Itämerensuomalaisten kielten äänteellisiä ominaispiirteitä

Itämerensuomalaisten kielten johdatuskurssin materiaaleja sl 1998 / Johanna Laakso

Taustaa

Ims. äännehistorian avainkohtia: miten näiden on eri kielissä käynyt?

• Klusiilit (ja spirantit):
  • radikaali (= vartalokonsonanttien) astevaihtelu (esim. katto : katon, kato : kadon): onko sitä? Koskeeko se klusiileja myös soinnittomien konsonanttien jäljessä (nahka, lehti, koski, risti, matka)? Onko se laajentunut myös 2. tavun jälkeisiin konsonantteihin (kumarta-, avanto)?
  • suffiksaali astevaihtelu (esim. maata ~ kalaa ~ korkeata, syöpi ~ ottaa)
  • klusiilien (sekä s:n) mahdollinen soinnillistuminen tai puolisoinnillistuminen: poika ~ poiGa ~ poiga
  • suffiksaalisten klusiilien (tai heikon asteen spiranttien ja [s:stä kehittyneen] h:n) mahdollinen kato: vrt. sm. oikea, tultiin ~ veps. oiged, karj. tuldih (< *oiketa, *tultihen)
  • tavunloppuisten klusiilien kohtalo soinnillisen konsonantin edellä: latva ~ larva; kopra, kakla, tetri ~ koura, kaula, teeri
• Dentaaliklusiilien mahd. liudennus (yleensä i:n tai j:n edellä)
• Vokaalit
  • jälkitavujen vokaaliston supistuminen tai laajeneminen, vokaalisointu
  • pitkien (puolisuppeiden tai myös väljien) vokaalien diftongiutuminen tai suppeneminen
  • eteläisten ims. kielten keskivokaali

Astevaihteluasiaa

Pääperiaate: umpitavun (= konsonanttiloppuisen tavun) alussa heikko aste, avotavun alussa vahva aste. Myöhemmät äännekehitykset ovat hämärtäneet astevaihtelun alkuperäisiä edellytyksiä ja vieneet heikko- ja vahva-asteisia muotoja yhä kauemmaksi toisistaan. Astevaihtelu onkin nykyisissä ims. kielissä morfologistunut (= puhujan täytyy vain tietää, kumpi aste ja minkänäköisenä missäkin sananmuodossa esiintyy) ja joissain tapauksissa tasoittunut.

Vepsässä ja liivissä ei voida varmasti todistaa astevaihtelua koskaan olleenkaan.

Heikossa asteessa myöhäiskantasuomessa

• klusiilia vastasi (klassisen, joskin kiistellyn näkemyksen mukaan) soinnillinen spirantti (nasaalin jäljessä kenties soinnillinen klusiili): (mp : mb...?)
• geminaattaklusiilia vastasi lyhytalkuinen geminaatta:

Selvimmin astevaihtelu koskee vokaalien välisiä tai soinnillisen äänteen jälkeisiä klusiileja sekä geminaattaklusiileja.

Suffiksaalinen astevaihtelu (= 3. tavun alkuiset ja sen jälkeiset konsonantit: koska sgr. johtamaton perusvartalo on kaksitavuinen, kaikki ainekset 3. tavusta eteenpäin ovat historiallisesti periaatteessa suffikseja!): (pää- tai sivu)painollisen tavun jäljessä vahva aste, painottoman tavun jäljessä heikko aste. Etenkin suffiksaalinen astevaihtelu on paljolti myöhemmin tasoittunut: jompikumpi suffiksivariantti on pyrkinyt yleistymään kaikkiin asemiin.

