onkaloon, jossa oli tunkio ja kasa lahoavia nahkoja. Brünhilde meni katsomaan nahkakasaa lähempää, ja näki maassa jotakin kiiltävää. Se oli hopearaha, ja Brünhilde alkoi tonkia kasaa. Kun hän löysi lisää kolikoita, muutkin kiinnostuivat touhusta, ja jonkin ajan kuluttua olimme saaneet lajitelluksi parituhatta kultarahaa hopea- ja kuparikolikoiden joukosta. Ne laitoimme säkkeihimme, muun jätimme luolaan. Kadotus tosin otti pari kourallista hopearahoja ja ripotteli niitä luolan ulkopuolelle, koska häntä harmitti ajatella, että aarre jäisi luolaan unohduksiin. Kun Staggerin apupappi Bill ja Rincewindin uudet henkivartijat näkivät sen, he menivät luolaan ja tulivat takaisin taskut täynnä hopeaa. Koska alkoi olla aterian aika, kuljimme vain vähän matkaa ja pysähdyimme sitten syömään. 

Aterioituamme jatkoimme taas matkaa, ja pari tuntia kuljettuamme tulimme pieneen polunhaaraan, jota ei ollut merkitty karttaamme. Päätimme seurata polkua, joka nousi ylemmäs vuorille. Illan tullen leiriydyimme. Tällä kertaa maasto oli liian epätasaista talolle, joten pystytimme ensimmäistä kertaa teltat yöksi. Tämäkin yö sujui kuitenkin rauhallisesti. 

Sää jatkui aurinkoisena ja saimme matkata minkään meitä häiritsemättä. Iltapäivällä näimme kaukana edessämme kahden vuorenhuipun välissä satulalaakson, jonne polku kiemurrellen nousi. Seurasimme polkua kiiveten yhä ylöspäin, ja illan koittaessa tulimme satulaan. Aurinko laski edessämme, ja kun ylitimme laen, näimme edessämme parikymmentä metriä alarinteeseen korkean ja vankan muurin, joka sulki laakson. Kadotus ja Thyril lensivät näkymättöminä katsomaan muiden lähestyessä muurissa olevia portteja. 

Lentopartiomme näki, että muurilla oli catwalkit ja se oli osittain katettu. Muurin takana aukeni vehreä laakso, jossa näkyi liikettä. Muurilla oli aseistautuneita gnomeja, ja lisää niitä oli saapumassa. 

Brünhilden lähestyessä porttia, kuului muurilta pieni ääni, joka kysyi:
- Mikä on nimesi? 
- Brünhilde, vastasi Brünhilde ja kokeili ystävällistä hymyä, josta tosin ei silmikkokypärän takaa paljoa ulospäin näkynyt. 
- Mikä on tehtäväsi täällä? ääni jatkoi. 
Brünhilde mietti hetken ja vastasi sitten:
- Me etsitään semmoista aarretta! 
Nyt gnome muurin takaa tuli näkyviin, ja kysyi ärtyneesti: 
- Mitä kääpiö täällä tekee? 
Zorbas huomasi, että oli aika puuttua asiaan ja alkoi selittää, kuinka seurueemme ei ollut missään pahoissa aikeissa liikkeellä. Hän yritti vakuuttaa epäluuloiset gnomet siitä, että olimme hyvällä asialla, ja kyseli näistä Iggwilvistä ja tämän aarteesta, mutta se sai gnomet entistäkin varautuneemmiksi, eivätkä nämä ottaneet uskoakseen, että olimme surmanneet jättiläisiä alhaalla laaksossa. Brünhilde pisti väliin omia huomautuksiaan, ja välillä meille kysymyksiä esittävä gnome jäi ällistyneenä kuuntelemaan kääpiön pöhköjä puheita. 

