(Fennougristiikan johdatuskurssin materiaaleja)
Kielisukulaisuus määritellään kielihistorian kautta: sukulaisia ovat kielet, jotka voidaan kuvata polveutuviksi yhteisestä kantakielestä. Samalla perusteella on myös tapana jakaa kielen ainekset ja rakenteet
Perinteinen kielisukulaisuuden kuvaus perustuu ennen kaikkea äännehistoriallisiin vastaavuussuhteisiin, joita täydennetään muista kielistä, kielikontakteista ja muista kielijärjestelmän alueista saatavalla tietoudella:
Historiallis-vertaileva fennougristiikka on paljolti painottunut toisiaan tukeviin äännehistoriaan ja etymologiaan, koska
Perinteinen käsitys kielisukulaisuudesta edellyttää jonkinlaista sukupuumallia: kantakieli jakautuu tytärkieliksi, joko välikantakielten kautta (binaarinen sukupuu: tytärkielet erotellaan kriteeri kerrallaan, joten kantakieli jakautuu aina kerrallaan vain kahtia) tai "pensasmaisemmin". Kielten jakautumista (= murre-erojen syveneminen kielieroiksi) tiedetään tai arvellaan tapahtuneen monin tavoin ja monesta syystä:
Koska kielen ja murteen raja on hämärä ja liukuva, ei kielipuun haarautumiskohtaakaan voida kovin tarkasti sijoittaa johonkin ajankohtaan. On mahdollista, että vaikka sukukielet muuten jo kehittyvät omina yksikköinään, niiden välisen rajan yli siirtyy vielä joitain sanastollisia, rakenteellisia, kenties äänteellisiäkin innovaatioita. Koska tällaisia siirtymiä on monesti hankala erottaa alkuperäisestä yhteisestä perimästä, kontaktoivien sukukielten suhteita on vaikea kuvata pelkän sukupuumallin avulla.
Viime vuosina muutamat fennougristiikan piirissä liikkuvat tutkijat ovat määrätietoisesti esittäneet, että tähänastiset käsitykset kantakielestä olisi kokonaan hylättävä: kielet eivät pelkästään jakaudu vaan myös sulautuvat toisiinsa, eikä yhtä yhtenäistä kantakieltä ole koskaan ollutkaan. Unkarilainen János Pusztay olettaa kantakielen tilalle kanta-kieliliittoa (proto-Sprachbund), jonka alueella puhutut alkuperäiskielet toisaalta jatkuvien kontaktien johdosta vähitellen samanlaistuvat, toisaalta taas erilaistuvat alueittaisten sub- ja adstraattivaikutusten johdosta; Suomessa Kalevi Wiik on esittänyt, että kantaurali olisi itse asiassa ollut alkuaan erikielisten väestöjen yhteinen, pohjoinen lingua franca. Samansuuntaisia ajatuksia ovat esitelleet myös Tarton yliopiston professori Ago Künnap sekä Suomessa Jan-Ola Östman ja Jarno Raukko (1995), jotka tarjoavat sukupuumallin tilalle eräänlaista sukupolvittain sekoittuvan geeniperimän analogiaa ("criss-cross model").
Metodisesti vaihtoehtoiset lähestymistavat eivät kuitenkaan pysty korvaamaan sukupuuta. Äärimmäisille oletuksille kielten "samanlaistumisesta" tai "sulautumisesta yhteen" ei löydy empiiristä evidenssiä (varsinaiset sekakielet, joita maailmalta löytyy jonkin verran, ovat eri asia), ja muutenkin nämä oletukset ovat periaatteessa kiintoisia mutta metodisesti voimattomia: ne eivät tarjoa tehokkaampia kuvauskeinoja eivätkä uutta tietoa. Näiden "areaaliekstremististen" hypoteesien tieteellisessä argumentaatiossa on myös ilmeisiä heikkouksia (ks. etenkin Hasselblatt 1998).
Sukupuumallin riittämättömyys ja epärealistisuus sinänsä on toki tiedetty jo kauan. Vaihtoehtoisia kuvauksia sukukielten yhteisistä ominaisuuksista on sekä indoeuropeistiikassa että uralistiikassakin laadittu ns. aaltomallin tapaan: innovaatiot leviävät kuin renkaat vedessä joko suurempaan tai pienempään osaan kielikuntaa (tai: kantakielen murteita), ja - toisin kuin sukupuumallissa - eri innovaatioiden aluetta kuvaavat isoglossit voivat mennä myös ristiin. Aaltomalli on näin ollen monipuolisempi ja realistisempi - vaikka kronologisesti "litteä" ja siksi vähemmän kuvausvoimainen kuin sukupuu, joka pystyy esittämään muutosten keskinäiset aikasuhteet.
Sgr. kielikunnan sisäisiä suhteita voidaan kuvata esim. seuraavalla vaihtoehtoisella isoglossimallilla (Korhosen [1991] mukaan):
Kaaviosta, joka noudattelee karkeasti sgr. kielten maantieteellistä sijaintia, ilmenee myös, että tiheimmin isoglossit risteilevät kielikunnan maantieteellisessä keskiössä: volgalaisten, permiläisten ja ugrilaisten kielten alueella. Tämä sopii yhteen ns. lateraaliteorian kanssa, jota sgr. kielentutkimuksessa on tehnyt tunnetuksi Mikko Korhonen (1986): kielikunnan laidealueet (toisaalta itämerensuomi ja saame, toisaalta samojedikielet) ovat konservatiivisimpia, eniten innovaatioita esiintyy keskisillä alueilla.
