Rincewindin muistelmat

Ensimmäiset matkat

 

 

Prologi eli lyhyt kertomus siitä, kuinka jätin turvallisen kouluni ja liityin niihin sankaritekoja tekeviin seikkailijoihin, jotka riskeeraavat henkensä muutaman vaivaisen kolikon tähden.

 

Kaikki alkoi kotikaupunkini maagien kiltarakennuksessa, jossa opiskelin magian alkeita. En ollut erityisen lahjakas oppilas, vaan korkeintaan keskitasoa. Tämä minun on myönnettävä, sillä eräät kanssani samaan aikaan opintonsa aloittaneista olivat edenneet magian jalossa taidossa selvästi minua pidemmälle. No, se ei häirinnyt minua, sillä en ollut koskaan luullut itsestäni liikoja.

Olin juuri päässyt vapaalle mestarini Faretin pitämältä, maagisia komponentteja koskevalta oppitunnilta kun elämäni sai ratkaisevan käänteen. Tuosta pienemmästä luokkahuoneesta, jossa oppitunti oli pidetty, pääsi periaatteessa kolmea reittiä huoneeseen johon minut ja viisi muuta noviisia oli majoitettu. Yksi näistä reiteistä oli ylivoimaisesti lyhyin. Se kulki kolkkoa käytävää pitkin eräiden vanhempien maagien työhuoneiden ja suuren salin ohi päätyen itäisen tornin luo, jonka pohjakerroksessa huoneemme oli. Yleensä välttelin tätä reittiä, sillä vanhempien maagien työhuoneissa tapahtui ajoittain kummia, mikä hermostutti minua. Mutta myös vanhemmat maagit, tai ainakin osa heistä, olivat itsekin varsinaisia kummajaisia, joita ei mielellään tapaa hämärässä käytävässä. Tällä kertaa minulla oli kui-tenkin kiire joten päätin oikaista.

Kiiruhdin siis tuota käytävää pitkin, kun outo tuulenpuuska paiskasi erään edessäni olevista ovista auki. Tuollaista tapahtuu alituiseen siellä missä käytetään runsaasti magiaa. Ei siinä ole mitään ihmeteltävää. Tuo ovi kuului kuitenkin mestarini pahimmalle kilpailijalle ja vihamiehelle, tai siis oven takana oleva työhuone kuului. Luonnollisesti minä menin tutkimaan mistä oikein oli kysymys, sillä mikäpä muukaan on maagin perusolemus kuin tiedonhalu, Sitä paitsi elättelin mielessäni toivetta, että saisin jotenkin autetuksi mestariani solmimaan rauhan kilpailijansa kanssa. En vain vielä tiennyt millainen iljetys tämä mies oikein oli.

Vakuutan vielä painokkaasti, että vaikka jotkut ilkeämieliset tai harhaanjohdetut kenties väittäisivätkin, että menin sinne pelkästään tutkiakseni tämän maagien häpeäpilkun, tämän pimeyden äpärälapsen, jonka nimellä en aio tätä kertomusta pilata, magiankirjoja, ei tarkoitukseni suinkaan ollut vakoilla vaan vain tarkistaa, että kaikki oli kunnossa.

Niinpä tarkastinkin huoneen suurella huolella, ja olin juuri tutkimassa, ettei yksikään aave tai mikään muukaan pieneläin ollut piiloutunut tämän maagiksi itseään kutsuvan ruttopesäkkeen magiankirjan sisälle, kun hän itse, saastaisessa suuruudessaan, astui huoneeseen. Huolimatta siitä, että pyrkimykseni olivat hyviä ja täysin kunniallisia, luuli tämä demonin ja raatokärpäsen sekasikiö, että minä olin vakoilemassa hänen vähäisiä loitsujaan. Katsoinkin parhaaksi poistua pikaisesti jonnekin rauhallisempaan paikkaan. Livahdin siis ulos huoneesta samalla, kun hän rääkkäsi keuhkojaan karjuessaan raivoaan koko koululle, ja vain varmuuden vuoksi jatkoin juoksemistani vielä kaukana killasta.

Vaikken ehkä suoranaisesti pelännyt tuota mädäntyneen zombien irvikuvaa, olin vais-tomaisesti valinnut odottelu- tai oikeastaan piilopaikakseni erään kaupungin pahimmista luolista, Ontuvan Rotan majatalon. Se oli juuri sellainen räkälä, jossa kunnialliset tai muu-ten vain itserakkaat maagit eivät koskaan kehtaa näyttäytyä. Oletin, että kunhan aikaa ku-luisi viikko tai pari, niin pahin olisi ohitse joten varauduin piileskelemään sen ajan majatalossa.

Ensimmäinen päivä menikin ilman että mitään merkittävää tapahtui ja ajan ja viinin yhteinen vaikutus auttoivatkin minua rentoutumaan, sillä ei se majatalo nyt sentään niin kurja ollut. Kaikki siis sujui suunnitelmieni mukaan. Ette voi kuvitellakaan sitä järkytystä minkä koin, kun kesken mitä makoisimman viinipikarillisen (se oli vain halpaa punaviiniä, mutta silloin en paljoa viineistä ymmärtänyt) tuo örkinaivoinen idiootti ilmestyi eteeni. Ehdin tuskin siepata kassini maaginkirjoineen ja vetäytyä erään nuoren mustapukuisen papin taakse, kun tuo ruumismatojen kruunaamaton kuningas jo sinkosi loitsunsa kohti minua, tai meitä, miten vain.

Hetkeen, varsin lyhyeen tosin, en tuntenut mitään, mutta sitten koko huone alkoi pyöriä ympärilläni kadoten lopulta hopeanväriseen spiraaliin, jonka toisessa päässä häämötti valoa ja siinä samassa me, minä ja se onneton pappi, rysähdimme hämärään, tornimaiseen huo-neeseen.

 

 

Munaton pinkki pikkumies

 

Saatoin suorastaan tuntea kuinka kierommanpuoleiset jumalat nauroivat minulle. Olinhan minä yrittänyt vain tehdä hyvää ja mitä siitä oli palkkiona? Vihastunut maagi oli lähettänyt minut johonkin karmaisevaan torninjämään, joka näytti siltä kuin se saattaisi romahtaa minä hetkenä hyvänsä. Eikä se edes ollut suurin murheeni, sillä toivuttuani putoamisen ja loitsun aiheuttamasta sekavuudesta huomasin, että iljettävän terävältä näyttävä miekka heilui ikävän lähellä kurkkuani. Sen terävämpi pää siis. Sen toinen pää sen sijaan istui hyvin tukevasti kauttaaltaan raudan peitossa olevan tyypin kädessä. Eikä tämä vielä mitään. Olenhan minä sotilaita ennenkin nähnyt, mutta kunniallisilla sotilailla harvemmin on kaulakorua, joka on tehty irtileikatuista korvista. Tuolla hetkellä olin melko varma, että tämä olisi Rincewindin loppu. Surkea tapaus, josta kukaan ei koskaan kuulisi.

"Keitä olette?" taisi joku kysyä jostain näkökenttäni ulkopuolelta. Tosin tuolla hetkellä näkökenttäni oli hyvin suppea, itseasiassa siihen mahtui vain tuo miekka ja sitä heiluttava tyyppi – kääpiö luullakseni. "Olen Rincewind, saisinko kysyä missä olemme?" kysyin koettaen olla mahdollisimman korrekti. Nousin seisomaan ja pudistelin kaavustani suurimman osan lattialta tarttuneesta rojusta ja pölystä. Jos kerran kuolisin niin kuolisinpahan vähän siistimpänä. Katselin varovaisesti ympärilleni ja huomasin, että paikalla oleva seurue oli melko kirjava. Tuota kirjavuutta vielä lisäsi se, että yksi jos toinenkin seurueen jäsenistä oli selvästi kokenut viime päivien aikoina melkoisia vastoinkäymisiä. Useimpien vaatteissa oli repeytymiä, veritahroja ja jopa tulipalon jälkiä, eikä tuo siivottomuus koskenut vain pehmeitä kangasvaatteita, sillä myös panssareissa ja kilvissä oli merkkejä siitä, etteivät nämä henkilöt olleet päässeet vähällä.

"Hah... Onpa hassu pinkki pikkumies!" (tai jotain yhtä typerää) huudahti kohtalotoverini, se mustiin pukeutunut pappi huvittuneena erään paikallaolijan kieltämättä varsin omalaatui-sesta olemuksesta. Mutta kauaa hän ei havainnostaan riemuinnut, sillä samassa hänen pos-kipäähänsä osui samaisen pinkin pikkumiehen yllättävän voimallinen isku, joka lahjoitti tälle typerälle papinretaleelle hetken levon. Parempi ehkä niin, sillä jos hänen seuraava lau-sahduksensa olisi ollut samaa tasoa, olisimme luultavasti molemmat kuolleet.

"Öhh... Minä olen ystävä, tai en ainakaan ole vihollinen", vakuutin nostaen käteni varo-vaisesti eteeni. Jos käteni tuolloin vapisivat oli siihen kyllä syytäkin, sillä oli epämiellyttävän kylmä. No, totta puhuakseni taisin myös hivenen pelätä.

"Mä voin ottaa selvää puhuuko se totta", sanoi se miekkaansa kurkullani heilutellut hyypiö ilmeisen sadistinen hymy huulillaan. Tuossa vaiheessa olin taas jo lähes vakuuttunut, että Rincewind paran maallinen vaellus oli lopuillaan. Onneksi kuitenkin tuon Schmuckiksi tai joksikin senkaltaiseksi kutsutun kääpiön toverit estelivät häntä. Kun pinkki pikkumies oli houkutellut Schmuckin puuhaamaan jotain hyödyllistä, eli sitomaan tuota tummapukuista ääliöpappia, selvitin muulle ryhmälle hätäisesti kuka olin ja mistä tulin. Vaikka tarinani olikin epätavallinen tai oikeastaan lähes uskomaton suhtautuivat läsnäolijat siihen suurella ymmärryksellä, ikäänkuin he olisivat törmänneet paljon oudompiinkin tarinoihin.

Kertomukseni jälkeen tuo pinkki pikkumies, Zeus nimeltään, esitteli minulle ryhmänsä jäsenet, joista maininnan arvoisia olivat ainakin Ursus, Yolenid, Kadotus, Silverleaf ja miksei se kääpiökin - tarkoitan Schmuck. Hän kertoi myös sen, miksi he olivat kyseisessä rauniokasassa. Zeuksen mukaan he olivat tulleet jonkin aikaportin kautta tähän aikaan ja "vahingossa" yksi heistä oli surmannut haltialapsen. Hyvitykseksi surmasta Zeus ryhmineen oli suostunut hoitamaan haltioiden antaman tehtävän, ja vaikken saanutkaan tehtävästä selvää kuvaa, käsitin sen jollain tavoin liittyvän olinpaikkanamme olevan rauniolinnan puhdistamiseen pahasta. Zeus kertoi myös, että muutama heistä oli jo kuollut tuon tehtävän aikana ja että hänen nykyinen olotilansa oli seurausta eräästä heidän epäonnistumisestaan. Myös Silverleaf , hivenen ylimieliseltä vaikuttava haltiamaagi avasi suunsa ja kertoi, että hän oli halvaantunut jättiläisampiaisen pistosta. Sain myös tietää, että se peikon ulostusaukko oli heittänyt minut loitsullaan niin kauas etten voinut edes kuvitella miten pääsisin takaisin kotiin. Vaikka Zeuksen ja hänen kumppaneidensa tila kertoikin, ettei heidän kanssaan kannattaisi matkata pitkään, olivat he minulle nyt ainoa mahdollisuus selvitä elossa edes jonkin aikaa. Sitä paitsi laskeskelin, että jos he vastoin odotuksia onnistuisivat tehtävässään, saattaisin heitä avustamalla tienata kotimatkarahat.

Vaikka ensimmäinen yöni näiden epätoivoisten seikkailijoiden kanssa olikin melko meluisa, huolestuttavan verinen (Meidän kimppuumme hyökkäsi lauma luurankoja ja ilmeisesti meidän puolustukseemme liittyvän loitsun seurauksena myös kuusi Pohjolan soturia) ja sangen vähäuninen, aloin kuitenkin pikkuhiljaa tuntea oloni kotoisaksi heidän seurassaan, sillä heillä oli kieltämättä ripaus mukavaa toverihenkeä.

Kun aamulla nousimme, jouduin kantamaan kovin kärttyisää Silverleafia, mutta en minä häntä siitä kärttyisyydestä syytä; en minäkään olisi varmasti ollut parhaimmalla tuulellani jos olisin ollut puolittain halvaantunut. Onneksi hän kuitenkin oli haltia, sillä sen lisäksi etten ollut tottunut kantamaan niin raskaita taakkoja, olivat vielä käyttämämme kulkureitit varsinaisia nilkanmurskaustaipaleita. Vaikka toisaalta, eihän rauniolinnoituksissa kai yleensäkään huolehdita esteettömistä kulkuväylistä.

Oletteko koskaan kantaneet haltiaa kivikossa? Kokeilkaapa sitä joskus ja aloittakaa mielellään se kitisevällä ja narisevalla haltialla, jonka pahaa tuulta ei juuri mikään paranna. Voin vakuuttaa, että silloin pelkokin unohtuu sen ärtymyksen ja epätoivon tieltä. Sitä alkaa suoranaisesti toivoa, että kyseinen haltianretku sulkisi suunsa vaikkapa ikuisesti. Mittani alkoi olla jo melko täysi kun saavuimme ehjältä vaikuttavan rakennuksen sivuseinälle. Ymmärsin, että toisessa kerroksessa olevat ikkunat olivat juuri siihen huoneeseen jossa nykyinen seurueeni oli aikaisemmin saanut tulta munilleen - tai ainakin ne tuosta joukosta joilla sellaiset oli (anteeksi Zeus). Ihmettelinkin hivenen, miksi sinne sitten mennä uudelleen, mutta koska en ollut vielä tuolloin asiantuntija tämänkaltaisissa asioissa pidin suuni kiinni ja tarkkailin tilannetta.

Mielikuvani narisevasta haltiakyytiläisestäni parani hieman kun hän nousi loitsunsa voimin ikkunan tasolle ja sitoi köyden ikkunapuitteisiin kuin ammattilainen ainakin. Muut kiipesivät nopeasti köyttä pitkin ja minäkin, vaikkei minulla juurikaan ollut kokemusta moisesta, pääsin lopulta ylös. Tosin vain tullakseni melkein saman tien alas.

