KIVIJALKA
etusivu

SEMINAARIT
1999
2000
2002

TEKSTIT
Kihlaus
Koto ja kahleet

LINKIT
Kivi-aiheisia sivuja

  ALEKSIS KIVI: KIHLAUS
KOMEDIA I:SSÄ NÄYTÖKSESSÄ (1866)

HENKILÖT:
Aapeli,
Eenokki, kraatareita ja vanhoja nuoria-miehiä.
Eeva.
Jooseppi, Aapelin oppipoika.

(Aapelin huone: perällä ovi, oikealla pöytä ja sen vieressä
rahi, vasemmalla tulisija, jonka ääressä Jooseppi seisoo
liikutellen kauhalla pataa, joka kiehuu tulella. Eenokki
tulee.)

Eenokki.
Päivää, Jooseppi!

Jooseppi (kääntyen ympäri ja kumartaen syvästi,
hellittämättä toki kauhaa kädestänsä).
Päivää!

Eenokki.
Sainpa mestariltas tärkeän kutsumuksen löydyttää itseäni
tässä hänen huoneessansa noin tähän aikaan.

Jooseppi.
Niin on asia.

Eenokki.
Miksi kutsui hän minua ja missä on hän itse?

Jooseppi.
Eikö ole teillä jo tietoa?

Eenokki.
Ei yhtään, ei yhtään, poikaseni.

Jooseppi.
Tässä tapahtuu tänäpän kihlaus.

Eenokki.
Kihlaus! Hm! Vai kihlaus. Kenen hän nai?

Jooseppi.
Hä, Herrojen-Eevan.

Eenokki.
Vai Herrojen-Eevan. Tuliko mies juonikkaaksi, hurjapäiseksi,
villityksi, tai mistä kieppasi hän tämän rohkeuden?

Jooseppi.
Preivin kirjoitti Herrojen-Eeva tällä tavalla mestarilleni
eilen illalla: »Kraatari Aapeli! Lyhyesti tahdon tietä
antaa, että, jos Jumala niin on sallinut, niin valmis olen
kohta tulemaan aviopuolisoksenne. Tulkaat minua kyydittämään
täältä luoksenne; sillä herrat jätän minä tämän
ijankaikkisen pilkun päällä. Sen olen nyt vahvasti tykönäni
päättänyt.» Niin seisoi preivissä.

Eenokki.
Ja mestaris tämän luettuansa rupesi tuumailemaan ankarasti?

Jooseppi.
Pasteeraili, pasteeraili edestakaisin permannolla, raappien
niskatukkaansa.

Eenokki.
Kihelöitsipä miehen päässä; mutta sitä en ihmettele. - Millä
tavalla luonnistui asia?

Jooseppi.
Yölläpä vasta leikki nousi. Kovin levoton oli mestarini.
Milloin pasteeraili hän; milloin heitti hän itsensä taasen
vuoteelle, mutta samassa pyörähti hän ylös jälleen ja rupesi
uudestaan pasteerailemaan raappien aina niskaansa. Kolme
kertaa kävi hän valelemassa päätänsä kaivolla. Hän pelkäsi
aivoansa, näette.

Eenokki.
Eikä ihme; sillä onpa sitä pehmitetty. Tuumaile ja harkitse,
harkitse ja tuumaile joka uusi muudi, leikkaus ja sauma,
niin kysytäänpä viimein kuinka on päävärkin laita. - Mutta
mielinpä kuulla kuinka kävi lopulta.

Jooseppi.
Tultuansa kolmannen kerran kaivolta höyryvällä päällä,
herätti hän minua, ilmoitti syyn levottomuuteensa, luki
preivin eteeni ja pyysi minulta neuvoa oman-tuntoni nimessä.
Katsokaas mikä veljellisyys!

Eenokki.
Rakkaus lievittää ja avaa sydämmen, sielun ja mielen. -
Mutta minkä neuvon annoit mestarilles?

Jooseppi.
En kieltänyt enkä käskenyt.

Eenokki.
Oikein! - Tapani tosin on puhua aina aatokseni ulos, mutta
yksi asia löytyy, jossa olen vaiti kuin myyri. Älä kiellä
miestä ottamasta naista, johon hän kerran on iskenyt
silmänsä, hän ottaa hänen kuitenkin, ja joskuspa kuiskataan
naisen korvaan sun kieltävä neuvos, jonka lunttu tuskin
Paratiisin niituilla antaa sulle anteeksi.

Jooseppi.
Minä en kieltänyt enkä käskenyt, vaan pyysin hänen
heittämään kaikki Jumalan neuvopöydälle. Tämä vaikutti ja
heti nukkui hän kuin tallukka ja minä samoin. Hän aamulla
taasen kyllä käytteli neulaansa vinhasti, mutta toisialle
tyyräilit aatoksensa, sen huomasin, koska silloin tällöin
mulautin salaa katsoa hänen päällensä. Niin neuloi hän
hetken, mutta äkisti keihästi hän neulallaan uuden tyynynsä,
naulitsi sen hirveän lujasti pöytään, rynkäsi ylös, puki
päällensä parhaat vaatteensa, lähetti sanan teille,
tullaksenne tänne, mutta itse läksi hän noutamaan
morsiantansa, Herrojen-Eevaa.

