Pikakatsaus volgalaiskieliin

(Fennougristiikan johdatuskurssin materiaalia.)

Saamesta seuraavaksi lähin?

Perinteisen kuvauksen mukaan saamelaiskielten jälkeen seuraavaksi läheisintä sukua suomelle ovat ns. volgalaiskielet eli mordva ja mari ("tsheremissi"), joista kumpikaan itse asiassa ei ole yksi kieli vaan (vähintään) kaksi. Volgalaiskielet eivät geneettisesti kuulu erityisen tiiviisti yhteen: edes perinteisessä pitkärunkoisessa binaaripuumallissa ei viime vuosikymmeninä ole enää oletettu niille yhteistä välikantakieltä ("kantavolgaa") vaan palautettu ne molemmat erikseen ns. suomalais-volgalaiseen kantakieleen, josta kantamari olisi eronnut ensin, kantamordva myöhemmin. Mitään erityisesti "yhteisvolgalaisia" äänteellisiä tai morfologisia innovaatioita ei näet juuri löydy.

Pensasmaisemmassa sukupuumallissa ei tietenkään oleteta mitään suomalais-volgalaistakaan ryhmää: itämerensuomen(, saamelaiskielten) ja volgalaiskielten yhteiset piirteet voivat olla myöhempien kontaktien tulosta. Näin etenkin, kun nämä yhteispiirteet saattavat joskus olla erikseenkin kehittyneitä (esim. sekä ims:ssa että mordvassa alkuperäinen mt > nt  - sm. antaa, md. andoms  - mikä on foneettisesti luonnollinen kehitys eikä välttämättä edellytä keskinäistä kontaktia). Terho Itkosen (1997) laskelmien mukaan ims.-md. yhteissanastoa on jokseenkin yhtä paljon kuin (pohjois)ims.-saamelaista, joten ims. ja mordvan suhteet vaikuttaisivat hyvin läheisiltä; mari jää Itkosen luonnostelemassa neljän kielen (kantasaame, kantasuomi, kantamordva, kantamari) kuviossa jonkinlaiseksi ulkojäseneksi.

Joka tapauksessa ims.-md. yhteys lienee lopullisesti katkennut viimeistään vasta venäläisasutuksen tunkeutuessa väliin 1. vuosituhannen jKr jälkipuoliskolla. Näillä välimailla oletetusti puhuttujen muinaiskielten (merja, muroma ym.) suhde mordvaan on sekin avoin kysymys.

Volgalaiskielten nykypäivästä

Mordvalaiskielten (ersän ja mokshan) puhujia on nykyään Mordvan tasavallassa sekä ympäröivillä alueilla n. 750 000, joista puoli miljoonaa ersäläisiä; marin kieliä puhuu Marin tasavallassa sekä sen lähialueilla kaikkiaan 550 000, joista suurin osa itämarin (niittymarin) puhujia.

Volgalaiskielten kirjakielet suunnilleen nykyisessä muodossaan ovat peräisin 1920-luvulta; tuolloin perustettiin myös Marin autonominen tasavalta, Mordvan autonominen tasavalta seuraavalla vuosikymmenellä. Kirjakielet perustuvat kyrilliseen kirjaimistoon (marin kielessä muutamin lisämerkein). Venäjän vaikutus on luonnollisestikin voimakas, ja sitä on edistänyt laajan kaksikielisyyden ohella vähemmistökansojen suoranainen poliittinen sorto, joka etenkin 1930-luvun lopulla näkyi suoranaisena virallisena kielellisten venäläisyyksien suosintana.

Volgalaiskielten puhujat asuvat hajallaan, venäjän ja turkkilaiskielten (tataari, tshuvassi, bashkiiri) puhujien lomassa (monet myös oman tasavaltansa ulkopuolella, missä heillä ei yleensä ole ollut äidinkielensä viljelylle juuri mitään virallista tukea). Jokseenkin kaikki vähänkin nuoremmat puhujat ovat (vähintään) kaksikielisiä, ja venäjää tarvitaan varsinkin kaupunkilaisten arkielämässä jatkuvasti. 1990-luvun taitteessa on syntynyt kansallista liikehdintää, uusia pyrkimyksiä oman kielen elvyttämiseen. Marin tasavallassa marin kielellä on jo tietty virallinen asema ja julkistakin käyttöä, Mordvassa valmistui juuri uusi kielilaki, joka tähtää - periaatteessa - mordvan kielten nostamiseen venäjän rinnalle.