Tilanne näet oli sellainen, että kun olimme päässeet huoneeseen, ei kuulunut mitään.* Mutta sen sijaan jotain näkyi, sillä olin tuskin saanut kavuttua ylös palaneelta lihalta haisevaan huoneeseen, kun ovi avautui. Valitettavasti en ennättänyt katsella tulijaa sen enenpää, sillä Schmuck, se kääpiösadisti, hyppäsi saman tien ikkunasta ulos. Koska katsoin velvollisuudek-seni tarkistaa kuinka hänelle oikein kävi, hyppäsin minä hänen perässään. Melko ketteränä tein luonnollisesti varsin onnistuneen alastulon.

Juuri kun olin varmistunut, siitä ettei Schmuckilla ollut mitään hätää, iskivät valtaisat lieskat huoneen ikkunoista. Olin jo varma, että se sama maagi, joka oli jo kerran melkein nitistänyt uudet "ystäväni", oli nyt onnistunut pahoissa aikeissaan paljon paremmin.

Kuitenkin juuri kun olin vetäytymässä hieman parempiin tarkkailuasemiin kuulin ylhäältä selviä taistelun ääniä. Vain se seikka, ettei ikkunassa roikkunutta narua enää ollut, esti minua kiipeämästä ylösjääneiden avuksi (ihmettelin kyllä kovin, että moisesta räjähdyksestä ylipäätään kukaan saattoi selviytyä hengissä, mutta tuolloin en vielä tiennyt kuinka lujaa tekoa jotkut seikkailijat oikein ovat).

Kului vain muutama hetki, ennen kuin aseiden kalske taukosi ja toinen mokoma, ennen kuin joku ylhäällä olevista kumppaneistamme älysi heittää meille alasjääneille köyden. Ja taas me pääsimme kiipeämään huoneeseen. Heti ylös päästyäni saatoin surukseni todeta joukkomme huvenneen kahdella, sillä näin sekä joukkoomme kuuluneen metsästäjän että sen suutaan soittaneen idioottipapin yhä savuavat ruumiit (papin kuolema ei tosin tuntunut kovin suurelta menetykseltä, mutta toisaalta tunsin hivenen syyllisyyttä siitä, että olin saattanut hänet tähän sotkuun). Eniten minua kuitenkin kylmäsi ajatus, kuinka minulle olisi käynyt, ellen olisi niin avuliaasti mennyt tarkistamaan miten Schmuck pääsi alas.

Kaikkein pahin oli kuitenkin vielä tulossa. Kun lopulta löysimme kuolleen vastustajamme kätkemän loitsukirjan, jonka hän oli piilottanut suuressa puupöydässä olleeseen salalokeroon, oli tuli jo päässyt korventamaan sitä. Vain jumalat ja demonit tietävät mitä arvokkaita loitsuja tuli oli jo ennättänyt tuhota. Hiukan minua tosin lohdutti se, että kykenimme pelastamaan kirjasta edes osan, tai oikeastaan yhä leijuva Silverleaf kykeni tosin sormensa polttaen.

 

 

Ensimmäinen maaginen esineeni sekä Zeuksen hölmöilyä

 

Katseltuani hetken kuinka Silverleaf kääri yhä hieman savuavaa kirjaa viittansa sisään ja kuinka Zeus selitti jotain hieman kärsineen näköiselle Ursukselle (joukkomme toiselle papille), lähdin tutkimaan tappamamme maagin makuuhuonetta. Toivoin löytäväni edes loitsukäärön tai pari, sillä sen hetkisillä loitsuillani minusta ei olisi ryhmälle paljonkaan apua. Pengottuani ensin jonkin aikaa sängyn päässä olevaa suurehkoa vaatearkkua (jossa ei pettymyksekseni ollut kuitenkaan muuta kuin vaatteita), huomasin matalan kaapin päällä olleen avoimen pähkinäpuisen lippaan, tai oikeastaan pienen arkun.

Astuin kaapin luo innokaana tutkimaan tuota arkkua, mutta pettymyksekseni se oli lähes tyhjä, vain pari kuparikolikkoa lojui sen pohjalla. Päätin kuitenkin ottaa edes nuo kolikot, sillä rahatilanteeni oli lievästi sanottuan kehno. Koskettaessani arkkua tuntui kuin sormieni ja oikeastaan koko käteni läpi olisi virrannut suuri määrä energiaa. Samankaltaisen iskun, vaikkakin heikomman, olin saanut toki kerran aikaisemminkin, innokkaana nuorukaisena mestarini työhuoneessa. Mestarini kutsui sitä sähköiskuksi.

Vaikka käteni olikin hetken aikaa hieman turta, en surrut sitä, sillä isku oli paljastanut arkun maagiseksi. Varmistaakseni arkkuun asetetun magian luonteen, tein sen ainoan käytän-nön kokeen joka mieleeni juolahti. Tungin kaikki vaatearkussa olleet vaatteet pikkuarkkuun. Havaitsin, ettei lukuisia kertoja sitä suuremman vaatearkun sisältö näyttänyt lainkaan täyttävän sitä. Varmistaakseni, että kyseessä ei olisi yksi noita muiden kustannuksella hu-vittelevien lahopäämaagien tekemistä pilailuesineitä, kaivoin kaiken pikkuarkkuun sullomani sieltä ulos, löytäen samalla myös muutamia ylimääräisiä esineitä (kuten kumipallon ja hyvin voimakkaalta tuoksuvan juuston).

Eräs tovereistani, muistaakseni Kadotus, auttoi minua selvittämään lisää lippaani saloja, sillä ajattelemattomasti hän yritti siepata arkun pohjalla taas lojuvia kuparikolikoita ja vain nopeat refleksit pelastivat hänen sormensa kannen paukahdettua äänekkäästi kiini. Pian osottautui myös, että arkun lukuisissa jaloissa oli oma osansa arkun magiasta, sillä arkku seurasi minua kuin tottelevainen koira.

"Se hyväksyy vain minun kosketukseni", tokaisin tajuttuani lippaan käyttäytymisen merkityksen, sillä ilmeisesti lipas oli havainnut isäntänsä kuoleman ja minun koskettaessani sitä se oli merkinnyt tai hyväksynyt minut uudeksi isännäkseen. Kieltämättä ajatus lämmitti mieltäni, sillä vaikken ollut aiemmin asiaa miettinytkään olisi ollut luultavaa, että tilapäiset seuralaiseni olisivat vaatineet lipasta itselleen. Mutta nyt minä omistin oikean maagisen esineen. Toisaalta lippaan myyminen olisi luultavasti hankalaa, sillä jos se ei hyväksyisi muita kuin minut, olisi sen myyminen kenelle tahansa pelkkää petkuttamista josta seuraisi luultavasti vain tikarintuikkaus selkään.

Tutkimme rakennusta huolella, mutta emme löytäneet mitään mielenkiintoista ennen kuin joku tajusi, epäilemättä ylhäältä tulevasta kolinasta johtuen, että jossain piti olla portaat myös ylimpään kerrokseen. Nyt kun tiesimme mitä etsiä, ei kestänyt kauaakaan ennenkuin löysimme kaappiin kätketyt portaat ja niiden yläpäässä olevan, magialla suljetun metalli-vahvisteisen luukun.

Taas Silverleaf pääsi osoittamaan, että hän oli edennyt opinnoissaan paljon pidemmälle kuin minä, sillä yhdellä ainoalla sanalla hän sai luukun avautumaan. Kiipesimme ylös ja saavuimme suurehkoon huoneeseen, josta löysimme kaksi tiukasti paketoitua tyyppiä. Nuo kaksi, lihaksikas ihmismies ja hontelo haltia vaikuttivat hyvin nuutuneilta, mutta olivat ilmeisen eläviä.

Koska heidän vihollisensa olivat olleet myös meidän vihollisiamme päästimme heidät irti. Luonnollisesti he kiittelivät meitä sen vuoksi hartaasti (olisikin ollut aikamoinen ihme jos eivät olisi sitä tehneet, sillä pelastimmehan me sentään heidän henkensä). Esiteltyään itsensä Artemikseksi (haltia) ja FinConniksi he etsivät aseensa ja koettivat vaikuttaa kovilta, ilmei-sesti paikatakseen kolhiintunutta itsetuntoaan.

Samaan aikaan kun tuo kaksikko, erityisesti FinConn, kukkoili ja rehvasteli kuului takaani Silverleafin voihkaisu ja kun katsoin sinne näin syynkin siihen. Zeus, tuo pinkki pikkumies, rakkaudenjumalan klovni, oli sulkenut tuloluukkumme ja näin onnistunut lukitsemaan meidät kyseiseen huoneeseen. Hän ei ollut lainkaan ymmärtänyt luukussa olevan magian luonnetta, vaan oli hyvässä uskossa sulkenut sen, kai kuvitellen näin estävän se, ettei kukaan putoa vahingossa alas. Hänen olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää, että magia sulki luukun paremmin kuin yksikään lukko. Olisin odottanut häneltä enemmän harkintaa, sillä arvostin tuohon aikaan pappeja, mutta myöhäisemmät kokemukseni ovat osoittaneet, että hekin ovat vain ihmisiä(tai no rotuaan kumminkin). Toisaalta kokemukseni tavallisista papeista ovat kui-tenkin vähäisiä, sillä tunnen etupäässä vain niitä jotka saattavat itsensä vaaraan seikkai-luillaan. Ja heistä voin sanoa, että vaikka jotkut heistä puhuvatkin kovaan ääneen jumalastaan, olen havainnut, etteivät he suinkaan ole ensimmäisiä tyytymään pelkkään jumalansa kii-tokseen, vaan juuri he vaativat kaksin käsin lisää kultaa ja mahtia. Voi tietysti olla, että pieniin kyliin jääneiden pappien joukossa on todellisia jumalansa palvojia, mutta uskokaa minua kun vakuutan, että seikkailemaan lähteneistä papinkuvatuksista harva arvostaa muita jumalia kuin mammonaa.

Hyväksyttyään ikävän tosiasian Silverleaf ilmoitti pystyvänsä avaamaan luukun, mutta vasta seuraavana päivänä. Tämän ilmoitettuaan hän etsi itselleen parhaan mahdollisen lepopaikan ja ummisti silmänsä nukahtaen ilmeisesti välittömästi. Muut seurueemme jäsenet puuhastelivat kuka mitäkin, jotkut kiipesivät katolle ja Yolenid, kaunis haltianeitomme puhdisti fanaattisesti kokoonsa nähden suhteettoman suurta miekkaansa. Kyllästyneenä hereillä olevien kumppanieni vähemmän älylliseen seuraan kävin pian itsekin nukkumaan.

Aamulla minut herätti pappien kiivas rukoilu ja jotain tehdäkseni aloin minäkin lukea kirjaani. Täytyy myöntää, että lukiessani sitä vähää jonka osasin, vilkuilin vähän väliä kateellisena Silverleafin selvästi enemmän käytettyä ja mitä ilmeisimmin myös varsin paljon enemmän tietoa ja mahtia sisältävää kirjaa. On kumma miten avuttomaksi itsensä voi tun-tea, kun huomaa olevansa turvallisen kaupungin sijasta paikassa, jossa jokainen vastaantulija luultavasti suunnittelee tappamistasi, eikä osaamissasi loitsuissa ole mitään mikä pysäyttäisi edes vauhkoontuneen hiiren.

Kun rukous/lukuhetki oli viimein päättynyt Silverleaf heitti loitsunsa, avaten näin meille poistumistien tuosta jo selvästi tuoksahtamaan ruvenneesta huoneesta. Ennen tuota nimenomaista yötä olin aina ihmetellyt kuinka nuo raskaasti haarniskoidut soturit oikein huolehtivat henkilökohtaisesta hygieniastaan, mutta jo tuolloin tajusin, etteivät he sitä teekään.

 

 

Villavaatteita ja jäälattia

 

Valitettavasti erään epäkuolleen lahopään heittämä tulipallo tuhosi muistiinpanoni tästä episodista (samalla kun se tappoi Väiskin), mutta parin osittain palaneen muistilapun ja loistavan muistini avulla olen tehnyt lyhyen tiivistelmän tapahtumista (jo alkuperäinen versiokin oli sangen puutteellinen, johtuen siitä, että olin useiden tapahtumien aikana tajuttomana).

 

Hortoiltuamme jonkin aikaa ympäri linnoitusta löysimme sen alla olevat käytävät ja suurehkon luolan jäisine lattioineen (mitä ilmeisimmin magialla oli osuutensa asiassa, sillä tuo maa, jossa olimme, lukeutui lähinnä tropiikkiin. Näin ollen se oli ilmastoltaan sellainen, että kyseinen luola olisi ollut luonnollisista syistä johtuen mahdoton). Vieläkin minua kylmää kun muistelen sitä kuinka me liukastelimme jäälattian yli ja vaikka itselläni olikin riittävästi vaatteita (kiitos yläkerran kuolleen maagin ja tämän vaatearkun) saatoin nähdä kuinka toverini suorastaan vaihtoivat väriä kylmyydestä johtuen. Tuon suuruudenhullun jääkuopan ylittämisessä riesanamme oli kylmyyden lisäksi myös liukkaus ja lauma pelottavia epäkuolleita (jotka tosin nyt, jälkeenpäin mietittynä tuntuvat varsin helposti tuhottavilta. Tuolloin mahtimme oli kuitenkin niin paljon pienempi, että ne olivat todellinen uhka). Yksi näistä epäkuolleista onnistuikin tyrmäämään minut. Kuulin myös, että ainakin yhdessä huoneessa oli ollut jotain lumouksen kaltaista, joka oli aiheuttanut omalta osaltaan riesaa.

Pian tuon jääluolan jälkeen sain maagisen kristallipallon (tosin jo ennen sitä löysimme pienehkön aarteen), mutta siitä huolimatta minusta tuntui, ettei minua kohdeltu oikeuden-mukaisesti kun löytämiämme esineitä jaettiin*. Kuitenkin Silverleafin löytämä (omima) kirja ja se myös hänen omimansa upea omituisen limanuljaskan aiemmin vartioima lohi-käärmepäinen taikasauva saivat minut unelmoimaan... Anteeksi, asiaan. Kohtasimme tuolla syvyydessä myös muita vaaroja kuin epäkuolleita, sillä Zeus kuoli jouduttuaan peilissä taistelemaan itseään vastaan ja ainoastaan Kadotuksen ripeä toiminta tarjosi meille mah-dollisuuden herättää hänet takaisin henkiin. Pian tämän jälkeen Zeus sai omituiselta patsaalta todennäkemisen kypärän. FinnConnille kävi erityisen huonosti, sillä hän lähti omille teilleen ja joukko epäkuolleita teki hänestä silppua ilman että olisimme voineet mitenkään auttaa häntä.

