Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan

Sukukansavaliokunta

 
på svenska | по русски

Tere! Päivää! Tervheks!

Itämerensuomalaisilla kielillä tarkoitetaan suomea, viroa ja niiden lähimpiä sukukieliä. Kielten perinteinen puhuma-alue kattaa Itämeren koillisosan ja Suomenlahden rannat sekä tältä alueelta itään ja pohjoiseen avautuvaa aluetta. Itämerensuomalaisia kieliä ovat suomi (karkea puhujamäärä 5 000 000), karjala (70 000), lyydi (5000), vepsä (6000), inkeroinen (300), vatja (<50), viro (1 000 000), ja liivi (<10). Myös eteläviro (võro ja setto) (50 000 puhujaa) voidaan lukea omaksi kielekseen.

Perinteisen jaottelun ulkopuolelle jäävät Ruotsissa vuonna 2000 virallisen vähemmistökielen aseman saanut Tornionlaakson meänkieli sekä Pohjois-Norjassa puhuttu kveeni, jotka vanhastaan on laskettu suomen murteiksi. Myös karjalan kielen sisällä erotetaan kolme päämurretta – viena, varsinaiskarjala ja aunus eli livvi – joille jokaiselle on haluttu luoda oma kirjakieli, sen verran kaukana toisistaan ne ovat. Suomen Pohjois-Karjalassa ja Kannaksella puhutut murteet eivät ole karjalan kieltä, vaan ne luetaan suomen itämurteisiin.

Itämerensuomalaiset kielet muodostavat murrejatkumon, jossa lähimpien sukukielten puhujat ymmärtävät toisiaan, mutta ketjun vastakkaisissa päissä puhuttavien kielten puhujat eivät. Esimerkiksi suomen kieli on karjalaksi kiel´i, vepsäksi kel´, vatjaksi tšeeli, viroksi keel ja liiviksi keel´.

Itämerensuomalaiset kielet ovat kuin pienoislaboratorio maailman kielten erilaisista kohtaloista: suomi ja viro ovat kansalliskieliä, joilla on tunnustettu asema EU:n virallisina kielinä; karjala, vepsä ja võru ovat vähemmistökieliä, joita koetetaan kuitenkin elvyttää; liivi ja vatja ovat kuolevia kieliä. Vähemmistökielten suurin uhka on valtakieli: perinteisen kyläyhteisön ulkopuolella oman äidinkielen asema on heikko, palvelut tarjotaan valtakielellä eikä oma kieli välttämättä täytä nykyajan tarpeita ilman tietoista kielenohjailua. Lähes kaikki pienempien lähisukukieltemme puhujat ovatkin vähintään kaksikielisiä, ja yleensä nuoremmilla sukupolvilla vahvempi kieli on valtakieli.

Oli vihandust äi, vaiše pakuštui leht. Sambub kuldaine päiv, tuleb – kuldaine eht. (Vepsää: Nikolai Abramov, 1999: Kurgiden aig.)