Volgalaiskielten tutkimuksen ja viljelyn historiaa

Mordvan ja marin kielten tutkimuksen ensimmäisenä lähteenä mainitaan yleensä hollantilaisen diplomaatin N. Witsenin 1660-luvulla tekemät tutkimusmatkat Venäjälle ja Aasiaan; 1692 ilmestyneessä kirjassaan Noord en Oost Tartarye Witsen julkaisi sanaluettelot mm. mokshamordvasta ja marista. 1700-luvulla tehtiin (mm. Leibnizin aloitteesta ja Katariina Suuren toimeksiannosta) jo useita tutkimusmatkoja Venäjän volgalaiskansojenkin pariin. 1700-luvulla voimistui myös Venäjän ortodoksisen kirkon lähetystyö Volgan alueelle, mihin tarvittiin myös kirjojen kääntämistä ja kansanopetusta. Tähän liittyvät mm. piispa Damaskinin venäläis-mordvalainen sanakirja (1785) ja ukrainalais-puolalaisen V. Pucek-Grigorovichin nimiin luettu ensimmäinen marin kielioppi (Sochinenija, 1775).

1800-luvun merkittävistä fennougristeista tuloksekkaita keruumatkoja mordvalaisten luo tekivät mm. Antal Reguly (1840-luvulla), August Ahlqvist (1857), F. J. Wiedemann (1854-55) sekä ennen kaikkea Heikki Paasonen (kolmesti vuosina 1889-1902), jonka kokoelmiin perustuvat, postuumisti ilmestyneet Mordwinische Volksdichtung (8 paksua nidettä 1938-1981) sekä äskettäin valmistunut mordvan suursanakirja ovat mordvan tutkijalle korvaamattomat.

Maria tutkivat Regulyn ohella M. A. Castrén, Wiedemann (raamatunkäännöksen pohjalta), unkarilainen József Budenz (Regulyn jäämistön pohjalta) ja myös virolainen Mihkel Veske, joka 1880-luvun lopulla toimi Kazanin yliopiston professorina ja oli mm. kehittämässä vuorimarin kirjakieltä. Suomalaisesta suurkerääjäsukupolvesta marilaisten luona kävivät tutkimusmatkoilla myös Arvid Genetz, G. J. Ramstedt, Heikki Paasonen ja Yrjö Wichmann. Wichmann keräsi aineistoa yhteistyössä marilaisten (mm. sittemmin merkittävän tutkijan V. M. Vasiljevin, kirjailijanimeltään Üpömarij)  kanssa, jotka lähettivät materiaalia Suomeen 1930-luvulle saakka. Näihin kokoelmiin perustuvaa marin sanakirjaa toimittaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

1800-luvun loppupuolella Venäjän vähemmistökansapolitiikkaa alettiin kehittää "lempeämmin integroivaan" suuntaan. Volgalaiskansojen kansankielisen kansanopetuksen kehittämisen tärkeänä organisaattorina oli Kazanin teologisessa akatemiassa, sittemmin Kazanin yliopistossa toiminut N. I. Il'minskij (1822-1891). Marin kirjakieli alkoi muotoutua: kirjoitustapa vakiintui, ja hengellisten ja koulukirjojen ym. lisäksi ilmestyi Kazanissa 1907-1913 Marla kalendar, 1. maailmansodan aikana jo ensimmäisiä marinkielisiä lehtiäkin.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen pyrittiin vähemmistökielille antamaan virallinen asema, samalla kun kansansivistystä ja lukutaitoa kehitettiin: syntyi runsaasti (venäjästä käännettyä) koulu-, oppi- ja ideologista valistuskirjallisuutta, mutta myös uutta kaunokirjallisuutta. Kirjakielen ja murteiden suhteita koskeneet kiistat ratkesivat Marissa 1920-luvulla erillisen vuorimarin kirjakielen luomiseen; 1920-luvulla syntyivät myös molemmat mordvan kirjakielet, joiden ensimmäisiä kehittäjiä olivat mordvalainen kielentutkija M. Je. Jevsevjev ja tämän kuoltua akateemikko D. V. Bubrih. Marin sanaston alalla erityisen merkittävä oli 1930-luku, jolloin syntyi runsaasti omaperäistä uudissanastoa. 1930-luvun loppuvuosien vainoista marin ja mordvan kielet selvisivät elävinä, mutta kirjallisuus ja kansallinen sivistyneistö kärsivät suuresti.

