(Fennougristiikan johdatuskurssin materiaalia.)
Nykyinen valtavirtafennougristiikka pitää äännehistoriallisen rekonstruktion avainkielinä ennen kaikkea kielikunnan konservatiivisia ääripäitä: toisaalta saamelais- ja itämerensuomalaisia, toisaalta samojedikieliä. Näiden perusteella voidaan olettaa, että kantauralissa olisi ollut
Kielikunnan keskisistä haaroista (volgalaiset, permiläiset, ugrilaiset kielet) on etenkin jälkitavujen kuluminen hävittänyt paitsi alkuperäisiä suffikseja myös sanan rakenteeseen liittyviä ilmiöitä kuten vokaaliharmonian. (Ainakin marissa murteittain esiintyvä vokaaliharmonia on ilmeisestikin nuorempaa perua, turkkilaiskielten vaikutusta.) Osittain tähän saattavat liittyä myös näiden kielten vokaalistojen kokemat mutkikkaat kehityskulut: keskisten sgr. kielten vokaalihistoria on yleensä kiperä tutkittava.
Toisaalta sgr. kielikunnan keskisten haarojen avulla on rikastettu kuvaa sgr. konsonanttirepertoaarista. Näissä kielissä on konsonanttijärjestelmä usein laajentunut (esim. mordvan, permiläisten kielten ja unkarin soinnilliset klusiilit, affrikaatat tai sibilantit), ja niiden perusteella voidaan sgr. tai ur. kantakieleen hahmotella laajempaa liudennuskorrelaatiota (ainakin dentaalispirantilla, n:llä ja s:llä, kenties myös l:llä ja affrikaatalla, olisi ollut liudentunut pari). Kantakielen sibilantti- ja affrikaattajärjestelmä sellaisena, kuin se useimmiten rekonstruoidaan, muistuttaa permiläiskielten järjestelmää (permiläiskielten soinnilliset foneemit poislukien): tavallinen, liudentunut ja suhu-s, liudentunut affrikaatta ja takainen ("kakuminaalinen") suhuaffrikaatta.
Sanansisäiset konsonantit ovat keskisissä kielissä nekin jollakin tapaa kuluneet: elleivät esim. sanansisäiset klusiilit ole suorastaan kadonneet (sm. käte- - komi ki), ne ovat "heikentyneet" esim. soinnillistumalla (md. k'ed'). Tavalla tai toisella tämä voi liittyä astevaihtelun läsnäoloon; Helimski on (Jyväskylän FU-kongressin plenaariesitelmässään 1995) pyrkinyt esittämään astevaihtelun ikivanhana ilmiönä, jonka säilymisen konservatiivisimmissa kielissä (itämerensuomi, saame, nganasani) on mahdollistanut juuri sanansisäisten, vokaalienvälisten klusiilien säilyminen soinnittomina.
Vielä vähemmän kuin konsonantistosta voi kielikuntamme vokaalijärjestelmistä löytää mitään "tyypillisiä uralilaisia" piirteitä. Vokaalijärjestelmät vaihtelevat ersämordvan yksinkertaisesta viiden vokaalin systeemistä marin tai hantin eri murteiden hyvinkin raskaisiin täys- ja redusoituneita vokaalijoukkoja käsittäviin systeemeihin, kvantiteettioppositio puuttuu monista kielistä mutta on itämerensuomessa kehittynyt hyvin laajaksi, diftongeja on samoin itämerensuomessa runsaasti, monissa ur. kielissä taas ei välttämättä ollenkaan.
Ei olekaan ihme, että kantakielen rekonstruktioissa nykyään suurimmat erimielisyydet koskevat vokaalistoa. UEW operoi kahdella erilaisella vokaalijärjestelmällä, joiden erona on lähinnä se, että toiseen kuuluu keskivokaali (keski-e), toiseen taas vokaalien kvantiteettioppositio. Jälkimmäinen on hyvin lähellä Erkki Itkosen rakentamaa vokaalistorekonstruktiota, joka paljolti perustuu itämerensuomeen ja saameen.