Suomi

• äänteellisesti konservatiivinen (myös suomen kirjakielen kehittäjien ansiosta!), jälkitavujen ainekset säilyneet usein varsin hyvin
• pitkät puolisuppeat ja idässä väljätkin vokaalit diftongiutuneet (nuori mies; moa, peä)
• sananloppuiset *-k ja *-h säilyneet ns. sananrajakahdennuksena (tervettuloa, painap puuta!), murteittain täyttä katoa, *k:n säilymistä tms.
• jälkitavujen (painottoman tavun jälkeiset) vokaalienväliset h:t ja oletetut spirantit (usein) kadonneet, niin että jälkitavuihin syntyy pitkiä vokaaleja ja vokaaliyhtymiä: mentiin taloon, oikea, päreet

Karjala

• eteläkarjalassa ja aunuksessa soinnillisessa ympäristössä k, p, t > g, b, d: jalga, händä (jalgu, händü); s:n paikalla samoin soinnillinen (suhu-)z
• pitkät puolisuppeat ja väljät vokaalit diftongiutuneet (kuten suomen itämurteissa), myös jälkitavujen supistumat: moa, kieli, kaloa, leipeä, vuattiet
• h säilynyt: kintahat, terveh, tuldih kod'ih 'tultiin kotiin', heittih 'heittäytyi' (< *heittihen)
• sananloppuinen k kadonnut täysin, samoin oletetut spirantit jälkitavuissa: päriet 'päreet' (mutta huonehet), oigie ’oikea’
• liudennusta etenkin i:n ja j:n edellä
• aunuksessa 3- ja useampitavuisissa sanoissa sekä 2-tavuisissa sanoissa, joiden 1. tavu on pitkä, sananloppuinen a tai ä > u, ü: poigu, jumalu.

Lyydi

• klusiilien ja s:n soinnillistumista sekä liudennusta kuten (etelä)karjalassa
• pitkät vokaalit diftongiutuneet kuten karjalassa
• yksinäisklusiilien astevaihtelu puuttuu: ägez, poigad, lambaz
• jälkitavuissa (suffikseissa) samoin säilynyt klusiili: päreged 'päreet', maged 'makea', ajada 'ajaa'
• loppuvokaali usein redusoitunut tai heittynyt: poig ~ poige 'poika'

Vepsä

• klusiilien ja s:n soinnillistumista sekä liudennusta kuten karjalassa ja lyydissä
• pitkät vokaalit lyhenneet: ma 'maa', so 'suo'
• loppu- ja sisäheittoa: leib 'leipä', jumau ~ jumal 'jumala', tapmha 'puimaan' ("tappamaan"), tapta 'puida' (< *tappatak)
• klusiilien astevaihtelu puuttuu: en näge 'en näe', lambaz 'lammas', raudad 'raudat'
• geminaattaklusiilit lyhenneet: ak 'akka', ikun 'ikkuna'
• suffikseissa säilynyt klusiili: ludeged 'luteet', ajada 'ajaa', rusktad 'punaiset' ("ruskeat"), tutpad 'tuttavat'
• liudentumaton l ääntyy "paksuna" tai tavun lopussa vokaaliutuu kokonaan: oug 'olka'

Inkeroinen

• soinnillisessa ympäristössä klusiilit (myös geminaattaklusiilien heikot asteet!) muuttuneet soinnittomiksi meedioiksi: tuBa, siGa, oDan
• pitkät vokaalit yleensä säilyneet; pitkät o, e, ö murteittain supistuneet u, i, ü-mäisiksi
• astevaihtelu samantapainen kuin suomessa, myös suffiksaalisten klusiilien edustus samantapainen
• geminaatiota
  • pitkän supistumavokaalin tai diftongin edellä: poikkaa 'poikaa'
  • 3-tavuisissa sanoissa, jos 2 ensimmäistä tavua ovat avoimet: ommeena

Vatja

• k muuttunut suhuaffrikaataksi etuvokaalin edellä: ’kivi, mykkä’
• pitkät vokaalit yleensä säilyneet: joomaa 'juomaan', võõraz 'vieras' (murteittain diftongiutumista)
• keskivokaali vastaamassa takavokaalisten sanojen e:tä (joskus o:ta): tõrva 'terva', õhsa 'oksa'
• sananalkuinen h yleensä kadonnut: üvä 'hyvä'; samoin h nasaalin ja likvidan jäljessä: vana karu
• astevaihtelu koskee myös klusiilien yhtymiä, affrikaattoja ja s:ää: idgõn 'itken', pezäD 'pesät', laizgaD 'laiskat', püsüD 'pyssyt'
• jälkitavujen vokaalienväliset spirantit ja h yleensä kadonneet kuten suomessa: rattaaD 'rattaat', õikõa 'oikea'
• sananloppuiset h, k (paitsi itävatjassa) ja n kadonneet: vene, anna, kalaa ’kalan’

