Itämerensuomalaisten kielten johdatuskurssin materiaaleja sl 1998 / Johanna Laakso
(Disclaimer: Tässä esitetyt luokittelut, nimiluettelot jne. eivät ole millään tavalla lopullisia tai täydellisiä eivätkä varsinkaan sisällä mitään implisiittisiä arvostelmia ex cathedra.)
Suurimpienkin ims. kielten suomen ja viron tutkimus ennen 1800-lukua oli sporadista harrastelua tai käytännönläheistä käännös- ja (uskonnollisen tai valistuskirjallisuuden) julkaisutoimintaa. Pienemmät ims. kielet oikeastaan "löydettiin" vasta 1700-1800-luvulla, ja vasta silloin ruvettiin ims. kielten sukulaisuutta yksityiskohtaisemmin pohtimaan. H. G. Porthan (De praecipuis dialectis linguae Fennicae, 1801) kuvaili suomen murteiden ohella lyhyesti myös karjalaa, aunusta, inkeroista ja viroa.
Varsinainen ims. kielten tutkimus alkaa 1800-luvun ensimmäisten suomalaisten vertailevien fennougristien myötä:
Viron kielen varsinainen tutkimus käynnistyi Virossa sekin 1800-luvulla. Aikansa suurhahmo oli sanakirjan- ja kieliopintekijänä tunnettu F. J. Wiedemann (1805-1887), joka tutki viron ohella useita lähi- ja etäsukukieliä, kokosi Sjögrenin aineistojen pohjalta liivin kieliopin ja sanakirjan sekä osoitti kreevinien vatjalaisen alkuperän.
Viron ja suomen suhdetta pohdittiin ja käsiteltiin Virossa paljon etenkin viron kirjakielen kehittämisen kannalta. Suomea pidettiin viron kielen "äitinä", alkuperäisempänä kielimuotona ja "omempien" uudennosten lähteenä, mutta erilaisten kielenhuollollisten ja arvottavien näkemysten lomasta alkoi nousta realistisempaakin vertailevaa tutkimusta.
1800-luvun lopulla tutkittiin jo ajanmukaisin menetelmin itämerensuomalaisia kuten muitakin sukukieliä. Arvid Genetz (1848-1915) tutki syvällisesti karjalaa. Genetzin aikana teki kuitenkin jo tuloaan dramaattinen tieteellisen paradigman vaihdos. Nuorgrammatiikka, eurooppalaisen historioivan kielitieteen tuolloin tuore ja metodisesti ylivoimainen suuntaus, joka rakenteli kielten äännehistorian taidokkaasti eksakteilla äännelaeilla ja analogialla operoiden, saapui Suomeen. E. N. Setälä (1864-1935) hahmotti ims. kielten äännehistorian Yhteissuomalaisessa äännehistoriassaan (1890, 1891); sitä paitsi hän keräsi vepsää, liiviä ja vatjaa.
1800-luvun lopulta 1. maailmansotaan saakka harjoitettiin äännehistoriallisen tutkimuksen ohella ja (myös) sen materiaalin hankkimiseksi tuloksekasta keruutyötä jokseenkin kaikkien Venäjän sgr. kansojen parissa. Kerääjistä suuri osa oli 1883 perustetun Suomalais-Ugrilaisen Seuran stipendiaatteja, joiden keräämissä aineistoissa Seuralla on riittänyt toimitettavaa ja julkaistavaa näihin aikoihin saakka.
Karjalan kieltä keräsivät ja tutkivat monet:
1900-luvun alkupuolen merkittävin ims. kielten tutkija Suomessa oli Lauri Kettunen (1885-1963), Tarton (1919-1925) ja Helsingin (1929-) itämerensuomalaisten kielten (1938: viron ja sen lähisukukielten) professori. Kettunen keräsi ja tutki viroa, etenkin Kodaveren murretta, vatjaa, vepsää ja liiviä, julkaisi äännehistorioita (vatja, viro, etelävepsä), liivin sanakirjan, oppikirjoja ym. ym. E. A. Tunkelo (1870-1953) tutki ims. genetiivin historiaa ja laati laajan vepsän äännehistorian.
