Minä, Filemon of Marashville, olen luonnostani melko vaatimaton mies, mutta koska toimin Vihreän lohikäärmeen veljeskunnan seikkailujen kronikoitsijana, lienee aiheellista, että kerron hiukkasen myös omista vaiheistani.
 

Aatelisarvon suvullemme lunasti kaksisataa vuotta sitten esi-isäni Raimond. Hänen ainoat isänperintönsä olivat ratsu, vanha haarniska ja miekka, kun hän lähti maailmalle etsimään onneaan. Tuohon aikaan Urnstin herttuakunta oli sodassa (minkälie valtakunnan) kanssa, ja Raimond pestautui Urnstin herttuan joukkoihin. Eräässä taistelussa joukkoja johtaneen korkea-arvoisen urnstilaisylimyksen ratsu tapettiin hänen altaan. Viholliset lähestyivät ja ylimys olisi kenties joutunut vangiksi tahi surmatuksi, ellei hänen lähettyvillään olisi ollut Raimond, joka hänen ahdinkonsa nähdessään rohkeasti luovutti oman ratsunsa ruhtinaan käyttöön. Niin ruhtinas pelastui. Neuvokkuutensa turvin myös Raimondin onnistui välttyä joutumasta vihollisen käsiin, ja taistelun jälkeen hän palasi Urnstin herttuan leiriin. Kiitollisuutensa osoitukseksi ruhtinas antoi Raimondille vapaaherran arvon sekä läänitykseksi Marashvillen kylän Neem-joen sivuhaaran Abbotin varrelta, läheltä Sumusoita. Sodasta saamiensa rikkauksien turvin sir Raimond rakennutti kartanon kylän lähistölle. Hän otti kylän nimen sukunimekseen ja antoi sijoittaa vaakunaansa miekan, joka symboloi taistelua, sekä nelilehtisen apilan, joka kuvastaa hänen hyvää onneaan. Sen jälkeen hän vei vihille naapuriparonin tyttären, ja niin sai alkunsa Marashvillein suku.

Synnyin 29 vuotta sitten Marashvillen kartanossa vanhempieni iltatähtenä. Tällöin oli sukumme vaipunut alennustilaan, johtuen monia sukumme miehiä sir Raimondista saakka vaivanneesta liiallisesta viehtymyksestä uhkapeliin, väkijuomiin ja huonomaineisiin naisiin. Syntymäni aikaan esi-isieni kartano oli rappeutunut ja maat pantattu isoisäni pelivelkojen maksamiseksi. Lapsuudestani muistan aina kylmät, hämärät huoneet - varaa ei ollut sen enempää riittävään määrään polttopuita kuin kynttilöitäkään. Tupajumit järsivät huonekaluja ja kuolemankellot kolkuttivat öisin seinähirsien sisällä.

Isäni oleskeli enimmäkseen Greyhawkissa. Hän kuvitteli voivansa uhkapelissä voittaa omaisuuden, joka maksaisi velkamme ja palauttaisi sukuni kunnian. Ainoastaan lempeän äitini rakastava huolenpito on jäänyt mieleeni onnellisena muistona. Hän opetti minut lukemaan ja kirjoittamaan. Olin haaveellinen lapsi, kiinnostuneempi tarinoista kuin asetaidoista. Harvat kirjamme luin jo lapsena kannesta kanteen niin monta kertaa, että lopulta osasin ne lähes ulkoa. Veljeni Gerard, joka oli minua kuusitoista vuotta vanhempi ja kunnostautunut taistelulajeissa sekä metsästyksessä, suhtautui minuun jo silloin sanoinkuvaamattomalla ylenkatseella ja pilkalla. Opettaessaan minulle miekkailua hän tarkoituksellisesti läimi minua puisella harjoitusmiekalla niin lujasti, että olin aina aivan mustelmilla, ja ratsuksi hän antoi minulle vikureimmat hevoset, nauraen sitten, kun ne heittivät minut selästään. Hänen pilkkansa ja ilkeytensä eivät kuitenkaan saaneet minua lannistumaan, vaan päätin, että jonakin päivänä vielä näyttäisin hänelle, mihin pystyin.

Ollessani yhdeksänvuotias äitini kuoli. Isäni loppumattomat rakkausjutut olivat särkeneet hänen hellän sydämensä, ja hän kuoli suruun. Silloin Greyhawkissa asuva enoni, äidin nuorempi veli, tarjoutui ottamaan minut perheeseensä kasvatettavaksi. Isäni halveksui enoani, sillä hän oli luopunut aatelisesta arvostaan ryhtymällä kauppiaaksi, mutta hän halusi päästä minusta eroon, ja niin lähdin Greyhawkiin. Enollani oli kaupungissa kohtalaisen menestyvä sekatavarakauppa. Olen hänelle paljosta velkaa, sillä hän laittoi minut kouluun omien poikiensa kanssa. Koulussa huomasin pian olevani nokkelampi ja oppivaisempi useimpia muita poikia. Kaiketi sen vuoksi minusta tuli nopeasti opettajieni suosikki. Koulutoverini sen sijaan kaiketi kateellisina paremmuudestani pilkkasivat ja kiusasivat minua. Opin kuitenkin puolustamaan itseäni heitä vastaan, ja vähitellen lunastin paikkani kovilla nyrkeillä ja nokkeluudellani.

