Päästyäni tähän ikään ja saavutettuani elämässäni jonkinlaista menestystä ajattelin kirjoittaa jotakin siitä, mitä oli ennen tätä. En ehkä muista kaikkea kovin tarkasti, ja voi olla, että jotkut asiat ovat mielessäni eri järjestyksessä kuin ne tapahtuivat, koska elämässäni on tapahtunut niin paljon, että tapahtumat sekoittuvat toisiinsa ja ainoastaan tärkeimmät ovat jääneet mieleeni. Monet asiat ovat myös sittemmin menettäneet merkityksensä minulle, sen jälkeen, mitä tapahtui eräällä Etelämeren saarella. Mutta se tapahtui paljon myöhemmin, joten ei mennä asioiden edelle, vaan aloitetaan alusta.

Synnyin viitisenkymmentä vuotta sitten eräässä pienessä ja rauhallisessa hobittien kylässä kaukana täältä, ja vartuin siellä. Olin ainoa lapsi. Äitini oli töissä kylän majatalossa, ja oli parhain kokki ja oluenpanija, jota maa on päällään kantanut. Isässäni oli haaveksijan vikaa. Nuoruudessaan hän oli kuulemma joskus tehnyt matkan kotikylämme ulkopuoliseen maailmaan, eikä hän sen jälkeen ollut "aivan ennallaan", millä aikuiset tietysti tarkoittivat, ettei hänellä ollut ihan kaikki kotona. Usein hän istui koko päivän majatalossa, juoden äitini panemaa olutta ja kertoillen tarinoita kenelle vain, jota halutti kuunnella. Aikuiset eivät sellaista tyhjäntoimittajaa katsoneet oikein suopeasti, eivätkä he välittäneet isän tarinoista, mutta meitä lapsia istui aina hänen ympärillään koko lauma kuuntelemassa jännittyneenä kertomuksia lohikäärmeistä, kulta-aarteista ja kaikenmoisista hirviöistä sekä oudoista kansoista, joita maailmassa asui. Muut aikuiset sanoivat, että isäni keksi juttunsa, eikä puoliakaan niistä olennoista, joista hän puhui, ollut edes olemassa. He olivat tietenkin väärässä, mutta kai he saivat turvallisuuden tunnetta kuvitellessaan pienen kylänsä olevan maailman napa.

Koska äitini oli majatalossa töissä ja isänikin enimmäkseen oleskeli siellä, vietin lapsuudestani varmaankin isomman osan tuossa majatalossa kuin omassa melko köyhässä kolossamme. Majatalon pitäjällä oli kaksi poikaa, joista nuorempi oli minun ikäiseni. Hänellä oli ilkikurinen luonne. Hänen kanssaan teimmekin lapsina kaikenmoista kolttosta, joista voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta jätän sen nyt väliin.

Niin me sitten vartuimme, opetellen uimaan myllylammessa, kiipeillen puissa, varastaen omenoita ja ratsastaen luvatta naapurin maanviljelijän poneilla. Kun nyt muistelen lapsuuttani, se tuntuu hyvin huolettomalta ajalta, ja aina oli kesä ja aurinkoista. Niin ei kuitenkaan voinut jatkua loputtomiin. Kun olin parikymmenvuotias, sain luvan alkaa auttaa äitiäni majatalon töissä. Opin laittamaan ruokaa ja panemaan olutta melkein yhtä hyvin kuin äitinikin. Niihin aikoihin alkoivat myös kylän nuoret miehet kiinnostua minusta, olinhan sentään kylän kauneimpia tyttöjä, vaikka itse sanonkin. Muilla ei kuitenkaan ollut mitään mahdollisuuksia, sillä nuori sydämeni sykki vain yhdelle: lapsuudenystävälleni, majatalon pitäjän nuoremmalle pojalle.