Eenokki.
Tämä naiminen, pelkään minä, on häneltä loiskaus onnettomaan
kirnuun. Eeva on kahden naimattoman herran emännöitsijä, ja
kuullaanpa hänen useinki mekastelevan heidän kanssansa.
Tästäpä yhtä ja toista arvella taitaa, ja paljon rähisee
heistä mailmakin. Jumala heille heidän syntinsä anteiksi
antakoon! Mutta miksi ei toinen heistä nai tätä Eevaa? Mutta
Eeva on tuittupää, tuiskea, näetkös, morakka, tahi niinkuin
ruotsalainen sanoo: turski. (Ottaa nuuskaa.)

Jooseppi.
Ja niin herramainen.

Eenokki.
Tosi. Koska hän käy, katsahtaapi silloin tällöin sivullensa
liehuvia hameliepeitänsä, sen olen huomainnut. Vähän
epäiltävä merkki tyttö-ihmisestä. Tosin palveli hän vuoden
Helsingissä ja joteskin isoista herrasväkeä, mutta eipä
tarvitsis, sanon minä, eipä tarvitsis itseänsä sentähden
lyödä niin herramaiseksi, niin fiiniksi; sanalla sanoen,
niin ymmärtämättömäksi kuin Eeva teki. Vähempikin piisaisi
muonamiehen tyttärelle. Onko tämä alhaisen ihmisen kieltä:
»missä nakriit kasvaa, puussa vai maassa?» Nauriit, näetkös.
Niinpä kysyi hän maamiehiltä torilla. Entäs tämä kysymys:
»kulta-pappa, mikä on tuo korea lintu, joka hyppelee tuolla
kartanolla?» Hän ei tuntenut, näetkös, harakkaa tultuansa
maalle. (Naurahtaa, mutta kovin vahän.) Noh, ehkä ei
tuntenut hän lintua. Sitä en mene arenteeraamaan, sanoo
ruotsalainen. Mutta kas, kas, kuinka kerkeä on ihmislapsi
näkemään raiskaa toisen silmässä, mutta ei malkaa omassa.
Mutta minä pidän virkaveljestäni enkä sois hänelle
huoneenristiä, jonka nyt pelkään hänen saavan.

Jooseppi.
Kyllä, kyllä siitä nyt toinen elämä nousee tähän huoneeseen.

Eenokki.
Pahoin pelkään, pahoin pelkään. - Eeva on taas vihastunut
herrojensa päälle, ja vihan kiukussapa ottaa hän tämän
askeleen, mutta kas, kun kuherruskuukausi on mennyt, niin
katuupa hän kauppaansa ja ikävöitsee herrojensa luoksi
jälleen. Sillä Aapelilla ei ole niitä kommervenkiä, niitä
rinnanröyhistyksiä ja sitä äänen komeata kilausta, joita
Eeva on oppinut näkemään ja kuulemaan, ja jotka saattavat
kevytmielisen tytön silmät liekehtimään niin herttaisesti. -
Aapeli on vähän, hieman vähän yksinkertainen, mutta
hyväsydämminen, vallan hyväsydämminen mies.

Jooseppi.
Hyvä hänen nimensäkin on.

Eenokki.
Mutta hellä sydämmensä saattaa hänen välisti toimiin, joita
seuraa katumus. Minä, mukama mies, olen aina tämmöinen
vakava pellavaloukku, oikein sahapukki. (Naurahtaen vähan.)
Mitä padassa kiehuu?

Jooseppi.
Siellä kiehuu makkaranpalasia, kryyniä, vettä ja suolaa. -
Kuulitteko rattaan jyryä?

Eenokki.
Kuulin totisesti. He tulevat. (Erikseen.) Niin, niin,
piikaseni; tännen astut, mutta tiedänpä, ettes tee sitä
sydämmellisen, puhtaan rakkauden pinnistyksestä. Niskani
panen pantiksi, ettäs tillastit herroiltasi naimista, mutta
koska ei siitä mitään tullut, niin käytpä nyt vimmoissasi
polttamaan sammaletta fiinin, herrasmaisen kartuusin
verosta. (Aapeli ja Eeva, molemmat kantaen nyttyä kädessään,
tulevat. Jooseppi, keskeyttämättä padan liikutusta, kumartaa
syvään.)

Eenokki.
Tervetuloa, morsiuskunta!

Aapeli.
Me kiitämme sinua. Sinä olet tässä juuri tarpeellinen. -
Istu, Eeva. - Onko Jooseppi antanut sinun jotain ymmärtää?

Eenokki.
Lyhyesti.

Aapeli.
Onhan minulla nyt edes se, joka paitani pesee. - Istu, istu,
Eeva.