Liekö sitten ollut Zorbaksen sulavasanaisuus vai Brünhilden tyhmänrehellisyys, lopulta jokin kuitenkin vakuutti gnomet siitä, että emme aikoneet heille pahaa, ja he laskivat meidät sisään porteista laaksoonsa. Näimme edessämme vehreän kattilalaakson, jollaista ei olisi odottanut täällä vuorten keskellä olevankaan. Laakson toisella reunalla oli kaikesta päätellen suuri gnomekaupunki, sillä hämärtyvässä illassa siellä tuikki kymmeniä valoja ja niitä syttyi yhä uusia kulkiessamme laaksossa. Laakson pohjalla oli kauniita, kirkasvetisiä lammikoita ja pieniä vesiputouksia. Uteliaiden gnomelasten lauma ympäröi meidät, kun meitä johdatettiin laakson poikki, ja he seurasivat meitä nykien varusteitamme ja puhua pälpättäen ihmeissään. Illusionistimme Budweiser oli ihastuksissaan, sillä nyt hänellä oli ensimmäistä kertaa eläessään käydä gnomejen kaupungissa. 

Zorbas esitti toivomuksen, että pääsisimme tapaamaan gnomejen johtajaa, johon meitä johdattavat gnomet vastasivat, että meidät vietäisiin Lairdi Gwaylanin luolastoon. Meidät vietiin sisään kallioseinämässä olevasta ovesta ja johdatettiin käytävää pitkin isohkoon huoneeseen, jossa oli penkkejä, pöytiä ja lavitsoita. Siellä saimme hetken levähtää ja virkistäytyä, ennen kuin siirryimme suureen saliin, jossa Lairdi Gwaylan otti meidät vastaan. 

Lairdi kyseli, keitä me olimme ja millä asialla liikuimme. Annoimme Rincewindin veljeskunnan johtajan ominaisuudessa hoitaa puhumisen hänen kanssaan, ja Rincewind ehdotti gnomeille yhteistyötä: jos gnomet tiesivät jotakin Iggwilvin aarteesta, he kertoisivat sen meille, ja me puolestamme tekisimme heille jonkin palveluksen. Näytimme gnomeille myös margravelta saamamme kartan, ja he tekivät siihen useita lisäyksiä. Iggvilvin sarvesta tai torvesta gnomet kielsivät tietävänsä mitään, mutta sen sijaan, myhäili Lairdi, he osaisivat kyllä kertoa meille Iggwilvin aarteesta. Tässä vaiheessa me kaikki valpastuimme, ja lähimpänä olevat näkivät, kuinka Lairdi tuikkasi sormensa karttaan, lähelle kohtaa, jossa maanvyörymä oli sulkenut polun. Sikäli kuin saatoimme luottaa gnomeihin, olimme kuin olimmekin kulkeneet aarteen ohitse!
 

18.10.2000
28.8.-13.9.6097
Kyselimme vielä jonkin aikaa gnomeilta, mistä heidän tietonsa olivat peräisin, ja olivatko he neuvoneet muita seurueita Iggwilvin aarteen luo. Budweiser sai tilaisuuden mennä keskustelemaan gnomejen illusionistien kanssa ja viipyikin sillä tiellään vielä pitkään sen jälkeen, kun me muut olimme jo käyneet nukkumaan. Aamulla selvisi, että hän oli nukkunut tuskin lainkaan.

Olimme suunnitelleet jatkavamme matkaa saman tien, mutta vilkaisu ulos riitti kertomaan, että se ei ollut hyvä ajatus. Vaikka olikin vasta elokuun loppu, räntää tuli taivaalta lähes vaakasuorassa. Turvauduimme siis gnomejen vieraanvaraisuuteen vielä sen päivän ja toisenkin yön verran. Budweiser oli viivytyksestä pelkästään hyvillään, koska sai näin tilaisuuden puhua vielä uudestaan gnome-illusionistien kanssa. Seuraavana aamuna sää oli kuitenkin jälleen syksyisen kuulas ja kaunis, joten saatoimme lähteä liikkeelle. Jätimme hyvästit ystävällisille gnomeille ja ratsastimme alas polkua. Räntä oli sulanut, mutta vuoripurot virtasivat vuolaina ja korkeat huiput näyttivät aikaisempaa valkoisemmilta. 

