(Fennougristiikan johdatuskurssin materiaalia.)
Saamelaiset ovat vanhimmat tunnetut pohjoisen Pohjolan asukkaat. Koko tunnetun historiansa ajan saamelaiset ovat väistyneet suomalaisten, karjalaisten ja skandinaavien tieltä yhä pohjoisemmaksi, missä saamelaisuus on ankarien assimilaatiopaineiden alla säilynyt ennen kaikkea omaperäisen elämäntavan ja elinkeinojen sekä niihin liittyvän kulttuurin tukemana. 1900-luvun aikana, erityisesti 1960-luvulta lähtien, saamelaiset ovat heränneet voimakkaaseen yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen ja saaneet kansalaistoiminnan ansiosta kielelleen ja kansalliselle omaperäisyydelleen virallisen tunnustuksen.
"Saamen kieli" (= saamelaiskielet) on nykyään virallisen kielen asemassa Suomessakin. Vahvimmalla saamelaiskielellä, pohjoissaamella, voi opiskella periaatteessa peruskoulusta jopa yliopistoon saakka, mutta pienemmät saamelaiskielet ovat voimakkaasti uhanalaisia tai sammumaisillaan.
Saamelaiskieliä on laskutavasta riippuen neljästä kymmeneen: ne muodostavat pitkän murrejatkumon, jossa on selvempiä tai sumeampia rajoja (jyrkimmät rajat kenties inarinsaamen molemmin puolin). Murteet voidaan ryhmitellä seuraavasti:
Eteläisemmistä, sammuneista saamelaismurteista tunnetaan muutaman näytteen perusteella keminsaame, joka on ilmeisesti ollut läheistä sukua inarinsaamelle, sekä Sallan Kuolajärvellä vielä 1800-luvulla puhuttu murre, jolla on yhtymäkohtia koltansaameen.
Saamelaisten suhde itämerensuomalaisiin on ongelmallinen. Toisaalta saamelaiskielet ovat varsin lähellä ims. kieliä ja yhteisiin juuriin viittaa myös etnonyymi saame (sápmi) ~ sm. Häme. Toisaalta saamelaisten etninen ja kulttuurinen erikoisluonne viittaa erilaiseen alkuperään, samoin jotkin sanastoerot (esim. joillakin ikivanhoilla sgr. tai ur. sanoilla - kuten kivi, vesi, puu - ei ole saamelaiskielissä vastinetta).
Viimeaikaisten tutkijoiden, kuten arkeologi Christian Carpelanin (mm. 1994), näkemysten perusteella todennäköisimmältä alkaa näyttää, että saamelaiset ovat kahta lähtöä: toisaalta pohjoisen ikivanhan alkuperäisväestön jälkeläisiä, joka ns. Komsan kulttuurin aikaan asutti jääkaudellakin sulana säilynyttä Jäämeren rannikkoa, toisaalta niiden sisäsuomalaisten, jotka jäivät vähemmille indoeurooppalaisille vaikutteille ja säilyttivät vanhakantaisen, liikkuvamman elämäntapansa - toisin kuin itämerensuomalaisten "balttilais-germaanistuvat" esi-isät.
Saamelaiskielten alkuperää tämä ei suoranaisesti selitä. Saamen äänne- ja muotojärjestelmä voidaan jokseenkin ongelmitta palauttaa yhteiseen kantamuotoon kantasuomen kanssa (varhaiskantasuomi [vksm.], "suomalais-saamelainen kantakieli"), kuten Mikko Korhonen (1981) on osoittanut. Toisaalta taas itämerensuomen ja saamen yhteiset piirteet voivat olla joko kaukaisempaakin (sgr.) yhteistä perua tai sitten nuorempien kontaktien seurausta (esimerkiksi astevaihtelu voisi olla kantasuomesta levinnyt innovaatio, samoin pitkien vokaalien diftongiutuminen (pohjois)ims:ssa ja saamessa saattaa olla jotenkin yhteistä alkuperää). Terho Itkonen on todennut, että monet ims.-saamelaiset yhteispiirteet ovat itse asiassa nimenomaan pohjoisims.-saamelaisia, ja päätyy olettamaan, että varhaiskantasuomi ei rekonstruoitavana yksikkönä ole välttämätön.