Eeva (erikseen).
Tämmöinen tupa! Huhkaimen pesä. (Aapeli ottaa nytysta
sokerirasian ja asettaa sen pöydälle.)

Aapeli.
Sokerirasia on kuitenkin eheä. Tiedä, Eenokki, että olemme
pyörineet kamalassa leikissä, sekä minä että Eeva. Oi niitä
jumalattomia herroja!

Eenokki.
He kaiketi kohtelivat sinua kopeasti trumantisti?

Aapeli.
Kiitän, etten saanut heiltä selkääni.

Eenokki.
Kateus, kateus!

Aapeli.
Sula kateus. - Ei ollut, näetkös, mentävä sisään; kartanolla
seisoin vaan ja otin vastaan Eevan kapineita. Mutta koska
viimein olimme valmiit lähtemään ja istuimme rattaille, niin
arvaas, mitä tekivät?

Eenokki.
Häijyn koiranjuonen. Tiedänmähän sen.

Aapeli.
Tulipas pieni poika, herrojen käskystä, sanoi tahtovansa
korjata hevosen häntävyötä, mutta peijakas pisti palavan
taulankappaleen Ruskon hännän alle ja siinä samassa ampuipa
yksi herroista meille pilkalla jäähyväisampauksen. Rakas
virkaveljeni, aatteles, millä hirmuisella vauhdilla me
tulimme talosta. Rusko juoksi kuin vimmattu, potki ja juoksi
korvat niuhossa. Ja olikos ihme, että me molemmat, niin Eeva
kuin minä, huusimme täyttä kitaa hädissämme?

Eenokki.
Ei mikään ihme, mutta sepä ihme, ettäs seisot vielä tässä ja
kertoilet tätä keikahusretkeäs. Kiitä, ettes makaa ojassa
tallukset taivasta kohden.

Aapeli.
Onni suojeli minua. Taulanpala helti viimein, ja vähitellen
hiljensi Rusko juoksuansa, ja yhtä ehjillä luilla kuin
ennenkin istuimme rattailla, vaikka pamppailevalla
sydämellä.

Eenokki.
Voi julmia herroja, voi julmettuneita!

Aapeli.
Sanos muuta. Ihmettelenpä, että Eeva on näin kauvan
menestynyt heidän kanssansa. Ettes jo ennen tehnyt tätä
temppua, Eeva?

Eeva (erikseen).
Jaa, sinä västäräkki! Suokoon Jumala, etten koskaan olis
tätä tehnyt. Mikä hulluus minulta, mikä hulluus, jättää
herrat ja tulla tänne turvekaton alle!

Aapeli.
Mutta miksi on morsian niin äänetön?

Eenokki.
Tavallinen morsiamen alakuloisuus muuttaessansa miehelään.

Aapeli.
Ja asiamme ei olekkaan vielä oikein välikappaleellisesti
päätetty. Mutta ruvetkaamme juoneen, tehkäämme mikä
kuitenkin tehtävä on; sillä parempi karhun mahassa kuin
hänen hampaissansa. Sinä tiedät, mikä harras ja tärkeä
komento on tässä tapahtuva tällä hetkellä?

Eenokki.
Luulenpa tietäväni.

Aapeli.
Kihlaus, laillinen kihlaus, ja senpätähden olen kutsunut
sinun tänne. Käy toimeen, Eenokki! Mutta ensiksi yksi puhe!

Eenokki (yskii).
Että... että me nyt tällä hetkellä tähän kokoontuneet
olemma, liittämään yhteen kahta sielua, nimittäin
pitäjän-kraatarimestaria Aapeli Simeoninpoikaa ja
neitsykäistä Eeva Matintytärtä...

Aapeli.
Hänen oikea liikanimensä on Helander.

Eenokki.
Ja neitsykäistä Eeva Helanderia, yhteensolmemaan heidän
onneansa sekä myötä- että vastoinkäymisessä. Ja tämä ei
olekkaan mikään vetosolmu, ei suinkaan, vaan kiinteä
umpisolmu, jonka ainoastaan kuoleman viikate poikkileikata
taitaa. Hyvin muistain ja visusti sydämmeen kätkein
aviossäädyn velvollisuudet molemmilta puolilta. Miehen,
nimittäin, tulee olla vaimonsa pää; se on hänen
velvollisuutensa, ja vaimo olkoon miehensä heikompi astia;
se on hänen velvollisuutensa. Ja käykäät sitten käsi
kädessä, Jumalan nimessä ja ilolintuen laulaessa haudan
syvyyteen. - Niin; mitä itse sanot, Aapeli?

Aapeli.
Ei minulla mitään sanottavaa ole.

Eenokki.
Anna sitten sormus tänne.

Aapeli.
Tässä tämä on.

Eeva (eriks.)
Mitä teen? Otanko ma vastaan sormusta? Voi minua mieletöntä!