Äkillisestä vaurastumisestani huolimatta ei tuo seikkailu suinkaan ollut elämäni parhaita aikoja, sillä vaikka FinConn olikin öykkäri, ei hänen kuolemansa suinkaan parantanut mieli-alaani ja mitä taas Zeuksen (ensimmäiseen?) kuolemaan tuli, niin sen jälkeen olen suhtautunut peileihin tietyllä varauksella. Tuolla, noissa vastemielisissä kellareissa joukkoomme liittyi myös Subotai-niminen jousiampuja, joka tosin oli tavatessamme varsin mitätön veikko (Voiko pikariin hukkua? Miksei, jos sinne mahtuisi uimaan), sillä hänet oli pienennetty jollakin minulle tuntemattomalla magialla suurin piirtein hiiren kokoiseksi. Loppujen lopuksi me kuitenkin pääsimme ulos tuosta kirotusta paikasta. Eikä se tapahtunut yhtään liian aikaisin, sillä koko rauniolinna luhistui kasaan pian poistuttuamme sieltä. Syytä tuohon romahtamiseen en tiedä, mutta uskoisin että joukkomme purkama kirous (tämä tapahtui ollessani tajuton) linnoituksen ytimessä saattoi olla osasyynä tapahtuneeseen .

 

 

Sankarien vastaanotto?

 

Tuskin linnoituksen sortumisesta kuuluva metakka oli loppunut, kun huomasimme kukkulan juurella olevan pienehkön armeijan. Me olimme mitä ilmeisimmin sen huomion kohteena ja hätäisimmät meistä etsivät jo pakotietä, tai ainakin jonkinlaista suojaa odotettavissa olevaa nuolisadetta vastaan. Jotkut seurueestamme siis käyttäytyivät kuin pahanteosta yllätetyt pikkulapset ja se antoi minulle lisää pohdittavaa sillä sehän viittasi siihen, etteivät kaikki meistä olleetkaan niin puhtoisia hyvän puolesta taistelijoita kuin miltä tahtoivat näyttää. Onneksi kuitenkin Zeus säilytti malttinsa ja viestitti sotilaille meidän olevan halukkaita neuvottelemaan. Lyhyiden keskustelujen jälkeen varmistuimme, ettei mitään vaaraa heidän taholtaan olisi odotettavissa.

Kävi ilmi, että kyseiset joukot olivat tulleet tekemään juuri sen, minkä me olimme jo ehtineet tehdä. Ne olivat siis tulleet tuhoamaan Luumäen linnoituksessa olevat hirviöt poistaakseen niiden aiheuttaman uhan. Koska olimme säästäneet heidät suoraan sanoen paskamaiselta tehtävältä, he luonnollisestikin kohtelivat meitä kuin sankareita ja lupautuivat saattamaan meidät kaupunkiin. Jonkinlaisena ystävyyden eleenä heidän päällikkönsä määräsi meille vielä yhden miehistään kantoavuksi. Näin Juba Ho liittyi joukkoomme.

Matka kaupunkiin tuon sotajoukon keskellä sujui hyvin, vaikkakin jotkut meistä alkoivat pelätä olevansa pikemminkin vankeja kuin sankareita. Kun olimme tulleet kaupungin liepeille meidät vietiin suoraan sen reunamilla olevaan linnaan. Linna oli pienellä kukkulalla ja hallitsi alapuolella levittäytyvää kaupunkikuvaa melkoisen suvereenisti. Ei ollut kovinkaan vaikeaa arvata linnan kuuluvan paikalliselle hallitsijalle. Kumppanieni jutustelusta saatoin päätellä heidän käyneen siellä tai ainakin sen juurella jo aikaisemminkin.

Saamamme kohtelu oli jäykän kohteliasta ja meille tuli nopeasti selväksi se, että meillä ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin odottaamitä tuleman piti - olisimmeko lopultakaan sankareita vaiko vain mitättömiä pikku roistoja heidän kuninkaansa silmissä? Linnassa saimme ensimmäiseksi luvan (käskyn?) peseytyä, sillä meistä useimmat olivat enemmän tai vähemmän saastaisessa kunnossa. Omalta osaltani voin vakuuttaa, että kolmen helteisen marssipäivän hikoilu oli tehnyt tehtävänsä joten tartuin tarjoukseen ilomielin. Peseydyt-tyämme jouduimme odotelemaan muutaman tovin ennen kuin meidät johdettiin hyvin vartioituun parakkiin.

Kokonaisen vuorokauden saimme vetelehtiä paikallisten hyvässä hoivassa (hyvin vartioituina) ennen kuin mitään tapahtui. Vaikka odotteluaikamme olikin suhteellisen lyhyt, en ollut tottunut olemaan vangittuna joten on luonnollista, että minua ei tuolloin juurikaan riemastuttanut edes havainto, että vihdoinkin kykenin pitämään mielessäni myös toisen loitsun. Silloista kokemattomuuttani kuvasi hyvin se, että aloin jo muutaman tunnin mahdollisen vankeuden jälkeen kuvittella, että eräät tovereistani puhuivat järkeviä suunnitellessaan pakoa. No, maltti tulee iän myötä ja kieltämättä olin tuolloin kovin nuori.

Lopulta parakkiin saapui korkea-arvoiselta vaikuttava ja hyvin jäykästi käyttäytyvä upseeri, joka johdatti meidät linnan päärakennukseen. Pienehkössä eteisaulassa meitä pyydettiin luovuttamaan aseemme, ja vaikka eräät seurueemme jäsenet moista käskyä vastaa hieman protestoivatkin, luovuimme niistä ilman taistelua. Kun eteisaulassa päivystäneet upseerit olivat varmistautuneet, ettei meillä ollut mitään aseita vaatteidemme kätköissä, saatoimme vihdoin astua valtaistuinsaliin tervehtimään paikallista kuningasta.

Kuultuaan Zeuksen kertomuksen seikkailustamme, kuningas vaikutti hyvin tyytyväiseltä meihin ja meidän tekoihimme ja niinpä hän pyysi kertomaan, mitä haluaisimme palkkioksi.

Täytyy sanoa, etten ikinä ole kokenut suurempaa pettymystä, kun mitä koin tuolla hetkellä kun seurueemme mahtavimmat, Zeus ja Silverleaf, päättivät mitä pyytäisimme palkkioksi urotyöstämme. Nämä kaksi - joukkomme ainoat vammautuneet - toivoivat nimittäin ryhmämme jäsenten kaikkien vammojen parantamista (itsekkäät paskiaiset, eivähän he edes tarjoutuneet hyvittämään meille muille saamaansa palkkiota, eivät edes muutamalla kolikolla). Kun kaksikkomme oli ilmaissut toiveensa, kävi ilmi, että kuninkaan maagin mahti oli todella suuri. Yhdellä ainoalla loitsulla hän paransi kaikki vammamme, vähäisimpiä hiertymiä ja mustelmia myöten. Mielestäni saimme kuitenkin kovin pienen palkkion siihen nähden mitä olimme kärsineet. Mutta maailma on sellainen kuin on. Vahvimpien sana on laki, ja tuossa tapauksessa minä en kuulunut vahvimpiin. Toisaalta näimmepähän taas sen kuinka epäitsekäs Zeus todella oli. Ei hän pyytänyt mitään muille, ei meille eläville eikä puolestamme kuolleille, vaan itselleen. Voitte varmasti vetää siitä omat johtopäätöksenne.

Tuon vastaanoton loppupuoli oli yhtä kärsimystä. Zeus, joka oli sittenkin puhunut totta todellisesta olomuodostaan (kaksimetrinen neekeri), lahjoitti löytämämme älykkään miekan kuninkaalle, ikään kuin se olisi ollut hänen yksityisomaisuuttaan. En minä siitä miekasta niinkään välittänyt, mutta saatan kuvitella millaiset rahat siitäkin olisi saanut. Zeuksen omavaltaisuus oli todellakin kovin ärsyttävää, eikä hän teennäisessä hyvyysinnossaan lainkaan näyttänyt ottavan huomioon matkakumppaneitaan. No, se on papeille tyypillinen piirre. He näyttävät kuvittelevan aina omien pakkomielteidensä olevan kaikille hyväksi. Luultavaa kuitenkin on, että Zeuksen perimmäisenä tarkoituksena oli vain estää meitä muita kasvamasta mahdissa hänen veroisikseen ja näin hänen valtansa haastajiksi.

Kun vastaanotto oli ohi ja toverini pakkasivat tavaroitaan (minun ei tarvinnut, sillä sekä tavaroideni vähyys että arkkuni tekivät sen tarpeettomaksi) aloin miettiä tulevaisuuttani, joka ei tosiaankaan vaikuttanut valoisalta. Olinhan yksin ja kaukana kotoa. Herkkää tilaani hyväksikäyttäen sai Zeus kumppanenineen suostuteltua minut jatkamaan matkaani heidän mukanaan. Heidän tarkoituksenaan oli Zeuksen ja Silverleafin mukaan palata ensin haltioiden luo ja siellä jonkin aikaa levättyään jatkaa matkaansa Raivohullujen elementaalien temppeliin. Tuossa temppelissä oli heidän vakuuttelujensa mukaan suuri aarre, joka vain odotti noutajaansa. Kun epäilin moisten aarteiden olevan hyvin suojattuja, vakuuttelivat he olevansa niin taitavia, että kyseinen temppeli ei tuottaisi suuriakaan vaikeuksia. Itseasiassa joku heistä taisi jopa väittää tuon temppelin olevan "melko vaaraton". Täytyy myöntää, että olin noihin aikoihin vielä melkoisen naiivi kun uskoin moista. Luultavimmin he houkuttelivat minut mukaansa vain saadakseen arkkuni itselleen kun kuolisin tulevissa seikkailuissa. Siinä suhteessa he kyllä vetivät vesiperän.

Haltiat, joiden luo matkustimme, osoittautuivat ystävällisiksi ja niinpä jäimme kokonaiseksi kuukaudeksi heidän luokseen. Vierailumme venyi noinkin pitkäksi lähinnä kai Silverleafin vaatimuksesta, sillä hän halusi hyödyntää Luumäeltä löytämäänsä kirjaa. Ei silti en minä sitä mitenkään pahana pitänyt, sillä kyllä minäkin käytin ainakin osan ajastani hyödyksi. Opiskelin nimittäin jonkin verran haltiakielen alkeita ja hankin itselleni seuralaisen, porkkanoille person jäniksen nimeltä Väiski.

 

 

On asioita jotka kannattaa unohtaa

 

Kun olimme viipyneet viikkomme haltioiden luona jatkoimme matkaamme sille temppeliin vievälle aikaportille ja astuimme muitta mutkitta temppeliin.

Vaikka Luumäen linnoitus olikin ollut varsin vastemielinen ja vaarallinen paikka, se osoittautui suorastaan lomaparatiisiksi tähän "melko vaarattomaan" temppeliin nähden. Kaiken kaikkiaan tuosta paikasta jäi minulle kasa huonoja muistoja, niinpä totean vain, etten halua muistella Raivohullujen elementaalien temppelin tapahtumia enempää kuin on välttämätöntä, enkä aio näin ollen myöskään kirjoittaa niistä. Mutta te saatte riittävän kuvan paikasta varmaankin jo siitä, että kyseinen paikka vaati muun muassa Zeuksen, Ursuksen, Yolenidin, Schmuckin, Subotain ja joukkoomme lyöttäytyneen mustiin pukeu-tuneen miekkamiehen hengen. Itse sain kasvoihini vammoja, joista arvet ovat olemassa vielä tänäkin päivänä. Joukkomme siis kärsi pahoja tappioita. Tosin Zeuksen herätimme uudelleen henkiin temppelistä löytämämme loitsukäärön avulla. Lisäksi pelastimme temppelistä joukon vankeja joista tärkeimpänä Celunen kreivitär. Muutamat noista vangeista liittyivät joukkoomme, mutta heistä vain FarinBalista, hurjasta naistaistelijasta tuli ajan kuluessa arvokas vakiojäsen ryhmäämme.

Temppelistä pois päästyämme (ja minun käytettyäni korvaamattoman arvokkaan loitsun Silverleafin tavoittamiseen) menimme vierailemaan pelastamamme Celunen kreivittären luo ja samalla tuhlasimme suurimman osan varoistamme Zeuksen vanhan ystävän Bobbiksen ja tietenkin Ursuksen henkiinherättämiseen. Näin jälkeenpäin ajatellen on suoranainen ihme, että ylipäänsä joku meistä pääsi pois temppelistä hengissä. Tuolloin olin heikko surkimus, mutta ehkä nyt kun olen saanut kosketuksen todellisen mahtiin saattaisin kyetä nykyisten kumppaneideni avulla kohtaamaan Raivohullujen elementaalien temppelin hirmut ja jopa voittamaan ne.

 

 

Lohikäärmeen tappajat

 

Celunen kreivittären huomasta lähdimme kohti pohjoista ja matka sujuikin rauhallisesti. Mutta kun jatkoimme matkaamme kauemmas itään kohtasimme maahain, joka nielaisi ensin pari hevosistamme ja lopulta myös kallisarvoisen arkkuni. Onneksi kuitenkin Juba päätti olla urhea. Hän poistui siltä vähäiseltä kalliosaarekkeelta, jonne olimme paenneet ja kävi tömistelemään tarkoituksenaan houkutella maahai lyöntietäisyydelle itsestään. Hän onnistui yli odotusten, sillä pian maahai oli hänen kimpussaan. Hänelle olisi luultavimmin käynyt kehnosti, ellei Bobbis olisi rynnännyt hänen avukseen, ja autoinhan minäkin heitä loitsuillani. Lopullisen ratkaisun teki kuitenkin arkkuni, joka tappoi maahain pyrkiessään ulos sen vatsasta. Uskon että meidän kaikkien kunnioitus arkkuani kohtaan kasvoi selvästi.

