Itämerensuomalaisten kielten johdatuskurssin materiaaleja sl 1998 / Johanna Laakso
Karjalan kielen (varsinaiskarjalan vienalais- ja etelämurteiden sekä aunuksen) puhujia on yhteensä arviolta 70 000. Puhujamäärä on tämän vuosisadan aikana huvennut, kuten yleensä Venäjän sgr. kansoilla, nuoremman sukupolven venäläistyessä. (Vuoden 1989 väestönlaskennassa vain puolet karjalaisista ilmoitti äidinkielekseen karjalan.)
Karjalaisten varsinaiset asuinalueet ovat Karjalan tasavallassa sekä 1600-luvulla syntyneillä Venäjän kielisaarekkeilla: Leningradin oblastin Tihvinän kunnassa (arviolta 1500-2000, väestökirjoissa merkitty venäläisiksi) sekä Tverin oblastissa (vuoden 1989 tietojen mukaan 23 200 karjalaista). Novgorodin oblastin Valdain kunnassa puhuttiin karjalaa vielä 1960-luvulla. Jonkin verran karjalaisia on 1900-luvun mittaan tietysti siirtynyt (tai siirretty) muillekin entisen Neuvostoliiton alueille.
Suomen entisellä alueella karjalaa tai aunusta puhuttiin maailmansotien välillä Suojärven, Suistamon, Impilahden, Korpiselän ja Salmin pitäjissä; näiden asukkaat evakuoitiin sodan ja alueluovutusten yhteydessä eri puolille Suomea. Pohjoisempien karjalaismurteiden alue ulottui Ilomantsiin sekä Suomussalmen Hietajärven ja Kuivajärven kyliin. (Kuten suomen yhteydessä todettiin, Pohjois-Karjalan savolaistuneissa murteissa laajemminkin näkyy karjalainen substraatti.) Lisäksi Suomeen muutti tai pakeni neuvostovallan alkuaikoina jopa tuhansia karjalaisia, samoin jonkin verran jatkosodan yhteydessä. Suomessa asuvien emigrantti- ja evakkokarjalaisten jälkeläiset eivät yleensä enää puhu karjalaa.
Karjalan (ja lyydin) murteiden puhuma-alueet (kartta teoksesta Õispuu [toim.] 1998):
Karjalaisten etnisyyden ja kielen säilymiselle kohtalokkaita ovat olleet poliittiset muutokset, Karjalan tasavallan alueelle alueliitosten sekä metsätyömaiden ja tehtaiden myötä tulleet venäjän- ja muunkieliset asukkaat, Stalinin vainot ja 2. maailmansodan jälkeen pienten maalaiskylien hajottaminen "perspektiivittöminä", sekä ennen kaikkea tempoileva kielipolitiikka, joka ei antanut karjalaisille kunnollista kirja-, koulu- ja sivistyskieltä. Karjalan ASNT:n alkuvaiheissa sekä uudelleen vuoden 1940 jälkeen (myös jatkosodan suomalaismiehityksen aikana!) virallisena kielenä käytettiin, venäjän ohella, poliittisista syistä suomea. Suomen kieli oli tuttu lähinnä vienankarjalaisille; eteläkarjalaisten ja aunukselaisten osalta suomea suosiva kielipolitiikka käytännössä usein edisti venäläistymistä, sillä venäjä oli näille yleensä tutumpi ja helpompi valinta kuin suomi.
Tverinkarjalaisille kehiteltiin monien muiden vähemmistökansojen lailla oma, latinalaista kirjaimistoa käyttävä kirjakieli, jolla vuosina 1931-1937 ilmestyi Lihoslavlissa kymmeniä oppi- ym. kirjoja sekä aikakauslehti Kolhozoin puoleh, sittemmin Karjalan Tozi. Vuonna 1937 tverinkarjalan kirjakieli monien muiden lailla lakkautettiin. Samana vuonna alkoi puolestaan Karjalan ASNT:ssa lyhytikäisen (1937-1940), kyrillistä kirjaimistoa käyttävän karjalan kirjakielen käyttö. Tämä akateemikko Dmitri Bubrihin kehittelemä kieli, johon oli tarkoitus yhdistää eri murteiden piirteitä, jäi keinotekoiseksi ja kansalle vieraaksi luomukseksi, jonka käyttäjät omien ilmaisukeinojen puutteessa helposti turvautuivat raakalainoihin venäjästä.