Viro

• pitkät vokaalit yleensä säilyneet (murteittain diftongiutumista): maa, puu, hiir, tee, soo, jää (mutta pea 'pää'!)
• keskivokaali: tõrv 'terva' (myös: õige 'oikea', sõna 'sana')
• painottomat ainekset kuluneet:
  • sisäheitto (tütred 'tyttäret') ja loppuheitto (poeg 'poika', jumal 'jumala')
  • jälkitavuissa vain vokaaleja i, u, e, a: vokaalisointu kadonnut
  • kestovaihtelu: pitkät ensi tavut ovat joko 2. tai 3. kestoasteessa (3. kestoaste pääsääntöisesti silloin, kun sanan tavuluku on vähentynyt: ²taevas 'taivas' mutta ³taevas 'taivaassa' (< *taivahassa).)
• yksinäisklusiilit soinnillisessa ympäristössä heikenneet soinnittomiksi meedioiksi (ortogr. b d g)
• astevaihtelu jokseenkin samanlainen kuin suomessa, mutta runsaasti yleistyksiä (jagan 'jaan', udus 'udussa' ym.), samoin suffikseissa runsaasti analogisia muotoja
• sananloppuiset h, k ja (yleensä) n kadonneet: terve, kaste, naine
• sananalkuinen h yleensä (ääntämyksessä) kadonnut, samoin h nasaalin ja likvidan jäljestä: vana karu
• liudennusta lähinnä (alkuperäisen) i:n tai j:n edellä dentaalikonsonanteilla
• Etelävirossa
  • vokaalisointu säilynyt
  • sananalkuinen h säilynyt, nasaalin ja likvidan jäljessä h:n metateesiä: kahr ’karhu’
  • sananloppuisen *k:n ja *t:n paikalla laryngaaliklusiili: anna’ 'anna!', kala’ 'kalat'
  • ht ja *kt kehittyneet eri suuntiin: täht 'tähti' mutta nätä’ (< *näktäk) 'nähdä'
  • pitkät puolisuppeat vokaalit kohonneet i, u, ü -mäisiksi: kiil, tuu

Liivi

• puolisuppeat pitkät vokaalit diftongiutuneet: sùo 'suo', mìeZ 'mies'
• vokaalisointu puuttuu
• keskivokaali (länsiliivissä > ü > i)
• astevaihtelu puuttuu, myös suffikseissa "vahvat" klusiilit säilyneet: ma’gdõ 'makea', sååpkõD (< *saappakat) 'saappaat'
• soinnillisessa ympäristössä klusiilit ja s soinnillistuneet
• h kadonnut kaikkialla: àina 'heinä', rå'å 'raha', lejà 'liha', a’m ’takki’ (< *hameh)
• runsaasti painottomien vokaalien ja muidenkin painottomien ainesten kulumista
• runsaasti morfonologista vaihtelua:
  • vokaalien ja konsonanttien kestovaihtelua: jaalga 'jalka' : jallgõ 'jalkaa, jalkaan'
  • ns. umlaut: i ja j tietyin ehdoin etuvokaalistavat 1. tavun vokaalin: tämm 'tammi' (: tamm 'tammen')
• pitkä a labiaalistunut: måå 'maa', tååmõd 'tammet'
• ü, ö > i, e (paitsi vuosisadan alussa vanhoilla puhujilla)
• ns. katkoäänne tai -intonaatio: rå'å 'raha', me'r 'meri', pu'nni 'punainen'

Takaisin ims. johdatuskurssin pääsivulle.