Mikäli osa saamelaisten esi-isistä alkuaan puhuikin itämerensuome(n esimuodo)sta poikkeavaa kieltä, tähän kieleen on vaikea tutkimuksen päästä käsiksi. Suosittu hypoteesi on ollut, että saamelaisten alkuperäinen kieli olisi ollut sukua samojedikielille, mutta uusimman tutkimuksen valossa mm. suuri osa esitetyistä saamelais-samojedilaisista etymologioista näyttää kaatuvan, eikä mitään muutakaan substraattia ole saamelaiskielistä vielä vakuuttavasti osoitettu.
Saamelaiskielten tyypillisiä äännepiirteitä:
Saamelaiskielten tyypillisiä rakennepiirteitä:
Saamelaiskielissä on runsaasti eri-ikäisiä lainoja itämerensuomesta (sanaston lisäksi myös lainattuja kliittejä ja affikseja sekä rakenteita), jonkin verran (varsinkin läntisimmissä) skandinaavista (kantaskandinaavista skand. nykykieliin) sekä (varsinkin itäisissä saamelaiskielissä) venäjästä.
1600-luvun alussa Kustaa II Aadolfin hallitus käynnisti voimaperäisen lähetystyön Lapissa, ja ensimmäiset saamenkieliset kirjat ilmestyivät kirkon ja kansanopetuksen tarpeisiin, eri ruotsinsaamelaisten murteiden pohjalta. Johannes Tornaeuksen 1648 julkaisema "Manuale Lapponicum" yritti yhdistellä tornionsaameen eteläisempiä piirteitä. 1700-luvulla Lyckselessä toiminut Petrus Fiellström perusti ns. eteläsaamen kirjakielen, joka perustui lähinnä uumajansaameen; sillä ilmestyi 1700- ja 1800-luvulla monia uskonnollisia ja opetuskirjasia (myös UT 1755 ja koko Raamattu 1811), ja jo Fiellström itse julkaisi kieliopin ja ruotsalais-saamelaisen sanakirjan.
V. 1674 saksalais-ruotsalainen Johannes Scheffer(us) julkaisi Lapponia-teoksessaan kaksi keminsaamelaiselta papilta Olaus Sirmalta saamaansa runoa, jotka saivat Euroopassa innostuneen vastaanoton ja levisivät käännöksinä moneen kieleen. Myös Sirman saamentama katekismus ilmestyi 1716.
1700-luvulla toimi (Tanska-)Norjan Trondheimissa saamelaisalueelle lähetystyöntekijöitä kouluttava seminaari, jonka johtaja Knud Leem pani alulle ruijansaameen perustuvan pohjoissaamen kirjakielen. 1800-luvulla tämän kehittämistä jatkoivat pappi Nils Vibe Stockfleth, tunnettu tanskalainen kielentutkija Rasmus Rask sekä Jens Andreas Friis, jonka kehittämää ortografiaa käytettiin viime aikoihin saakka; koko Raamattu ilmestyi Friisin kirjakielellä 1895.
Uskonnollisen ja valistuskirjallisuuden rinnalla alkoi ilmestyä omaehtoista kaunokirjallisuutta 1900-luvun alussa, mutta voimakkaampi (pohjois)saamelaisen kirjallisuuden nousu on tapahtunut vasta 1960-luvulta lähtien. 1980-luvulle saakka ongelmana olivat kirjoitustavat. Hengellisessä kirjallisuudessa pitkään pintansa pitänyt Friisin ortografia oli epätarkka, Konrad Nielsenin 1920-luvulla kehittämä kirjoitustapa hyvä lähinnä tieteellisiin tarkoituksiin (kielitieteessä sitä onkin käytetty nykypäiviin saakka), 1940-luvulla tuli Ruotsissa ja Norjassa Friisin järjestelmän tilalle Knut Bergslandin ja Israel Ruongin kehittämä ortografia, Suomessa taas käytettiin Paavo Ravilan Friisin pohjalta kehittämää ja Erkki Itkosen johtaman komitean edelleen muokkaamaa kirjoitustapaa. Vasta 1978 hyväksyttiin lopulta kaikkien pohjoissaamelaisten käyttöön nykyinen pohjoissaamen kirjoitustapa, jolla nykyään ilmestyy kauno- ja oppikirjallisuutta kaikissa pohjoissaamen puhujamaissa.