Jo lapsena hän oli ollut kaikkein innokkain kuulemaan isäni tarinoita, varsinkin niitä lohikäärmeistä ja kulta-aarteista kertovia juttuja. Istuessamme tähtikirkkaina iltoina ulkona hän kertoili minulle loputtomasti suunnitelmistaan lähteä täysi-ikäiseksi tultuaan kotikylästämme, ja hankkia itselleen aarteen. Myöhemmin, romantiikan astuttua kuvaan, hän kuvaili, kuinka hän sitten palaisi hakemaan minut luokseen ja muuttaisimme ikuisiksi ajoiksi pois tylsästä kotikylästämme. Minä, nuori tytönhupakko, olin tietysti aivan lumoutunut kuvitellessani tätä kaikkea. Lupauduin hänen kanssaan naimisiin. Pojan vanhemmat eivät sitä kovin hyvällä katsoneet, koska isäni oli sellainen tyhjäntoimittaja ja he muistivat millainen villikko minä olin pikkutyttönä, mutta toisaalta he laskivat saavansa minusta majataloon ilmaisen työntekijän, jahka äitini olisi liian vanha työntekoon. Niinpä sitten, meidän molempien tultua täysi-ikäisiksi, vietettiin häitä.

Muutamaan kuukauteen häiden jälkeen ei tuore aviomieheni puhunut mitään suunnitelmistaan aarteen hankkimiseksi, mutta sitten arki alkoi kyllästyttää häntä ja hän palasi unelmiensa pariin suuremmalla innolla kuin koskaan. Minä yllytin häntä, koska tulevaisuus appivanhempien orjana majatalossa ei olisi voinut vähempää houkuttaa. Niinpä hän, oltuamme puolen vuotta naimisissa, eräänä päivänä sitten pakkasi tavaransa ja lähti. Suutelin häntä hyvästiksi pienen kolomme ovella ja katsoin, kuinka hän katosi polun mutkan taa. Sen koommin en ole häntä nähnyt.

Appivanhempani olivat lievimmin ilmaistuna tyrmistyneitä kuullessaan poikansa tempauksesta. He tietenkin syyttivät minua, ja kirosivat päivää, jona menimme naimisiin. Minä kuitenkin luotin vielä vakaasti rakastettuuni ja uskoin, että hän palaisi hakemaan minut luokseen parempiin ja rikkaampiin oloihin. Appivanhempani uhkasivat ajaa minut omistamastaan kolosta, mutta olivat liian ahneita. Äitini oli jo vanha ja väsynyt, eikä jaksanut enää yksinään majatalon töitä. Minä olin ilmaista työvoimaa, ja melkein yhtä taitava kuin äitinikin.

Niin kului vuosi, ja toinen, ja kolmaskin, eikä puolisoani kuulunut takaisin. Hänen vanhempansa surivat ja uskoivat hänen kuolleen, mutta minä halusin vielä uskoa hänen paluuseensa. Elämäni majatalossa appivanhempieni komennossa alkoi kuitenkin käydä yhä kurjemmaksi. En ollut piikaa parempi. Ajattelin, että en kestänyt sitä enää, ja halusin lähteä pois, mutta nyt omat vanhempani alkoivat olla täysin riippuvaisia avustani, enkä saattanut hylätä heitä.

Vuodet kuluivat, ja minäkin menetin lopulta toivoni siitä, että puolisoni enää palaisi kotiin. Epäilemättä jokin hirviö oli syönyt hänet jo kauan sitten. Sitten, eräänä syksynä, kun oli kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun mieheni lähti aamulla kotoamme enää palaamatta, putosi isäni humalassa myllyvirtaan ja hukkui. Äitini sairastui surusta ja kuoli vain vuotta myöhemmin. Mikään ei enää sitonut minua kylään, jossa minua halveksittiin ja pilkattiin. Päätin lähteä maailmalle, ja yrittää saada selville, miten puolisoni oli käynyt. Vähänpä ymmärsin, kuinka valtavan laaja maailma on! Päätökseni oli tehty, eikä minulla ollut mitään menetettävää. Kähvelsin appivanhempieni majatalon viikon tuoton ja naapurin ponin, ja aamulla olin kaukana ja vapaa.

Huomasin nopeasti, että itselleni ottamani tehtävä ei ollut helppo. En ollut koskaan ennen ollut poissa kotikylästäni, olin liian luottavainen ja sinisilmäinen. Ensimmäisessä ihmisten kylässä, johon tulin, yritin kysellä miehestäni, mutta kyläläiset suhtautuivat minuun epäluuloisesti. Ponini varastettiin, ja kun vaadin omaani takaisin, minua itseäni syytettiin varkaaksi ja jouduin pakenemaan.

