Itämerensuomalaisten kielten johdatuskurssin materiaaleja sl 1998 / Johanna Laakso
Inkerinmaan nimen alkuperä juonnetaan yleensä Nevan eteläiseen sivujokeen, Inkerenjokeen. Näillä seuduin, Laatokan eteläpuolella, vaikuttanut merkittävä rautakautinen kulttuuri voidaan yhdistää inkerikkojen esi-isiin - ellei sitten vepsäläisten. Tällöin voitaisiin ajatella, että inkerikot olisivat myöhemmin (viimeistään keskiajalla?) muuttaneet länttä kohti, läntisemmän Inkerin alkuperäisille vatjalaisalueille. Inkeri-nimi tavataan vanhoissa kronikoissa 1200-luvulta lähtien, ei siis kaikkein vanhimmissa lähteissä; tätä on selitetty siten, että inkerikot olisivat alkuaan (kuten osittain myöhemminkin) nimittäneet itseään karjalaisiksi.
Nimelle Inkeri ei ole löydetty täysin tyydyttävää selitystä. Usein se yhdistetään skandinaavisiin henkilönnimiin Ingvar (mm. 500-luvun idänmatkaaja Ingvar Eysten) ja Ingegerd (Olavi Sylikuninkaan tytär ja Novgorodin ruhtinaan Jaroslavin puoliso, joka olisi saanut Inkerenjoen alueen huomenlahjakseen) tai skandinaavisperäiseen ven. nimeen Igor (< Ingvar; 900-luvulla kronikkatietojen mukaan ruhtinas Rurik olisi lahjoittanut Inkerinmaan poikavainajansa Igorin äidille). Venäjään nimi on siirtynyt muodossa Izhora, Izhera, mistä edelleen on saatu virossa inkerikoista käytetty nimitys (isurid, isuri keel).
Tällä itäslaavien, virolaisten ja (muinais)karjalaisten naapuruudessa (itse asiassa lahdentakaisten suomalaistenkin) ja viikinkien idäntien varrella sijainneella alueella ovat luultavasti jo varhain kohdanneet ims. kielimuodot ja eri suunnista tulevat vaikutteet; sittemmin alue on ollut idän ja lännen rajalla ja kiistakapulana. Vielä 1900-luvun alussa, ennen neuvostovallan ja Stalinin vainoja ja 2. maailmansodan tuhoja, Inkerinmaa oli etnis-kielellistä tilkkutäkkiä. Ikimuistoisen venäläisvallan ortodoksistamien alkuperäisasukkaiden, inkerikkojen (inkeroisten) ja vatjalaisten, lisäksi Inkerissä asui runsaasti pääasiassa 1600-luvulla (mutta jossain määrin 1900-luvun alkuun saakka!) muuttaneita luterilaisia inkerinsuomalaisia (kolme pääryhmää: äyrämöiset, savakot, Narvusin luterilaiset), venäläisiä ja hiukan virolaisiakin uudisasukkaita. Läheisten sukukielten jatkuvat vuorovaikutussuhteet ovat synnyttäneet Inkerin ims. kielimuotoihin ilmiöitä, joiden tutkiminen usein on mutkikasta ja haastavaa: yhteisen perimän erottaminen myöhemmistä vaikutteista ei aina ole helppoa.
Seuraavaan karkeaan Länsi-Inkerin karttaan on merkitty tärkeimmät vuosisadan alun vatjalaiskylät sekä muutamia inkerikko- ja inkerinsuomalaisia kyliä.
Inkerin ims. kielimuodot ovat nykyään kaikki katoamaisillaan tai kadonneet. Inkerin historiassa kauhistuttavan 1900-luvun aikana suurta osaa kielenpuhujista on riepoteltu karkotukseen tai evakkoon Venäjälle, Karjalan tasavaltaan, Viroon, Suomeen jne., monet ovat jääneet niille teilleen, ja Inkerissä elävistäkin nuorempi sukupolvi on vaihtanut venäjän kieleen.