1990-luvun taitteessa alkoi karjalaistenkin kansallinen elpyminen, 1989 perustetun Karjalan Rahvahan Liiton johdolla. Uusien kirjakielten luomista kylläkin vaikeuttavat resurssipula, poliittiset kiistat ja suuret murre-erot, joiden takia kaikille karjalaisille yhteistä kirjakieltä lienee toistaiseksi mahdoton ajatella. Vienan-, aunuksen- ja tverinkarjalaksi on nyt ilmestynyt aapisia ja lukukirjoja, kouluissa on karjalan kielen opetusta oppiaineena ja karjalan- ja vepsänkielisiä opettajia on muutaman vuoden ajan koulutettu Petroskoissa. Oma mua -lehdessä ilmestyy kirjoituksia karjalan eri murteilla/kirjakielillä.
Etnonyymille "karjalainen", jota ovat käyttäneet itsestään myös inkerikot, on esitetty monia selityksiä; Grünthalin (1997) mukaan uskottavin selitys perustuu ims. (germaanisperäiseen) karja-sanaan ’ryhmän, joukon’ merkityksessä. (Muita tarjokkaita ovat olleet karu-sanue, germ. *skarja ’kivikko, karikko, koski’ [> ruots. skär], ven. gorá ’vuori’ sekä germaanisperäinen kaira, samoin karja sen oletuksen pohjalta, että karjalaiset olisi tunnettu nimenomaan karjankasvattajina. Jotenkin tähän liittyy myös Käkisalmen kaupungin vanha venäläinen nimi Korela.) Aunuksenkarjalaisten oma nimitys livviköi, samoin kuin lyydiläistenkin nimitys, perustuu ven. ljudi-sanaan (’ihmiset, väki, kansa’). Nimityksen venäläisperäisyys heijastanee sitä, että aunuksen ja lyydin puhujat ovat olleet voimakkaammissa kosketuksissa venäläisiin.
Karjalan kielen taustasta on ollut suuriakin mielipide-eroja, ennen kaikkea läntisten ja itäisten ainesten osuudesta: miten olennainen on mahdollinen vanha itäinen ("itäkantasuomalainen"?) komponentti, miten tärkeitä lännestä tulleet vaikutteet? (Äärimmillään läntistä alkuperää korostavat teoriat olivat niillä 1900-luvun alkupuolen suomalaisilla tutkijoilla, jotka katsoivat karjalaiset muinaisrunot, kielen, kenties koko Karjalan asutuksenkin tykkänään lännestä tulleeksi.) Useimmat tutkijat nykyään johtavat karjalan kielen synnyn ns. muinaiskarjalasta, jonka jatkajia olisivat myös suomen itämurteet. Muinaiskarjalan synty tuntuu luontevalta yhdistää Laatokan voimakkaaseen rautakautiseen kulttuuriin, jonka haaraumia näyttää syntyneen viimeistään viikinkiajalla sekä Inkeriin että Savoon. Lännestä itään kulkevista kielellisistä vaikutteista tuntuvat kertovan ainakin astevaihtelu ja pitkien vokaalien diftongiutuminen, jotka molemmat mm. Terho Itkonen on selittänyt lännestä lähteneiksi ja itään levitessään vaikutusalaansa laajentaneiksi ilmiöiksi.