Täytyy sanoa, että minulla oli käsittämätön tuuri, kun mikään hirviö ei popsinut minua poskeensa noina alkuaikoina, kun kuljin yksikseni. Kaiketi näytin liian laihalta ja surkealta edes ateriaksi. Rahani loppuivat heti alkumatkasta, ja sen jälkeen joudun elättämään itseni näpistelemällä. Aluksi vein vain ruokaa henkeni pitimiksi, mutta nyt olin ihmisten ilmoilla, ja pian huomasin, etten tullut toimeen ilman rahaa. Sammuneilta juopottelijoilta oli varsin turvallista varastaa, kunhan piti huolen, että kukaan ei huomannut. Ja harvoinpa ihmiset huomasivat vähänläntää hobittia.

Eräässä kylässä kohtasin ensimmäistä kertaa seikkailijoita. Kylän väki kohteli heitä hiukan pelonsekaisen karsaasti, ja he pysyivät omana ryhmänään. Heitä oli viisi, neljä miestä ja nainen. He eivät olleet kovin vaikuttava näky. Kaksi miehistä kantoi kulunutta ja paikkailtua haarniskaa, mutta epäilemättä heidän isot miekkansa saivat kyläläiset suhtautumaan ainakin päällisin puolin kunnioittavasti. Kolmaskin miehistä oli haarniskoitu, mutta hänellä ei ollut miekkaa, vaan raskas nuija vyöllään. Neljäs miehistä oli maagi, vaikka silloin en sitä tiennyt; hän oli huomaamattoman oloinen, vaitelias ja näennäisesti aseistautumaton. Naisella, joka ilmiselvästi oli toisen miekkamiehen rakastettu, oli nahkainen nuttu, lyhyt, leveä miekka ja tikari vyöllään. Hän oli ensimmäinen nainen, jonka olen nähnyt keittiöveistä hirveämmän aseen kanssa, ja hänen itsevarmuutensa teki minuun vaikutuksen.

Kuuntelin aluksi heidän juttujaan sivusta, ja oivalsin, että nämä ihmiset matkustelivat paljon. Niinpä lyöttäydyin heidän seuraansa sillä varjolla, että etsiskelin aviomiestäni, ja kyselin heiltä hänestä. He eivät olleet kuulleet miehestäni, mutta välillemme kehkeytyi muuten hauska keskustelu, ja kuulin paljon heidän elämästään, joka kuulosti koko lailla jännittävämmältä ja hauskemmalta kuin omani. Tietenkin he antoivat itsestään paljon menestyneemmän kuvan kuin mitä he oikeasti olivat, mutta silloin en sitä ymmärtänyt. Kuultuaan, että olin yksinäni kuljeskellut muutaman kuukauden, he olivat ihmeissään siitä, että olin selviytynyt. Koska kehuin olevani hyvä ruuanlaittaja ja muutenkin näppärä, he tarjoutuivat ottamaan minut mukaansa, ja nainen, Irilin nimeltään, lupasi opettaa minut puolustamaan itseäni. Se herätti hilpeyttä miekkamiehissä, olinhan vain pikkuinen hobitti, mutta teki minusta ja uudesta ystävästäni sitäkin päättäväisempiä.

Niinpä opin taistelemaan. En oppinut reilua taistelua, koska oli todennäköistä, että vastustajani olisivat aina minua isompia ja vahvempia. Opin kaikki ilkeät temput. Harjoittelin leveällä, lyhellä miekalla, joka kuitenkin minulle kävi kahden käden aseesta, ja opettelin heittämään pieniä, teräviä tikkoja. Jälkimmäisessä olinkin nopeasti etevämpi kuin opettajani, sillä minulla on aina ollut tarkka sihti, ja jo lapsena, kun meillä oli tapana heitellä kiviä, yrittäen osua milloin mihinkin, olin ollut parhaiden joukossa. Uudet ystäväni vaelsivat villeille seuduille, ja siellä sain tilaisuuden ensi kertaa osoittaa taitojani, kun kimppuumme kävi muutamia örkkejä. Puukotin yhtä niistä selkään estäen siten sitä hyökkäämästä maagimme kimppuun. Tämän tapauksen jälkeen miekkamiehetkään eivät enää irvailleet siitä, että minäkin, pieni hobitti, kannoin miekkaa, ja minut otettiin lopullisesti porukan jäseneksi.