Inkeroisen asemasta ims. kielten joukossa on jonkin verran kiistelty: liittyykö se lähemmin suomen kaakkoismurteisiin vai karjalan kieleen, ja onko sitä ylipäätään pidettävä omana kielenään? Nykyään useimmat tutkijat pitävät inkeroista erillisenä kielenä, joka - vaikka läheisesti muistuttaakin suomen kaakkoismurteita - on eräänlainen ikivanha (muinais)karjalan haarauma, mihin viittaa myös se, että osa inkerikoista on tälle vuosisadalle saakka nimittänyt itseään "karjalaisiksi". Suomen kaakkoismurteisiin luettavat inkerinsuomalaismurteet ovat joka tapauksessa vaikuttaneet inkeroiseen (ja toisinpäin), vaikka selvä etnis-kulttuurinen raja onkin kulkenut näiden kahden kielen puhujien välillä. Erilaisen etnisen identiteetin ja etenkin uskontorajan takia myös esim. seka-avioliitot olivat harvinaisia.
Inkeroisessa voidaan erotella neljä tai viisi murretta. Ala-Laukaan (vatjalaisen ad- tai substraatin leimaama), Soikkolan, Hevaan ja (1970-luvulla sammuneen) Oredezhin l. Ylä-Laukaan murteen lisäksi viidenneksi päämurteeksi voidaan olettaa se sittemmin suomalaistunut kielimuoto, jota alkuaan puhui ortodoksinen alkuperäisväestö Pohjois-Inkerissä (Kannaksen eteläpäässä). Pohjois-Inkerin inkeroismurre on luultavasti ollut myös inkerinsuomalaisten äyrämöismurteiden pohjana.
Inkeroiselle kehitettiin 1930-luvulla lyhytikäinen kirjakieli, paljolti Leningradin yliopistossa toimineen inkeroissyntyisen dosentti Vladimir Junuksen ansiosta. Tuolloin inkeroisen puhujia oli vielä muutamia tuhansia, tuoreimmat arviot liikkuvat optimistisimmillaankin enää sadoissa.
Inkeroismurteet muistuttavat monilta keskeisiltä piirteiltään suomea. Astevaihtelu on paljolti samanlainen, suffiksaaliset (oletetut) spirantit ovat kadonneet samaan tapaan kuin suomessa. Tyypillisiä inkeroisen piirteitä ovat
)
tai suppeaa väljemmiksi (
);
Vatjalaiset ovat (läntisen) Inkerin vanhimpia tunnettuja asukkaita. Vanhimmat tiedot vod'-kansasta ovat 1000-luvun venäläisistä lähteistä, ja Novgorodin suuriruhtinaskunnan yksi hallintoalue oli nimeltään "Vatjan viidennes" (Vodskaja pjatina). Kuitenkaan mitään omaa aluehallintoa vatjalaisilla kansana ei tiedetä olleen. Koko tutkitun historiansa ajan vatjan kieli on ollut väistymässä ensin inkeroisen, sitten venäjän tieltä, arkielämän moni- ja sekakielisyydenkin kautta: seka-avioliitot Inkerinmaan eriheimoisten ortodoksien kesken ovat olleet tavallisia. Kirjakieltä vatjalla ei ole koskaan ollut - ainoa tunnettu poikkeus olivat vatjalaissyntyisen opettajan Dmitri Tsvetkovin (1890-1930) käsikirjoituksiksi tai tieteellisiin julkaisuihin jääneet kokeilut. Nykyään vatjan puhujia on jäljellä enää muutamia kymmeniä (Heinike Heinsoon mukaan: kesällä 1995 kuutisenkymmentä) vanhuksia, joiden kieli on voimakkaiden inkeroisen, venäjän ym. vaikutteiden leimaamaa.
Vatjalaisten etnonyymiä on yhdistetty ims. vaaja-sanaan (ksm. *vakja). Uusin tutkimus ei pidä enää todennäköisenä oletuksia kiilaa, kiilanmuotoista kangastilkkua, nuijaa tms. tunnuksenaan käyttäneestä ims. eräjärjestöstä; Koivulehdon mukaan vatjalaisten etnonyymin perustana on alun perin (kiilanmuotoisen asuin)alueen nimitys, Grünthalin mukaan se - samoin kuin vanha virolainen maakunnannimi Vaiga - saattaisi olla balttilaistakin perua.