Elokuu vaihtui syyskuuksi ja sää jatkui kauniina kun matkasimme takaisin eteläänpäin. Lopulta viidennen päivän iltana gnomejen luota lähdettyämme pääsimme ensimmäiseen polunhaaraan, jossa Rincewind oli kysynyt neuvoa ylimaallisilta tahoilta. Leiriydyimme yöksi sortuman juurelle. Aamulla ilmatiedustelumme eli Kadotus ja Thyril lensivät tutkimaan sortumaa tarkemmin. Se oli varsin jyrkkä, mutta vaikutti kuitenkin mahdolliselta kiivetä ylös, jos taluttaisimme ratsujamme. Kivien välissä kasvoi jo ruohotuppaita ja pieniä puita, joten sortumalla oli selvästi jo jonkin verran ikää. Sää oli nyt muuttunut pilviseksi. Eteneminen louhikossa oli hyvin hidasta, ja meiltä meni kiipeämiseen melkein koko päivä. Illan tullen olimme kuitenkin ohittaneet sortuman ja leiriydyimme sen toiselle puolelle. 

Seuraavakin aamu valkeni pilvisenä vaikkakin poutaisena. Laakson pohjalla ei erottunut varsinaista polkua, mutta jatkoimme sitä pitkin, koska se vei oikeaan suuntaan. Vähitellen nousimme yhä ylemmäs vuoristoon. Maaston epätasaisuuden ja louhikkoisuuden takia emme voineet pitää kovin reipasta vauhtia, ja päivämatkamme jäi selvästi lyhyemmäksi kuin pääpolkua pohjoiseen matkatessamme. Yöllä alkoi olla viileää. Myös gnomeilta ostamamme lisäruoka alkoi loppua, mikä tarkoitti, että mannakuuri uhkasi niin meitä kuin ratsujammekin. 

Vaikka aamu olikin ollut kolea, päivällä auringon paistaessa oli vielä lämmin. Ratsastimme pitkänä jonona pitkin laakson pohjaa, kun alkupäässä olevat hevoset alkoivat äkkiä käyttäytyä hermostuneesti. Zorbas väitti kuulevansa rahisevaa ääntä oikealta. Brünhildekin valpastui kuuntelemaan ja osoitti kohta kahden suuren lohkareen suuntaan, jotka olivat vain muutaman metrin päässä meistä. Lohkareiden välissä oli kerällä valtavan kokoinen kalkkarokäärme, joka rahisutti uhkaavasti häntäänsä. Sen enempää tuumimatta Zorbas ampui sitä jousellaan, ja Columbo seurasi hänen esimerkkiään. Mark Pole jalkautui tempoen esiin pitkää miekkaansa, jolloin käärme hyökkäsi häntä kohti. Sen miltei vaaksan mittaiset myrkkyhampaat menivät vain hiukan ohi hobitin kaulasta. Mark yritti lyödä käärmettä, mutta ei osunut, ja käärme iski uudestaan. Silloin kuitenkin Zorbas ja Columbo surmasivat sen nuolillaan. Kokoonnuimme ällistelemään otuksen kokoa. Helga tiedusteli, kelpaisiko muille käärme iltapalaksi. Koska Helga tunnetusti tekee erinomaista ruokaa miltei mistä tahansa, eikä manna houkutellut ketään, ajatus sai kannatusta ja kuormasimme kuolleen käärmeen yhden kuormajuhtamme selkään. 