Se, että Juba ryhtyi moiseen järjettömyyteen ei hämmästyttänyt minua lainkaan, mutta se, että annoin hänelle vielä suojaavan sormukseni ennen hänen tempaustaan panee vakavasti miettimään sitä, etten itse ollut arkun menettämisen pelossa täysin tolkuissani. Vannoinkin kaiken jälkeen hiljaa mielessäni, etten toiste sortuisi moiseen holtittomuuteen. Minun esineeni ovat minun esineitäni ja ne suojaavat minua, eivät ketään muuta. Loppumatka määränpää-nämme olleeseen kaupunkiin sujui ongelmitta.

Itse kaupungissa Ursus ja Zeus teettivät maahain suomuista itselleen panssarit, joten jou-duimme oleskelemaan kaupungissa hyvän tovin. Tuolloin aloin saada selkeämmän kuvan tuosta Bobbiksesta, joka oli rahoillamme herätetty henkiin, sillä se mies ei selvää päivää nähnyt ja ikäväkseni myös eräät muutkin alkoivat ryypätä yhä rajummin.

Kun vihdoin jatkoimme matkaa ehdin jo hetken toivoa, että pahin ryyppääminen olisi ohitse, mutta kissan viikset. Bobbis kumppaneineen oli onnistunut täyttämään vankkurimme suorastaan kukkuroilleen viinanassakoilla ja niinpä järjetön ryyppääminen sai jatkua. Uskoisin, että eräät meistä eivät edes tajunneet mistä oli kyse kun löysimme erään kärventy-neen vainajan joen rannalta. Tokkopa he huomasivat koko vainajaa, vaikka ainakin minulle tuo vainaja aiheutti ikävää kutinaa niskassani.

Lisävaroituksia tulevasta antoi seuraavana päivänä tekemämme löytö. Rannalla, hieman tiestä syrjässä oli nimittäin pienen seurueen jäännökset. Löysimme viisi vainajaa asennoissa joista saattoi päätellä, että he olivat olleet kauhuissaan ja kuolleet mitä ilmeisemmin ilman, että heillä olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta selviytyä. Heidän vaununsa olivat osin palaneet ja vetoeläimistä vain toinen oli paikalla, sekin suurelta osin syötynä. Mitä ilmei-simmin liikkeellä oli jotain tosi pahaa ja yhtä ilmeisenä pidimme, että tuo jokin oli lohikäärme. Lohikäärmeiden maine on oikeastaan suurempi kuin niiden mahti, sillä kun on sopivasti valmistautunut, on lohikäärme melko helppoa tappaa, tietysti vain siinä tapauksessa, että vastassa oleva lohikäärme ei ole liian älykäs tai liian suuri. Emme kuitenkaan tienneet tuota vielä silloin. Tunnelma oli joukossamme noiden onnettomien matkaajien hautajaisten jälkeen suhteettoman matalalla, sillä emme todellakaan aavistaneet, että tuo lohikäärme olisi tapettavissa. Sen sijaan olimme kyllä kuulleet lohikäärmeiden satumaisista aarteista ja sen olisi pitänyt piristää meitä.

Mutta ei. Emme halunneet kohdata tuota ilmojen hirviötä, niinpä kiiruhdimmekin matkaan kuvitellen ehtivämme pois sen ulottuvilta. Siinäkin olimme väärässä. Iltapäivällä se nimittäin löysi meidät.

Olimme varmasti sen mielestä kuin lautasellinen herkkupaloja. Pieniä vaarattomia olentoja, joita se saattoi napsia mielensä mukaan. No, se oli kuitenkin väärässä – onneksi. Ei se kui-tenkaan ollut täysin väärässä, sillä kun se syöksyi taivaalta pientä retkuettamme kohden, olimme jonkin aikaa avuttomia. Jos se olisi ollut hivenen onnekkaampi ja jos me olisimme olleet hivenen vähemmän varuillamme, se olisi saattanut voittaa meidät.

Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Kun se syöksyi pilvistä ja vartijamme huusi hälytyksen, itse kukin teki oman päätöksensä. Minä otaksuin vankkureidemme olevan lohikäärmeelle oiva maali, joten hyppäsin niistä pois sen enempää asiaa pohtimatta. Sen sijaan ainakin Ursus ja Zeus jäivät vankkureihin. Tuo epätoivoinen hyppy pelasti luultavasti henkeni, sillä tuskin olin kierähtänyt pois tieltä kun lohikäärmeen salama iski vankkureihimme.

Niin, lohikäärme oli sininen ja suhteellisen nuori. Siksi molemmat papeistamme selvisivät hengissä sen hyökkäyksestä, tosin vain nipin napin. Zeus toki seisoi jaloillaan ja raivosi lohikäärmeelle, mutta Ursus oli heikossa kunnossa. Yrittäessään loitsia hän sai aikaan kukkakimppuja ja enkä usko, että hän edes tajusi mikä häneen oli iskenyt. Sillä aikaa kun yritimme järjestää puolustustamme lohikäärme katosi pilvien kätköihin.

Luulen, että tuon ensi-iskun vaivattomuus teki lohikäärmeen ylimieliseksi. Emmehän olleet ennättäneet tehdä mitään ennen kuin se oli kadonnut pilviin. Mutta toisen hyökkäyksen alkaessa olimme valmiina. Se syöksyi pilvien suojasta aavistamatta lainkaan, että tällä kertaa sen ei olisi pitänyt hyökätä. Nuolemme ja loitsumme repivät siihen selviä haavoja ja sitä se ei kyennyt kestämään. Se pakeni kimeästi kiljaisten kohti itää. Sen lento oli selvästi vaappuvaa, eikä siitä huokunut enää entisenlaista uhkaa.

Nyt kun pelkomme lohikäärmeitä kohtaan oli pienentynyt, tuli se jo aikaisemmin mainitsemani aarrejuttu mieliimme. Yksissä tuumin päätimme etsiä tuon sinisen pesän, tappaa lohikäärmeen ja palauttaa sen aarteet takaisin ihmisten ilmoille. Kadotus lähti keräämään karanneita hevosiamme, mutta me muutseurasimme lohikäärmettä. Ilmaan ei ikävä kyllä jää jälkiä, joten meidän piti vain kulkea siihen suuntaan mihin se oli lentänyt ja toivoa, että löytäisimme sen pesän. Valitettavasti kävi ilmi, että se oli tullut joen toiselta puolelta, joten jouduimme odottelemaan aikamme ennen kuin lautan rakentamiseen tähdännyt keskustelumme päättyi joella kulkevan laivan ilmestymiseen. Aikamme viittoiltuamme se tuli luoksemme ja tuota pikaa olimme muutamaa kolikkoa köyhempinä vastarannalla.

Illan tullen saavuimme vuorten alarinteille, ja onnella löysimme myös etsimämme lohikäärmeenpesän. Suvulleen ominaiseen tapaan tämäkin yksilö oli rakentanut pesänsä melkoisen luoksepääsemättömään paikkaan, nimittäin korkealla lähes pystysuorassa kallioseinämässä olevaan luolaan.

Tuona iltana emme kuitenkaan voineet hyökätä lohikäärmeen kimppuun, sillä kun saimme luolan suuaukon näköpiiriimme oli pimeys jo laskeutumassa. Jos olisimme jatkaneet matkaamme olisi ollut pimeää jo ennen kuin olisimme päässeet kallionseinämän alle. Kiipeäminen tai muukaan temppuilu ei olisi tullut kysymykseen. Päätimme siis yöpyä louhikossa ja odotella aamua. Voitte uskoa, että yöpyminen louhikossa ei ole kaikkein mukavinta ajanvietettä eikä asiaa auttanut sekään, että tiesimme olevamme sinisen lohikäärmeen alueella. En luultavasti ollut ainoa, joka ei oikein saanut nukutuksi tuona yönä. Kaiken lisäksi pitkin päivää tihkunut sade yltyi melkeinpä myrskyksi, joten tuo yö oli kyllä yksi elämäni kurjimmista.

Aamu kuitenkin valkeni lopulta ja pääsimme jatkamaan lohikäärmeenmetsästystämme. Ensimmäinen esteemme oli tuo kallionseinämä, sillä sisäänkäynti lohikäärmeen luolaan oli niin korkealla, ettei kukaan halunnut lähteä kiipeämään ylös. Mutta onneksi maailmassa on myös meitä maageja. Kadotus leijui loitsunsa voimalla ylös luolan suulle kantaen Bobbiksen mukanaan. Tämän jälkeen hän palasi alas hakemaan Zeuksen. Tällä tavoin Kadotus nosti meidät yksi kerrallaan luolalle ja vasta kun kaikki olivat ylhäällä lähdimme etenemään syvemmälle luolaan.

Ensivaikutelma luolasta oli, että sinne olisi voinut rakentaa varsin mukavan turvapaikan ja heti sen jälkeen virisi pettymys siitä ettei lohikäärmettä näkynyt. Jotkut meistä taisivat jo luulla, että olimme sittenkin tulleet väärään luolaan. Samassa minä kuitenkin keksin missä se piileskeli.

Luolan kauimmaisessa päässä katto oli niin korkealla, ettemme kyenneet sitä näkemään vaikka käytimme apunamme maagisia valoja. Sen verran noista valoista sentään oli apua, että huomasin pystysuoralta vaikuttaneessa takaseinässä kielekkeen vajaan kymmenen metrin korkeudessa.

Olimme vielä epätietoisia siitä, oliko lohikäärme kielekkeellä vai oliko se livahtanut yön pimeinä tunteina matkoihinsa. No, tarkistettavahan se oli, joten käskimme Artemista kiipeämään kielekkeelle. Se ei ehkä ollut paras idea, sillä Artemis oli yleensä hivenen holtiton ja varomaton. Tällä kertaa hän kuitenkin hoiti hommansa kunnialla, sillä hän ei herättänäyt nukkuvaa lohikäärmettä.

Hän kipusi riittävän hiljaa takaisin alas ja sitten varovasti kuiskaillen teimme suunnitelman lohikäärmeen pään menoksi. Ensin meidän oli saatava pari riittävän lujaa lyövää miestä kielekkeelle. Muiden valmistautuessa alatasanteella tukemaan taistelijoitamme nuolilla ja loitsuilla.

Koska en ylipäänsä ole kovin kiinnostunut kertomaan likaisia yksityiskohtia siitä kuka kuoli ja miten, ohitan koko taistelun. Riittää kun mainitsen, että Juba ja Bobbis hoitivat homman kun heidät vain ensin saatiin lohikäärmeen kielekkeelle Kadotuksen ja erään ryhmämme uusimman jäsenen, Amelia-nimisen naismaagin loitsujen avulla. Itse en tuohon lopputaisteluun osallistunut.

Minua hieman säälitti lohikäärmeen kohtalo, sillä niin komealle luontokappaleelle ei oikeastaan pitäisi järjestää noin surkeaa loppua. Ilahduttavaa asiassa kuitenkin oli se, että lohikäärmeellä oli mukava kasa kultaa ja muita kolikoita, ja taisi siinä aarteen joukossa olla jokunen eliksiiripullokin. Joka tapauksessa jokainen meistä sai aika mukavan vaivanpalkan tuosta keikasta ja niitä, joille maalaisten ja muiden avuttomien kulkijoiden hyvinvointi oli sydämen asia, lämmitti varmasti se, ettei ainakaan tuo olento enää tappanut ketään. Toisaalta mikä on hyvää ja mikä pahaa? Olisiko metsästäjiä tappava peura paha olento, vain samanlainen sankari kuin mikä Zeus kuvitteli olevansa? Sillä miten tuon mahdollisen peuran toiminta poikkeaisi Zeuksen toimista? Sehän olisi Zeuksen tavoin suojelevinaan omiaan. Niin, toisaalta tämä tietysti pätee myös örkkeihin. Pitääpä miettiä tätä hyvä – paha kysymystä. Joka tapauksessa se, kuinka suruttomasti Zeus tappaa niitä jotka ovat hivenen toisen näköisiä ja jotka kuuluvat joihinkin hänen määritelmänsä mukaisesti pahoihin rotuihin saa minut epäilemään onko Zeus hyvä lainkaan. Toisaalta, eivätköhän kaikkein pahimmatkin usko tekevänsä vain sitä mikä on heille ja maailmalle hyväksi. Siinä suhteessa Zeuksen kaltaiset hurskastelijat ovat hyvässä seurassa.

Mitä tuohon lohikäärmetapaukseen vielä tulee, niin vaikka olion kohtalo oli mitä oli, en minä sitä lopulta suuremmilti sure. Itseasiassa ainoa todella tyytymätön joukostamme oli Silverleaf, joka oli ollut noiden tapahtumien aikana omilla teillään ja joka näin ollen ei saanut ropoakaan aarteesta. Näin jälkikäteen voin kyllä sanoa, että se oli hänelle ihan oikein.

 

 

Miten tappaa jo tapettua?

 

Lohikäärmeen luolan jäätyä taaksemme matkustimme muutaman tapahtumaköyhän viikon ajan etelämmäs. Kaikkialla tuntui olevan liian rauhallista, yksikään epätoivoinen kyläpäällikkö ei tullut tarjoamaan meille pestiä örkkijoukkoja vastaan, eikä kukaan osannut kertoa, missä olisi ihmisiä terrorisoivia hirviöitä. Ei, vaikka joka puolella julistimme olevamme päteviä ongelmanratkaisijoita.

No, kaikki hyvä päättyy aikanaan, niin myös nuo rauhalliset päivät. Kesä oli jo ohi kun tulimme pienehköön kylään, jossa tarvittiin kuin tarvittiinkin palveluksiamme. Kyläläiset nimittäin saivat elantonsa vuorilla olevasta kaivoksesta ja kaivosten liepeillä oli kuulemma ollut ongelmia. Jättiläisistä puhuttiin.

Tuosta työstä ja meille tulevasta palkkiosta käyty keskustelu oli lyhyt, sillä kaipasimme taas toimintaa – jopa minäkin, sillä vaikken rakastakaan kuolemaa ja vaaroja, on niissä jotain kovin kiehtovaa. Me siis lähdimme taivaltamaan vuorille. Vain Silverleaf päätti jättää tämän retken väliin. Ilmeisesti Raivohullujen elementaalien temppelin tapahtumat olivat olleet hänelle liikaa, sillä hän näytti lannistetulta mieheltä, joka tuskin enää kohtaisi vaaroja kanssamme. Hän lahjoitti joitakin arvokkaista esineistään eräille meistä ennen lähtöään, joten oletan sen tarkoittaneen lopullista hyvästijättöä. No, olihan se mukava ele siltä kitisevältä kitupiikiltä. Kenties hänellä on pitkä ja onnellinen elämä siellä haltiametsissään ja kaipa hän on sellaisen ansainnut.