Jonkin verran oppi- ja kaunokirjallisuutta on ilmestynyt viime vuosikymmeninä etelä- ja luulajansaameksi, Suomessa on inarinsaamella ollut kirjakieli 1900-luvun alusta ja koltansaamella 1970-luvulta lähtien. Neuvostoliitossa luotiin 1930-luvulla lyhytikäinen kildininsaamen kirjakieli (latinalaisen kirjaimiston pohjalta, kuten useimmat uudet kirjakielet tuolloin). Uudelleen kildininsaamen kirjakieltä on alettu kehittää 1970-luvulla, nyt kyrillisin kirjaimin (sekä runsain lisämerkein). Pienten saamelaisten kirjakielten ongelmina ovat tyypillisesti, puhujien vähyyden ja voimavarojen niukkuuden ohella, äännejärjestelmän mutkikkuudestakin johtuvat ortografiaongelmat.
Saamen kieli oli merkittävässä osassa jo vertailevan sgr. kielentutkimuksen syntyvaiheissa 1700-luvun lopulla. 1800-luvulla, suomalaisten ja unkarilaisten tutkiessa saamea lähinnä vertailevan kielitieteen näkökulmasta, skandinaavitutkijat edistivät saamen käytännön viljelyä.
Tieteellisen lappologian perustan laski ruotsalainen Karl Bernhard Wiklund (1868-1934) luulajansaamen äänne- ja muoto-opin sekä kantasaamen äännehistorian tutkimuksillaan. Suomessa samoihin aikoihin, 1800-luvun lopulla, Arvid Genetz tutki kuolansaamen vokaaliston historiaa aikaansa edellä olevalla tavalla. Wiklundin ja Genetzin lisäksi saamen murteita kartoittivat Ignác Halász (1855-1901) ja etenkin folklorea kerännyt J. K. Qvigstad (1853-1957).
1900-luvun alkupuolen merkittäviä suomalaisia lappologeja olivat foneetikko Frans Äimä (1875-1936), psykologisoivan "hahmoteoreettisen" tutkimuksen edustaja Eliel Lagercrantz (1894-1973), kieli- ja kansatieteilijä T. I. Itkonen (1891-1968) sekä sittemmin yleisempään fennougristiikkaan ja lingvistiikkaan siirtynyt Paavo Ravila (1902-1974). Erkki Itkonen (1913-1992) oli, paitsi suuri yleisfennougristi, äännehistorian ja etymologian tutkija, myös saamen kielihistorian selvittelijä, inarinsaamen suursanakirjan isä sekä inarin- ja pohjoissaamen kirjakielten kehittäjä.
Samoin lappologinakin kunnostautunut yleisuralisti oli Ruotsissa Björn Collinder (1894-1983). Harald Grundström (1885-1960) laati luulajansaamen sanakirjan, Israel Ruong (1903-1986), syntyperäinen saamelainen, tutki mm. piitimensaamen verbinjohtoa. Gustav Hasselbrink tutki eteläsaamea ja laati laajan eteläsaamen sanakirjan. Konrad Nielsenin (1875-1953) pohjoissaamen kielioppi ja suursanakirja ovat edelleenkin korvaamattomia lähteitä. Knut Bergsland (1914-1998) on tutkinut mm. saamen kielihistoriaa ja kirjoittanut laajan eteläsaamen kieliopin.
Terho Itkonen (1933-1998) oli sekä (itämeren)suomen että saamen historiallisten taustojen merkittävä tutkija. Mikko Korhonen (1936-1991) kirjoitti laajan perusteoksen saamen kielihistoriasta, tutki historiallista morfologiaa ja morfofonemiikkaa ja oli mm. kehittämässä koltan kirjankieltä. Sekä yleisuralistina että saamen tutkijana, sanakirjantekijänä ja käytännön asiantuntijana on kunnostautunut Pekka Sammallahti (1947-). Raija Bartens (1933-) ja saksalaiset Wolfgang Schlachter (1908-) ja Hans-Hermann Bartens (1945-) ovat tutkineet etenkin saamen syntaksia. Juhani Lehtiranta on väitellyt arjeploginsaamen kieliopista ja laatinut etymologisen sanakirjan polttavaa puutetta paikkaavan kirjasen "Yhteissaamelainen sanasto".
Päivitetty 21.10.1998.
Johanna.Laakso@Helsinki.FI