Hämärän alkaessa jo laskeutua edellä lentävä Kadotus näki alhaalla laaksossa hieman edempänä pienen, kirkasvetisen lammen kallioiden juurella, ja sen rannalla tasaisen vihreän nurmen. Paikka oli kuin tehty leiriytymiseen, ja Kadotus palasi innoissaan kertomaan löydöstään muille. Ratsastimme siis vielä hieman eteenpäin ja ryhdyimme pystyttämään leiriämme lammen rantaan. Helga ryhtyi virittelemään nuotiota valmistaakseen käärmeen ateriaksi. Rincewindin henkivartijat Sergio ja Luigi, apupappi Bill ja Yulduz huolehtivat hevosista. Muiden hääräillessä ympärillä Kadotus meni lammen rantaan kokeilemaan sen kirkasta, kylmää vettä. Kun hän oli polvistuneena rannassa, hänestä äkkiä alkoi näyttää, kuin kallioseinämät olisivat lähteneet liikkeelle. Hän hypähti ylös ja näki, että se, mikä aluksi oli näyttänyt liikkuvilta kiviltä, olikin harmaisiin kaapuihin verhoutuneita ogreja. Meidät oli väijytetty ja olimme joutuneet saarroksiin lammen rantaan. Kadotus huusi varoituksen. 

Ogret, joita oli toistakymmentä, lähestyivät meitä pieninä ryhminä kolmelta suunnalta, ja joka suunnalle kiiruhtivat taistelijamme sulkemaan niiden tien. Rincewindin henkivartijat ja Yulduz työntyivät kiireesti hevosten ja lähestyvien ogrejen väliin, ja Jerkov lähti rientämään heidän avukseen. Zelgadis ja Rincewind ampuivat kumpikin tahollaan lähestyviä ogreja magic missileillä. Thyril otti sihdin yhteen vasemman laidan ogreryhmään ja samassa niihin iski haltiamaagin sormenpäistä sinkoutuva salama. Ogret pysähtyivät hetkeksi, mutta lähestyivät sitten edelleen. Zorbas ampui niistä kaksi jousellaan. Sitten Budweiser teki maagisen eleen, ja viimeiset kolme ogrea, jotka olivat olleet käymässä vasemmalta kimppuumme alkoivat yht'äkkiä parkua kauhuissaan, pudottivat kömpelöt nuijansa ja pötkivät pakoon. 

Brünhilde, Mark Pole ja kaksi Rincewindin henkivartijaa riensivät vastaanottamaan keskivaiheilta lähestyvää ogrejen ryhmää, ja iskuja vaihdettiin puolin ja toisin. Kahdella tapparansa sivalluksella Brünhilde surmasi yhden ogreista heti, ja Polekin haavoitti yhtä, jonka Brünhilde sitten lopetti, edeten yhtä Rincewindin henkivartijaa ahdistavien ogren kimppuun samalla tehokkuudella. Myös Zorbas oli mennyt henkivartijoiden avuksi ja yhdessä heidän kanssaan hän otti viimeisen tähän joukkioon kuuluneen ogren hengiltä. 

Hevosten kimppuun pyrkineet ogret huomasivat olevansa vastatusten Rincewindin henkivartijoiden, Yulduzin, Jerkovin ja Zelgadiksen kanssa. Jerkovin kauhistuttavat miekaniskut lähettivätkin yhden ogreista nopeasti sinne minne ogret nyt sitten kuoltuaan menevätkin, mutta muuan ogre onnistui myös iskemään Sergiota ja toinen haavoitti Zelgadista. Thyril ehätti myös paikalle luudallaan lentäen, ja ampui magic missileitä ogreen, joka yritti nuijallaan osua sauvaansa varsin taitavasti käyttelevään Yulduziin. Sitten Staggerin isku päästi ogren päiviltä. Zelgadiksen miekka puri, ja sen outo taikuus lamautti yhden ogreista, jolloin tilaisuuttaan vieressä vaaninut Columbo survaisi miekkansa sen kurkkuun, mistä Zelgadis loukkaantui, koska olisi halunnut tappaa ogren itse. 

Lopulta kaikki ogret - paitsi ne kolme, jotka pakenivat - oli surmattu, mutta leiripaikkamme ei tuntunut nyt kovin viihtyisältä. Raahasimme ogrejen ruumiit kauemmas, jotta haaskaeläimet eivät häiritsisi meitä, ja teimme parhaamme paikan siistimiseksi. Rincewind loihti talon lammen rantaan. Sillä välin Helga oli saanut käärmeen paistettua vartaissa, ja saimme siitä aivan maittavan illallisen. 

