Fennougristiikan historiasta ja perinteistä

(Fennougristiikan johdatuskurssin materiaaleja)

Maailman kauimmin tunnettuja kielikuntia?

Vertaileva kielentutkimus nykyisessä mielessä kehittyi paljolti yhtä jalkaa luonnontieteiden kanssa: vauhdikkaimman edistyksen kautta oli 1800-luku. Suunnilleen samoihin aikoihin indoeurooppalaisen kielikunnan kanssa alkoi hahmottua myös sgr. kielikunta: fennougristiikalla on siis maailman kielitieteen historiassa merkittävä asema.

Ratkaisevia tekijöitä historiallisen kielitieteen kehityksen taustalla olivat mm.

• löytöretket ja maailmankuvan laajentuminen erilaisten eksoottisten kansojen suuntaan;
• uskonpuhdistus, joka edisti kansankielten kirjallista viljelyä latinan rinnalla tai sijasta;
• kansallisromantiikka ja kansallisvaltioaate, jotka edistivät kiinnostusta omiin juuriin.

Ims. kielten keskinäinen sukulaisuus on varmastikin "tiedetty" aina, ja suomen ja saamen sukulaisuudestakin on joitain varhaisia huomioita.

Sgr. kielisukulaisuuden "keksijänä" mainitaan yleensä hampurilainen lääkäri Martin(us) Fogel(ius), joka 1669 (käsikirjoituksen tosin löysi vasta E. N. Setälä) löysi sekä sanastollisia että rakenteellisia yhtäläisyyksiä suomen ja unkarin väliltä. Suomen ja unkarin samantapaisia piirteitä kommentoivat monet muutkin 1600-luvun oppineet, kuten tsekkiläinen pedagogiikan isä Amos Comenius (Komensky), tai ruotsalaiset Georg Stiernhielm ja Bengt Skytte sekä Olaus Rudbeckit, isä ja poika.

1600-luvun lopulta lähtien alettiin saada tietoja myös itäisistä sgr. kielistä, Venäjällä liikkuvien diplomaattien, tutkimusmatkailijoiden ja jopa sotavankien välityksellä (Ruotsin armeijan kapteeni F. J. von Strahlenberg joutui Pultavan taistelun 1709 jälkeen tutustumaan Itä-Venäjän ja Siperian kansoihin kolmentoista vuoden ajan). Eurooppalaiset oppineet kiinnostuivat: filosofi G. W. Leibniz keräili aineistoja, mm. Isä meidän -rukouksen käännöksiä, mahdollisimman monella kielellä. Upsalassa, Pietarissa, Göttingenissä ja Itävalta-Unkarissa alettiin yhä enemmän tutkia Itä-Euroopan ja Siperian outoja kieliä ja kansoja.

Varsinaisen tieteellisen fennougristiikan aloittivat kaksi unkarilaista:

• János Sajnovics keräsi astronomisella tutkimusmatkalla Pohjois-Norjassa saamesta aineiston, jonka perusteella julkaisi 1770 kirjan Demonstratio idioma Ungarorum et Lapponum idem esse;
• Sámuel Gyarmathi tutki Göttingenissä sgr. kieliaineistoja ja julkaisi metodisesti edistyksellisen teoksen Affinitas linguae Hungaricae cum linguis fennicae originis grammatice demonstrata 1799.

(Vertaileva indoeuropeistiikka sai alkunsa samoihin aikoihin: William Jones havaitsi sanskritin ja useiden eurooppalaisten kielten rakenteelliset yhtäläisyydet 1780-luvulla.)

1800-luku: perusta valmistuu

Historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmien kehittyessä lähtivät tutkimusmatkoille itäisten sgr. kansojen pariin entistä määrätietoisemmat tutkijat, jotka kokosivat tähän asti lähes tai täysin tutkimattomien kielten sanastoja, tekstejä, kielioppeja:

• A. J. Sjögren (1794-1855) eteni iittiläisestä maalaispojasta Pietarin akateemikoksi, keräsi ja tutki useimpia sgr. (sekä muitakin) kieliä.
• M. A. Castrén (1813-1852) uhrasi terveytensä Siperian hangissa Suomen suvun juuria etsiessään, laati mm. ensimmäiset kuvaukset samojedikielistä, nimitettiin vähän ennen kuolemaansa ensimmäiseksi suomen kielen professoriksi.
• Antal Reguly (1819-1859) koki samantapaisen kohtalon kuin Castrén mutta ehti sitä ennen kerätä mm. mansia, hantia, mordvaa ja maria.

Näiden tutkimusmatkojen saaliin pohjalta voitiin rakentaa jokseenkin todenmukainen kuva sgr. kielikunnasta. Kielitieteen menetelmät kehittyivät yleensäkin, ja myös fennougristiikka alkoi olla oma tieteenalansa. Budapestin yliopiston silloinen altailaisen vertailevan kielitieteen oppituoli perustettiin 1872, Helsingin yliopiston suomen kielen professuuri 1850 ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen 1892.

