1.

2. 3. 4. Kaksikiel... 5. 6.

julkaisija:

eidos ry, taidehistorian opiskelijain yhdistys

eidote. 0404

päätoimittaja:

Marjaana Pöllänen

taitto:

Tomi Summanen

kuvat:

Petra Boije

eidote. 0404

 

 

Kaksikielisyyden illuusio

Svenska Nattenin (5.11) ohjelmistoon kuuluva 2 kieltä - 2 språk -seminaari haluaa nostaa esiin kaksikielisyyden aseman Helsingin yliopistossa. Seminaarin on järjestänyt Svenska Studenters Intresseförening (SSI) sekä HYY:n kaksikielisyysvaliokunta. Tilaisuudella on haluttu hankkia aiheelle näkyvyyttä ja painottaa, että kaksikielisyys ei Helsingin yliopistossa käytännössä toimi niin hyvin kuin sen pitäisi. Vieraat ovat nimekkäitä: puhujiksi on kutsuttu eduskunnan puhemies Paavo Lipponen, mediamonitoimimies Saliven Gustavsson sekä näyttelijä Pekka Strang, jota haastattelee tunnetun talk shown vetäjä Bettina S.


Lipponen vaikuttaa leppoisalta astellessaan puhujanpönttöön aloittaakseen 90 minuuttia kestävän seminaarin. Raikuvien aplodien saattamana hän aloittaa puheensa. Tuttuun tapaan retoriikka on pienimuotoista ja hidasta, ja intiimissä Mannerheim-salissa Uudella Ylioppilastalolla Lipposen yleensä niin jykevä olemus retusoituu hieman ujon, luokan edessä esitelmää sopertavan koululaispojan tasolle. Mikrofonia ei ole, ja vaikka istun kolmannella rivillä, minun on keskityttävä äärimmäisesti kuullakseni, mitä puhemies haluaa meille sanoa. Aluksi hän painottaa, ettei halua esiintyä tilaisuudessa minään suurena poliitikkona, ja siinä hän kyllä onnistuu. Sympaattisen oloinen mies puhuu sympaattisen kuuloista ruotsiaan tilaisuuteen kokoontuneille, sympaattisille nuorille opiskelijoille.


Lipponen aloittaa Herman Lindqvistin, ruotsalaisen tunnetun historioitsijan, pari viikkoa sitten pitämästä puheesta, joka koski ruotsin kielen asemaa suomessa. Lindqvist, joka itse on kotoisin Helsingistä, kirjoittaa parhaillaan historiallista kirjaa suomenruotsalaisuudesta. Lipponen viittaa koulumaailmaan ja mainitsee suuren puutteen kaksikielisyyden osalta - historianopetuksen, joka aloittaa Suomen historian 1800-luvun alusta, Suomen sodasta 1808-1809, jossa Ruotsi luovutti Suomen Venäjälle. Millä perusteella Suomen historia alkaa tästä, kysyy Lipponen. Sen pitäisi alkaa jo monta sataa vuotta aikaisemmin. Halutaanko unohtaa Suomen tärkeät historialliset siteet Ruotsiin?


Koulumaailmassa harrastetaan muutenkin outoa syrjintää. Puhutaan pakkoruotsista, joka jo terminä herättää negatiivisia tunteita. Suomenruotsalaiset nähdään pienenä vähemmistönä, joka äänekkäästi vaalii oikeuksiaan. Lipponen muistuttaa kuitenkin, että joskus oli toisinpäin - suomalaiset olivat se vähemmistö, ja maan virallinen kieli oli ruotsi.
Lipponen avartaa puheessaan horisonttia matkaamalla EU:hun ja puhumalla muiden maiden kielipolitiikasta ja vertaamalla sitä omaamme. Hän harmittelee sitä, miksi monessa maassa ollaan sitä mieltä, ettei Eurooppaan mahdu enempää kieliä - sehän on suuri rikkaus. Hän painottaa yhteistyön tärkeyttä ja huomauttaa, että suomenruotsalaiset ja suomalaiset voisivat sen sijaan, että näkevät vain erot toistensa välillä, kääntää katseensa siihen yhteiseen kulttuuriin, joka meille on vuosisatojen aikana kehittynyt.


Seuraava puhuja Saliven Gustafsson saa Lipposen jäljiltä hiljaiseen saliin heti toisenlaisen ilmapiirin: Bad Religion -paitaan ja nahkahousuihin sonnustautunut Gustafsson aloittaa räväkästi muutamalla vitsikkäällä lausahduksella suomenruotsalaisuuden stereotyypeistä ja saa yleisön heti nauramaan. Hän aloittaa omasta lapsuudestaan Porvoossa 70-luvulla, kertoen silloisesta kaksikielisyydestä ja kulttuuritörmäyksistä. Hänellä on varastossa useita kaskuja, muun muassa siitä miten hän kulttuurijournalistin uransa alkuvaiheessa pääsi haastattelemaan silloin melko tuntematonta Peter Franzénia ja oletti tämän ”totta kai olevan ruotsinkielinen, sillä nimellä”. Hän aloitti haastattelun kysymällä jotain ruotsiksi, johon hämmentynyt Franzén joutui vastaamaan ”anteeksi mitä?”. Gustafssonin huumori on särmikästä ja välillä triviaaliakin, mutta sen alta työntyy kuitenkin harkittu ja eritoten viihdyttävä sarkasmi.