Seuraavana aamuna emme lähteneet heti liikkeelle, vaan odotimme leirissä, kun Kadotus ja Thyril kävivät lentäen etsimässä etelään päin vievää reittiä. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt, vaan näytti siltä, että meidän pitäisi jatkaa edelleen itään. Kadotus ja Thyril kävivät tarkistamassa reitin, ja palasivat kertomaan, että edessäpäin laakso, jota pitkin seurasimme, yhtyi toiseen, pohjois-eteläsuuntaiseen laaksoon, jossa kulki polku. Se vaikutti hyvältä, joten lähdimme jälleen matkaan. Illalla olimme korkealla laaksojen välisessä solassa, ja jouduimme pystyttämään telttaleirin lohkareiden ja männynkäkkyröiden keskelle. 

Aamuyöllä Helgan ja Luigin vartiovuorolla alkoi sataa lunta. Ensin vain muutama kostea hiutale laskeutui heidän kasvoilleen, mutta Luigin sytyttämän valon loisteessa he näkivät, kuinka lumisade nopeasti tiheni ja pian nousi tuuli. Hevoset pakkautuivat tiiviimmin yhteen, kääntäen häntänsä tuuleen päin. Puolen tunnin päästä, kun Helga ja Luigi menivät herättämään Jerkovin ja Bobin viimeiseen vartiovuoroon, tuiskutti lunta niin, että teltan ovelta näki juuri ja juuri viereisen teltan ja tuuli oli hyytävä. Helga herätti Yulduzin hoitamaan asiat niin, etteivät vartiossa olijat paleltuisi, ja rukoiltuaan jonkin aikaa jumalaansa pappi lausui siunauksen, joka sai miellyttävän lämmön leviämään Jerkovin ja Bobin jäseniin huolimatta lumimyräkästä. Yulduz palasi nukkumaan. Seisoskeltuaan aikansa lumituiskussa Bob ehdotti, että he Jerkovin kanssa aitaisivat leirin köydellä niin, ettei kukaan voisi eksyä sen ulkopuolelle, ja he tekivät näin. Sen jälkeen he menivät telttoihinsa, koska lumimyrskyssä seisoskelemisessa ei ollut paljon järkeä. 

Aamun valkenemisen huomasi vain siitä, että maisema muuttui harmaaksi. Lumimyrskyssä ei kuitenkaan nähnyt edelleenkään juuri sen enempää kuin yölläkään. Oli selvää, ettemme voisi jatkaa matkaa, joten pysyttelimme teltoissa koko päivän tuulen ulvoessa ja lumen lentäessä ulkopuolella. Saatoimme vain toivoa, että karaistuneet vuoristohevosemme kestäisivät myrskyn. 

Iltayöstä Columbo, joka oli Sergion kanssa vahtivuorossa, huomasi, että äkkiä oli aivan hiljaista. Tuuli oli laannut. Sergio avasi teltan oven ja katsoi ulos. Tummalla taivaalla näkyi tähtiä ja valkoiset nietokset kimmelsivät sinertävinä kuiden valossa. Oli aivan hiljaista, kunnes vähän matkan päässä hevonen pärskähti ja ravisti lunta turkistaan. 