Joka tapauksessa Vaiga-nimen on ajateltu heijastavan vatjalaisten vanhoja yhteyksiä Itä-Viroon Peipsin länsirannalle, minne tutkijat ovat arvelleet vatjalaisia siirtyneen kahtenakin muuttaja-aaltona 1. vuosituhannen loppupuolella sekä 1100-1200-luvulla. Vatjan kielen lähimpänä sukulaisena pidetään (pohjois)viroa - Tiit-Rein Viitson taksonomiassa nämä muodostavat kantasuomen tytärmurteiden ns. maa-ryhmän - ja itämerensuomen eteläryhmään vatjaa yhdistävät selvästi ainakin keskivokaali (keski-e, õ) sekä h:n kato sanan alussa (üvä) tai nasaalin ja likvidan jäljessä (vana karu). Samoin viron kanssa yhteisiä piirteitä ovat n:n vokaaliutuminen s:n edellä (kaasi ’kansi’), pitkien vokaalien säilyminen diftongiutumatta (tee, vöö) ja pitkien vokaalien lyheneminen h:n edellä (mahaa ’maahan, alas’). Toisaalta vatjassa on merkkejä vahvoista kosketuksista itäisiin ims. naapurikieliin (muinaiskarjala, inkeroinen, inkerinsuomi): monikon ns. 1. genetiivi (kalojee), persoonapronominit möö, töö, kieltoverbi elä. Selvimmin lainoiksi luettavia ovat lukuisat äänteelliset epävatjalaisuudet (esim. h-alkuiset sanat).
Vatjan kielen leimallisimpia piirteitä ovat
’kenkä’Suffiksaaliset (oletetut) spirantit ovat yleensä kadonneet mutta näin syntyneet pitkät vokaalit tai vokaaliyhtymät säilyneet (suomea muistuttavaan tapaan) paremmin kuin virossa: rattaaD 'rattaat', õikõa 'oikea'.
Inkerinmaalla puhuttu vatjan kieli voidaan jakaa kolmia: länsi-, itä- ja Kukkosin murteeseen. Alueeltaan suurin ja parhaiten tutkittu on länsivatja, joka voidaan vielä jakaa kolmeen alaryhmään: itäiseen tai kaakkoiseen "Mäen", luoteiseen "Oron" ja rannikon lähellä, Laukaanjoen suulla puhuttuun ns. Vainpuolen vatjaan. Nykyiset vatjan puhujat ovat kaikki Vainpuolen vatjalaiskylistä, sisämaan vatjalaiskylistä vatjan kieli sammui 1960-luvulla.
Pienempi ja vähemmän tutkittu itävatjan murre oli sammumassa useimmista kylistä jo 1900-luvun alussa, Lauri Kettusen tutkimusmatkojen aikaan. Viimeinen itävatjan puhuja Ikäpäivän kylästä kuoli 1960-luvulla. Itävatjan ehkä leimallisin piirre on sananloppuisten h:n ja k:n säilyminen: terveh ’terve’, annaG ’anna!’.
Kukkosin "vatja" eroaa voimakkaasti muista vatjalaismurteista: vatjalainen pohja, mikäli sellaista on ollutkaan, on jäänyt voimakkaan inkeroisvaikutuksen alle. Kukkosin murteesta mm. puuttuvat keskivokaali ja k:n affrikoituminen, geminaatiota esiintyy inkeroismurteiden tapaan, astevaihtelu muistuttaa enemmän inkeroista kuin vatjaa, n on säilynyt s:n edellä ja pitkät vokaalit h:n edellä. Erityispiirteenä on t:n kehittyminen teräväksi affrikaataksi (t's') i:n ja ü:n edellä.