Vanhimpana karjalan kielen muistomerkkinä on pidetty ns. Novgorodin tuohikirjettä n:o 292, joka on ajoitettu 1200-luvulle:
Transkriptio, jossa on eräitä kiistanalaisuuksia: jumolanuliinimizi / nulisêhanoliomobu / jumolasudîniiohovi. Kiistatonta tulkintaa ei tekstille ole vieläkään löydetty (ei ole edes täysin varmaa, onko tekstin kieli nimenomaan karjalaa), mutta selvästikin puhe on "Jumalan nuolesta", joten tekstiä on arveltu ukkosen loitsuksi tai kenties kauppojen tai sopimusten yhteydessä käytetyksi valanvahvistukseksi ("[ukkosen]jumala rangaiskoon minua jos rikon valani").
Seuraavaksi vanhimmat karjalankieliset tekstit ovat 1800-luvulla käännettyjä hengellisiä kirjasia, joissa käytettiin kirkkoslaavilaista kirjaimistoa ja joiden levikki ja käyttö jäi hyvin vähäiseksi. (Joidenkin tietojen mukaan jo 1500-luvulla olisi karjalaksi käännetty kirkollisia tekstejä, mutta niitä ei ole säilynyt.) Tämän jälkeen karjalan kirjallinen käyttö sai odottaa 1930- ja uudelleen 1990-luvulle.
Karjalan kielelle tyypillisiä äännepiirteitä:
Sijajärjestelmässä paikallissijojen synkretismi - varsinaiskarjalassa adessiivi ja allatiivi ovat langenneet yhteen, aunuksessa ja lyydissä adessiivi ja ablatiivi sekä inessiivi ja elatiivi - on paikoin edistänyt postpositiosyntyisten uussijojen syntyä.
Vepsäläisiksi lukeutui v. 1989 väestönlaskennassa yli 12 000 ihmistä, joista äidinkielenään vepsää puhuu vielä noin puolet, nämäkin tosin paljolti vanhempaa sukupolvea. Vepsäläisten(kin) määrä lienee jatkuvasti vähentynyt, vaikka luotettavia tilastoja ei ole ollut ennen eikä nyttemminkään (esim. Vologdan ja Leningradin oblastien vepsäläiset merkittiin 1980-luvulle saakka tilastoihin venäläisiksi). Vepsäläiset ovat aina eläneet hallinnolliselta kannalta katsoen syrjäseuduilla, mikä ennemmin ehkä edisti kielen ja etnisyyden säilymistä; nyt vepsäläisten kielen ja identiteetin ylläpitämistä vaikeuttaa viimeisten vepsäläisalueiden hallinnollinen jakautuminen Karjalan tasavallan, Leningradin oblastin ja Vologdan oblastin kesken. Vepsän kielen kolmesta päämurteesta pohjois- l. äänisvepsää puhutaan (enimmäkseen) Karjalan tasavallassa Äänisen länsirannalla, keski- ja etelävepsää Syvärin ja Äänisen eteläpuolella.
(Kartta Marje Joalaidin artikkelista [Õispuu (toim.) 1998].)
Vepsäläisten katsotaan yleensä olevan vanhoissa venäläisissä kronikoissa mainitun ves'-kansan jälkeläisiä. (Nestorin kronikka mainitsee useaan otteeseen ves'-kansan, jonka keskuspaikkana ilmeisesti oli nykyisen vepsäläisalueen itäpuolella sijaitseva Valkeajärvi.) Tämän kansan arveltiin pitkään kadonneen tyystin, eikä nykyvepsäläisistäkään itse asiassa juuri tiedetty ennen kuin A. J. Sjögren heidät v. 1824 "löysi". Etymologialtaan epäselvä vepsä-nimitys (bepsa-) on tiettävästi ollut käytössä vain etelävepsäläisillä, äänis- ja keskivepsäläiset ovat nimittäneet itseään "lyydiläisiksi". Venäläiset ovat tälle vuosisadalle saakka nimittäneet vepsäläisiä "tshuudeiksi" (kuten muutamia muitakin ims. kansoja) tai "tshuhareiksi" (tshuudi-nimitys lienee saamen kautta kiertänyttä germaanista perua), halventavasti "kaivanoiksi" (~ sm. Kainuu?).