Vertailevan fennougristiikan perustan viimeistelivät mm.

• F. J. Wiedemann (1805-1887) tutki viroa sekä useita sukukieliä
• Pál Hunfalvy (1810-1891): unkarilais-suomalaisten tiede- ja kulttuurisuhteiden pioneeri, tutkija ja organisaattori
• József Budenz (1836-1892): ensimmäisen sgr. etymologisen sanakirjan sekä vertailevan muoto-opin laatija
• August Ahlqvist (1826-1889): useiden sukukielten tutkija, Kotikielen Seuran perustaja
• Arvid Genetz (1848-1915): syvällinen Venäjän sgr. kielten tutkija, kielihistorioitsija.

1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku: äännehistorioiden ja suurkeruun aika

Saksassa 1870-luvulla syntynyt nuorgrammaattinen suuntaus pyrki kehittämään vertailevan kielitieteen metodeja "luonnontieteellisen" eksakteiksi. Etenkin äännehistoriasta tuli systemaattisten kuvausten kohde ja samalla kielihistorian ja kielitieteen perusta. Suomen ja sen sukukielten tutkimuksessa nuorgrammatiikan vaikutus ja äännehistorian ensisijaisuus tuntui 1900-luvun jälkipuolelle saakka.

Fennougristiikkaan nuorgrammatiikan toivat József Szinnyei (1857-1943), mm. unkarin kielihistorian ja vertailevan fennougristiikan perusteosten isä, sekä (Genetzin jälkeen) E. N. Setälä (1864-1935), uuttera tutkija, tiedeorganisaattori ja "yhteissuomalaisen (= kantasuomen) äännehistorian" luoja (joka tosin saattoi sgr. äännehistorian tutkimuksen harhateille kehittelemällään astevaihteluteorialla). Setälä pani alulle monia fennougristiikankin kannalta merkittäviä sanakirjahankkeita (nykysuomen sanakirja, murresanakirja, vanhan kirjasuomen sanakirja, etymologinen sanakirja). Näiden ympärille 1925 perustetun Sanakirjasäätiön ja 1930 perustetun Tutkimuslaitos Suomen suvun tehtäviä jatkaa 1976 perustettu Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Yhdessä Kaarle Krohnin kanssa Setälä perusti FUF:n.

1883 perustettiin Suomalais-Ugrilainen Seura, joka käynnisti laajan keruu- ja tutkimusmatkatoiminnan. Ensimmäisen maailmansodan syttymiseen saakka SUS:n stipendiaatteina matkaili tutkijoita kuten

• Heikki Paasonen (1865-1919) mordvalaisten, marien ja hantien,
• Yrjö Wichmann (1868-1932) udmurttien, komien, marien ja csángó-unkarilaisten,
• K. F. Karjalainen (1871-1919) karjalaisten ja hantien,
• Artturi Kannisto (1874-1943) mansien,
• T. Lehtisalo (1887-1962) tundra- ja metsänenetsien,
• Kai Donner (1888-1935) useiden samojedikansojen (mm. selkuppien ja - lähes viimeisten - kamassien) parissa.

Keruumatkojen tuloksena syntyi kielioppeja sekä sanakirja- ja kielennäyteaineistoja, joiden julkaisemisessa Seuralla on riittänyt työtä näihin päiviin saakka. Aineistot merkittiin yleensä muistiin käsin, suomalais-ugrilaista tarkekirjoitusta käyttäen.

Suomessa, Unkarissa ja Virossakin kansalliskielen juurten tutkimus oli 1900-luvun alulle tultaessa vakiintunut ja arvostettu tieteenala laitoksineen, seuroineen ja julkaisuineen.

1900-luku ja uudet haasteet

Rautaesirippu laskeutuu ja hajoaa

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen yhteydet itsenäistyneistä Suomesta ja Virosta sekä pirstotusta Unkarista itäisten sgr. kansojen pariin katkesivat vähitellen täysin. Venäjällä aikaisempien satunnaisten aapisten ja evankeliumikirjojen tilalle tuli johdonmukaista uuden ideologian opetus- ja valistustoimintaa. Ns. leniniläinen kansallisuuspolitiikka pyrki kehittämään vähemmistökieliä ja -kulttuureja, ja jopa muutaman tuhannen puhujan kielille kuten inkeroiselle tai kildininsaamelle luotiin kirjakieli. Ideologiset suuntaviivat tietenkin olivat tiukat, ja sekä kansallisten että kielierojen uskottiin kommunismiin päästäessä aikanaan katoavan.

1930-luvun lopulla tuuli kääntyi, kirjakieliä ja niiden viljelijöitä tuhottiin: etenkin 1937 oli monien Neuvostoliiton vähemmistökansojen musta vuosi. Kielitieteessä Stalin nosti joksikin aikaa valtaan ns. marrilaisuuden, mikä teki historiallis-vertailevan kielentutkimuksen mahdottomaksi. Muutenkin yhteistyö suomalaisten, virolaisten tai unkarilaisten kanssa oli poliittisesti mahdotonta.