Kun viisi vuotta koulussa oli mennyt, opettajani suosittelivat enolleni, että jatkaisin opintojani Grey Collegessa. Se oli myös oma hartain toiveeni, mutta collegessa opiskelu oli kallista. Enoni suostui sillä ehdolla, että tekisin töitä koulutusmaksujeni edestä. Niin opiskelin päivät ja tein iltaisin töitä enoni juoksupoikana. Enoni olisi toivonut minun ryhtyvän lakimieheksi tai kirjanpitäjäksi, tai hankkivan jonkin muun sellaisen kunniallisen ammatin. Itseäni ajatus sellaisesta tunkkaisen keskiluokkaisesta elämästä ei kuitenkaan houkutellut. Uskoin näet olevani tarkoitettu johonkin suurempaan kohtaloon. Greyhawkissa, tuossa magian luvatussa kaupungissa, olin nähnyt, kuinka suurella kunnioituksella mahtavia maageja kohdeltiin, ja millaisia rikkauksia he olivat keränneet. Magia alkoi kiehtoa minua. Olihan se sentään jotakin toista, kuin tomuiset lakikirjat tai pitkäveteiset numerosarakkeet! Magian avulla rohkea ja neuvokas mies voisi kohota epäonnisten lähtökohtiensa yläpuolelle.

Olin juuri valmistunut Grey Collegesta erinomaisin arvosanoin, kun kotoa tuli viesti: isäni oli kuollut, yhtä kunniattomasti kuin oli elänytkin. Yhden tarinan mukaan veitsen hänen sydämeensä oli iskenyt petetty rakastajatar, toinen tarina kertoi kyseessä olleen velkojan, joka oli kyllästynyt odottelemaan saataviaan. En ollut tavannut perhettäni vuosiin, mutta menin Marashvilleen osallistuakseni hautajaisiin. Veljeni Gerard oli ehtinyt naimisiin - vaimo oli yhtä köyhästä suvusta kuin meidänkin. Heillä oli kaksi poikaa. Kerroin Gerardille, että ryhtyisin opiskelemaan magiaa voidakseni ansaita omaisuuden, jolla maksaisimme sukumme velat, mutta he vain nauroivat halveksuvasti. Magia ei veljeni mielestä ollut mikään miehen ammatti. Hän pilkkasi minua, käyttäen karkeita sanoja, en loukkaa lukijaani toistamalla niitä tässä. Erosimme vihoissa, mutta päätin, että jonakin päivänä palaisin Marashvilleen, ja osoittaisin Gerardille saaneeni elämässäni aikaan enemmän kuin mihin hän oli koskaan kyennyt.

Pääsin yliopistoon opiskelemaan magiaa. Näihin aikoihin tapasin ensi kertaa myös haltia Thyrilin sekä Jesuksen, jotka aloittivat opintonsa yhtä aikaa kanssani. En kuitenkaan tutustunut heihin sen paremmin, koska Thyril oli jo silloin sietämättömän ylimielinen ja Jesus oli uskonnollinen tosikko, jonka ajattelin paremmin sopivan papiksi kuin maagiksi. Viihdyin hauskemmissa seurueissa. Myönnän, että toisinaan, kun opiskelu tuntui uuvuttavalta, annoin päämäärääni hämärtyä, ja vietin enemmän aikaa tovereideni kanssa Greyhawkin kapakoissa kuin luennoilla.

Olin opiskellut jo muutamia vuosia, ja edistynytkin kohtalaisesti, kun eräänä päivänä onneni kirjaimellisesti käveli minua vastaan. Kohtasin seikkailijaseurueen, jotka tarvitsivat opasta Greyhawkin hienostokaupunginosaan. Olen aina pyrkinyt pukeutumaan syntyperäni edellyttämällä tavalla (varojeni sallimissa puitteissa tietenkin), ja he kaiketi huomasivat minut aateliseksi. He kertoivat olevansa menossa selvittämään kadonneen kasvitieteilijän tapausta, ja kysyivät, tulisinko heidän oppaakseen pientä palkkiota vastaan. Myönnyin, en tosin niinkään rahan houkuttelemana kuin siksi, että olin havainnut tuossa sekalaisessa seurueessa kauneimman naisen, jonka koskaan olin nähnyt. Hänen hiuksensa olivat hohtavan vaaleat ja ihmeelliset silmänsä vihreät kuin smaragdit. Hän oli pukeutunut yksinkertaisesti nahkahaarniskaan, tunikaan ja housuihin, ja kantoi miekkaa vyöllään, mutta se pikemminkin korosti kuin kätki hänen hätkähdyttävää kauneuttaan. Hyvät lukijat, saatatte ehkä arvata, että silloin ensimmäistä kertaa loin silmäni Caritaan, josta oli myöhemmin tuleva rakastettuni ja puolisoni.