Vepsäläisten asuma-alue on luultavasti ollut varhemmin paljon laajempi; on ajateltu sen ulottuneen jopa Volgan yläjuoksulle saakka etelässä, ja pohjoisessa vepsäläiset ovat ilmeisesti alkuaan asuttaneet koko Laatokan ja Äänisen välistä kannasta. Karjalaisten muuttoliike Laatokan itäpuolelle, luultavasti jo varhaisina aikoina mutta laajoina muuttoaaltoina viimeksi 1600-luvulla ruotsalaisvaltaa pakoon, on karjalaistanut vanhoja vepsäläisalueita. Lyydiä ja aunusta voidaan pitää "karjalaistuneena vepsänä".
Vepsän kielen tutkimus pääsi vauhtiin jo 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta vepsäläiset itse olivat vielä vailla kirjakieltä (sekä koulua ja usein lukutaitoakin). 1931 alettiin vepsäläisille kehittää omaa kirjakieltä ja äidinkielistä koulujärjestelmää (tosin aluksi vain Leningradin oblastin vepsäläisille; Karjalan tasavallan vepsäläisillä se ehti toimia vain pari kuukautta v. 1937). Latinalaista kirjaimistoa käyttävä kirjakieli perustui keskivepsän murteeseen, ja sillä julkaistiin kolmisenkymmentä kirjaa (koulukirjoja, kolme kielioppia sekä pieni vepsäläis-venäläinen sanakirja). Vuoden 1938 alussa vepsän kirjakielen käyttö lakkautettiin ja nuori kansallinen sivistyneistö tukahdutettiin. 1990-luvulla on vepsän kirjakieli luotu uudelleen. Etenkin petroskoilaiset tutkijat Nina Zaitseva ja Maria Mullonen ovat laatineet koulukirjoja ja sanastoja, kerran kuussa ilmestyy Kodima-lehti, samoin hengellistä ja kaunokirjallisuutta (Nikolai Abramovin tuore runokokoelma Koumekümne koume).
Vepsä on ims. kielten joukossa toisaalta poikkeuksellisen vanhakantainen kielimuoto (astevaihtelun puute ja suffiksaalisen astevaihtelun aiheuttama suffiksiklusiilien säilyminen), toisaalta siinä on piirteitä, jotka yleensä selitetään voimakkaalla venäjän vaikutuksella (äänteiden kvantiteettidistinktion heikkeneminen tai katoaminen). Lopullista sanaa ei ehkä vielä ole sanottu siitä, palautuvatko vepsän erityispiirteet omaan, (muinais)karjalasta poikkeavaan kantasuomalaiseen muinaismurteeseensa (muinaisvepsä, itäkantasuomi?) vai olisivatko ne kenties kuitenkin selitettävissä ulkoisilla kontakteilla tai niiden puutteella (kuuluisiko vepsä kuitenkin tiukemmin yhteen karjalan kanssa, jonka lännestä tulleet vaikutteet sitten olisivat irrottaneet karjalan ja vepsän yhteisestä kantamurteesta, ns. "laatokkalaisesta kantakielestä"?). Jotkut tutkijat, etenkin Lauri Kettunen, ovat aikoinaan kiinnittäneet huomiota vepsän ja vironkin yhteyksiin (mm. loppu- ja sisäheiton esiintyminen).
Vepsän kielessä on arkaaisia piirteitä etenkin konsonantiston osalta, vokaalit ovat muuttuneet enemmän:
Morfologiassa huomiota kiinnittävät lukuisat postpositiosyntyiset sijat (esim. pert'ilomp'äi ’talon luota’ < *pertin+loona+päin). Verbijärjestelmään kuuluvat laaja refleksiivitaivutus ja (lyydin kanssa yhteiset) erityiset inkoatiivisuffiksit.
Vepsän päämurteiden erot eivät ole kovin suuret; eroja on lähinnä tiettyjen vokaalien edustuksessa, l:n liudennuksessa tai vokaaliutumisessa sekä muutamissa postpositiosyntyisissä sijamuodoissa.
