Itämerensuomalaiset kielet suomalais-ugrilaisessa kielikunnassa

(Fennougristiikan johdatuskurssin materiaalia.)

Sgr. kielten germaanis(-balttilais)tunein haara?

Ims. kielet ovat niin läheistä sukua keskenään, että ne voidaan suuremmitta ongelmitta palauttaa parituhatta vuotta sitten Suomenlahden pohjois-, itä- ja eteläpuolella puhuttuun (myöhäis)kantasuomeen [lyh. (m)ksm]. Kantasuomen läheisintä sukua ovat toisaalta saamelaiskielet, toisaalta mordva; maantieteellisesti kantasuomen ja mordvan välillä on ennen venäläisasutuksen tuloa ilmeisesti puhuttu suomensukuisia kielimuotoja, mutta näistä on vain epäsuoraa todistusaineistoa lähinnä paikannimissä. Hiukan ongelmallinen on myös kantasuomen ja kantasaamen suhde: ovatko ims. ja saamelaiskielten yhteiset piirteet (runsas yhteinen sanasto, astevaihtelu, jälkitavujen labiaalivokaalit) perua yhteisestä kantakielestä (suomalais-saamelainen kantakieli = varhaiskantasuomi (vksm.)) vai kontaktien tulosta (jolloin varhaiskantasuomea ei tarvitsisi olettaa ollenkaan)?

Kantasuomi on saanut runsaasti lainasanoja ja muitakin vaikutteita indoeurooppalaisilta naapurikansoilta, esi- ja kantagermaaneilta ja -balteilta sekä myöhemmin itäslaaveilta. Nykykäsitysten mukaan vaikutteiden virta varsinkin (esi)germaanien taholta on ollut niin jatkuva (ja jatkunut nykypäiviin saakka saksan, ruotsin ja itse asiassa englanninkin vaikutuksena), että sitä on monesti vaikea jaotella "kerrostumiin". Vanhimmat (esi)germaaniset ja (esi)balttilaiset lainat ovat yltäneet saameen, jotkut muihinkin sukukieliin saakka.

Kantasuomen eriytymisessä olennaisia ovat olleet myös äänteenmuutokset:

• sgr. kantakielen liudennuskorrelaation katoaminen (itäisten ims. kielten liudennus on nuorempaa perua),
• suhusibilantin vaihtuminen h:ksi, velaarinasaalifoneemin kato (itäisten ims. kielten suhuässät tai esim. suomen foneemi-"äng" ovat uudempaa perua),
• vokaalijärjestelmän täydentyminen uusilla pitkillä vokaaleilla ja diftongeilla sekä ö:llä,
• astevaihtelun kehittyminen (ellei astevaihtelua pidetä ims.-saamelaisena tai peräti ikivanhana peruna; toisaalta astevaihtelu ei ole ainakaan fonemaattisena levinnyt kaikkiin ims. kieliin).

Konsonantiston muutokset ja astevaihtelunkin kehittyminen olisivat Postin (1954) mukaan kenties balttilaisten ja etenkin germaanisten vaikutusten seurausta.

Kantasuomen tytärkieliä voi ryhmitellä useammallakin tavalla. Ims. kielet ovat paljolti syntyneet poliittis-historiallisten kehitysten katkoessa tai tiivistäessä vanhaa heimomurteiden ketjua, jossa innovaatiot ovat ilmeisesti vielä varsin myöhään pystyneet leviämään muotoutuvien kielirajojenkin yli.

Ims. kielet nykyään

Ims. kieliryhmä jaotellaan yleensä seuraavasti:

• suomi (länsi- ja itämurteet): n. 5 milj. puhujaa
• karjala:
  • varsinaiskarjala (pohjois- l. vienalais- ja etelämurteet) 40 000
  • aunus l. livvi 30 000
• lyydi (lasketaan toisinaan myös karjalan yhdeksi murteeksi): n. 5 000
• vepsä (äänis-, keski- ja etelävepsä): n. 6 000
  • itävepsä: sammunut 1800-l.?
• vatja (länsivatja): muutamia kymmeniä puhujia?
  • itävatja: sammunut 1960-l.
  • Kukkosin inkeroisvaikutteinen sekamurre: sammunut 1980-l.?
  • kreevini (etelä-Latviassa): sammunut 1800-l.
• inkeroinen: muutamia satoja puhujia?
• viro (etelä-, pohjois- ja koillismurteet): n. 1 milj.
• liivi (Kuurinmaan itä- ja länsiliivi): viitisentoista puhujaa?
  • Liivinmaan (Salatsin) liivi: sammunut 1800-l.

Vahvoja ja virallisessa asemassa olevia kirjakieliä ovat suomi ja viro, kirjakielen luomis- tai elvytyshankkeita on karjalalla, vepsällä ja sukupuuton uhkaamalla liivilläkin. Sammumaisillaan olevalla vatjalla ei ole kirjakieltä ollut koskaan.

Ims. kielten tyypillisiä piirteitä: ks. ims. johdatuskurssin äännepiirteet-sivua.

Päivitetty 15.10.1998.