Sammallahti (1988; paljolti Juha Janhusen pohjalta) taas olettaa kantakieleen vokaaliharmonian kannalta optimaalisen järjestelmän; jälkitavujen suppeampi vokaali on, maksimaalisen distinktion periaatteen pohjalta, i tai taka-i, ei ims:n perusteella rekonstruoituva e.
Kvantiteettioppositiota ei Janhusen-Sammallahden mallissa ole, koska vanhat pitkät vokaalit palautetaan lyhyen vokaalin + tavunloppuisen hypoteettisen konsonantin (x) yhtymään. "Laryngaali" x olisi samojedihaarassa muuttunut ksam. redusoituneeksi vokaaliksi, muualla assimiloitunut edelliseen vokaaliin.
Summa summarum: äännejärjestelmän tasolla on vaikea löytää sellaisia "uralilaisia" piirteitä, jotka leimaisivat kaikkia sgr. kieliä. "Konservatiivisemmissakin" kielissä astevaihtelun, joidenkin tutkijoiden mukaan jopa vokaalisoinnun tai alkupainotteisuuden, kantauralilaisuus on kyseenalainen. Kaiken lisäksi nämä piirteet ovat kytköksissä myös typologisiin rakenneominaisuuksiin eivätkä siksikään aina ole välttämättä yhteistä alkuperää.
Kantauralin muoto- ja lauserakennetta ovat tiiviisti ja oivaltavasti käsitelleet mm. Raija Bartens (1981) ja Juha Janhunen (1982). Koska morfologia ja syntaksi ovat avoimempia ja laajempia järjestelmiä kuin äänteistö, niiden rekonstruktiossa on vieläkin monitahoisempia ongelmia. Varsin paljon on kuitenkin nykyisten sgr. kielten perusteella pääteltävissä.
Ensinnäkin: siellä, missä säännölliset äännekehitykset eivät ole suffikseja kuluttaneet, alkuperäinen suffiksiaines on säilynyt varsin hyvin. Esimerkiksi suomen sija- ja persoonasuffikseista tai johtimista lähes kaikki ovat tiettävästi ikivanhaa perua. Vaikeampaa kuin ainesten vertailu on tietenkin alkuperäisen funktion selvittäminen. Joissakin tapauksissa voidaan sukukielten avulla seurata suffiksin funktion kehitystä: tunnetuin esimerkki on ehkä itämerensuomen partitiivin kehitys alkuperäisestä erosijan päätteestä (lähden kotoa) alhaisen transitiivisuuden tai indefiniittisyyden ilmaisimeksi.
Juuri sijajärjestelmien alalla voidaan sgr. kielten kesken tehdä hedelmällisiä vertailuja. Tyypillistä kielikunnallemme näyttävät olevan suhteellisen rikkaat sijajärjestelmät, jotka (kielten tai kielihaarojen erilliskehityksen aikana) ovat versoneet erityisesti paikallissijoja, nämä yleensä kolmen sarjoina: olo-, tulo- ja erosija. Samantyyppisiä sijajärjestelmiä esiintyy myös ns. altailaisissa kielissä.
Ylipäätäänkin sgr. kielille on ominaista rikas, suffiksoiva morfologia. Morfosyntaktisena piirteenä, joka liittyy myös sijajärjestelmien kehitykseen, voidaan mainita se Eeva Kangasmaa-Minnin selkeästi toteama seikka, että sgr. kielten morfosyntaksissa keskeisellä sijalla on nimenomaan nomininmorfologia: sijajärjestelmien historiallinen ydin on selkeä, verbinmorfologia paljon vaihtelevampi ja labiilimpi, ja monet verbinsuffiksit palautuvat historiallisesti nominien suffikseihin - voidaan joskus jopa sanoa, että verbi on muutettava nominiksi, jotta sitä voitaisiin taivuttaa. Myös verbin aspektin, teonlaadun tms. ilmaiseminen tapahtuu usein nomininmorfologian keinoin.