Fennougristiikassa olennaisen tärkeää on aina ollut kielikontaktien tutkimus. Merkittävä osa historioivasta kielikontaktitutkimuksesta on lainasanatutkimusta, koska kaukaisessa menneisyydessä tapahtuneita kontakteja on vaikea osoittaa kiistattomasti muuten kuin sanastollisen evidenssin avulla. Kuitenkin myös rakenteelliset vieraat vaikutukset voidaan ottaa ja otetaankin huomioon esim. sukupuukuvausta rakennettaessa.
Itse asiassa fennougristiikassa vaikuttaa vahva tutkimusperinne, jossa merkittävämmät innovaatiosykäykset pyritään aina selittämään kontaktien vaikutukseksi: juuri vieras vaikutus se panee (väli)kantakielen hajoamaan ja sukupuun haaromaan. (Samasta asiasta on tavallaan kysymys myös lateraalihypoteesissa: kielikunnan keskiö on niin innovatiivista aluetta siksi, että siellä on eniten sukukielten välisiä kontakteja, laidealueiden kielet ovat konservatiivisia, koska elävät "yksin".) Tunnetuin esimerkki kontakteilla operoinnista on kantasuomen eriytyminen: muutamat kantasuomeen johtaneet keskeiset äännekehitykset kuten konsonanttijärjestelmän muutokset ja astevaihtelun synty voidaan selittää ieur. (germ. ja baltt.) vaikutusten seuraukseksi (Posti 1954).
Kontaktiselityksillä operoiminen on usein realistista, ja mikä parasta: kielikontakteista on usein myös kielenulkoista (esim. arkeologista) evidenssiä, mikä tarjoaa mahdollisuuden jopa absoluuttisiin ajoituksiin. Toisaalta kontaktiselitykset löysästi käyteltyinä ovat liiankin helppoja. Tiiviissäkään kielikontaktissa ei näet lainaudu mitä vain ja miten vain, ja se, mitä todella lainautuu, riippuu paljolti kustakin tilanteesta ja siinä kontaktoivista kielistä itsestään - yleisiä lainalaisuuksia on hyvin vaikea esittää. Kontaktiselityksiä voidaan pahimmillaan myös laajentaa ad absurdum, jos esim. eri sukulaiskielten eri piirteet selitetään kunkin alueella puhutun muinaiskielen jättämiksi substraattipiirteiksi - jos (kuten fennougristiikassa yleensä on laita) nämä muinaiskielet ovat täysin hypoteettisia, tämä oletus ei itse asiassa selitä mitään.
Viime kädessä se, mikä kielessä muutokset aikaan saa, on aika syvällinen tieteenfilosofinen kysymys. Vaihtoehtona ulkoisille selityksille on tarjottu kielen omia sisäisiä kehitystendenssejä ("drifts"), systeemipakkoa (esim. pyrkimykset äännejärjestelmän symmetriaan) jne. Usein on otettava huomioon molemmat selitysmahdollisuudet - sekä se, että ihmistieteissä usein ainoa mahdollinen viisaus on jälkiviisautta: tapahtuneen tosiasian selittäminen on eri asia kuin ennustusvoimaisten "luonnonlakien" kuvaaminen.
Kielen muutos tapahtuu usein puhujien tiedostamatta ja huomaamatta. On paljon pohdittu, ovatko muutokset vähittäisiä vai hyppäyksellisiä, ovatko ne liian nopeita vai liian hitaita havaittaviksi, leviävätkö äänteenmuutokset äänteittäisinä (systemaattisina) vai sanasta sanaan (leksikaalisena diffuusiona). Tuoreimpia laajoja pohdintoja tästä on esittänyt sosiolingvistiikan grand old man William Labov (1994), jonka mukaan muutoksia on itse asiassa molemmanlaisia; näiden ominaislaatujen erot kytkeytyvät myös muutosten sosiaaliseen luonteeseen.
Jos kieltä ajatellaan puhujan päässä toimivana, kiteytyneenä ja omalakisena järjestelmänä, kieli ei oikeastaan pystyisi muuttumaan muussa kohdin kuin sukupolvelta toiselle välittyessään, ja jotkin kielen muutoksen selitykset onkin pyritty yhdistämään juuri lapsen kielenomaksumiseen ja sen mekanismeihin (esim. yleistäminen tai yksinkertaistaminen). Kuitenkin myös aikuisten puhujien kielessä kiistämättä tapahtuu muutoksia, joten ihmisen mielessä toimiva eksakti ja muuttumaton "kielikone" on enemmän tutkimusmetodin sanelema idealisaatio kuin mikään realistinen olio.
Sukupolvelta toiselle välittymistä joudutaan tarkastelemaan myös pohdittaessa em. kysymystä kielten kontaktoimisesta ja "sulautumisesta yhteen". Voimakkaidenkaan kielikontaktien tapauksessa ei näet voida puhua kielten "sulautumisesta" tai "sekoittumisesta" niin kauan kuin ns. normaali transmissio säilyy eli lapsi omaksuu normaalisti edellisen sukupolven kielen - vaikka siinä olisikin runsaasti lainasanoja ja muita vieraita vaikutteita. "Sekakielten" tapauksessa kielisysteemi ei enää välity kokonaisena eikä täydellisenä, vaan osia siitä korvataan suoraan toisen kielen järjestelmällä ja yksiköillä. Tällaisessa tilanteessa saattavat nykyään olla ainakin pienimmät ja uhanalaisimmat sgr. kielet, mutta tältä kannalta on tutkimusta fennougristiikassa toistaiseksi tehty perin vähän. Yleensä kuitenkin tällainen sekoittuminen on poikkeuksellinen ilmiö, eivätkä voimakkaatkaan kontaktit vielä välttämättä tee kielestä "sekakieltä".
Päivitetty 1.10.1998.
Johanna.Laakso@Helsinki.FI