Aamulla oli kirpeä pikkupakkanen ja häikäisevän kirkasta. Kaivauduimme esiin teltoista. Ruoka oli lopussa, joten Stagger loi mannaa, jota söimme, ja ruokimme sillä myös hevoset. Stagger oli huolissaan siitä, että hän kulutti turhan suuren osan voimistaan meidän ruokkimiseemme. Sitten purimme leirin ja lähdimme liikkeelle. Eteneminen metrisessä hangessa sujui hyvin hitaasti ja olimme iloisia siitä, että meillä oli Kadotus ja Thyril, jotka pystyivät lentämään edeltä tiedustelemassa ja varoittamaan meitä tarvittaessa. Noin tunnin kuljettuamme jonon neljäntenä ratsastava Columbo näki laakson pohjoisrinteellä pari tummaa täplää, jotka liikkuivat valkeaa hankea pitkin. Äkkiä täplät katosivat näkyvistä. Columbo tähyili sinne päin, missä ne olivat viimeksi näkyneet, ja hänestä alkoi näyttää, että koko rinne oli liikkeellä hitaasti alaspäin. Kun Columbo sanoi tästä muille, Rincewind käski meidän lisätä vauhtia ja vähän äkkiä, sillä olimme jäämässä lumivyöryn alle. Sen sanottuaan Rincewind itse jätti ratsunsa henkivartijoilleen ja nousi lentoon loitsujensa avulla. Muut hoputtivat ratsujaan, jotka tuntuivat nekin vaistoavan vaaran ja menivät sen minkä paksuissa nietoksissa pääsivät. 

Thyril näki uhkaavan tilanteen: vyöryvän lumimassan ja epätoivoisesti vatsaansa myöten lumessa ponnistelevat hevoset. Hänen mieleensä juolahti, että isompi hevonen pääsisi helpommin eteenpäin lumessa, ja  niinpä hän laskeutui alaspäin ensimmäisenä ratsastavan Brünhilden rinnalle ja huikkasi kääpiölle, että tämä saisi hieman suuremman ratsun, lukien saman tien loitsunsa. Pieni vuoristohevonen kasvoi äkisti sotaratsun mittoihin, ja rynnisti eteenpäin lumi pöllyten, ällistynyt kääpiö korkealla satulassa keikkuen. Thyril näki, kuinka Brünhilden hevonen raivasi leveän uran lumeen, ja jatkoi heittämällä saman loitsun muutamaan muuhunkin jonon alkupään hevosista. Rincewind näki hänen puuhansa, oivalsi nopeasti niiden tarkoituksen, ja palasi hänkin auttamaan. Etupään maagisesti kasvatetut hevoset raivasivat nyt polun luminietoksiin, ja pääsimme etenemään täyttä ravia. Nyt lähestyvän lumivyöryn jylinä täytti jo korvamme. Thyril ja Rincewind nousivat korkeammalle, vyöryn yläpuolelle. Sitten vyöry iskeytyi laakson pohjaan ja lumi pöllysi ympärillämme. 

Lumipilven laskeuduttua näimme, että olimme täpärästi onnistuneet välttämään vyöryn uhriksi joutumisen. Nyt laakso - ja paluureittimme - oli tehokkaasti suljettu vain parikymmentä metriä takanamme valtavin lumimassoin. Takaisin emme siis enää voineet kääntyä. Jatkoimme matkaamme kohti polkujen risteystä, ja pari tuntia ratsastettuamme saavuimme sinne. Siellä käännyimme etelään päin ja jatkoimme matkaa vielä jonkin aikaa, kunnes aurinko alkoi laskea. Silloin etsimme sopivan leiripaikan, ja raivasimme sieltä lunta niin, että Rincewind saattoi tehdä meille talon. Aamulla Thyril kävi lentomatkalla ja näki lauman vuorikauriita, joista yhden hän loitsullaan metsästi meille. Sillä välin, kun Helga teki aamiaista kauriista, Zorbas tutkaili ympäristöä ja löysi tekemämme aukion reunasta isohkon kivikasan, joka näytti epäilyttävästi haudalta, vaikka mitään hautakiveä emme löytäneetkään. Näytästi siltä, että kasa ei ollut ollut paikallaan kovin pitkään. Kenties siinä olivat jonkun Perrenlandista tai Ketistä tulleeseen retkikuntaan kuuluneen epäonnisen seikkailijan jäännökset. Söimme herkullista kauriinlihaa aamiaiseksi ja lähdimme jälleen matkaan. 