Eenokki.
Aapeli antaa tämän sormuksen sinulle, Eeva. (Antaa Eevalle
sormuksen.) Kas niin. (Laulaa veisaavalla äänellä) »Saatanan
juonet»... Onhan tämä sinun tahtos, Aapeli?

Aapeli.
Veisaa, veisaa!

Eenokki ja Jooseppi (joka yhä liikuttelee pataa, laulavat).
»Saatanan juonet kauvas poistaa»...

Eeva.
Mitä tässä laulelette. Pitäkäät suunne kiinni, niin on
parasta.

Aapeli.
Hscht! Morsian ei suvaitsekkaan laulettavan.

Eenokki.
Hmm! Mutta laulu on kaksi lukua.

Eeva.
Tässäpä kyllä keekoilemaan niinkuin kukko.

Eenokki.
Kukkoko?

Eeva.
Ei yhtään laulua, sanon minä.

Aapeli.
Ei ei, koska niin on tahtos.

Eenokki. (eriks.)
Hän on niinkuin ma sanoin: morakka.

Jooseppi (eriks.)
Kyllä, kyllä tästä nyt toinen elämä nousee meidän
huoneeseen.

Aapeli.
Laulu olkoon tällä erällä. - Nyt, Eeva, käy uljaasti
perheeni jäseneksi ja perehdy huoneessani.

Eeva.
Tässä ihmispesässä. (Hetki äänettömyyttä.)

Aapeli (eriks.)
Ihmispesässä. Joteskin jyrkästi sanottu. (Ääneensä.) Tosin
on huoneeni vanha, mutta vanhan sijaan rakennetaan uusi ja
entistä uhkeampi.

Eeva.
Ennenko on meillä uusi, niin olemme satimessa.

Aapeli.
Ei tässä sentähden satimeen jäädä, jos ei tätä hullummin
eletä, Eevani.

Eeva.
Nytpä muistelen huoneita, jotka jätin. Mikä eroitus! Haa!
minä linnasta luolaan muutin ja läksin, hullu, ilosista
herroistani pois ja matelin sisään kraatarin koijuun. Mikä
eroitus, mikä eroitus!

Eenokki.
Vissillä tavalla on eroitus suuri, mutta vissillä tavalla...

Eeva.
Pidä kitasi sinä, varis.

Eenokki (eriks.)
Haidjaidjai, sitä sydäntä kuin sillä ihmisellä on!

Jooseppi (eriks.)
Kyllä, kyllä tästä toista nyt tulee.

Aapeli (eriks.)
Hän rupeaa konstailemaan, ja tuntuupa kuin katuisi hän
kauppaansa, ja minä, poika polonen, rakastuin häneen
vahvasti. Mutta tahdonpa hänelle ilmoittaa, että on minulla
rahaakin, neljäkymmentä riksiä. Nätti summa kyllä.
(Ääneensä.) Tosin en ole rikas, en suinkaan, eikä ole
minulla paljon rahaakaan, ainoastaan neljäkymmentä riksiä.

Eenokki.
Neljäkymmentä riksiä miehen taskussa! Silloin ei tarvitse
käydä häntä koipien välissä.

Aapeli.
Ei mitään kerskattavaa, ei mitään. No no, onhan siinä vähän.
Kuinka hyväänsä, mutta usko minua, Eeva, etpä lyönyt silloin
kättäs poroon kuin kraatarimestari Aapelin miehekses
valitsit.

Eeva.
Silloin istuin peevelin kelkkaan. Läksinhä kotooltani kuin
olisi tieni kulkenut suoraa tietä helvettiin. Siitäpä jotain
kohta aattelin. Miksi pistivät, miksi pistivät palavan
taulankappaleen Ruskon hännän alle?

Eenokki.
Julmettuneet!

Aapeli.
Lurjukset! Jos lakiin mentäis, niin peijakas heidän ottais.
Palavan taulankappaleen! Ja ampuivat vielä!

Eenokki.
Hai djai djai!

Aapeli.
Minä sydämmystyn. Kas semmoisista pedoista sinä läksit,
mutta nytpä seisot siivon ja kunniallisen miehen katon alla.

Eeva.
Kraatari! - Krapu!

Aapeli.
Haukutko sinä minun virkaanikin?

Eenokki.
Ei sovi soimata, ei sovi soimata kraatarin virkaa.

Eeva.
Minäkö kraatari Aapelin vaimoksi!

Aapeli.
Neito, etkö ymmärrä että haastelet vähän pahasti,
pisteliäästi ja että tällä tavalla hämmennät kihlaushetkemme

korkean, juhlallisen ilon? Kraatari Aapeli! Jaa-ah, mikä
kraatari Aapelin on? Olenko minä varastanut ja siitä syystä
oravia haukkunut? Olenko lykännyt kenenkään härkää sapattina
kaivoon? En suinkaan. Olenko minä kähminyt toisen miehen
vaimoa? Pois se! Kuka sen taitaa sanoa ja todistaa? Minä
panen tämän kysymyksen sydämmelles, Eeva Helander. Katsahda
päälleni ja vastaa.