 

Törmäyksiä hänellä on useita muitakin varastossa. Pitäytyen Porvoossa hän puhuu kaksikielisistä lapsista ja perheistä ja siitä, miten kahdesta kielestä syntyy niin ihania yhdistelmiä. Kiva-sana esimerkiksi taivutetaan ruotsiksi tietenkin kiva-kivogare-kivogast. Ja esimerkiksi sanonta ”kaikin mokomin” olisi tietysti ”vid alla mokomer”, ”virittää” kääntyisi että ”viritera” ja niin edelleen. Tämä on tietenkin kaikille kaksikielisille kuuntelijoille tuttua. Entäs se, kun allekirjoittanut itse alle kouluikäisenä kommentoi työmaata, jonka ohi ajettiin sanoilla ”taitaa olla feeliä rööreissä, kun masinisti greevaa”. Sen tulkitsemiseen tarvitaan jo hyvää kielipäätä. Gustafsson lopettaa puheensa samoihin tunnelmiin - ”Puhutaan mitä sylki suuhun tuo - vi talar vad saliven hämtar till munnen”. En tiedä oliko viittaus Gustafssonin omaan etunimeen tarkoituksellinen, mutta mikäli oli, häneltä löytyy siis myös mukavasti itseironiaa. Kerrassaan mainio puhuja.


Viimeisenä on haastatteluosuus, jossa Bettina S. haastattelee näyttelijä Pekka Strangia. Alkajaisiksi Strang huomauttaa itse pyytäneensä haastattelua, koska ei kuulemma osaa pitää mitään yksinpuheluja yleisölle. Hän aloittaa siis nöyrästi. Strang kertoo ensin itsestään ja suhtautumisestaan kaksikielisyyteen ja pohtii Bettinan kysymysten johdatuksella kielellistä identiteettiään. Puhe kääntyy yksi- ja kaksikielisyyden käsitteisiin ja puhutaan siitä, miten yhä useampi on englanninkin ansiosta jo kaksikielisiä. Tämä tietenkin vaikuttaa kielenkäyttöön ja myös siihen, miten kieli kehittyy ja millainen sen asema on yhteiskunnassa. Strang pohtii myös arkisempia ongelmia. Hän kysyy itseltään, miksi on niin vaikeaa päättää kumpaa kieltä käyttää esimerkiksi asiakaspalvelutilanteissa, vaikka tietää olevansa oikeutettu saamaan palvelua äidinkielellään?

 

Hän nostaa esiin pelon, joka syntyy, kun ei ole varma toisen henkilön kielitaidoista - hän saattaa olla suomenruotsalainen tai hyvin ruotsia puhuva, tai sitten suomenkielinen, joka nolostuu ja ujosti yrittää sopertaa jotakin kielellä, jota ei ymmärrä. Sitä ei halua olla hankala asiakas, ja näin ollen usein valitsee suomen tällaisissa tilanteissa. Paitsi Stockmannilla, Strang tähdentää nauraen.


Puhe kääntyy suomenruotsalaiseen luonteeseen ja kulttuuriin, joka suurilta osin on yhtenäinen, mutta johon monen ruotsinkielisen on kuitenkin vaikea samaistua. Strang tarkoittaa, että tarvitsisimme enemmän tervettä itseironiaa, olisi hyvä oppia nauramaan itselleen.


Sitten puhutaan riikinruotsin ja suomenruotsin eroista teatterissa, elokuvissa ja politiikassa - ja erohan on suuri. Strang kertoo itse kääntäneensä näytelmien käsikirjoituksia riikinruotsista suomenruotsiin, Saliven Gustafsson muistuttaa elokuvien tekstitysten olevan nimenomaan suomenruotsia, ei ruotsista tuotuja. Lipponen puolestaan toteaa poliittisen ruotsin olevan hyvin erilaista naapurimaassamme. Lopuksi Strang saa vielä kysymyksen suomenkielisestä etunimestään, johon hän vastaa naureskellen ”no se nyt vain sattui niin… silloin 70-luvulla, ne nyt oli niin sekaisin silloin”.


Aika loppuu ja järjestäjät kiittelevät puhujia ja yleisöä. Vieraat saavat päivän höblän ja ankkaheijastimen lahjaksi. Puhujat saavat kiitokseksi kirjan, ”lilla snapsviseboken” nimittäin. Ja mikä olisikaan sen suomenruotsalaisempaa. Vaikka seminaari oli mukava ja puhujatkin hauskoja, jäin silti kaipaamaan sitä yliopistonäkökulmaa - tilaisuus ei kyllä käsitellyt lainkaan kaksikielisen opiskelijan ongelmia yliopistomaailmassa. Aikaa ei kuitenkaan jää keskusteluun, mikä on harmittavaa. Paikalla olisi varmasti ollut monia opiskelijoita, joilla olisi ollut kysyttävää tai ehdotuksia kaksikielisyyden aseman parantamisesta.
Poistun paikalta, kävellen viidennestä kerroksesta alas mystisesti hymyilevän Lipposen jalanjäljissä. Mietin, pitäisikö minun sanoa jotakin hänelle, mutta mitään ei tule mieleen. Ja enhän edes osaisi valita, kumpaa kieltä hänelle puhuisin.

Petra Boije

seuraavalle sivulle