Paikalliset siis opastivat meidät matkaan ja sain sellaisen käsityksen, että olisimme hyvässä lykyssä jo seuraavan päivän iltaan mennessä kaivoksella. Meillä oli kuitenkin johtajanamme Zeus, joten oli vain luonnollista, ettei mikään oikein mennyt niin kuin suunnittelimme. Ylemmäs vuorille päästyämme puhkesi tietysti paha lumimyrsky. En minä Zeusta siitä syytä, luultavasti hän ei sentään sitä aiheuttanut, mutta sen sijaan eksymisemme lasken hänen syykseen. Taas olimme oikein mieltä ylentävässä tilanteessa, keskellä tappavaa lumimyrskyä epätietoisina minne mennä. Onneksemme löysimme pienehkön kylän ennen kuin ehdimme paleltua hengiltä.

Kylä oli nimeltään Rawenloff tai jotain sen kaltaista. Siellä saimme kuulla, että meidän olisi pitänyt kääntyä muutama kilometri aiemmin olevasta tienristeyksestä toiseen suuntaan - ikävä vain että ne meistä, jotka olivat vastuussa siitä minne päädyimme, eivät olleet lainkaan huomanneet mitään tienristeystä. Niiden, jotka lukevat tätä tekstiä, ei tule luulla, että inhoaisin erityisesti Zeusta. Päinvastoin, hänessä on monta ihailtavaa… myönteistä ja arvostettavaa piirrettä, mutta hänestä nyt ei kerta kaikkiaan ole johtamaan muuta kuin bordellia jos sitäkään. Ja mitä tuli sotilaisiimme, no kukapa heiltä odottaisikaan mitään järkeviä ehdotuksia kuulevansa.

Kyllä Zeus sentään yritti. Heti aamulla lumisateen tauottua palasimme tietä pitkin takaisinpäin, kohti kaivosta. Mutta se oli kuitenkin turhaa koska paluutiemme oli lumivyöryn tukkima. Ehkä siitä olisi voinut yrittää yli, mutta se olisi ollut hyvin vaarallista, eikä Zeus suinkaan ollut innokas yrittämään moista. Palasimme siis kylään. Päivänvalossa kylä näytti lähes yhtä masentavalta paikalta kuin yöllä, sillä siellä oli vain runsaat kymmenkunta taloa ja jokunen vaja. Kylän rakennukset olivat kyllä siistejä ja aika mukavannäköisiä, mutta kuten sanoin, ei niitä ollut monta. Kylän keskipiste oli majatalo, johon mekin olimme majoittuneet.

Majatalonpitäjä oli tyypillinen ammattikuntansa edustaja. Hän vakuutti vuolassanaisesti, ettei solan lävitse pääsisi ennen kevättä. Voidaan tietysti ajatella, että häntä kiinnosti mahdollisuus nylkeä meitä kevääseen saakka. Joka tapauksessa Zeus uskoi hänen puhettaan. Me siis jäimme kylään, vaikka uskon vakaasti, että vaikkapa sille kaivokselle pääseminen olisi onnistunut jos niin olisimme päättäneet. Sen sijaan esille tullut mahdollisuus jatkaa syvemmälle vuoristoon tuntui mielestäni pelkältä typeryydeltä.

Voitte kuvitella kuinka hyvin kaltaisemme, reissaamiseen tottunut seikkailijaryhmä, sopeutui tuohon pikkukylään ja sen rauhaan. Emme sopeutuneet alkuunkaan. Taisimme malttaa kokonaisen päivän verran ennen kuin tulimme siihen tulokseen että kylä oli liian tylsä. Tähän tietysti vaikutti se, että kylän lähellä kohosi vanha omituinen linnoitus. Tietenkin huomiomme kiinnittyi siihen. Niille, jotka ihmettelevät kuinka kaltaisemme seikkailijat aina joutuvat mitä omituisimpiin ongelmiin on tämä tapaus hyvin opettavainen. Sillä tässä tapauksessa tärkein luonteenpiirteemme, nimittäin uteliaisuus tuli tavanomaistakin selkeäm-min esiin. Me olimme siis kaikessa rauhassa pikkukylässä ja tietysti meidän piti tunkea nenämme juuri sinne missä oli jotain vähänkin erikoista. Tavalliset ihmiset olisivat tyytyneet katselemaan linnaa kaukaa mutta emme me. Mitä luulette, kuinka hyvin kaltaisemme tyypit kykenevät välttämään ongelmia? Oletetaan, että olisit kuten me. Jos kuljet ympäri maata ja menet jokaiseen rauniokasaan, tunkeudut hautoihin ja kirottuihin temppeleihin et kauaakaan pysy erossa ongelmista. Voin sanoa ettet kauaakaan. Uteliaisuus ja seikkailunhalu on siis sen taustalla, että toisille tapahtuu ja toisille ei.

Mutta palataanpa kylään ja sen luona olevaan linnoitukseen. Kyseinen linnoitus oli selvästi vuosisatoja vanha, mutta hyvässä kunnossa. Kun sanoin, että linnoitus oli outo, tarkoitin, että se näytti olevan selvästi suunniteltu estämään jotakin tulemasta sieltä pois eikä suinkaan suojaamaan sisälläolijoita ulkoista uhkaa vastaan. Te sanoisitte varmaankin, että se oli vankila. Mutta ei ollut, sillä linnoituksessa, joka sivumennen sanottuna oli autio, ei ollut mitään vankityrmiin viittaavaa. Tietenkin linnoitukseen sisältyvä arvoitus vain lisäsi uteli-aisuuttamme.

Kun olimme tutkimassa linnaa tarkemmin, tapasimme tylsän kylämme kyläpäällikön. Hän kertoi meille, että joku tai jotkut maksoivat kyläläisille linnan kunnossapidosta, ja että tuo tehtävä oli ollut yksi kylän pääasiallisista tulonlähteistä jo satoja vuosia, tai ainakin kauemmin kuin mitä kukaan jaksaa muistaa. Juuri muuta hän ei sitten osannutkaan kertoa. Hänen mukanaan oli häntä hieman nuorempi mies, joka lähti mukaamme kun kyläpäällikkö itse palasi takaisin kylään. Ilmeisesti linnoituksen arvoitus oli jo pitkään askarruttanut myös kyläläisiä.

Tutkittuamme aikamme linnoituksen maanpäällisiä osia ja kellareita löysimme kellarin seinästä salaoven. Salaoven avaaminen tapahtui kääntämällä hopeisesta ison T-kirjaimen muotoisesta symbolista, mikä tuntui omituiselta, sillä jokainen varas kiinnittää taatusti huomiota seinään kiinnitettyyn arvometallia olevaan esineeseen, varsinkin kun tuo seinä oli saastaisessa kellarissa. Salaoven takaa paljastui matala tunneli, ja koska kukaan meistä ei oikein tahtonut mennä tutkimaan sitä syvemmältä, kävi mukaamme lähtenyt kyläläinen puolestamme toimeen. Köysi vyötärölle sidottuna hän ryömi tunneliin ja hetken kuluttua hän huusi löytäneensä uuden hopeasymbolin. Tässä vaiheessa pahaa aavisteleva Zeus kielsi häntä koskemasta siihen. Mutta poloinen ei kuunnellut. Hän väänsi symbolin veitsellään irti, luultavasti ahneuttaan. Loppu olikin kuin entisen oppi-isäni moralisoivista opetuksista. Ahneus ja typeryys saivat palkkansa. Tuon onnettoman miehen taival päättyi pian hänen kohtalokkaan virheensä jälkeen. Hän eteni vielä muutaman metrin ja sitten tunnelissa kajahti epätoivoinen parahdus. Miestä pidellyt köysi kiristyi kuin jokin olisi yrittänyt kiskoa miestä mukaansa, ja kun lopulta saimme hänet vedetyksi luoksemme, oli hän päätä vailla. Jokaiselle meistä oli selvää, että mikä ikinä olikaan tunnelin toisessa päässä, oli se sangen vaarallinen vastustaja.

Tavallisesti olisimme rynnänneet päätäpahkaa haastamaan sen ökön, joka oli noin julmasti tappanut viattoman (mutta typerän) seuralaisemme, mutta koska kukaan meistä ei oikein ollut halukas ryömimään tunneliin ja kokeilemaan, olisiko tuo tappaja edelleen tunnelin toisessa päässä, päätimme palata kylään hankkimaan lisätietoja linnoituksesta. Taktisesti tuo oli luultavasti viisainta mitä saatoimme tehdä, mutta todellinen syy päätökseemme oli kyllä pelkuruus. Poistuessamme luonnollisesti suljimme sekä salakäytävän että kellarin oven.

Kylässä ei kukaan tuntunut aluksi tietävän mitään, mutta aikamme kyseltyämme ja talosta taloon taivallettuamme löysimme joitain vanhoja asiakirjoja. Ne kertoivat varsin verisestä maagihallitsijasta, joka oli luultavasti tehnyt jonkinmoisen sopimuksen jonkin tuntemattoman demonin tai jumalan kanssa. Asiakirjasta saatoimme myös päätellä, että kyseinen henkilö oli elänyt selvästi yli normaalin eliniän ja että hänet oli lopulta kukistettu voimalla. Asia-kirjoista ei suoraan selvinnyt linnoituksen yhteys tuohon maagihallitsijaan, mutta sen verran ymmärsimme, että se ja tuo hallitsija liittyivät toisiinsa. Luultavasti tuo linnoitus oli rakennettu joko maagihallitsijan aikana tai pian sen jälkeen kun tämä oli kukistunut.

Hieman myöhemmin illalla saimme huomata, ettei onni ollut kokonaan hylännyt meitä. Kävi nimittäin ilmi, että majatalossamme oli seudun historiaa tutkinut oppinut. Tuo mies oli ilmeisesti tuhlannut koko elämänsä lukemalla seudun historiasta kertovia vanhoja tekstejä, joten hän tuntui tietävän mistä puhui. Hän kertoi suuresta sodasta ja heitti ilmaan epäilyksen, siitä että maagi olisi ollut vampyyri ja siitä, ettei tätä oltu ilmeisesti kyetty täysin tuhoamaan. Keskustelu oli oikeastaan melkoisen miellyttävä kunnes hän tuli kysyneeksi, miksi olimme kiinnostuneet aiheesta. Kerrottuamme mitä aiemmin päivällä oli tapahtunut, tuli tuolle ilmi-selvälle pelkurille kiire ja hän hätisti meidät tiehemme. Kun amulla tiedustelimme majatalon pitäjältä tuota historioitsijaa, oli hän jo poistunut koko kylästä. Se tuntui enemmän kuin hivenen huolestuttavalta.

Olimme kuitenkin aloittaneet tutkimuksemme linnoituksessa ja kenties jopa avanneet sen syvyyksissä piileskelleelle olennolle tien vapauteen, joten hieman epäröiden mutta velvolli-suuden tunteen kannustamina lähdimme uudelleen linnoitukselle. Pelkomme osoittautui aiheelliseksi, sillä jo linnoituksen portilla aistimme linnoitusta hallitsevan tunnelman muuttuneen. Minä tunsin lisäksi myös Raivohullujen elementaalien temppelistä päästyäni ostaman pahuutta havaitsevalla sormuksen avulla pahuuden läsnäolon ja Zeus vahvisti havaintoni kypäränsä avulla.

Osa meistä kannatti tuolloin sitä vaihtoehtoa, että seuraisimme historioitsijan esikuvaa ja jatkaisimme matkaamme jonnekin muualle ja jättäisimme tuon surkean kylän tuhon omaksi, mutta varsinkin Zeus oli vakaasti sitä mieltä, että jos paha oli kerran päässyt irti, olisi mei-dän velvollisuutemme korjata asia. Me siis menimme linnoitukseen ja asetimme itsemme taas kerran vaaralle ja kuolemalle alttiiksi. Koska paha oli selvästi jostain linnoituksen alta kotoisin, menimme mekin suoraan kellariin, jossa näimme heti, että paha oli päässyt jo sin-ne. Onneksi olimme kuitenkin kiinnittäneet yhden niistä hopeasymboleista kellarin oveen ja se oli estänyt pahaa etenemästä ja hyökkäämästä kyläläisten kimppuun.

Vielä tuolloin kinasimme siitä mitä tekisimme, mutta Zeuksen painostuksesta päätimme kuitenkin lopulta, että tämä oli meidän asiamme. Vaaransimme siis henkemme ja aloitimme epämiellyttävän ryömimisen siinä tunnelintapaisessa. Onneksi kuitenkin saimme ryömiä rauhassa, sillä tunnelissa taisteleminen olisi taatusti osoittautunut kannaltamme epäedulli-seksi.

Tunneli päättyi suureen luolaan, tai mahdollisesti saliin, sillä vaikka tila saattoikin olla osin luonnon muovaama, oli siinä niin paljon ihmiskäden tekemää parantelua, ettei sitä pelkäksi luolaksikaan oikein voi kutsua. Se ikävä puoli kuitenkin oli, että tunnelin pää osoittautui olevan sangen korkealla, lähes katon rajassa ja alas oli varmaankin 20 metrin pudotus.

Laskeuduimme köysien avulla salin lattialle ollen mahdollisuuksien mukaan koko ajan valmiina taisteluun. Kun mikään ei kuitenkaan vieläkään hyökännyt kimppuumme, uskaltau-duimme tutkimaan paikkaa hämmästellen samalla sen kokoa. Olimme koko ajan sangen hermostuneita ja vasta kun kimppuumme hyökkäsi muutama epäkuollut rauhoituimme hivenen, koska tuo ensimmäinen taistelu oli ollut yllättävän helppo. Tuhosimme muutaman suhteellisen vaarattoman epäkuolleen ja tuosta rohkaistuneina uskottelimme itsellemme, että hyvin meillä menee.