Kuljin tämän ensimmäisen seikkailijaporukkani kanssa toista vuotta, kunnes yhteinen vaelluksemme sai traagisen lopun. Olimme saaneet tehtävän jäljittää erääseen kylään hyökänneitä örkkejä. Löysimme örkkien leirin, mutta siellä oli myös ogre, mihin emme olleet valmistautuneet. Se surmasi taistelussa toisen miekanheiluttajista, tämän, joka oli Irilinin rakastettu. Silloin Irilin surusta sekaisin hyökkäsi ogren kimppuun, ja haavoittui kuolettavasti sen hirveistä kynsistä. Lopulta saimme ogrenkin hengiltä, mutta olimme kaikki haavoittuneita ja uuvuksissa, ja voitto oli katkera, koska olimme menettäneet kaksi ystäväämme. Minä kuitenkin ymmärsin, että Irilin olisi voinut jäädä henkiin, jos hän ei olisi niin typerästi rynnännyt ogrea päin, ja tajusin, että sellainen rakkaus ketään kohtaan voi olla vaarallista, koska se sumentaa järjen. Kun kaivoimme hautaa ystävillemme, vannoin hiljaa mielessäni, että en koskaan itse heittäisi elämääni hukkaan sillä tavoin.

Olimme voittaneet örkit, ja saimme niiltä haltuumme pienen aarteen, mutta hinta oli ollut kova. Irilin ja hänen miekkamiehensä olivat olleet seuruettamme koossapitävä voima. Seuraavassa pienessä kaupungissa jaoimme aarteen ja minä sain useimmat Irilinin henkilökohtaiset tavarat. Sitten hajaannuimme omille teillemme. Vaikka olen matkustellut laajalti, en ole tavannut ketään heistä myöhemmin, enkä tiedä, mitkä heidän kohtalonsa olivat.

Kuluneen vuoden aikana saamieni taitojen ja örkkien aarteen turvin olin paremmin varustettu kuin ennen. Suuntasin kulkuni länteen päin, lyöttäytyen seurueisiin turvan vuoksi milloin mahdollista, ja elättäen itseni välillä seurueiden kokkina, välillä varastamalla pysähdyspaikoissa rahaa tai joskus halpoja koruja, jotka saatoin myydä seuraavassa kaupungissa. Ihmisten lisäksi kohtasin haltioita, kääpiöitä ja toisinaan myös muita hobitteja. Heiltä kyselin miehestäni, mutta kukaan ei ollut koskaan tavannut häntä. Suuren maailman vaarat nähtyäni en ollut pettynyt, sillä en enää uskonut aviomieheni koskaan päässeen kovin kauas kotikylästämme. Tällä tavoin tulin lopulta Greyhawkin alueelle, ja sieltä matkasin ensimmäistä kertaa rannikkoa pitkin etelään. Vaelteleva elämä oli jo mennyt veriini, ja nautin uusien seutujen ja kansojen näkemisestä. Niinpä tartuin innokkaasti tilaisuuteen, kun Yeomanryyn saavuttuani sain kuulla karavaanin olevan lähdössä aavikon halki.

Pestauduin karavaaniin yhdeksi muonavankkurien ajajista, ja sain ohjastettavakseni kaksi pahansisuista muulia. Aavikolle päästyämme olin jo lopen kyllästynyt niin muuleihin kuin karavaaniinkin, ja hirvittävän kuumuuden kärventäessä aloin muutaman matkapäivän jälkeen tuumia karavaanin jättämistä ja palaamista takaisin. Silloin kuin tilauksesta tuli hiekkamyrsky, jonka myöhemmin kuulin erään vimmastuneen efreetin aiheuttaneen. Tuulen alkaessa pöllyttää hiekkaa jättäydyin hieman jälkeen teeskennellen, että vankkurieni pyörässä oli jotakin vikaa, eikä kukaan jäänyt odottamaan, sillä kaikki halusivat päästä suojaisampaan paikkaan. Sitten käänsin vankkurit ja karautin takaisin omia jälkiämme pitkin. En ehkä olisi tehnyt tätä, jos olisin tiennyt enemmän hiekkamyrskyistä. Kohta joka paikka oli täynnä hirmuisessa tuulessa lentävää hiekkaa, joka tunki silmiin ja suuhun ja pieksi ihoa. Irrotin muulit valjaista ja suojauduin niiden kanssa vankkureiden taakse. Kuin ihmeen kaupalla en hautautunut hiekkaan. Tuulen lakattua sain jopa kaivettua vankkurit irti hiekkakinoksesta. Minulla oli vettä ja ruokaa, ja vain yksi ongelma: hiekkamyrsky oli peittänyt jälkemme ja muuttanut maiseman, enkä enää ollut varma tulosuunnasta.

