Päärakennuksen edessä
Helsingin yliopisto Humanistinen tiedekunta Palaute Arkisto
Humanistihässäkkä
      ISSN 1459-0468  
 
  ISSN 1458-9281  
 

5.4.2013

Matka Siperian halki yhdistää suomalaisen ja ranskalaisen kirjailijan

Rosa Liksom, Dominique Fernandez ja Anne Papart. Kuva: Léo Sonnet

Rosa Liksom, Dominique Fernandez ja Anne Papart.

Frankofonia-kuukausi tuo yhteen kaksi kirjailijaa, suomalaisen Rosa Liksomin ja ranskalaisen Dominique Fernandezin. Liksom, joka on tunnettu niin romaani- ja teatterikirjailijana kuin kuvataiteilijana, sai Finlandia-palkinnon Trans-Siperian matkaa käsittelevästä teoksesta Hytti nro 6. Fernandez puolestaan kirjoittaa romaaneja, esseitä ja kirjallisuuskritiikkiä. Hän on arvostetun, vanhoillisena pidetyn Ranskan akatemian jäsen, mutta myös aktiivinen homoseksuaalien puolestapuhuja.


Näin kaksi kulttuuria ja kieltä kohtaa Helsingin yliopiston auditoriossa. Tilaisuus tuo eroista huolimatta esiin myös paljon yhteistä, kuten tietysti uskon kirjallisuuden mahdollisuuksiin. Sekä Venäjään ja junaan, joka halkoo tuhansia kilometrejä matkalla Pekingiin.

15-vuotiaana Fernandez ahmaisi Tolstoin Sodan ja rauhan ja samanikäisenä Liksom matkusti ensimmäistä kertaa Venäjälle. Siitä se alkoi: molemmille avautui uusi maailma, joka ei ole päästänyt heitä otteestaan.

Kuten Liksom itse toteaa, he muodostavat mielenkiintoisen kombinaation: kaksi hyvin erilaista kirjailijaa, joilla on kertomus junasta kahden kansan välillä. Mutta miksi Venäjä?

Fernandez sanoo, että Ranskassa vallitsee vahva myytti Venäjästä, josta Alexandre Dumasin ja Jules Vernen kaltaiset kirjailijat ovat saaneet ihmiset haaveilemaan. Fernandez on käynyt Venäjällä vuodesta 1986 alkaen ja kirjoittanut siitä kymmenisen teosta. Muutama vuosi sitten hän nousi Trans-Siperian junaan, kun Ranskan ja Venäjän hallitus järjestivät matkan joukolle ranskalaisia kirjailijoita. Fernandezilla ei ollut suunnitelmana kirjoittaa matkasta romaania, mutta sitten hän kohtasi arot, metsät, tähdet, taigan ja kauniit kaupungit tarinoineen, runoineen ja musiikkeineen. Niistä syntyi teos Transsibérien.

Fernandezin Trans-Siperian matkalla ei ollut enää kyse siitä Neuvostoliitosta, jossa Liksomin hytti numero kuuden asukki joutui varomaan kenelle puhui ja missä liikkui. Tästä huolimatta molempien kirjailijoiden matkakokemukset sisältävät hyvin paljon samaa – liikuttavia ihmiskohtaloita, ränsistyneitä ja lumoavia maisemia sekä pitkiä pysähdyksiä tuntemattomissa kaupungeissa.

Niin Fernandez kuin Liksom kävivät Venäjällä kerran ja halusivat palata sinne yhä uudelleen. Molemmat ovat sitä mieltä, että Venäjä on kirjailijalle loistava paikka, koska se ei vain yksiselitteisesti kiehdo, se myös raivostuttaa ja turhauttaa. ”Kuten Victor Erofeev on sanonut, Venäjä on kirjailijan paratiisi ja lukijan helvetti”, Liksom sanoo ja Fernandez naurahtaa.