Tietysti on monta tapaa huolehtia siitä, että joukko on mahdollisimman voimakas ja riskit mahdollisimman pienet. Juban tapa muistutti siitä millaisiksi pohjoisen barbaarit kuvattiin. Kun aikamme paikkaa tutkittuamme löysimme vampyyrin "työhuoneen" ja näimme siellä olevan pöydän täynnä loitsukääröjä ja muuta mielenkiintoista, säntäsi tämä aivoton peltiin pakattu hyypiö tuhoamaan niitä. Arvokkaista loitsuista, joilla olisimme kenties kyenneet parantamaan taistelukykyämme ei yksikään jäänyt ehjäksi. Onneksi onnistuin pelastamaan kaikkein tärkeimmän eli vampyyrin loitsukirjan. Olisin luultavasti antanut Juban kuulla kunniansa, mutta en rohjennut, sillä hän vaikutti aika-ajoin mieheltä, jolle ainoa tapa ratkoa ongelmia oli miekalla huitominen. Enkä minä halunnut tulla ratkotuksi ongelmana, vaikka Juban käyttäytyminen ottikin päähän.

Mutta nuo huolet väistyivät pian uusien tieltä. Emme ennättäneet kunnolla edes poistua huoneesta kun lumottu pimeys laskeutui yllemme, ja vaikka saimmekin pian taas valoa, emme pitäneet siitä mitä näimme. Paikan isäntä oli tullut luoksemme. Taistelimme minkä kykenimme ja voitimme, mutta ei se meitä erityisesti lämmittänyt, sillä vastustajamme pakeni kaasumaisessa muodossa ja Zeus nojasi uupuneen näköisenä seinään. Kävi ilmi, että tuo muinainen maagikuningas oli varastanut melkoisen osan Zeuksen voimista. Olimme muutenkin sen verran heikossa kunnossa, ettei vampyyrin jahtaaminen tullut kysymykseenkään (lisäksi olimme saaneet selville, että se piileskeli jossain ylhäällä, eikä meillä ollut tuolloin enää keinoja, joilla olisimme kyenneet sitä etsimään). Jouduimme siis myöntämään tosiseikan, että olimme hävinneet ensimmäisen yhteenoton. Seuraavalla kerralla tavatessamme olisi vihollisemme aivan yhtä voimakas kuin ensimmäisellä kerralla, mutta Zeus olisi pelkkä varjo entisestään.

Poispääsy ei kuitenkaan ollut tuolloisessa kunnossamme itsestäänselvyys. Vampyyri oli nimittäin tehnyt köydestämme metrin mittaisia pätkiä. Joten tuntemamme paluutie oli näin meiltä suljettu. Vaikka löysimmekin salaoven, jota kautta pääsimme eteenpäin jouduimme vielä taistelemaan kohtalaisen hurjalta tuntunutta illuusiosoturia vastaan. Lopulta pääsimme parin salaoven kautta pois linnoituksesta.

Koska tiesimme, että vihollisellamme menisi aikansa vammoistaan toipumiseen uskoimme voivamme nukkua suhteellisen turvallisesti. Se ettemme laittaneet ketään vartioon oli kuitenkin hivenen varomatonta, sillä vampyyrillamme olisi saattanut olla hyvinkin voimallisia liittolaisia. Onneksi yö oli kuitenkin rauhallinen. Aamulla kuulimme parin kyläläisen katoamisesta, mutta emme kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota, sillä nuo onnettomat olivat ilmeisesti kadonneet jo ennen kohtaamistamme vampyyrin kanssa. Kerättyämme hieman voimia kylän suojissa ja pohdittuamme tulevan taistelun taktiikkaa palasimme linnoitukselle. Jo portilla saatoin tuntea sormukseni avulla, että paikka oli muuttunut yhä pahemmaksi. No, me olimmekin tulleet tällä kertaa tekemään siitä selvää. Mieleemme ei juolahtanut lainkaan se mahdollisuus, että häviäisimme taistelun ja että meistä tulisi vampyyrille kaarti, jonka avulla tämä aloittaisi valtakuntansa takaisinvaltauksen.

Meidän onneksemme ei siinä niin huonosti käynyt. En viitsi puuttua kaikkiin taistelumme yksityiskohtiin, mutta riittää varmaan kun mainitsen, että loppu hyvin, kaikki hyvin. Vampyyri lyötiin toistamiseen ja lopulta se vielä seivästettiin arkussaan (jonne pääsimme minun lei-juntaloitsuni avulla). Löysimme myös kohtalaisen suuren aarteen, joka hyvin korvasi sen vaivan mikä vampyyrin lyömisessä oli ollut (luultavasti vain Zeus olisi tästä toista mieltä). Aarteidenjako oli kannaltani täysin poikkeuksellinen, sillä kerrankin minä sain kaikkein arvokkaimmat osat, eli Vampyyrin loitsukirjat ja hänen arkustaan löyty-neen pallosalama-sauvan.

Uskoimme luonnollisesti, että saisimme kiitosta ja kehuja kyläläisiltä, mutta kaikkea kanssa. Vaikka olimme pelastaneet heidät vuosisatoja tilaisuuttaan odottaneelta pahalta, he pelästyivät niitä paria varavampyyriä, jotka hyökkäsivät kimppuumme sunnilleen heti linnoituksesta päästyämme. Nuo kadonneiksi sanotut kyläläiset eivät vielä olleet oikein oppineet vampyyrinä olon salaisuuksia, sillä ne oli niin paljon helpompia tappaa linnoituksen vampyyri.

Hyvä on, olihan noiden kahden kuolema ja ylösnouseminen vampyyrinä ehkä osittain meidänkin syytämme, mutta ei meitä silti olisi tarvinnut häätää kylästä. Olimmehan me sentään korjanneet tuottamamme vahingon ja pahuus oli tuhottu lopullisesti. Toisaalta tietysti nuo henkensä heittäneet kyläläiset olivat myös hyvin kuolleita.

 

 

Sormuksen löytyminen

 

Kyläläisten vaadittua meiitä poistumaan jäi meille periaatteessa kolme vaihtoehtoa. Ensiksi olisimme voineet viitata kintaalla kyläläisten vaatimuksille ja jäädä kylään, sillä tuskinpa kylästä olisi löytynyt juuri ketään, joka olisi todella kyennyt uhkaamaan meitä. Mutta tämä vaihtoehto ei ihmisystävillemme oikein sopinut, sillä moni olisi luultavasti kuollut ennen kuin kyläläiset olisivat uskoneet, etteivät he voi meille mitään. Toinen vaihtoehto oli myös poissa laskuista, sillä paluutiemme oli edelleen tukossa. Toki olisimme voineet yrittää ylittää tukoksen, mutta arvioimme lumivyöryvaaran liian suureksi. Kolmas vaihtoehto oli mennä syvemmälle vuoristoon vievää tietä pitkin. Se että ylipäänsä selitän tätä, johtuu vain siitä, että haluan tehdä tiettäväksi, ettemme suinkaan olleet huviksemme menossa vuoristoon keskellä talvea. Meillä ei nyt vain ollut muuta mahdollisuutta kuin tuo melkoisen typerältä kuulostava vuoristoreissu.

Totuudessa pysyäkseni minun täytyy myöntää, ettei edes minulla ollut kunnollista käsitystä siitä mitä tuo matkanteko oikein tulisi olemaan. Oletimme, että saattaisimme palella ja pahimmassa tapauksessa lumimyrskyt saattaisivat viivästyttää matkantekoamme. Mutta se, kuinka vuorilla saattaa tuulla ei tuntunut ongelmalta, eikä pakkanenkaan pelottanut. Mutta tarvopa itse lähes myrskytuulessa ja kirpeässä pakkasessa pitkin vuorenrinnettä. Näet tuulen nostattamien lumituiskujen läpi ehkäpä kymmenen metrin päähän ja koko ajan tiedät, että pienikin harha-askel saattaa olla kohtalokas. Lisäksi vuorille nouseminen on jo itsessään raskasta. Olimme ehtineet taivaltaltaa vain muutaman päivän kun aloimme ounastella, että kenties vuoret, pakkanen, tuuli ja talvi yhdessä tekisivät sen mikä kaiken maailman hirviöiltä oli jäänyt tekemättä. Kenties kohtaisimme loppumme vuorten rinteillä lumikinokseen hautautuneina. Jääräpäisyytemme tuli kuitenkin koko laajuudessaan esille siinä, että jatkoimme matkaamme emmekä palaneet kylään, mikä alkoi tuolloin tuntua ainoalta pelastumisen mahdollisuudelta.

En tiedä kuinka meille oikein olisi käynyt, ellemme olisi ensin löytäneet muutamaa örkkien kanssa taistellutta kuoleman kielissä olevaa kääpiötä (joita emme valitettavasti kyenneet auttamaan) ja sen jälkeen vielä lisää näitä samaisia kääpiöitä. Vaikka tapaaminen olikin alkuun hivenen varovainen (viitisenkymmentä kokonaan panssareiden kätköissä olevaa kääpiötä tuijotti meitä varsijousiensa takaa) pääsimme lopulta kääpiövaltakunnan suojiin. Kun noihin kääpiöihin tutustui hivenen paremmin selvisi, että ne olivat mainiota porukkaa. He tarjosivat meille mannaan kyllästyneille matkamiehille suhteellisen maittavan aterian ja ennen kaikkea lämpimän suojan vuorten viimoilta. Tosin Bobbis ja Ursus näyttivät arvostavan lämpöäkin enemmän kääpiöviinaa, jota tarjoiltiin sangen avokätisesti.

Jo tuolloin oli meille käynyt selväksi, että kääpiöt olivat täällä palauttamassa muinoin menettämiään kaivoksia taas haltuunsa ja että jossain alhaalla riehui sota kääpiöiden ja örkkien välillä. Saimme myös pian aterian jälkeen tavata itsensä kääpiöiden kuninkaan - kivenkovalta tuntuvan vanhuksen, joka näytti päättäneen kuolla örkkejä ja muita kääpiösaleja nykyään asuttavia olentoja karkottaessaan. No toivon tuolle kuninkaalle suuria örkinraato-kekoja, sillä hän kohteli meitä hyvin. Tuolloin sain muuten yhden lisäosoituksen siitä, että Juba on enemmän tai vähemmän epäluotettava. Kävi nimittäin ilmi, että hän oli pimittänyt meiltä muita kuolleelta kääpiöltä löytämänsä pussillisen jalokiviä. Juban kaksinaamaisuus paljastui siten, että hän muina miehinä lahjoitti kyseiset jalokivet kuninkaalle ja selitti meidän kaikkien kuullen kuinka hän oli ne löytänyt. Selvästikin Juban päässä viirasi jokin. Mikään muu ei selitä sitä miksi hän noin avoimesti tunnusti piilotelleensa noita jalokiviä meiltä muilta. No, opinpahan tästä, ettei ole mitään järkeä kertoa kaikista löydöistään muille, sillä tuskinpa muutkaan niin tekevät. Tätä johtopäätöstä tukee se, miten laimeasti eräät meistä suhtautuivat Juban petokseen. Jotain hyvää Juban toimista kuitenkin oli, sillä se sai kääpiökuninkaan luottamaan meihin hivenen enemmän ja niinpä hän lahjoittikin meille kopion valtakuntansa kartasta ja osoitti siitä tien vuorten toiselle puolen. Tosin varoittaen meitä siitä, ettei kukaan tiennyt mitä kaikkea noihin saleihin ja käytäviin oli nykyään pesiytynyt.

Kun olimme lepäilleet pari päivää ja tunsimme olevamme taas matkustuskunnossa pyysimme, että meidät saatettaisiin tulevan reittimme lähtöpisteeseen. Näin myös tapahtui. Tuo lähtöpiste oli eräs kääpiöiden uloimmista etuvartioista, ja se oli sangen lujasti varustettu. Silti saapuessamme kaikkialla oli taisteluiden jälkiä. Maassa makasi lukuisia kääpiöitä jotka kaikki olivat haavoittuneita ja osa selvästi kuolleilta. Tämä jos mikä vakuutti, ettei tämä maanalainen maailma ollut suinkaan sen ystävällisempi kuin se mistä olimme poistuneet. Kuolema oli totisesti läsnä kaikkialla.

Vaikka kuolleiden ja haavoittuneiden määrä oli suuri, vakuutti vartiopaikan komentaja, että taistelu oli ollut voittoisa. Hän ei selvästikään luottanut kykyymme selviytyä tulevasta matkastamme, toisaalta hän ei myöskään estellyt meitä etenemästä. Uskonkin, hänen toivoneen, että veisimme edes muutamia kymmeniä örkkejä mukanamme kun lopulta kuolisimme. Kartan joutumisesta ulkopuolisille hän ei sen sijaan lainkaan pitänyt, mutta koska kuningas oli sen meille antanut, hän ei voinut ottaa sitä poiskaan.

Kun jätimme kääpiöt taaksemme alkoi heidän puheelleen voittoisesta taistelusta löytyä katetta, sillä tunnelissa jota pitkin kuljimme, oli röykkiöittäin kuolleita örkkejä. Itse laskin toista sataa ruumista ennen kuin kyllästyin touhuun. Örkit ovat kenties tapettavissa, mutta mitä ilmeisimmin vuorten uumenet suorastaan kihisevät niitä ja vaikka tappaisikin sata ensimmäistä vastaantulevaa örkkiä, niin se sadasensimmäinen saattaisi antaa kuolettavan iskun. Ymmärsin noiden ruumiskasojen äärellä paremmin kääpiökomentajan skeptisyyttä. Eivätkä örkit olleet ainoita vastustajiamme. Sillä hetkellä kun kääpiöiden valot katosivat taaksemme, tunsin kuinka koko vuoristo käpertyi ympärillemme. Yllämme oli maata enemmän kuin koko ihmisrodun hautaamiseen olisi tarvittu. En tiedä mikä piti sitä paikallaan, mutta tuolloin olisin voinut vannoa ettei mikään. Lisäksi kääpiöiden puheet syvyyksien tuntemattomista vaaroista. Mieleni alkoi kehitellä mitä hirvittävimpiä uhkakuvia. Saatoin suorastaan tuntea, että jossain sivukäytävässä meitä katselivat olennot joita ihmiskunta ei ollut koskaan tavannut. Ne jotka olivat kenties noita nimettömiä hirmuja nähneet, eivät olleet päässeet hengissä kertomaan niistä. Yritin luonnollisesti vakuuttaa itselleni, että kuvittelin turhia. Vuoret eivät olleet sortumaisillaan niskaamme, eikä varjoissa piileskellyt mitään örkkejä pahempaa. Vakuutteluni ei oikein auttanut, sillä kun pelko oli saanut otteen mielestäni ei se siitä enää helpolla luopunut. Näin jälkikäteen tarkastellen ainoat hetket jolloin en pelännyt kääpiöiden luota lähdettyämme olivat ne jolloin minulla oli liian kiire siihen – siis tilanteet, joissa meitä yritettiin tappaa.