Seuraavana päivänä sain huomata kulkeneeni harhaan, sillä näin edessäni merkillisen, valtavan kokoisen kartionmuotoisen rakennelman, jota en varmastikaan ollut ohittanut aikaisemmin. Se näytti aluksi hylätyltä, mutta lähestyessäni näin sen edustalla väkeä. Ohjastin reippaasti muulini sinne päin, sillä olin auttamatta eksyksissä, mutta nämä kulkijat kenties osaisivat auttaa minut pois autiomaasta. Näin kohtasin ensi kertaa Farin Balin, Rincewindin, Zeuksen, Kadotuksen ja eräitä muita heidän silloisen porukkansa jäseniä. He olivat juuri tulleet ulos pyramidista (se kartionmuotoinen rakennelma), jossa he ilmeisesti olivat kokeneet melko kovia, eivätkä he laisinkaan pahastuneet, kun saavuin ruualla ja juomalla lastattuine vankkureineni.

Juttelimme, ja tajusin nopeasti, että tämä seurue oli huomattavasti paremmin menestynyt kuin aikaisemmat seikkailijatoverini. Seurueessa oli useita taistelijoita, maageja ja pappeja, jotka olivat enimmäkseen ihmisiä, sekä pari hiukan epämääräisen oloista haltiaa. Heidän varusteensa olivat hyviä, osa niistä oli epäilemättä maagisia, ja he vaikuttivat vaurailta. Kerroin joutuneeni eroon karavaanistani hiekkamyrskyssä, ja kysyin minne he olivat matkalla. Harmikseni he eivät olleet menossa pois autiomaasta, vaan aikeissa jatkaa yhä pidemmälle tuohon pätsiin, mutta aavistelin, että tämän joukon mukana ennen kokemattomat rikkaudet saattaisivat vartoa myös hobittia, jos tämä osaa pitää huolen itsestään. Niinpä tarjouduin lähtemään heidän mukaansa, antaen ymmärtää, että olin tottunut liikkumaan aavikolla. Hilpeinä vankkureistani löytyneestä oluesta ja omasta äskettäisestä menestyksestään he muitta mutkitta huolivat minut seuraansa.

Tämän porukan kanssa jouduin nopeasti päätähuimaaviin seikkailuihin, joista voisin kertoa pitkät tarinat. Kerron kuitenkin sen, mikä on mieleeni myöhemmin jäänyt merkittävämpänä kuin nuo seikkailut. Ystävystyin seurueessa piankin erään ihmisen, Farin Balin, kanssa. Tämä oli melkein parimetrinen rumanpuoleinen taistelijanainen, jolla oli vaikuttava, liekehtivä taikamiekka. Kaikki seurueessa eivät kuitenkaan olleet ilahtuneet mukaantulostani, ja sen jälkeen, kun olin parissa tilanteessa todistanut etevämmyyteni, lavasti muuan heistä, haltia nimeltä Artemis, minut syylliseksi erään arvokkaan smaragdin varkauteen papilta nimeltä Ursus. (Ursuksesta tuli sittemmin luopio hänen vallanhimonsa tähden, ja hän yritti surmauttaa meidät kaikki, mutta se tapahtui vasta paljon myöhemmin.) Vaikka lopulta sainkin muut vakuutetuksi syyttömyydestäni, oli vähällä, etteivät he katkaisseet kättäni ennen sitä, enkä koskaan antanut tätä anteeksi Artemikselle. Kun Artemis myöhemmin eräässä seikkailussa kuoli, otin hänen tavaroistaan tuon jalokiven, annoin hioa sen uudelleen ja istuttaa sen sormukseen. Sillä tavoin on suojaava taikasormukseni saanut kauniin ja kallisarvoisen kivensä.