Eeva.
Tuommoinen mies.

Aapeli.
Tämmöinen olen vaan, fröökinäni.

Eeva.
Mikähän sinä olet oikein?

Aapeli.
Kraatari Aapeli olen vaan, kunnian mies, kelpaan
vierasmieheksi koska hyväänsä ja kummaksi vaihka
ruhtinoitten lapsille.

Eeva.
Eikö se ole sama Kupparin-Aapeli, joka äitinsä perässä
tallusteli kylästä kylään kantaen ämmän kupinsarvipussia?

Aapeli.
Että sarvet kalisi. Sama, sama.

Eeva.
Sama nallikka, luulen minä, joka kerran paimenena ollessansa
eräänä sateisena päivänä pisti lehmänsä niin koreasti isäni
niittyyn ja menipä itse latoon maata. Mutta saattoipa
sukkela onni juuri samassa isäni tyttären niitylle, ja hänpä
sun selkäs pehmitti. Sinä muistat sen?

Aapeli.
Muistan muistan. Jos tällä haavalla otan ja näytän sinulle
selkäni, niin pitää sun siellä näkemän merkit jumalattomasta
menetyksestäs ymmärtämätöntä, piimäpartasta poikaa kohtaan,
niinkuin minä silloin olin.

Eeva.
Sen ansaitsit. Istua ladossa, lehmiensä hillotessa toisen
niittyä, se oli mukavata.

Aapeli.
Aih, aih! Jopa saitkin jotakin iskeäkses kiinni, niinkuin
hyvästäkin asiasta.

Eenokki. (naurahtaen).
Kantänka, sanoo ruotsalainen. (Ottaa nuuskaa.)

Aapeli.
Mutta mitä vielä tiedät, fröökinä Helander, jonka »posket on
niin punaiset ja puhe käy kuin rasva», niinkuin lauletaan
rakkauden-veisussa? Vai kuinka? Mitä sanoo fröökinä?
Enemmin, enemmin sitä lajia.

Eeva.
Jos kaikkea, mitä sinusta tiedän, rupeisin tässä
kertoilemaan, niin jäisinpä varmaan huoneesi asukkaaksi.

Aapeli (eriks.)
Huoneeni asukkaaksi. Kuuluupa vähän kuin olisi hänellä
totisesti aikomus tehdä takapero. Mutta hän ehkä koettelee
luontoani.

Eenokki.
Minä sydämmen karvaudella olen kuullellut, kuinka tämä
neitonen tässä kaikin tavoin on koettanut leikata
virkaveljeni hyvää nimeä. Mutta heitetäänpäs pikainen
katsahdus tytön omaan syntikirjaan. Tiedätkö mitä mailma
sinusta hotisee ja huutaa? Kuinka elät sinä herrojen kanssa?
Niinkuin pakana, niinkuin mahomettilainen. Minä kiivastun
tällä hetkellä. Jumala armahtakoon teidän elämäänne! Jumala
armahtakoon sekä sinua että herroja. Mitä on teillä käsillä
siellä? Sanoppas. Te peijoonit, te turmelette tämänaikaset
nuoret, saatatte heitä välinpitämättömiksi aviosäädyn
arvosta ja pyhyydestä. Sinä vekama, niinkö sinua opetti isäs
ja äitis? Niinkö sinua opetettiin rippikoulussa? Koska olet
ollut viimeiseksi ripillä? Frookas pillit, sanoo
ruotsalainen.

Eeva.
Sinä hävytön mies, mitä on sinun minun kanssani tekemistä?

Eenokki.
Olenpa lähimmäises ja onpa velvollisuuteni niinkuin
kristitty ihminen koettaa sinua oikaista, lunttu.

Eeva.
Mutta minä tahtoisin sinun vääristää, vääristää tuhanteen
mutkaan ja viskata sinun pellolle. Sinä viimeinen vaivanen,
sinä hävytön kraatari, teethän minun hulluksi!

Eenokki.
Kas kas, näkyypä kuinka kipeä on asia, ja minä pistin
syvältä ja ilman armoa. Jaa, niin on tapani. Minä ryntään
aina esiin ilman pelkoa, vakaasti ja suoraan niinkuin
ahvena. Ja tästä sinun elämästäs, jumalattomasta elämästäs
tahdon minä ottaa tuimasti kiinni, jos en sinulta parannusta
näe.

Eeva.
Kas näin elän vaan, kas näin. Mitäs minun teet?

Eenokki.
Kantelen provastille.

Eeva.
Sinä tekisit sen? Haa! saisitpa plyijyä kinttuihis
herroiltani.

Eenokki.
Minulla on pyssy ja.

Eeva.
Joka ei tapa varpustakaan.

Eenokki.
Tappaa vaihka noitaämmän, vaihka perkeleeltä riivatun tytön.