Sgr. kantakielen morfologian ja morfosyntaksin tutkimuksella on varhemmin ollut historiallisena painolastinaan spekulatiivinen, kronologinen harha: sgr. kantakieleen sijoitettiin ihmiskielen alkuvaiheiden oletettuja "primitiivisiä" ominaisuuksia. Yksi sitkeähenkinen jäänne tästä on käsitys, että sgr. (ur.) kantakielessä sanaluokat eivät olisi olleet täysin differentioituneet. Tämä ajatus on jo aikaa osoitettu vanhentuneeksi, vaikka totta onkin, että jonkinasteista nominien konjugoimista on saattanut kantakielessä esiintyä.
Sgr. kielten nykyisiä eroja on helppo eritellä, mutta niiden syvemmät syyt ovat hankalampi selvitettävä. Kielen muutoksen syyt ovat nimittäin historiallisen kielentutkimuksen ikuisuuskysymyksiä: jotkin tutkimussuunnat suosivat kielen omilla sisäisillä kehitystendensseillä operoimista ja turvautuvat vieraisiin vaikutteisiin selitysperusteina vain mikäli se tuntuu ehdottoman välttämättömältä, monista uralistiikankin tutkimuksista taas häämöttää se tausta-ajatus, että kieli omiin oloihinsa jätettynä on luonnostaan konservatiivinen ja vähänkin syvällisemmät muutokset lähes aina jonkin ulkoisen vaikutuksen seurausta, elleivät todennettujen kielikontaktien niin sitten hypoteettisen muinaisen sub- tai adstraattikielen.
Kuten kurssin alussa todettiin, monimuotoisuus on syvintä kielikuntamme maantieteellisessä keskiössä. Tämä saattaa paljolti johtua kielikunnan sisäisistä vaikutussuhteista, joita on vielä tutkittu suhteellisen vähän. Paremmin voidaan, etenkin lainasanatutkimuksen kautta, dokumentoida ja analysoida sgr. kielten suhteita muunsukuisiin kieliin. Keskisiin sgr. kieliin (mutta myös eteläisiin samojedikieliin) ovat vaikuttaneet turkkilaissukuiset kielet, jotka typologisestikin ovat samantapaisia. Indoeurooppalaisten kielten vaikutus (ennen venäjän ekspansiota ja viime vuosisatojen aikana yhä voimistunutta vaikutusta Venäjän sgr. kieliin) näyttäisi olevan voimakkainta kielikunnan luoteispäässä, erityisesti ims. kielissä; toisaalta on todettava, että itäisimpiä sgr. kieliä ei vielä ole yhtä syvällisesti tutkittu. Kielikunnan itäpään kontaktit Siperian muihin kieliin vaatisivat myös lisäselvitystä.
Tuoreempien kontaktien sekä poliittis-etnokulttuuristen valtapiirien osalta sgr. kielet voidaan jakaa toisaalta itä-länsisuunnassa vähintään kahtia (Venäjä ja muut) tai kolmia (Siperia, Euroopan-puoleinen Venäjä ja muut), toisaalta etelä-pohjoissuunnassa kahteen tai kolmeen ryhmään:
Koska pohjoisimpien alkuperäiskansojen kulttuuri ja elämäntapa on ehkä haavoittuvin ja eniten kärsinyt 1800-1900-luvun teknis-taloudellisesta kehityksestä, tämä "ekologinen" jako korreloi jossain määrin myös kielten nykyisen aseman kanssa: useimmat uhanalaisimmista sgr. kielistä kuuluvat pohjoisimpaan ryhmään.
Kielen uhanalaisuuden perusteella sgr. kielet voi myös jaotella vähintään kolmeen-neljään ryhmään:
1900-luku on tuonut sekä uusia vaaroja että uusia mahdollisuuksia:
|
|
|
|
|
Päivitetty 26.11.1998.
Johanna.Laakso@Helsinki.FI