Tämän seurueen kanssa kiertelin pari vuotta hyvällä menestyksellä, ja taitoni ja omaisuuteni karttuivat. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita, mutta minä selviydyin hyvällä tuurillani monesta tiukastakin paikasta hengissä. Rincewind, joka oli käytännössä porukan johtaja, hankki talon Dyversista, ja minä ostin Farinin kanssa sieltä pienen kapakan, joka nopeasti saavuttikin menestystä vanhojen seikkailijoiden ja sotilaiden keskuudessa. Ne olivat hyviä vuosia.

Pinnan alla seikkailijaporukassamme kytivät kuitenkin pahemmat ristiriidat kuin silloin ymmärsin tai aavistin. Kolme henkilöä pyrki kukin johtavaan asemaan, nimittäin maagi Rincewind ja papit Zeus ja Ursus. Sitten Ursus petti muun joukkion. Mahtinsa kasvettua hän varasti Rincewindiltä hyvin maagisen sormuksen, ja häipyi se mukanaan. Rincewind oli raivoissaan, sillä sormus antoi kantajalleen monia mahtavia kykyjä. Hiljaisuudessa hän yritti jäljittää Ursusta ja sormusta.

Jonkin aikaa elämämme kuitenkin jatkui muuten ennallaan, vaikka Ursuksen petos painoikin monen mieltä. Sitten Rincewind löysi vanhan aarrekartan, joka esitti kaukana Etelämerellä olevaa saarta. Hän sai muun porukan innostumaan ajatuksesta, ja niin hankimme käyttöömme laivan, jolla purjehdimme etelään. Sille matkalle lähtemistä olen katunut sen jälkeen katkerasti monta kertaa.

Muistot noista tapahtumista ovat liian mieltävaivaavia, enkä halua viipyä niissä pitkään, joten kerron hyvin lyhyesti sen, mitä tapahtui. Menimme saarelle, jossa oli laumoittain hirveitä, jättiläiskokoisia liskoja. Siellä ollessamme saimme tietää, että myös luopio Ursus oli tuolla saarella. Ursuksen kätyreinä toimivat alkuasukkaat ja kammottavat liskot kävivät kimppuumme joka käänteessä. Menetimme monia tuoreempia porukan jäseniä jo matkatessamme saaren sisäosiin. Siellä oli pyramidimainen temppeli, johon Ursus käskyläisineen oli linnoittautunut. Tuossa temppelissä useimmat meistä kohtasivat loppunsa, ja siellä kuoli myös ystäväni Farin Bal. Rincewind ja Kadotus pääsivät pakoon, mutta Zeus, minä ja Försti jäimme Ursuksen vangeiksi. En tahdo muistella sitä, mutta siihen nähden, mitä Ursus teki Zeukselle, oli Farin päässyt helpolla kohdatessaan kuolemansa taistelussa.

Uskon, että Ursus aikoi kiduttaa meitä ja lopulta tappaa meidät kaikki. Meidän henkemme tai ainakin järkemme pelasti se, että Ursus surmattiin. Paljon myöhemmin sain tietää, että Rincewind oli lähettänyt salamurhaajan hänen peräänsä. Alkuasukkaat menettivät johtajansa, ja samaan aikaan tapahtui saarella maanjäristys ja tulivuorenpurkaus, jossa osa saarta lensi ilmaan, tuhoten alkuasukkaiden kylät ja hirveät jättiläisliskot. Kuin ihmeen kaupalla me kolme säilyimme hengissä pyramidin sisällä.

Paljon myöhemmin uskaltauduimme ulos. Ursus oli vienyt Zeukselta näön ja kielen, ja erinäisiä muita ruumiinosia, eikä Zeuksesta ollut meille muuta kuin haittaa. Kuitenkin se, että me kolme tunnuimme olevan ainoat elävät tuossa kammottavassa kuoleman saaressa, sai minut ja Förstin sanattomasti sopimaan, että emme hylkäisi avutonta Zeusta. Hoidimme häntä, ja vähitellen hänen vammansa paranivat. Myöhemmin tämä hyvä teko koitui hyödyksemme.