Venäjän ulkopuolisilta tutkijoilta yhteydet volgalaiskansoihin katkesivat neuvostovallan tulon jälkeen pitkäksi aikaa. Esimerkiksi Unkarin marin-tutkijoista aikansa merkittävin, Ödön Beke (1883-1964) perusti työnsä muiden kokoelmiin sekä itse 1. maailmansodan marilaisilta sotavangeilta keräämäänsä laajaan aineistoon. 2. maailmansodan jälkeen unkarilainen Gábor Bereczki  on tehnyt laajoja kielen- ja kansanperinteentutkimusmatkoja volgalaisten kansojen pariin (myös musiikintutkija Béla Vikárin kanssa), mutta muuten läntisemmän Euroopan volgalaiskielten tutkijat työskentelivät 1980-luvun lopulle saakka enimmäkseen vanhojen keräelmien pohjalta tai satunnaisten informanttien avulla.

Suomalaisista 1900-luvun fennougristeista volgalaiskieliä(kin) käsittelivät mm. Erkki Itkonen (vokaalihistoria), Paavo Ravila (morfosyntaksin historia, mordva), sittemmin Eeva Kangasmaa-Minn (derivaatio, mari) ja Alho Alhoniemi (muoto-oppi, syntaksi), joka on myös laatinut marin kieliopin ja lukemiston (Alhoniemi 1985, 1986). Alhoniemen johdolla Turun yliopiston fennougristeista on noussut useita volgalaiskielten tutkijoita, mm. Turun nykyinen fennougristiikan professori Sirkka Saarinen, Jorma Luutonen ja Arto Moisio.

Muiden maiden merkittäviä volgalaiskielten tutkijoita ovat mm. virolaiset Paul Kokla (mari), Valdek Pall ja Valmen Hallap (mordva), unkarilaiset László Keresztes, Gábor Zaicz (mordva). Syntyperäisiä marin ja mordvan tutkijoita työskentelee Joshkar-Olassa ja Saranskissa sekä yliopistossa että tiedeakatemian paikallisessa tutkimuslaitoksessa.

Mordvan kiel(t)en taustasta ja ominaispiirteistä

Samoihin aikoihin, 1. vuosituhannen jKr. loppupuolella, kun venäläisasutus lopullisesti erotti mordvalaiset luoteissuunnassa ims. alueesta, myös kaakosta suuntautuva bolgaarilais-turkkilainen vaikutus katkaisi (esi)mordvalaisten ja (esi)marilaisten yhteyden. Tämän jälkeen mordvalaisten asutus- ja murrehistoriaa ovat muokanneet mongolihyökkäys 1200-luvulla, joka ajoi mokshalaisväestöä alkuperäiselle ersäläis- ja siirtymämurteiden alueelle, sekä Kazanin tataarien kaanikunnan hajottua 1500-1600-luvulla käynnistynyt venäläiskolonisaatio, jonka johdosta joukoittain mordvalaisia muutti Volgan itäpuolelle. Muuttoliikkeiden synnyttämien seka-, siirtymä- ja saarekemurteiden muodostama kuva on kirjava, vaikka keskeisin murre-ero ersän ja mokshan välillä onkin selvä ja vanha.

Ersäläisillä ja mokshalaisilla ei ole yhteistä omaperäistä nimitystä ('mordvalainen'), ja useimmat mordvalaiset pitävät itseään nimenomaan "ersäläisenä" tai "mokshalaisena" ja ersää ja mokshaa selvästi eri kielinä. Ersän ja mokshan välillä on selviä eroja äänteistössä (mokshalle tyypilliset ä, redusoituneet vokaalit sekä lukuisat soinnittomat konsonantit), muoto-opissa (muutamat possessiivisen taivutuksen sijapäätteet, mokshan erityinen kausatiivisija) ja sanastossa (yhteistä perussanastoa Keresztesin mukaan n. 85 %).