Aapeli.
Elkää riidelkö, elkää riidelkö, ja sinä, Eenokki, elä huoli
juuri enään soimata Eevaa. Hän on, näetkös, niinkuin
morsiameni; ja sananlasku sanoo: yhtä luuta vuohensarvi,
sitä poski kuin pääkin.

Eeva (eriks.)
Sinun morsiames!

Eenokki.
Totuuden lausuin, ja olkoon se hänelle hyväksi. Tapani on,
niinkuin sanoin, käydä aina esiin vakaasti, ilman pelkoa ja
suoraan niinkuin ahvena. (Ottaa nuuskaa.)

Aapeli.
Nytpä ymmärrän mitä Eeva tarkoitti näillä vähän niinkuin
kieroilla sanoillansa: koetella luontoani. Mutta antakoon
hän anteiksi lyhynokkaisuuteni; sillä lyhynokkaisuutta,
Jumala paratkoon, havaitsemme kaikkialla, ja se on ikävä
havaitseminen. Monaistipa aattelen, jouduttuani uusiin
tuttavuuksiin, kas tuostapa vasta löysin miesten miehen.
Mutta eläppäs hänen kanssansa ja reisaile, niin hänpä pianki
punehtuu kuin kukko ja nääsää sinua; ja tämä on ikävätä.
Minä olen nähnyt yhtä ja toista mailman pöydännokalta; ja
hantvärkkäri on noita talossa. - Kas, pusersipa
tyttö-kanalja hien otsalleni tällä koetuksellansa. (Ottaa
taskustansa nenäliinansa, mutta viskasee samassa pöydältä
permannolle Eevan sokerirasian, joka särkyy.)

Eeva.
Herresta velta varjel!

Jooseppi.
Voi voi, mitäs mestari nyt teki!

Eeva.
Kuin tuo nyt särki minun sokerirasiani!

Eenokki. (eriks.)
Aapeli parka! Tuossa seisoo hän nyt kuin pyörtyvä kana, ja
punottaa kuin täysikuu pouta-iltana.

Eeva.
Kuin tuo lepakko nyt mönsträsi minun ehta-posliinisen
sokerirasiani, rakas nimipäivälahja herroiltani. Maksa pois,
mies; maksa se paikalla, sinä harakka, hohkoharakka, närri!

Eenokki (eriks.)
Hai djai djai. Sitä sydäntä, sitä sydäntä!

Aapeli.
Jassoo. Sinä teet minusta pilkkaa etkä todenperästä aiokkaan
tulla vaimokseni?

Eeva.
Saatanan muori sinulle vaimoksi tulkoon.

Eenokki (eriks.)
Tunnenpa väristykset selässäni kuullellessa lauseitansa.

Aapeli.
Eenokki, kysy häneltä tässä Joosepin kuullessa, jos hän
tahtoo ottaa minua mieheksensä.

Eenokki (yskii).
Minä kysyn sinulta, Eeva Matintytär Helander, jos sulla on
vakaa aikomus tulla vaimoksi Aapeli Simeoninpojalle.

Eeva.
Minä en huoli hänestä; menenpä takaisin herraini luoksi.
(Hetki äänettömyyttä.)

Aapeli (erikseen).
Vai niin!

Eenokki (eriks.)
Mikä kiusankappale!

Aapeli.
Kysys häneltä toinen kerta.

Eenokki.
Minä kysyn sinulta, Eeva Matintytär Helander, jos sinulla on
vakaa aikomus tulla vaimoksi Aapeli Simeoninpojalle.

Eeva.
Minä en huoli hänestä, sanoin minä; en tuumaakaan. (Kauvan
äänettemyyttä.)

Aapeli.
Kysy häneltä vielä kolmas kerta!

Eenokki.
Minä kysyn sinulta, Eeva Matintytär Helander, jos sinulla on
vakaa aikomus tulla vaimoksi Aapeli Simeoninpojalle.

Eeva.
Minä annan hänen peijakkaan haltuun. (Polkee kiivaasti
jalkojansa permantoon.) En huoli hänestä, en huoli, en
huoli; en en! Eikö korvaläpenne kuule, te noidutut miehet?
(Äänettömyyttä. Tulisijasta kuuluu kohina.)

Aapeli.
Soitatko sinäkin jumalan-lahjan tuhkaan siellä? Poika!
(Kiristää Jooseppia kauluksesta.)

Jooseppi.
Mestari!

Eenokki (hilliten Aapelia).
Malta mieles, Aapeli, ja anna anteiksi tapaturma.

Aapeli.
Tämä hetki on vimman hetki!

Eeva.
Maksa pois korea rasiani.

Aapeli.
Rasia! Onko mailmanloppu tullut? Antavatko kuolleensa maa ja
meri, kuolema ja kipenöitsevä helvetti? - Kas tämäpä vasta
päivä on.

Eeva.
Voi minä mieletön lapsi!

Aapeli.
Sinä portto, anna tänne sormukseni.