En tiedä tarkkaan, kauanko vietimme saarella. Menin pian sekaisin ajasta, ja joka tapauksessa se tuntui ikuisuudelta. En edes halua muistaa tuota aikaa, enkä puhua siitä. Sen sijaan kerron pelastumisestamme.

Emme halunneet jäädä saarelle pidemmäksi aikaa kuin meidän oli pakko, sillä tulivuorenpurkauksen ja maanjäristyksen pelästyttämät hirviöt ja alkuasukkaat saattaisivat palata takaisin. Varustauduimme matkaan. Försti rakensi lautan, varasimme ruokaa ja vettä, ja purjehdimme pois saarelta kohti mannerta. Pysähdyimme pienille saarille lepäämään, etsimään vettä ja korjaamaan lauttaamme. Eräällä tällaisella saarella olin rannalla keräämässä kookospähkinöitä, kun näin alkuasukkaiden kanootteja. Tunnistin heidät samoiksi ystävällisiksi alkuasukkaiksi, jotka olivat kerran olleet meille vieraanvaraisia etelän viidakossa, koska Zeus oli kotoisin heidän paristaan. Niinpä kiiruhdin takaisin Förstin ja Zeuksen luokse ja kerroin mitä oli tekeillä. Johdatimme Zeuksen rantaan ja huusimme Förstin kanssa minkä ääntä lähti kiinnittääksemme kanoottiväen huomion. He tulivat, tunnistivat Zeuksen yhdeksi omistaan, olivat hurjistuneita siitä mitä hänelle oli tehty ja kiitollisia minulle ja Förstille, koska olimme huolehtineet hänestä. Sitten he veivät meidät pois saarelta.

Elimme pitkän aikaa näiden alkuasukkaiden keskuudessa, ja opin heidän kielensä. Kun toivuin kokemuksistani saarella, alkoi mieleni kuitenkin käydä levottomaksi. Lisäksi Zeus halusi päästä jumalansa temppeliin, jossa hänet voitaisiin ehkä vielä ajan myötä parantaa. Försti ehkä olisi viihtynytkin alkuasukasvaimonsa kanssa, mutta suostui lähtemään mukaamme. Niinpä kerroin toiveistamme alkuasukkaille, jotka saattoivat meidät ulos viidakosta ja järjestivät kuljetuksemme Flotsam-saarelle. Niin päädyimme sinne, hylkytavaraksi muiden onnettomien joukkoon. Pystyimme Förstin kanssa hankkimaan elatuksemme, mutta täältä päin maailmaa ei löytynyt sellaista kapteenia, jonka käsiin olisimme uskoneet henkemme. He olivat kaikki tyynni merirosvoja ja orjakauppiaita, ja pahempiakin. En ole ikinä eläessäni ollut niin ilahtunut Rincewindin näkemisestä kuin sinä päivänä, kun hän ilmestyi eteeni Flotsamin kurjalla kadulla.

Rincewind oli saanut selville meidän olinpaikkamme, ja päättänyt lähteä hakemaan meitä. Palasimme pohjoiseen, jossa Zeus saatettiin Myrrhiksen temppeliin. Försti sai komentoonsa laivan, jolla aikoinaan purjehdimme etelään. Minäkin pääsin vähitellen jaloilleni - minulla oli säästöni ja kapakkani, ja Rincewind ehdotti kumppanuutta uuden porukan kanssa, jonka hän oli pestannut Kadotuksen sisaren Kauniin välityksellä lähtiessään hakemaan meitä etelästä. Monet tästä sekalaisesta sakista olivat kyllä aluksi melkoisia tumpeloita. He osoittautuivat kuitenkin kehityskelpoisiksi, ja uuden porukan kanssa olemme päässeet pidemmälle kuin entisellä joukkiollamme koskaan uneksimmekaan. Olemme vallanneet linnan ja perusteneet veljeskunnan, jonka uskon hyödyttävän vielä meitä kaikkia. Olen vaurastunut, omistan kiinteistöjä, minulla on kaksi kapakkaa ja majatalo, palvelusväkeä ja eräs johtavista asemista veljeskunnassamme. Joskus kuitenkin kaipaan entisten aikojen huoletonta toveruutta.