Illan tullen huomasimme, että laakso alkoi kääntyä lounaaseen. Olimme laskeutuneet jonkin verran, vaikka edelleen olimmekin varsin korkealla vuoristossa. Leiriydyimme suojaisaan paikkaan ja söimme kaurista. Hevosille Staggerin täytyi tehdä mannaa, sillä ilman ruokaa ne eivät pitkälle pötkisi. Aamulla Thyril onnistui kuitenkin saamaan jälleen vuorikauriin, joten meidän muiden ruoka oli kunnossa. 

Iltapäivällä taivas edessämme lounaassa alkoi näyttää uhkaavan harmaalta, ja myöhemmin pilvet alkoivat vyöryä sieltä yli taivaan peittäen vuorten huiput näkyvistä. Pelkäsimme uutta lumimyrskyä ja aloimme etsiä paikkaa, johon voisimme leiriytyä. Silloin Thyril ja Kadotus kuitenkin palasivat kertomaan, että laakso päättyi lyhyen matkan päässä umpikujaan, mutta siellä oli luola. Se kuulosti hyvältä, joten jatkoimme matkaa rivakkaa vauhtia. 

Luolan suuaukko oli valtava, ja toi muodoltaan mieleen jonkin siivekkään olennon silhuetin, siivet levällään. Kun nopeasti synkkenevässä illassa tarkastelimme sitä, kuului luolan suunnalta outo ääni, kuin valittava ulvonta valtaisasta kidasta. Tuuli se vain oli, joka ulvoi luolan onkaloissa, sanoimme toisillemme, ja päätimme mennä sisään luolaan. Ensimmäisenä luolaan ratsastava Brünhilde katseli ympärilleen ja huomasi luolan hämärissä infranäöllään, että katto näytti lämpimältä. Kun hän huomautti tästä, luolan suulle ehtinyt Rincewind ampui kattoon magic missileitä, ihan vain varmuuden vuoksi. Se oli kuitenkin virhe, sillä luolan katossa oli kymmeniä tuhansia, ei, satoja tuhansia lepakoita, jotka nyt häirittyinä lehahtivat siivilleen ja alkoivat räpistellä ulos luolasta, törmäillen tungoksessa toisiinsa ja niihin meistä, jotka olivat jo ehtineet sisälle luolaan. Hevoset vikuroivat ja hirnuivat peloissaan ja ratsastajat yrittivät hätistää lepakoita, jotka lensivät suoraan päin. Ulkopuolella olijat näkivät kuinka lepakoita pursui ulos luolasta mustana virtana. Odotimme, mutta lepakoiden virta vain jatkui ja jatkui. Lopulta päätimme mennä sisälle luolaan, lepakoita tai ei. 

Pahimman paniikin laannuttua lepakot alkoivat lentää lähellä kattoa ja alhaalla luolassa saattoi taas katsella ympärilleen. Zorbaksen hohtavan miekan valossa Brünhilde näki, että luolaan tuli yhä lisää lepakoita seinässä olevasta kapeasta halkeamasta. Hän meni halkeaman ohitse ja näki muutamia tippukiviä, sekä jäänteitä pöydistä ja penkeistä, katkenneen keihäänvarren ja muuta sellaista roinaa. Zorbas, joka seurasi, katseli innostuneena ympärilleen ja arveli meidän nyt hyvinkin löytäneen paikan, jota etsimme. Rincewind tuhahti hänen menevän asioiden edelle, mutta jatkoimme pidemmälle. Hevosia taluttaen eteni joukkiomme vähitellen syvemmälle suureen luolaan. Sen takaosasta avautui toinen, pienempi luola, jossa oli jälkiä siitä, että tippukivet oli sieltä hakattu pois. Tämän luolan takaosasta lähti käytävä, joka oli noin kolme metriä korkea ja saman verran leveä, ja vietti alaspäin. Oli selvää, ettei meidän kannattaisi viedä hevosiamme sinne, joten päätimme levätä hetken ja miettiä, kuinka toimisimme täst'edes.