Kun sitten kohtasimme joukon peikkoja tuntui se hyvin vapauttavalta. Aloitimme taistelun niin, että heitin ensimmäisen kerran eläessäni loitsun, joka loi suuren tulipallon. Vaikka se selvästi vahingoittikin noita peikkoja, ei yksikään niistä valitettavasti kuollut siihen. Mutta sitä varten meillä olikin lähettää taisteluun hullunurhoolliset "peltipurkkimme". Tuo taistelutilanne oli heille selvästi erityisen mieluinen. Uskon, että hekin olivat kärsineet niistä lukemattomista kivitonneista yllämme ja samankaltaisista, vaikkakin melko varmasti paljon yksinkertaisemmista uhkakuvista kuin ne jotka minua piinasivat. Juba, Bobbis ja Farin suorastaan kilpailivat siitä kuka pääsisi ensimmäisenä lyömään vastaansa osuneen peikon pään muusiksi (Bobbis voitti tällä kertaa).

Kuten moisen innokkuuden edessä odottaa saattoikin, nujertuivat peikot helposti. Mutta taas osoittautui todeksi vanha viisaus, niitä jotka ovat valinneet miekanheiluttelun elämäntavakseen tulee vahtia, etteivät he tapata itseään ja muita harkitsemattomilla teoillaan. Tällä kertaa se älynväläys, joka melkein maksoi henkemme, oli se että kolmikkomme uskoi pääsevänsä helpolla tavanomaisesta peikonpaisto-operaatiosta. He siis vain tyrkkäsivät nuo peikonpalat huoneen keskustassa olevaan kuiluun. Sitä heidän ei kuitenkaan oli pitänyt tehdä. Jostain alhaalta alkoi kuulua meteliä, joka oli kuin rummutusta, ja vain hetkeä myöhemmin lensivät nuo peikonpalat takaisin huoneeseen jossa olimme. Tällä kertaa ne vain olivat vieläkin pienempinä palasina, lisäksi meidän tipauttamamme palaset olivat olleet verisiä ja kasvavia kun taas nämä vain savusivat ja haisivat palaneelta lihalta. Mikä ikinä olikaan saanut peikonraadot niskaansa oli varmistanut, ettei niistä olisi enää peikoiksi. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä mikä alhaalla oli, mutta sen käyttämät voimat tuntuivat hyvin huolestuttavilta.

Enempiä aikailematta lähdimme kiireesti jatkamaan matkaamme. Se, että sormukseni varoitti lähestyvästä pahasta oli vain lisäinnoite siihen, että kuljimme niin nopeasti kuin pystyimme. Tietenkin turhaan, sillä sitä mikä meitä jahtasi eivät rajoittaneet inhimilliset heikkoudet, paitsi ehkä ylpeys ja turhamaisuus. Se kiersi jollain tavoin edellemme, ja kun pääsimme erääseen kohtalaisen kokoiseen kääpiösaliin oli se siellä odottamassa meitä. Ensimmäinen merkki sen läsnäolosta oli se, että selkämme taa nousi tulimuuri ja sen jälkeen se ilmaantui eteemme kuin kissa joka uskoo saaneensa rotan ansaansa. Se oli suuri demoni joka ei selvästikään pitänyt meitä kovin varteenotettavana vastuksena. Sen ensimmäinen virhe oli ylimielisyys joka näkyi muun muassa siinä, että se oli sulkenut paluutiemme. Sen olisi pitänyt jakaa joukkomme. Nyt me kaikki olimme sen kanssa samalla puolella muuria.

Koska pako oli tehty mahdottomaksi, emme voineet muutakaan kuin hyökätä. Vaikka se olikin luultavasti odottanut sitä, yllätti hyökkäyksemme rajuus sen varmasti. Siitä huolimatta, että yksi seurueemme uusista jäsenistä kuoli lennettyään tajuttomana liekkimuuriin, onnistuivat Juba, Bobbis ja Farin hyökkäyksellään vahingoittamaan vastustajaamme niin paljon, että se kutsui apua. Sen kutsuma vähäisempi demoni osallistui taisteluun toki innolla, mutta se ei ollut mestarinsa veroinen. Vaikka loitsuni olivat yksinkertaisesti kieltäytyneet toimimasta sen ison demonin suhteen ne purivat tuohon pienempään kuin mihin tahansa elollisen lihaan. Tässä vaiheessa alkuperäinen vastustajamme teki toisen virheensä. Se olisi pitänyt paeta samalla kun sen toveri sitoi osan taistelijoistamme puoleensa, mutta syystä tai toisesta se ei tehnyt niin. Se oli sille tuhoisaa, sillä lopulta saimme lyötyä molemmat vastustajamme maahan. Vaikkeivät ne varsinaisesti tuhoutuneetkaan, kestää varmasti ikuisuuksia ennen kun ne seuraavan kerran uskaltautuvat maailmaamme.

Mitään erityisen arvokasta ei demoneilla luonnollisestikaan ollut mukanaan, mitä nyt yksi rautasormus, jonka löysin. Se oli maaginen, itse asiassa hyvin maaginen. Otin sen talteen ja jo ensikokeiluilla onnistuin selvittämään, että se antoi kantajalleen kyvyn muuttua näkymättömäksi (sormuksen muut ominaisuudet selvisivät paremmin

vasta myöhemmin).

Taistelun jälkeen jatkoimme matkaa entistä pienemmällä ryhmällä, sillä yksi meistä jäi kuolleena tuohon saliin. Tuo kuollut ei ollut mikään merkittävä mies ja mitättömyydessään hän ansaitsee sen, että hänen nimensä jää unohduksiin, samalla tavalla kuin hänen ruumiinsa jäi vuorten uumeniin. Sen sijaan meille eläville oli luvassa vielä runsaasti vastoinkäymisiä ennen kun pääsimme takaisin ihmisten ilmoille.

Kulkiessamme yhä syvemmälle törmäsimme myös isohkoon örkkijoukkoon joka luuli että lukumäärästä olisi apua. No, siitä ei ollut. Tuossa taistelussa muuten tapoin ensimmäisen kerran mitään kärpästä suurempaa - kahdeksan örkkiä koki loppunsa tulipalloni voimasta kärventyen kuin yöperhoset lyhdyn liekissä. Samassa taistelussa sai myös sormukseni ensimmäisen kerran tilaisuuden auttaa minua. Helpotin nimittäin taistelijoidemme työtä kätkeytymällä näkymättömyyden suojiin näin vapauttaen heidät velvollisuudesta suojella minua taistelun aikana. On ajoittain ärsyttävää, kuinka vaikea näiden miekanheiluttelijoiden on ymmärtää, että poistamalla vihollisen ulottuvilta helpot kohteet ei myöskään sotureillamme ole tarvetta suojella ketään muuta kuin itseään. Näin taisteleminen on paljon helpompaa. Mutta ei, nämä ääliöt kokevat, että heitä petetään kun jokainen ei asettaudu eturintamaan. Ajattelisivat joskus miksi minä ja kaltaiseni käytämme niin helposti näkymättömyyden tarjoamaa suojaa. Olisikohan sillä mitään tekemistä sen kanssa, etteivät nuo eturintaman tyypit aina oikein hoida tehtäviään?

No, örkeistä ei kuitenkaan ollut suurempaa huolta. Seuraava mainittavampi tapahtuma on se, kun saavuimme ilmeisesti kääpiökuninkaiden ja ruhtinaiden hautapaikkana olevaan saliin. Itse sali oli ei ollut erityisen suuri, vaikkakin sen kupeessa oli suunnaton valtaistuinsali, eikä edes kivityökään ollut poikkeuksellisen mainittavaa, vaikka jokainen kääpiö olisi kai sitä kehunut. Se, mikä nosti sen kaikkien muiden näkemieni kääpiösalien yläpuolelle oli, että seinään oltiin upotettu valtava määrä jalokiviä ja kultalankaa. Oli siinä salissa toinenkin mainitsemisen arvoinen seikka, nimittäin joukko epäkuolleita, jotka tosin pakenivat Ursuksen ja Zeuksen papillista mahtia. Nämä varjomaiset olennot eivät siis tuottaneet kovinkaan kummoisia ongelmia. Tuon salin jäätyä taaksemme mietin moneen otteeseen miten Zeus oli sallinut sen, että melkein yhtenä miehenä kaivoimme salin seinistä irti kultalankaa ja jalokiviä. Luulisi moisen haudanhäpäisyn edes hivenen häiritsevän. No, itse hautoihin emme kuitenkaan koskeneet, joten ehkäpä se riitti Zeukselle.

Toinen merkittävä, itse asiassa erittäin merkittävä syy siihen, että mainitsen tuon salin on, että siellä minä myös sain ensimmäisen aistimuksen uudesta pahasta. Mutta en pelkästään pahasta, sillä myös rautasormukseni kertoi tuosta pimeyden olennosta ja sen kertoma oli erittäin hämmentävää, vaikken sitä muille paljastanutkaan. Se, mitä aistin uuden sormukseni kautta olisi kai parhaiten kuvattavissa sanalla toveruus, tai kohtalotoveruus. Omalla tavallani tiesin, että mikä ikinä tuo meitä tarkkaileva olento olikaan, olisi sillä samanlainen sormus kuin minulla ja se olisi linkki välillämme. En tiedä miksi, mutta eniten pelkäsin, ettei se pitäisi minua arvollisena kantamaan tuota sormusta.

Ehkä niin olikin, sillä tuo epäkuolleeksi arvelemani olento ei yrittänyt ottaa yhteyttä minuun. Se hyökkäsi, ja vaikka se osoittautuikin varteenotettavaksi vastustajaksi löimme sen melko helposti. Tosin Juba sai pienen maagisen metallipalan sisuksiinsa ja muutama muukin joitain kolhuja ennen kun vihollisemme vetäytyi. Tuo metallipala osoittautui melko pahaksi tapaukseksi. Jollei hallussani olisi ollut sauvaa, jolla magiaa tuhotaan, olisi tuo miekan terän pala luultavasta tappanut Juban ennen kun olisimme päässeet pois vuorten uumenista. Mutta ansiostani niin ei kuitenkaan käynyt.

Tämän jälkeen vastustajamme jätti meidät pariksi päiväksi rauhaan. Saatoin toki tuntea, että se on lähellä, mutta se ei hätyytellyt meitä mitenkään. Mutta sitten kun se iski, teki se sen niin tehokkaasti, että oli lähellä ettemme kaikki kuolleet. Se aloitti hyökkäyksensä tulipallolla joka tappoi Väiskin. Uskoakseni siinä kuoli joitain ryhmämme jäseniäkin, mutta eläinseuralaiseni kuolema ja tulipallo yhdessä vahingoittivat minua niin, että olin itsekin kuolla. Pökertyneenä ja menetyksestä suunniltani kompuroin vaatteet ja hattu savuten loputtoman tuntuisia portaita ylöspäin edes tajuamatta oikein mitä tein. En tiedä miten taistelu jatkui, enkä tuolla hetkellä edes välittänyt siitä. Minun täytyi vain päästä pois tuolta.

Pysähdyin vasta kun pääsin pieneen kammioon, josta portaat veivät yhä ylemmäs. Olin sekava, epätoivoissani ja heikko. Mikäli minä mitään tiesin, niin saatoin olla ainoa hengissä selvinnyt koko ryhmästämme. Onnistuin kuitenkin lopulta ryhdistäytymään. Tartuin kristallipallooni ja koetin nähdä tovereitani. Tämä luultavasti pelasti heidän henkensä, tai ainakin joitakuita heistä, sillä tuo raakalaismainen jäniksentappaja aisti selvästi tarkkailuni. Se jätti piiloutuneiden kumppanieni etsimisen ja kiinnitti kaiken huomionsa minuun. Saatoin tuntea sormuksieni avulla, kuinka se tajuttuaan missä olin aloitti takaa-ajon. Luulin tuolloin, että olin toimillani saattanut itseni tuhoon, mutta en kuitenkaan jäänyt odottamaan kuolemaa, vaan nilkutin ylösvieviä portaita pitkin ylemmäs ja ylemmäs tuntien koko ajan takaa-ajajani lähestyvän.

Selviytymiseni oli tuolloin täpärällä, aivan liian täpärällä. Aikani kiivettyäni päädyin toiseen kammioon. Tällä kertaa sellaiseen jossa oli ikkuna. Kurkistin ulos ja totesin, että olimme korkealla vuoren rinteellä, mutta että kaukana alhaalla näkyi ilmeisesti jonkin kylän valoja. Portaat jatkuivat vielä ylemmäs, mutta tiesin, että takaa-ajajani oli jo lähellä. Pian se saisi minut kiinni. Olin vain hetken aikaa kahden vaiheilla, mutta sitten kiipesin ikkunalle, enkä hetkeäkään liian myöhään, sillä samassa viholliseni saapui kammioon.

Voitte kuvitella epätoivoni. Toisella puolellani oli ikkuna ja satojen metrien pudotus alas louhikkoon ja toisella puolella kimppuumme hyökännyt heppu (jos jo ammoin kuolleesta, mutta yhä aktiivisesti magiaa käyttävästä tyypistä moista nimitystä voidaan käyttää). Kumman te olisitte valinneet? No minulle valinta oli helppo, olinhan minä sentään maagi. Hetkeäkään epäröimättä hyppäsin ulos ikkunasta ja viholliseni vihaisen huudon vielä kaikuessa korvissani loitsin itseni painottomaksi. Hidastin pudotukseni pelkäksi hallituksi laskeutumiseksi, sillä pimeässä olisin saattanut iskeytyä tappavaan kielekkeeseen koska tahansa.