2. maailmansodan aikana suomalaiset tutkijat pääsivät kenttätöihin miehitettyyn Itä-Karjalaan, evakuoitujen Inkerin asukkaiden tai suomensukuisten sotavankien pariin. Muuten lännen fennougristiikka, saamen, viron ja (2. maailmansotaan saakka) liivin tutkimusta lukuun ottamatta, oli Neuvostoliiton hajoamiseen saakka enimmäkseen arkistotiedettä. Loistavin poikkeus oli Pertti Virtaranta (1918-1997) laajoine karjalan kielen keruumatkoineen. Jonkin verran läntiset tutkijat saattoivat myös haastatella ulkomaalaisille avoimissa kaupungeissa (esim. Tallinna, Leningrad, Moskova) asuvia tai opiskelevia (esim. Leningradin Herzen-instituutissa) kielisukulaisia.

Virosta pakeni neuvostovallan tulon myötä paljon sivistyneistöä, myös kielentutkijoita (viron ja sen sukukielten tutkijoista mm. Julius Mägiste, Alo Raun, Andrus Saareste, Valev Uibopuu). Toisaalta rajan aukeneminen itään päästi virolaiset tutkimaan itäisiä sgr. kieliä ja teki Tarton yliopistosta Neuvostoliiton fennougristiikan keskuksen, jossa suuri osa Venäjän sgr. kielten syntyperäisistä tutkijoista on opiskellut.

Kansallisia tutkimusperinteitä

Suomessa (lähinnä Helsinki ja Turku, saamen osalta myös Oulu) voidaan fennougristiikan painoalueina mainita

• historiallis-vertaileva fennougristiikka: etymologia (Erkki Itkonen, Y. H. Toivonen, Aulis J. Joki, SKES ja SSA); sgr. äänne- ja muotohistorian kysymykset (äännehistoria: Erkki Itkonen, Juha Janhunen, Pekka Sammallahti; historiallinen morfologia ja syntaksi: Paavo Ravila, Raija Bartens, Mikko Korhonen...)
• leksikografia (ks. esim. SUS:n Lexica-sarja) ja vuosisadan vaihteessa kerättyjen kielennäytteiden julkaiseminen
• saamen (mm. Erkki, T. I. ja Terho Itkonen, Raija Bartens, Pekka Sammallahti...) ja ims. kielten tutkimus
• volgalaisten ja permiläisten kielten tutkimus (Turun yliopiston korpukset)
• samojedologia ja sibirologia (Aulis J. Joki, Juha Janhunen, Tapani Salminen...)

Virossa on tutkittu erityisesti pieniä ims. kieliä mutta myös itäisempiä sgr. kieliä: samojedi- ja obinugrilaisia kieliä ym.

Unkarilaiset fennougristit ovat tutkineet historiallis-vertailevan fennougristiikan ohella (etymologian alalla etenkin UEW) jokseenkin kaikkia sgr. kielikunnan haaroja (saamea ja ims. kieliä tosin varsin vähän).

Uusin aika

Historiallis-vertailevaa fennougristiikkaa on harrastettava edelleen: se on fennougristiikan ydinaluetta ja elää jatkuvassa vuorovaikutuksessa sgr. ja naapurikielten tutkimuksen kanssa. Samoin perinteinen aineistonkeruu on välttämätöntä etenkin niiden pienimpien sgr. kielten osalta, joita uhkaa joko välitön sammuminen tai vähintäänkin sekakielistyminen tai "pidginisoituminen".

Uudet haasteet olisi liitettävä tähän samalla, kun yliopistojen ja tutkimuslaitosten resursseja vähennetään. Kun kielitieteen näkökulmat monipuolistuvat, muutama "supertutkija" ei enää kykene kattamaan koko fennougristiikan kenttää.

Neuvostoliiton hajoaminen on tuonut uudet mahdollisuudet sekä pienten sgr. kielten elämän tutkimiseen (mm.

• sosiolingvistiikka (kielenvalinnan ja -vaihdon yhteiskunnalliset ja yhteisölliset taustat, kielen eri murteiden ja rekisterien asema jne.),
• puhutun kielen ja keskusteluntutkimus,
• sanaston kehityksen ja uudissanojen tutkimus)

että niiden kehittämiseen:

• uudet tai elpyvät kirjakielet, niiden ortografinen ym. normitus ja huolto,
• kielen opettaminen - lapsille ja aikuisille - ja
• kääntäminen sekä
• opettamisen ja kääntämisen tutkimus,
• aktiiviseen kaksikielisyyteen tähtäävä kieli- ja koulupolitiikka.

jne. jne. Näitä mahdollisuuksia on varsinkin läntisessä fennougristiikassa vielä hyödynnetty hyvin vähän.

Muutamia kirjallisuusviitteitä.

Päivitetty 14.9.1998.