Eeva.
Hoo! kas tässä, poikasein. (Aapeli viskasee hirveällä
vauhdilla sormuksen permantoon.)

Eenokki.
Elä elä, veljeni. (Ottaa ylös sormuksen.)

Aapeli.
Ihminen, miksi narrasit mua hevosellani sinua kyyditsemään
huoneeseeni?

Eeva.
Miksi annoit itseäs narrata?

Eenokki.
Hai djai!

Aapeli.
Jassoo!

Eeva.
Kyyditä minua ijankaikkisella pilkulla tästä samaa tietä
takaisin, kraatari!

Aapeli.
Jassoo! - Kyllä kyllä, jos rahan maksat, jos lyöt kaksi
markkaa pöytään. Jooseppi tulkoon kyytiin. - Kaksi markkaa
tänne!

Eeva.
Ei yhtä penniäkään. Ja jos et maksa, mitä olet rikkonut,
niin katsokaat etten vilauksessa seiso ilki-alastomana tässä
edessänne.

Eenokki.
Niinpä teki ennen Stålbergskakin, koska ei tainnut hän muuta
vihansa kiukussa. Muija kirkasi vaan yhden kerran, ja siinä
samassa oli hame ja paita yli pään.

Eeva.
Rasia!

Aapeli.
Rasia olkoon kyydistä tänne, ja tästä menet marssien nytyt
kädessä; tämä olkoon sanottu.

Eenokki.
Tahtoisinpa, tahtoisinpa, sanon minä, nähdä Eevan tuloa
herrojensa luokse taas. Näkisinpä silloin oikein pitkän
koiran.

Eeva.
Hoo! kraatari Eenokki, elä yhtään murehdi sitä asiaa. Ensin
vähän pilkkaa herroilta, jota minä vastaan muutamalla
kyyneleellä, ja ennen iltaa on yhteinen sydämmellinen ilomme
korkealla katossa. Siinä se temppu.

Eenokki.
No sinä naisen luonto! Ihme kaikkein ihmeitten seassa. Sinä
kultasen päivänpaisteen ja sumuisten pilvien ijankaikkinen
sekamelska ilman päätä ja perää, sinä himphamppu! Onko siis
ihme, ettemme koskaan opi tuntemaan tänlaista eläintä?

Eeva.
Hevonen eteen, Aapeli! Kyyti!

Aapeli.
Sinä kopeilet?

Eenokki.
Kyyti? Arvaas minkäkaltaisen kyydin tästä olisit ansainnut?
Peijakas! jos tekisimme oikein, niin pääs ottaisin syliini
minä, Jooseppi pitelisi sinua jaloista ja Aapeli itse antas
sinulle oikein miehen kädestä.

Eeva.
Aapeli!

Aapeli.
Jaa-ah, luuletko etten minä taida antaa löylyä? (Eeva rupee
panemaan kapineitansa nyttyynsä takaisin, hyräillen laulua.)
Ruoka pöytään, Jooseppi. Me rupeemme syömään, mutta hän
menköön tiehensä. (Jooseppi panee ruokaa pöydälle.) Hän on
kiero ihminen.

Eenokki.
Pahanilman lintu.

Aapeli (erikseen).
Onneton päivä! Onpa sydämmeni kuin leikattu kahdeksi
kappaleeksi. - Kas niin, Jooseppi. Tule syömään kanssamme.
Me syömme, Eenokki.

Eenokki.
Me syömme me. (Aapeli, Eenokki ja Jooseppi istuvat syömään.)

Aapeli.
Onpa tässä mailmassa tekemistä.

Eenokki.
Elä puhukkaan.

Aapeli.
Eeva, Eeva, mitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minulle
niin paljon pahaa teit?

Eenokki.
Elä ole hänestä huolivanasi.

Aapeli (eriks.)
Hän hyräilee vaan.

Eeva (menee kantaen nyyttejänsä).
Hyväst!

Aapeli.
Hyväst!

Eenokki.
Läksipä heilakka. Mutta tästä asiasta, sekä herrojen
ilkeästä juonesta että tytön hävyttömästä narrauksesta,
tulee sinun ottaa vakaasti kiinni, opettaa heitä pitämään
miestä pilkkanansa.

Aapeli.
Minä jotain tekisin, mutta eipä ole juuri hyvä. He käyvät
metsässä pyssyillä ja taitavat ampua minun; sillä katsos
suurin pelkuri täällä, jolla on tuliluikku, voi vilauksessa
surmata rohkeimman sankarin, joka on tätä asetta paitsi.

Eenokki.
He ampuisivat? Hohoo! ei miesmurhaa niin pian tehdä.

Aapeli.
Kukas menee takaamaan? Näillä herroilla on häijy sydän, sinä
kohtaat heitä metsässä, he laskevat sinun läpitse kuin
koiran. Mitäs teet?

Eenokki.
Mutta minun sisuni ei anna perään, se ei siedä heidän
elämäänsä, jumalatonta elämäänsä tämän tytön kanssa.
Provastin täytyy saada siitä tieto.