Minulta meni tuo yö ja seuraava päivä ennen kuin pääsin näkemäni kylän lähettyville. Varmasti olisin taittanut matkaa ripeämmin jos olisin ollut kunnossa, mutta olin pahoin palanut ja Väiskin kuolema oli repinyt jotain sisuksissani. Lisäksi en voinut olla kääntämättä aika-ajoin katsettani kohti vuorta takaa-ajajaa odottaen. Kuitenkin, kun vihdoin pääsin kylän reunamille, tulin vilkaisseeksi vuoria kohden ja satuin näkemään pienen heikon valonpilkahduksen. Se herätti minussa toivon, että lisäkseni edes yksi seurueestamme olisi selviytynyt sen hirviön kourista, sillä takaa-ajajani ei uskoakseni käyttäisi muuta valoa kuin mitä tulipallo antaisi. En miettinyt ketä tai keitä kaipasin, mutta jollain tavoin tuntui tärkeältä uskoa, etten ollut ainoa henkiinjäänyt.

Olin lopen uupunut kun päästessäni majataloon ja vaikkei ulkonäköni taatusti ollut omiaan herättämään luottamusta vuokrasi isäntä minulle huoneen mitään kysymättä. Söin ja istuin uupuneena aikani majatalon salissa takkatulta tuijottaen. Vaikka tunsin, että monikin läsnäolijoista katseli ihmeissään osin palanutta ja hyvin kärsineen näköistä miestä, minua ei kiinnostanut tyydyttää heidän uteliaisuuttaan. Imin vain itseeni rauhallisen tulen lämpöä, joka ei kuitenkaan ollut niin polttavaa, että se olisi pahentanut muutenkin kärsineissä kasvoissani tuntuvaa sykkivää kipua. Imin myös muutakin, sillä kaikkein suurimpana minussa oli riemu siitä että olin selviytynyt, eikä tuolla hetkellä mikään olisi voinut tuntua yhtä turvalliselta kuin tuo leppoisa ympäristö. Siinä istuessani nukahdin. En tiedä kuinka kauan nukuin, luultavasti en kuitenkaan kauan, sillä ihmiset ympärilläni olivat samoja kuin nukahtaessani. Heräsin isännän lempeään ravistukseen. Tämä vakuutti minulle että minun olisi parasta mennä huoneeseeni nukkumaan, enkä minä vastustanut tuota ajatusta. Jos väittäisin, että nukuin hyvin esiintyisin vahvempana kuin olen, sillä heräsin pariin otteeseen painajaiseen jossa tuhoa lupaava kipinä lensi minua kohden ja vaikka kuinka yritin pois sen alta en ennättänyt. Näin kasvoja ja kuulin huutoja, jotka kertoivat siitä viimeisestä taistelusta. Sain kumminkin nukutuksi sen verran, että lopulta noustessani ylös tunsin oloni melkeinpä hyväksi.

Vaikka hieman pelkäsinkin, että se kauan sitten kuolleiden ja jo aikoja sitten tomuksi hajonneiden limanuljaskojen epämuodostunut sikiö jatkaisi takaa-ajoani, päätin jäädä kylään parantelemaan haavojani. Tiesin toki, että se jahtasi sormustani, mutta oletin, että minulla olisi muutama päivä aikaa. Ratkaisuun vaikutti tietysti sekin, etten oikein ollut vielä matkustuskunnossa. Hivenen myös toivoin sitä, että joku kohtalotovereistani päätyisi kylään, jolloin minun ei tarvitsisi jatkaa matkaa yksin. Mutta se, mitä tapahtui jo tuona iltana, ylitti kaikki odotukseni. Nimittäin kaikki vähänkään merkittävät ryhmämme jäsenet tallustelivat majatalooni vielä tuona samana iltana. Zeuksen, Kadotuksen, Ursuksen, Bobbiksen ja jopa Jubankin näkeminen tuntui tuolloin hyvältä. Vaikka eräät heistä moittivatkin minua siitä, että olin muka jättänyt heidät pulaan, en antanut sen häiritä iloani. Olin erityisen tyytyväinen siitä, että minulla oli taas käytössä tavanomainen puskurini maailman väkivaltaisuutta vastaan.

Jollen olisi varovaisena miehenä vilkaissut kristallipallooni, olisimme kenties tulleet yllätetyiksi, mutta nyt saimme varoituksen meitä uhkaavasta vaarasta. Näin nimittäin pallostani, kuinka neljän ratsastajan joukko lähestyi kylää. Ei niin, että tavanomainen nelikko pelottaisi minua, mutta yksi nelikon jäsenistä oli jo melkein tuhonnut koko ryhmämme, ja nyt se oli saanut kolme kaltaistaan vahvistukseksi.

Mietin hetken, että ostaisin tai varastaisin itselleni hevosen ja jättäisin tämän tuhoon tuomitun kylän jälkeeni. Mutta kun ensijärkytyksen jälkeen mieleeni palasi se, että nuo ratsastajat jahtasivat sormustani, enkä suinkaan ollut valmis luopumaan siitä. Olin myös varma, etten saisi tovereitani liikkeelle riittävän nopeasti, joten jos poistuisin kylästä, ei enää mitään olisi suojelemassa minua ratsastajilta. Päätin siis jäädä ja varoitin tovereitani tulevasta vaarasta.

Linnoitimme majataloa sen minkä kerkesimme ja taisi joku meistä varoittaa kyläläisiäkin, mutta olimme kyllä turhan myöhään liikkeellä. Kun nelikko saapui kylään me olimme linnoittautuneina majataloon ja suurin osa kyläläisistä omiin taloihinsa. Koska en saanut täysin selkeää kuvaa taistelusta, en edes yritä kuvailla sitä tarkasti. Toivon kuitenkin, että saisitte siitä edes jonkinmoisen käsityksen sen avulla mitä teille kerron.

Ratsastajat aloittivat hyökkäyksensä näyttävästi pistämällä kylän kirkon tuleen ja taisivatpa he tappaa siinä vaiheessa myös kaikki sen papit. Kirkon vielä palaessa he piirittivät majatalomme ja sen suuremmitta puheitta hyökkäsivät. Vaikka olimmekin tehneet parhaamme paikan puolustamiseksi, ei kestänyt kuin muutaman hetken ennen kuin ne olivat jo majatalossa. Taistelimme minkä pystyimme ja saimme haavoitettua ainakin yhtä niistä varsin pahasti. Tämän jälkeen ne ottivat haavoittuneensa mukaansa ja jostain minulle hämäräksi jääneestä syystä perääntyivät jättäen meidät palavaan majataloon. Tuo niiden perääntyminen askarruttaa minua vieläkin, sillä vaikka ainakin kaksi niistä oli vielä haavoittumattomia ja meidän puolustuksemme oli lyöty hajoille, poistuivat ne kuin pelästyneet puput kylästä. Luulen että ne koettelivat sormuksen uutta käyttäjää ja tunnustelivat sitä mahdollisuutta voisiko tästä kasvaa sormuksen arvolle sopiva kumppani niitä varten. Sillä ne olivat selvästi epäkuolleita ja uskon, että niillä oli aikaa odottaa. Ehkä ne myös yrittivät luoda tilannetta sellaiseksi että sormusta käytettäisiin saadakseen sen vaikuttamaan kantajaansa. Eli luulen, koko taistelu ja kaikki se tappaminen tapahtui vain minun koettelemisekseni.

En kuitenkaan paljastanut aatoksiani, sillä voitostamme huolimatta kävivät eräät pelkurimaisimmista ryhmämme jäsenistä ehdottelemaan typeriä. Heidän mielestään meidän nimittäin olisi pitänyt luovuttaa sormus ratsastajille. He kuvittelivat, että nämä jättäisivät meidät rauhaan jos vain heittäisimme sormuksen pois. Uskon tosiaankin, että heidän tarkoituksenaan oli saada meidät, tai siis minut käyttämään sormusta, ei luovuttamaan sitä pois. Mutta en minä olisi voinut sanoa sitä ääneen, sillä sen jälkeen en olisi saanut ollenkaan käyttää koko sormusta. Sen sijaan vetosin siihen, että se lisäisi liikaa näiden ilmiselvästi pahojen olentojen mahtia. Lopulta Zeuksen johdolla yksinkertaiset ystäväni suostuivat siihen, että minä huolehtisin sormuksesta niin kuin tähänkin asti. Tosin minun oli annettava järjetön lupaus siitä, etten käyttäisi sormusta muuten kuin hätätilanteissa.

 

 

Turvassa ensimmäistä kertaa sitten maagikoulun

 

Tilanteen rauhoituttua poistuimme kylästä vähin äänin. Koska uhka yllämme oli todellinen ja eräät (oikeastaan kaikki, vaikka jotkut kenties toisin väittäisivät) epäilivät kykyämme selviytyä ilman apua, lähdimme suunnistamaan kohti lähellä olevaa suurta luostaria. Matka sinne oli sangen rauhallinen ja tapahtumaköyhä. Tosin tuota reissua voisi ehkä kuvata parhaiten se, että meistä monet tuntuivat katselevan enemmän sinne mistä tulimme kuin sinne minne olimme menossa. Joukkoomme levinnyt pelko oli käsin kosketeltava. Vaikka minulla olikin teoria, jonka mukaan saattaisin olla turvassa jos ne tulisivat taas. En minä siihen nyt kovin luottavaisesti suhtautunut, joten tein omalta osaltani parhaani, jotta pääsisimme mahdollisimman nopeasti eteenpäin.

Kuten jo annoin ymmärtää, pääsimme luostariin kohtaamatta ketään. Koko matkan ainoa merkittävä tapahtuma oli se kun pelastin Zeuksen varmalta kuolemalta tämän liukastuttua luostarille menevällä polulla ja tiputtua alas louhikkoon. Olisin voinut hivenen viivyttää putoamisen pysäyttänyttä loitsuani ja Zeus olisi ollut lihamureketta. Zeuksen kuoleman jälkeen olisin varmasti saanut käyttää vapaammin sormustani, mutta minä en ole sellainen. Vaikka itse selvästi hävisinkin siinä, että pelastin Zeuksen, oli se kuitenkin teko jonka tekisin yhä uudelleen jos tilanne sitä vaatisi, sillä vain tällaisten epäitsekkäiden tekojen avulla voi ryhmämme selviytyä tulevista vaaroista. En tiedä kuinka monesti olen pelastanut Zeuksen, mutta taatusti niin monta kertaa, että toivoisin hänen hivenen enemmän arvostavan harkintakykyäni, vaikkei luonteeni kaikki piirteet häntä miellyttäisikään.

Luostarin vaikuttavuus, sen jykevät muurit ja sinne menevän tien vaikeakulkuisuus saivat minut lopultakin tuntemaan oloni suhteellisen turvatuksi, ja vaikka eräät ryhmämme jäsenistä valittivat sitä, että heidän täytyi luostarin sääntöjen takia luopua rakkaista aseistaan, en minä nähnyt mitään syytä valittaa. Oleskelimme luostarin suojissa noin kuukauden. Tuo aika kului melko mukavissa oloissa, sillä vaikka luostari olikin syrjäinen, ei sen väen vieraanvaraisuutta voi moittia. Lisäksi sen kirjasto oli magiaa koskevan kirjojen puutumista lukuun ottamatta suorastaan erinomainen. Ne päivät jotka "peltipurkkimme" viettivät leikkien miekoillaan luostarin edessä minä kulutin kirjastossa ja papit harjoituksissaan. Tuolloin minä myös hioin haltiakielen taitojani Kadotuksen johdolla ja nyt voinkin jo väittää keskustelevani sillä kielellä melko sujuvasti. Tosin sanavarastoni vaatii vieläkin kohen-tamista. Kaiken kaikkiaan tuo aika oli hyvää ja rauhallista – oivaa lepoa aikaisempien kokemusten vastapainoksi.

Kun lähdimme luostarista oli sydäntalvi. Emme toki suunnitelleet matkustavamme kauas, vain lähimpään kaupunkiin. Matkaa sinne oli jokusen päivämatkan verran, joten pappien antamat kartat ja ohjeet tulivat kyllä tarpeeseen. Tuo taivallus ei ollut mielestäni erityisen kiinnostava. Mitä nyt jouduimme pariin kahakkaan joista jälkimmäisessä sai surmansa se meidän avuksemme majatalossa tullut nuori soturi jonka nimeä en muista sekä arviolta 70 örkkiä ja muutama susi. Kuitenkin ne, joita eniten pelkäsimme, pysyivät poissa reitiltämme. En tiedä, olivatko ne missään vaiheessa meidän lähettyvillämme, sillä koska olin luvannut välttää sormuksen käyttämistä en luonnollisestikaan saanut sen avulla mitään vihjettä noiden epäkuolleiden ratsastajien toimista.

Kaupunki, jonne tulimme viettämään lopputalvea, vaikutti tavanomaiselta rajaseutukaupungilta: vahvat muurit ja mitä ilmeisimmin melko tehokas armeija sitä puolustamassa. Se oli siis vankka ja suhteellisen turvallinen paikka. Koska kaupunki sijaitsi aivan mantereen suurimman vuoriston kupeessa oli vain luonnollista, että ihmisten lisäksi siellä oli runsaasti sekä kääpiöitä että gnomeja. Eräät mieluummin miekkaa kuin aivojaan käyttävistä seurueemme jäsenistä onnistuivatkin järjestämään itsensä kaupungin torilla olevaan jalkapuuhun sen takia että jotkut gnome-illusionistit huvittelivat hieman heidän kustannuksellaan, eikä seurueemme surkeaälyisillä sotureilla ollut malttia jättää asiaa siihen. En lainkaan syyttäisi paikallisia vartijoita siitä, että he pysäyttivät mieluimmin miekkaa heiluttelevan korston kuin pakoon hihittäen juoksevan rääpäleen.

Koska tarkoituksenamme oli odotella kaupungin suojissa kevään tuloa asetuimme sinne mahdollisimman mukavasti, kukin tavallaan. Itse odottelinkin kevättä lukemisen ja Zeuksen niin hyvin ymmärtämän rakkauden merkeissä. Synkkien talvi-iltojen viihdykkeeksi olin hankkinut itselleni seuraa, enkä tällä tarkoita suinkaan jotain parrakasta kääpiöhuoraa, vaan... no, jääköön sanomatta. Tärkeintä oli kuitenkin se, että iltani ja yöni sujuivat rattoisan rentouttavasti, ja kun kevät koitti olin täynnä uutta voimaa ja intoa, eikä siitä väsyneestä ja pelokkaasta Rincewindin -rahjuksesta ollut enää jäljellä hitustakaan. Olin kuin uusi mies.