Minusta tuntuu, että Rincewindkin on muuttunut. Ehkä Etelämeren kokemukset jättivät meihin kaikkiin henkiinjääneisiin jälkensä. Se entinen Rincewind tuskin olisi tuonut vihamiestään Zeusta takaisin pohjoiseen, hoidettavaksi Myrrhiksen temppelissä. Olen paljosta velkaa Rincewindille, joten niille puheille, että saattaisin yrittää syrjäyttää hänet, voi laittaa pisteen nyt. Rincewind haki minut ja Zeuksen etelästä, ja hänen avullaan minun oli mahdollista palauttaa entinen vaurauteni - monin verroin. Olen lojaali Rincewindille, siis puheet pois!

Kun vaurastuin jälleen, ja pystytin omaa imperiumiani - kapakoita ja majataloja - eräs asia alkoi kalvaa alituiseen mieltäni. Se oli vanhalle ystävälleni Farin Balille antamani lupaus, että hänen sattuessaan kuolemaan järjestäisin niin, että hänet herätettäisiin henkiin. Kapakkamme kellarin tallelokeroon Dyversissa jätettiin ennen tuhoisaa Etelämeren matkaa monen silloiseen porukkaamme kuuluneen katkaistu sormi, josta papit voisivat voimillaan uudelleen luoda heidän ruumiinsa, ja kutsua hengen takaisin, mikäli he sattuisivat kuolemaan matkalla. Näiden menneisyyden jäänteiden olemassaolo alkoi häiritä mielenrauhaani. Lopulta menin Dyversiin, vakaana aikomuksenani haudata siunattuun maahan nuo entisten seikkailijakumppaneideni kuivettuneet sormet, jotka kurkottivat haudan takaa, esittäen vaatimuksia minulle, joka olin ollut näitä vainajia onnekkaampi.

Mutta menneiden aikojen ystävyyden muisto oli liian vaativa. Rincewindkin oli noutanut minut ja Zeuksen etelästä. Saatoinko tehdä vähemmän Farinille, joka oli ollut ystäväni noina niin kaukaisilta tuntuvina aikoina? Minä hautasin sormet - paitsi yhtä. Se mukanani matkustin yksin kaukaiseen vuoristoluostariin, jonka papeille maksoin huikean summan - mutta nykyiseen rikkauteeni verrattuna vähäisen - ja näin heidän tuovan takaisin Farinin. En jäänyt odottamaan, että hän heräisi. Saattoihan olla, että hän ei olisi enää halunnut palata, oltuaan yli kolme vuotta kuolleena. Ehkä hän ei haluaisi enää tavata mitään, mikä muistuttaisi hänen entisestä elämästään. Sen kaltaiset kokemukset voivat muuttaa ihmisiä, olen omin silmin nähnyt. Mutta mikäli Farin haluaa tavata minut, hän tietää, kuinka saa minuun yhteyden. Olen pitänyt lupaukseni, ja saanut mielenrauhani takaisin.

Entä sainko selville, mitä puolisolleni tapahtui? Myönnän, että usein unohdin koko asian, niin täysin uusi elämäni tempaisi minut mukaansa. Kerran, vuosia sitten, kuitenkin kohtasimme erään hobitin - en edes muista enää missä - jonka säälistä otimme mukaamme. Hän oli ollut hirveässä orjuudessa. Hänen terveytensä oli murtunut, eikä hän muistanut mitään menneisyydestään, ei edes omaa aiempaa nimeään. Hän oli vanhentunut ennen aikojaan, hänen hiuksensa olivat lähteneet ja silmänsä sameat - mutta hän muistutti etäisesti aviomiestäni. Olin kauhuissani. Entä jos hän olisikin mieheni, säästynyt katalan kohtalon kautta hengissä kammottavista kidutuksista, ja muistaisi jonakin päivänä minut? Joutuisinko ottamaan tämän surkean olennon huoltaakseni? En edelleenkään tiedä, oliko hän ehkä joskus ollut puolisoni. Rincewind tappoi hänet kerran raivonpuuskassaan. Ja myönnän, että olin pelkästään helpottunut.