Aapeli.
Mutta minä kysyn sinulta vielä: mitäs, jos he ampuvat sinun?

Eenokki (kiivaasti).
Ampukoot! Tässä mailmassa ei auta.

Aapeli.
Niin sinä sanot.

Eenokki.
Tahdonpa hävittää sen terren-pelin, sanon minä.

Aapeli (eriks.)
Mutta miksi käy aatokseni piiri niin himmeäksi? Minä
pelkään, minä pelkään jotain. - (ääneensä.) Olikos se
Herrojen-Eeva? Minä rakastuin häneen vahvasti. Olikos se
Herrojen-Eeva?

Eenokki.
Sama heiskale. Mutta miksi kysyt näin? Eikö ole hän sinulla
kyllin jo tuoreessa muistossa?

Jooseppi.
Surkeus, surkeus! (Nousevat syömästä.)

Eenokki.
Elä saakelissa anna murheelle noin kovaa voimaa.

Jooseppi.
Oi itkun päivä! Katsokaas, kuinka mestarini silmät
mulkoilee. Hän on hukassa.

Eenokki.
Ei, Aapeli, ei, ei käy tämän päisin näin syvästi mietiskellä
ja murehtia. Koetas vaan, koetas vaan; saatpa muutoin
korvilles.

Aapeli.
Ei juuri hätää vielä. Mutta kovin musertuu sydämmeni, koska
muistelen sitä korkeapovista impeä, joka mulle annettiin,
mutta kohta taasen otettiin pois multa Herran nimeen.

Eenokki.
Menköön hiiteen, se naasikka!

Aapeli.
No no, no no!

Eenokki.
Sinä katsot tämän vahingoksi?

Aapeli.
Pidinpä itseni jo melkein naineena miehenä, mutta olen toki
taasen vanha nuori-poika, jonka elämä tuntuu mulle nyt kuin
muurin raossa torkkuvan torakan ilta-auringon riutuvassa
paisteessa. Oi, veljeni! koska tulin hänen kanssansa ja näin
kärpäsensienen tuolla hevoshaan veräjällä, niin tällä
tavallapa aattelin: koska syyskuun-metsässä me pussit
selässä yhdessä käyskelemme sieniä poimimassa, kas silloinpa
meidän vasta lysti on. Mutta nyt, nyt mennyt on kaikki
toivo, eikä lohdutusta löydy.

Eenokki.
Paljon, ystäväni, paljon. Vanha nuorimies viettää häänsä
jälkeen kuoleman tähtien tanssissa. Siellä, siellä hänelle
aviosiippa annetaan, mutta naineet saavat katsella päältä.

Aapeli.
Heh! Niinkuin esimerkiksi Korppilan Kalle.

Eenokki.
Niin juuri.

Aapeli.
Puhu, puhu jotakin iloista, ettei käy kanssani hullusti.

Eenokki.
Ei yhtään surtavaa, ei yhtään. Koska muilla on ehtoo, on
meillä ruusuinen aamu, käki kukkuu ja peipposet visertää,
allamme on autuuden niittu ja päällämme ijankaikkisesti
sininen taivas, ja enkelit soittaa musiikkia. - Niin juuri,
niin juuri. - Mutta yksi vikkelä keino. Viitamäen
luutnantti, jolla on hirmuinen sappi, koska vihastuu hän
nokimustaksi naapuriensa päälle ja pelkää aivonsa vierivän
pois oikeilta teloiltansa, silloin panee hän tyttärensä
pelaamaan klaveeria ja itse lötköttää hän muutaman
kierroksen valssia salin permannolla frouvansa kanssa, ja
paikalla on hänen kiukkunsa lievinnyt. - Koetetaanpas samaa
konstia. Jooseppi laulappas: »Kosk' tulit kureerit...»;
laula ja polje jalkaas.

Jooseppi.
En jaksa laulaa nyt!

Aapeli.
Miksi et jaksa? Sinä osaat veisun.

Jooseppi.
Mutta itku tukeuttaa lauluni.

Aapeli.
Laula, ja me tanssimme. Laula, Jooseppi, muutoin menee pääni
ympäri, ympäri. Hih!

Jooseppi.
Voi, voi!

Eenokki.
Laula pian Herran tähden!

Aapeli.
Katso, etten ota kyynäskeppiä. Laula: »Kosk' tulit
kureerit».

Jooseppi.
Minä laulan.

Eenokki.
Ja polje jalkaas. (Joosepin laulaessa tanssivat Eenokki ja
Aapeli valssia kovin sisään-vääristetyilla polvilla ja
tanssissa heittävät yhdistettyjä käsivarsiansa.)

Jooseppi (laulaa polkien jalkaansa).
»Kosk' tulit kureerit
Ja laitoit kortteerit
Ja kysyit: onk's talossa olutta viel';
Ja laitoit kortteerit
Ja laitoit kortteerit
Ja kysyit onk's talossa olutta viel'.»