Neljäntenä vatjan päämurteena voidaan mainita Latvian etelärajalla Bauskan kaupungin lähistöllä puhuttu kreevinien murre, joka sammui jo 1800-luvun puoleenväliin mennessä. Kreevinien (nimi tulee latvian ’venäläistä’ tarkoittavasta sanasta) uskottiin pitkään tulleen "Virosta" tai "Saarenmaalta", kunnes F. J. Wiedemann osoitti heidän kielensä vatjalaisen alkuperän; kreevinit olivat ilmeisesti niiden sotavankien jälkeläisiä, joita Saksalainen ritarikunta toi Inkerin-sotaretkeltään 1440-luvulta. Kreevinien kielestä on säilynyt joitain muistiinpanoja, sanaluetteloja ja pari tekstiä, joiden käyttöarvoa vähentää se, että muistiinmerkitsijät (ennen viimeistä kreevininpuhujaa haastatellutta Sjögreniä) olivat baltiansaksalaisia, jotka eivät osanneet ims. kieliä. Kreevinien kielessä ei k ollut vielä affrikoitunut, mutta merkinnöistä näkyy monia kiistattomasti vatjalaisia piirteitä, mm. äänteenmuutokset st > ss ja ks, ps > hs. (Ks. Winkler 1997.)
1800-luvun klassikoista on mainittava ennen kaikkea August Ahlqvist, joka kirjoitti ensimmäisen varsinaisen vatjan kieliopin (1856), F. J. Wiedemann, joka laati tärkeän tutkimuksen kreevineistä (1871), sekä Volmari Porkka, joka kirjoitti ensimmäisen tutkimuksen erityisesti inkeroisesta (1885). Kansa- ja väestötieteilijöille ohittamaton lähde on edelleenkin Peter v. Köppenin kansatieteellinen katsaus Pietarin kuvernementista 1848. Sekä vatjalaisten että inkerikkojen parissa matkaili 1800-luvun lopulla suomalaisia kansanrunouden kerääjiä, jotka ovat julkaisseet saaliinsa sarjassa Suomen kansan vanhat runot; valitettavasti nämä keräelmät ovat usein kielellisesti epäluotettavassa (suomalaistetussa) asussa.
1900-luvun alussa vatjalaisten parissa matkaili vielä Lauri Kettunen, jonka kokoelmiin perustuu paitsi laaja vatjan äännehistoria (1915, 1930) myös postuumisti julkaistu itävatjalaisen Mahun murteen sanakirja. Kettusen kielenoppaana toiminut vatjalaissyntyinen opettaja Dmitri Tsvetkov kokosi Virossa asuessaan joenperäläisen kotimurteensa sanaston, joka on ilmestynyt 1995. Muuten vatjan kielen tutkimus on ollut enimmäkseen virolaisten tutkijoiden harteilla, jotka tekivät tutkimusretkiä vatjalaismaille 2. maailmansodan aikana (kansatieteelliset keruumatkat 1942, 1943) ja jatkoivat niitä sodan jälkeen ensin vatjan tutkimuksen grand old manin Paul Aristen (1905-1990), nyttemmin Heinike Heinsoon johdolla. Sekä virolaisten tutkijoiden että varhempien suomalaistenkin keräelmien pohjalta on Tallinnassa koottu ja 1990-luvulla vihdoin julkaistukin laaja vatjan sanakirja (toim. Elna Adler & Merle Leppik).
Inkeroista on väitetty ims. kielistä vähiten tutkituksi. Porkan jälkeen on laatinut Julius Mägiste äännehistoriallisen tutkimuksen Ala-Laukaan Rosonajoen murteesta (1925) ja foneetikko Antti Sovijärvi (1944) Soikkolan murteen äännehistorian. Mm. Lauri Kettunen, R. E. Nirvi ja Paul Ariste ovat pohtineet inkeroisen asemaa ims. kielten joukossa, R. E. Nirvi toimittanut inkeroismurteiden sanakirjan (1971). Merkittävin inkeroisen tutkija on virolainen Arvo Laanest, jonka laajin teos on väitöskirjaan pohjautuva Isuri keele ajalooline foneetika ja morfoloogia (1986); Laanest on myös kerännyt aineistoa kaikilta jäljellä olevilta inkeroisen puhuma-alueilta.