Keskustelu viivähtää hyvän aikaa Suomen ja Ranskan suhteissa Venäjään. Myös yleisöllä on aiheesta paljon sanottavaa. Venäjä kiinnostaa, siitä voisi saada valtavasti irti, ja kuitenkin jokin maiden suhteessa menee aina pieleen. Fernandez tiivistää ongelman: ”Venäjää ja sen kulttuuria ihaillaan, mutta itse valtiosta ei pidetä.”

Fernandezin mielestä on vaikea muuttaa ihmisten suhtautumista Venäjään, koska mediat syöttävät siitä vain negatiivisia uutisia. Kuitenkin Fernandez on vakuuttunut, että jos jokin voi viedä asioita eteenpäin, niin kirjallisuus. Vaikka hän ei usko omien teostensa saavan aikaan merkittävää ja nopeaa muutosta, jo se, että ne avaavat yksittäisten lukijoiden perspektiiviä, on tärkeää. Myös Liksom toteaa, että kirjallisuudella on suuri merkitys muiden kulttuurien ymmärtämiselle. Parhaassa tapauksessa se avartaa maailmankuvaa ja nostaa esiin uusia kysymyksiä. Liksomin teos on saanut monet lukijat nousemaan Siperian junaan. 

Mitä juna ja matka loppujen lopuksi merkitsevät ihmiselle? Fernandez muistuttaa, että kaksi kuuluisaa venäläistä teosta sitoutuu tiiviisti junaan: Tolstoin Anna Karenina ja Dostojevskin Idiootti. Suuria kertomuksia alkaa ja päättyy juniin. Kuitenkin Fernandez lisää, että nämä veturit on nykyään korvattu nopeilla junilla, jotka banalisoivat kulttuurieroja. Niillä voitetaan aikaa mutta ei elämää. Liksom on samaa mieltä. Hänelle pitkät junamatkat ovat luova välitila, jossa ajatukset virtaavat vapaasti, ja valtavasti erilaisia tunteita vapautuu. Se on irrottautumista menneistä, hetki tulevaisuuden edessä.

- Cristina Sandu -

 

 


Uusimmat:

> Äännä kuin ranskalainen

> Käännökset pelastavat ihmishenkiä

> Lukiolaiset kisasivat kielitieteen olympialaisissa

> Kadonneen sivilisaation löytäjä

> Kuolevia kieliä pelastamassa

> Roolipelin niekat ja aarnit kääntyivät englanniksi

> Kielitiede lääketieteen apuna

> Yritysvastuun historiaan mahtuu kauneusihanteita ja ympäristöhuolia

> Kuka tarvitsee käännöskirjallisuutta?

> Fonetiikka valmistautuu "big dataan"

> Pelastamisen ja ryöväyksen rajamailla

> Hieroglyfien salat aukeavat hitaasti

> Työelämätapahtuma "Latinalainen Amerikka ja Suomi – kansainvälisiä työmahdollisuuksia"

> Reviirin laajentajat

> Englanti kansainvälistyvässä yliopistomaailmassa

> Rokkari ja räppäri Runouden valtiossa

> Matka Siperian halki yhdistää suomalaisen ja ranskalaisen kirjailijan

> Taiteen tietopankkia rakentamassa

> Rakkaudesta surrealismiin ja postikortteihin

> Varieng vannoo avoimen julkaisemisen nimeen

> Afrikkalaiset käsitteet kertovat arkielämän historiasta

> Itä-Aasian tutkimuksen monet mahdollisuudet

> Venäjän kieli saamassa uuden ilmeen

> Yliopistosta työelämään: alumnit valmensivat toisiaan Coach Cafe
-illassa

> Kääntäjän tulee olla hyvä kirjailija

> Arvoituksellinen Levänluhdan kalmisto

> Baskimaan kielitaistelu ei kaipaa terroria

> Pojat loistavat englannissa tietokonepelien ansiosta

> Voiko aboriginaalitaidetta määritellä?

> Matti Klinge – tekijä ja vaikutus

> Tavaran tarkoitus on muistaa

>>> Arkisto