Suomeen verraten mordvan kielten konsonanttijärjestelmä on runsaampi (ersässä 28, mokshassa 33 konsonanttifoneemia), mikä johtuu sekä liudennuskorrelaation säilymisestä ja laajentumisesta että soinnillisten klusiilien (b, d, g)  kehittymisestä, osaksi myös venäjän vaikutuksesta (lainasanoissa esiintyvät konsonantit (E) f, x). Loppu- ja sisäheiton ansiosta on syntynyt runsaitakin konsonanttiyhtymiä (E kevks't'ems ’kysyä’, M notftams ’riuhtaista, kiidättää’). Vokaaleja on ersässä viisi (universaalisti yleisin vokaalijärjestelmä a e i o u), mokshassa seitsemän (lisäksi ä sekä redusoitunut vokaali, joita kirjakielessä merkitään, oman kirjainmerkin puutteessa, useammalla tavalla). Sanapaino on ersässä vapaa, mokshassa yleensä sanan ensimmäisellä (puoli)väljällä täysvokaalilla.

Morfologia on mordvassa uralilaisittainkin rikas. Verbintaivutukseen kuuluu kaksi menneen ajan muotoa, imperatiivi, optatiivi, konjunktiivi ja kolme konditionaalikategoriaa sekä desideratiivi, sekä subjekti- että objektikonjugaatio (periaatteessa 6 eri muotoa objektin persoonan ja luvun mukaan). Nomineilla on 12-13 sijamuotoa, sekä absoluuttinen että determinatiivinen taivutus, ja omistusta ilmaisevat (omistetun mukaan yksikölliset tai monikolliset) possessiivisuffiksit. Tunnettu piirre mordvassa on nominien konjugointi, jopa taivutuspäätteellisen nominipredikaatin (loman'-an ’minä olen ihminen’, toso-l' ’hän oli siellä’, kudo-so-nzo-l'i-n'ek ’me olimme hänen talossaan’ ["talo-ssa-nsa-i-mme"]).

Marin kiel(t)en taustasta ja ominaispiirteistä

Marin kieltä puhutaan laajalla alueella, myös Marin tasavallan ulkopuolella mm. Tatariassa ja Bashkiriassa. Murteita voidaan erotella monia, pääjako kulkee idän (niittymari) ja lännen (vuorimari) välillä, ja kolmantena tärkeänä ryhmänä voidaan erottaa Marin tasavallan itärajoilla ja itäpuolella puhuttu itäisin mari (Vjatkan ja Ufan murteet).

Murteet erotellaan toisistaan ennen kaikkea vokaaliston erojen (lännessä velaari-palataali-vokaaliharmonia, idässä ei ainakaan niin laajaa), osin myös painotussuhteiden perusteella. Silmäänpistävä ero on murteittain vaihteleva monikon tunnus, ja sanastollisiakin eroja on, myös erilaisten lainasuhteiden ansiosta: läntisissä murteissa on eniten venäläistä vaikutusta, itäisimmissä eniten tataarilaista.

Marin kielen äännerakenteelle tyypillistä on vokaalisto(je)n runsaus. Itäisessä (niittymarin) kirjakielessä on 8 vokaalia (i ü u e ö o a sekä redusoitunut vokaali), läntisessä (vuorimarin) 10 (vokaalisoinnunkin johdosta a:lla on parinaan ä, redusoituneita vokaaleja on etinen ja takainen), ja murteissa on muunkinlaisia vokaalijärjestelmiä. Konsonantistossa ei liudennuskorrelaatio ole (varsinkaan itäkirjakielessä) kovin voimakkaasti kehittynyt (oppositiopareja itäkirjakielessä periaatteessa vain n - n', l - l'). Soinnittomien klusiilien lisäksi konsonanttijärjestelmään kuuluvat mm. soinnilliset spirantit (labiaalispirantti litteroidaan joskus myös w:llä), jotka kirjakielessä merkitään (kyrillisillä) b d g -kirjaimilla (ja joskus ääntyvätkin klusiilin tapaisina). Sanapaino on itämarissa viimeisellä vahvalla täysvokaalilla, länsimarissa yleensä toiseksi viimeisellä tavulla (varsinkin jos siinä on täysvokaali).

Nominit taipuvat 7-10 sijassa, verbien tempuksiin kuuluu 2 preteritiä sekä perifrastisia menneen ajan muotoja, moduksiin konditionaali, desideratiivi ja imperatiivi.

Päivitetty 29.10.1998.