Neuvostoliiton syntyessä rajan itäpuolelle jäivät vepsäläiset, lyydiläiset sekä suurin osa karjalaisista ja Inkerin itämerensuomalaisista. Lännestä käsin näitä kieliä ei enää juuri päästy tutkimaan. Pienillekin vähemmistökielille kehiteltiin nuoressa Neuvostoliitossa kirjakieliä. Näin saivat kirjakielen mm. inkeroinen (paljolti Leningradin yliopiston inkerikko-dosentin Vladimir Junuksen ansiosta), vepsä sekä karjala (karjalan kirjakielen kehittäminen, kirjaimiston valintaa myöten, kärsi paitsi murre-eroista myös poliittisista heittelyistä karjalan ja suomen suosimisen välillä). Näiden kielten viljely katkesi stalinismin sortovuosiin 1930-luvun lopulla, jolloin kirjakielten lisäksi tuhottiin suuri osa niillä kirjoittajista.
Varsinaista ims. kielten tutkimusta Neuvostoliitossa haittasivat sekä kansallisuuspoliittiset ongelmat ja sortotoimet että tiedepolitiikka: Stalin nosti joksikin aikaa kielitieteessä valtaan ns. marrilaisuuden, joka perustui oppeihin kielten "risteytymisestä" ja johon perinteinen kielisukulaisuuden käsite ei sopinut, joten sgr. kielikunnasta puhuminenkin oli tabu.
Ims. kieliä tutkineista neuvostoliittolaisista lingvisteistä kenties merkittävin oli D. V. Bubrih, jonka keräyttämistä aineistoista on viime vuonna ilmestynyt karjalan kielikartasto.
Toinen maailmansota mullisti muun muassa ims. kielten tutkimusta:
Suomessa ims. kielten tutkimus keskittyi Neuvostoliiton hajoamiseen saakka paljolti kielihistoriaan ja varhempien keräelmien analyysiin. Ims. kielten professoreina Lauri Kettusta seurasivat Lauri Posti (1908-1988) ja Aimo Turunen (1912-). Posti tunnetaan nykyään parhaiten ims. kielten astevaihtelun germaanista alkuperää koskevasta teoriastaan, mutta hän on tutkinut muitakin kantasuomen äänne- ja muotohistorian kysymyksiä sekä mm. vepsää ja liiviä. Turunen on ansioitunut etenkin karjalan, aunuksen ja lyydin tutkijana.
Pertti Virtaranta (1918-1997) teki valtaisan keruutyön paitsi suomen murteiden myös karjalan ja lyydin alalla (jokseenkin ainoana itäisten kielisukulaistemme maille päässeenä länsimaisena tutkijana!), julkaisi runsaasti kielennäytteitä ja käynnisti Karjalan kielen sanakirjan toimitustyön. Samaan sukupolveen kuuluu etymologi ja vepsän tutkija Reino Peltola. Myöhemmistä tutkijoista suomen kielen juurien selvittäjänä omaa luokkaansa oli Terho Itkonen (1933-1998).
Sodanjälkeisen ajan Viron fennougristiikan merkkimies Paul Ariste (1905-1990) oli ennen kaikkea sammuvan vatjan kielen johtava tutkija ja kerääjä, Paula Palmeos (1911-1990) keräsi ja tutki tytärkarjalaisia murteita. Maanpakoon lähteneistä virolaistutkijoista lähisukukieliä harrasti etenkin Julius Mägiste (1900-1978).
Karjalaa, lyydiä ja vepsää ovat Venäjän puolella 2. maailmansodan jälkeen tutkineet mm.
Karjalan kielentutkijoista kuten muistakin kulttuurihenkilöistä kertoo värikkäästi Virtaranta 1990.
Nykysuomalaisia pienten ims. kielten tutkijoita:
Nykyvirolaisia (pienten) ims. kielten tutkijoita: