HELSINGIN YLIOPISTON
YLIOPPILASKUNNAN ARKISTO

HYYn historiaa

Kertomuksia

"Piirteitä ylioppilaselämästä
parikymmentä vuotta
sitten"

JUTELLUT HEIKKI KLEMETTI

Ylioppilaslehti no. 4, 13.2.1916

1. osa

kertomuksia  edellinen  seuraava

Nyt on tullut minun vuoroni päivitellä ajan nopeata rientoa.

Olenko siis jo vanhaa polvea, koskapa minua pyydetään kirjoittamaan muistelmia? Eihän siitä tunnu montakaan päivää olevan, kun seisoimme päällämme "talon" pianohuoneessa ja lauloimme "Sua tervehdin", tahi kun Arttu löydettiin leipomauunista ja "Jussi-pappi" löi Annankadulla seitsemän uusmaalaista hankeen -

Mutta tosiaan - onko siitä siis jo kulunut 22 vuotta, kun tulin ylioppilaaksi!

Se on aikaa kieltämättä. Uskoin siis herra toimittajan vakuutusta, että näinkin nuoren "kiiviksen" muistelmat saattaisivat jo sisältää jotakin unohdettua ja semmoisenaan ehkä jutustamisen arvoista. Ja päätin kooskennella Ylioppilaslehden palstoja varten joitakin piirteitä tuon-aikaisesta elämästä, jossa ymmärtääkseni olin täysin aktiivisesti "mukana".

Tulin ylioppilaaksi keväällä 1894.

Tähän aikaan Ylioppilastalo luonnollisesti oli ylioppilaselämän keskus niinkuin se vieläkin on, mutta kuinka toisella tavalla.

Ahkerasti siellä tosin liikuttiin, pitiväthän siellä kokouksiaan kaikki muut paitsi Uusmaalainen osakunta, lukusali oli yläkerrassa, kaikkien osakuntien kassat j.n.e, mutta oleilullemme siellä ei ollut tuota kodikasta, iltamoivaa luonnetta, mikä nykyisille osakunta- y.m. yhdistyskokouksille on ominaista. Osakuntien kokouksissa käsiteltiin vain virallisia kysymyksiä, kaksikielisissä etupäässä riideltiin, äänestettiin ja pantiin vastalauseita, mutta seurustelua ei yleensä ollut muuta kuin joskus uusia jäseniä vastaanotettaessa, jolloin saalattiin booli ja sitä sitten maisteltiin lauleskellen rekilauluja, joiden sisältö ei täyttänyt järin korkeita vaatimuksia eetillisissä suhteessa.

Naisylioppilaat olivat harvinaisia ilmiöitä vielä tähän aikaan. Hieman hymyillen ja hämmästellen heitä katseltiin, kun joku rohkeni ilmestyä osakunnan kokoukseen keskelle riitelevää, vahvasti tupakoivaa herraparvea.

Puolue-elämä niissä osakunnissa, joissa kielipuolueet jyrkimmästi törmäsivät vastakkain, kuten pohjalaisessa ja Länsisuomalaisessa, oli luonnollisesti hyvin vilkasta. Kiistely koski enimmäkseen omia sisäisiä asioitamme, kuten millä kielellä mikin puhe oli vuosijuhlassa pidettävä, inspehtorin ja kuraattorin vaaleja ja sen semmoisia. Kansanvalistuskysymykset eivät vielä tähän aikaan sanottavasti mieliä kiinnittäneet. Mutta niin tärkeä oli mielestämme kysymys siitä, pidettiinkö puhe isämaalle suomeksi vai ruotsiksi, että tätä varten agiteerattiin kokoukseen kuka vain kynnelle kykeni. Kummallakin puolueella oli omat agitaattorinsa, jotka nuoruuden innolla toimittivat tehtäväänsä.

Sattuipa kerran seuraava tapaus: Pohjalaisessa osakunnassa oli joku tärkeä vaali. Oltiin niin tasaväkisiä, että vaalin tulos saattoi riippua parista äänestä. Istutaan vastatusten taajaan sulloutuneissa ryhmissä, me nykyisen osakuntatalon puolella, sveesit juhlasalin puolella. Ainoastaan joku metri on leirien väliä, niin että siihen inspehtori ja kuraattori parahiksi pyöreine pöytineen sopivat. Agitaattorit tarkastelevat työnsä tuloksia. "Hemmetissäkö Niku V. ja Anttoni K. viipyvät?" Muun joukon pitäisi oleman koolla. Keskustelu alkaa, väittely kiihtyy ja hermot jännittyvät. Joitakuita sveesejä saapuu: kolme lisää, kaksi poissa, me häviämme. Yksi mies heti paikalla pursimiehen-puulaakiin issikalla! Muuan innokkaimmista lähtee, mutta tapaa poloiset poisjääneet, kaksi teologia, perin kurjassa tilassa. Toista ei mitenkään voida tuoda ihmisten ilmoille, mutta Niku voinee vielä miehestä käydä. Mitäs muuta kuin issikkaan ja Ylioppilastalolle. Juuri kun hätä on suurin, avautuu ovi ja paimen saapuu lampaineen. Tosin on lammas hieman murtuneen näköinen niinkuin kauvan aikaa eksyksissä harhaillut ainakin, eikä ole kiireessä huomattu, että mies oli ennättänyt jo riisua toisen saappaansakin, eikä sitä siis ole muistettu ottaa mukaan. Läsnäolevien hilpeästi hämmästyessä astua tissuttaa. Nikukin vuorollaan vaaliuurnalle, saapas toisessa jalassa, mutta toisessa vain kotikutoinen, siniraitainen sukka. Mutta mitäpä siitä, voitto saatiin kun saatiinkin.

Tunnettua on, että kuumaverisimpien kansojen parlamenteissa tosinaan taistellaan ei ainoastaan sanoilla, vaan myös kämmenillä.

Näin pitkälle ei tietääkseni ylioppilaspiirien virallisissa kokouksissa ainakaan menty, joskin niin oli joskus käymäisillään. Niinpä kerran Pohjalaisessa osakunnassa väittely yltyi niin kiivaaksi, että miehiä kahden puolen inspehtorin pöytää alkoi jo uhkaavin elein nousta ylös. Silloin inspehtori iskee kovalla pamauksella kesken kaikkia vasaransa pöytään ja lopettaa kokouksen poistuen kiireesti mitään virkkaamatta. Nolostuimme niin, että kämmenten koettelu sillä kertaa jäi.

kertomuksia  edellinen  seuraava