Selvitimme tuon kadonneen kasvitieteilijän tapauksen onnistuneesti, ja minäkin saatoin olla hiukan avuksi. Kaiketi miellyttävä luonteeni myöskin auttoi, ja seikkailijat tarjosivat minulle mahdollisuutta liittyä heidän joukkoonsa, kun he lähtisivät suorittamaan seuraavaa tehtävää. Näin tässä olevan sekä tilaisuuden aloittaa uusi, menestyksekkäämpi luku elämässäni, että päästä lähemmäksi kiehtovaa, kaunista Caritaa.

Voin todellakin pitää onnenpäivänäni tuota päivää, jolloin ensimmäisen kerran kohtasin Caritan. Sen jälkeen elämäni suunta muuttui dramaattisesti. Päästessäni seikkailujemme myötä paremmin tutustumaan Caritaan, ihailuni häntä kohtaan vain kasvoi. Lopulta rohkenin pyytää häntä kanssani ulos. Muistan edelleen tuon illan jokaisen hetken. Menimme hyvään ravintolaan. Carita oli lumoavan kaunis vihreässä silkkipuvussaan. Hän oli melko pidättyväinen eikä kertonut itsestään paljoa, ja tämä salaperäisyys lisäsi hänen viehätystään. Olin kuitenkin ymmärtävinäni, että myös hän oli nauttinut illasta. Rohkaistuneena saamastani vastaanotosta jatkoin piiritystäni uusin illallisin ja pienin lahjoin. Vähitellen sydämeni valittu alkoi osoittaa vastakaikua tunteilleni. Lopulta uskaltauduin tekemään Caritalle sen merkittävän kysymyksen, ja hän vastasi myöntyvästi, tehden minusta maailman onnellisimman miehen.

Tässä vaiheessa oli seurueemme valloittanut pienen Schlüsselin linnan Gnarley Forestin reunamilla. Linnaa oli kuumeisesti alettu laajentaa, mutta selvää oli, että halusin tarjota rakkaimmalleni enemmän kuin yhden huoneen seikkailijoiden täyttämässä linnassa. Carita ansaitsi päästä oman taloutensa rouvaksi. Kypsyi päätös maksaa vihdoin kotikartanoni velat ja lunastaa kartano maineen takaisin suvun haltuun. Carita kannusti minua tähän hankkeeseen, sijoittipa hän siihen omia rahojaankin.

Eräänä keväisenä päivänä sitten palasin isieni kotiin, mukanani kaunis kihlattuni, sekä asiakirjat, jotka todistivat kartanon velat maksetuiksi. Veljeni Gerard otti uutisen vastaan huonosti. Järkytys oli niin suuri, että hän sai pahan halvauksen. Hiukan myöhemmin hän sai vielä toisenkin kohtauksen, joka oli vähällä koitua hänen lopukseen. Veljeni jäi eloon, mutta ei ollut enää kykenevä hoitamaan suvun päämiehen tehtäviä. Koska hänen poikansa, jotka ovat perimyksessä seuraavina, ovat molemmat vielä liian nuoria, siirtyi vastuu toistaiseksi minulle.

Häitämme vietettiin suurin juhlallisuuksin vuoden 6096 syksyllä Marashvillein kartanossa, enkä tiedä, milloin siellä olisi edellisen kerran nähty sellaista joukkoa ylhäistä ja vaurasta väkeä. Kaunis suoritti vihkitoimituksen, ja kaikki seikkailijatoverimme olivat läsnä - niin, jopa Thyril oli kutsuttu. Lisäksi paikalla olivat kaikki naapuruston aateliset - tosin tuskin niinkään iloitsemassa kanssamme kuin ällistelemässä Marashvillein yllättävää nousua rappion tilasta.

Kartanossa oli jo ennen häitämme aloitettu mittavat kunnostustyöt lahojen hirsien ja vuotavan katon korjaamiseksi. Emme Caritan kanssa kuitenkaan jääneet asumaan Marashvilleen. Hankimme pian häiden jälkeen viehättävän talon Greyhawkista, jossa olemme viime aikoina enimmäkseen oleskelleet. Myönnän, että en ole perehtynyt maanviljelykseen ja karjankasvatus ikävystyttää minua. Myös Carita viihtyy paremmin kaupungeissa kuin maaseudun hiljaisuudessa, ja minä olen onnellisin nähdessäni hänet tyytyväisenä. Kartanosta huolehtii pätevä tilanhoitaja. Lisäksi veljeni Gerard asuu edelleen kartanossa perheineen. Lempeä haltiapappimme Kaunis paransi hänet halvauksesta, mutta ei ole veljelleni helppoa joutua tuntemaan kiitollisuutta minua ja ystäviäni kohtaan.