KIVIJALKA
etusivu

SEMINAARIT
1999
2000
2002

TEKSTIT
Kihlaus
Koto ja kahleet

LINKIT
Kivi-aiheisia sivuja

 

KATARIINA RUPPEL: HURJAT, OUDOT VELJEKSET. JOUKO TURKAN SEITSEMÄN VELJEKSEN VASTAANOTOSTA

Esittelen puheenvuorossani yhtä väitöskirjatutkimukseni keskeistä lähtökohtaa.

Aluksi

Alkuperäinen ajatukseni oli tarkastella Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen vastaanottoa suomalai-sessa kirjallisessa julkisuudessa 1970-luvun jälkeen. Lähtökohtiani ohjasi tuolloin laajemmassa kehikossa tekemäni hypoteettinen kolmijako romaanin vastaanotosta ja kanonisoitumisesta:

a, reseption perusvaihe (1870-1910),
b, kanonisoiva reseptio (1910-1970) ja
c, uusreseptio (1970-).

Tämä jako noudattelee tutkijoiden käsityksiä 1970-luvulla tapahtuneesta Kiven tutkimuksellisesta ja tulkinnallisesta renessanssista sekä murroksesta romaanin esitysperinteessä. Painopisteeni on uusreseption kaudella, joka tähän saakka on Kivi-tutkimuksissa jäänyt vähäisemmälle huomiolle.

Lyhyesti voi sanoa, että 1970-luvulta lähtien akateemiset, elämäkerralliset Kivi-tutkimukset (esim. Rafael Koskimies) alkavat saada laajalla rintamalla vastareaktioita: tutkimuksen puolella teoskeskeiset (esim. Aarne Kinnunen), lukijapainotteiset (esim. Manfred Peter Hein, Pekka Kujamäki) ja yhteiskuntakriittiset (esim. Veijo Meri) lähestymistavat lisääntyvät. Metodinen ja teoreettinen kenttä hajaantuu ja poikkitieteelliset menetelmät (esim. Kalle Achté, Oiva Ketonen, Esko Rahikainen) yleistyvät. Samaan aikaan toisella rintamalla kanonisoituneita kansallisia kuvia kaadetaan ja popularisoidaan kokonaan uusista lähtökohdista. Tässä yhteydessä mainittakoon Kalle Holmbergin näytelmä, Riitta Nelimarkan ja Jaakko Seeckin animaatio, Jouko Turkka televisiosarja sekä Antero Viinikaisen Kivi-aiheinen romaani.

Oletan, että uusreseption kaudella Seitsemän veljeksen luentaan, romaanin merkitykseen, vaikuttavat kasvavassa määrin juuri popularisoivat, romaania esittelevät ja mukailevat sovitukset, erityisesti elokuva- ja tv-sovitukset. Tavoitteeni on selvittää mitä toisaalta uusin Kivi-tutkimus toisaalta taas Kivi-kirjoittelu lehdistössä kertovat muuttuneista lukutavoista ja mahdollisesti laajemmin medialukutaidosta - niiltä osin kuin se kirjallisuudentutkimuksen kannalta on mielenkiintoista.

Tämä oletus ja myöhemmin teorianmuodostus ovat johtaneet tutkimuskohteeni täsmentymiseen. Tarkastelen tutkimuksessani Seitsemän veljeksen kulttuurista merkitystä medioituvassa kirjallisuusjärjestelmässä. Tutkijat ovat kiinnittäneet muun muassa aiempaa selkeämmin huomiota kirjallisuuden tuotteistumiseen ja kierrätykseen mediassa. Kierrossa syntyvät mediatekstit muodostavat avoimen tekstimassan, jossa jokainen lisäys pakottaa järjestämään tekstien väliset suhteet uudelleen. Vaikka Seitsemän veljeksen tapauksessa on houkuttelevaa ajatella Kiven romaanilla olevan etuoikeutettu asema kulttuurista merkitystä tarkasteltaessa, ei näin ole. Yhtäkään kierrossa syntyvistä Veljes-teksteistä ei voi yksinään pitää etuoikeutettuna suhteessa muihin. Esimerkiksi näytelmät, filmit ja televisiosarjat sekä niiden promootio mediassa synnyttävät viitekehyksiä, joiden lävitse romaania luetaan ja ymmärretään. Puhuessani Seitsemästä veljeksestä tarkoitankin Kiven romaanin ympärille rakentunutta mediakonseptia.

Televisioveljekset

Seitsemän veljeksen kulttuurista merkitystä pohdittiin näkyvästi lehdistössä talvella 1989/1990 Jouko Turkan sovituksen innoittamana. Vuodenvaihteen kohutuimpia tv-aiheita oli hänen 12-osainen tv-sarjansa Seitsemän veljestä (esitykset TV 2:ssa 12.11.-21.12.1989).Sarja innosti katsojia kannanottoihin heti ensimmäisen osan lähettämisen jälkeen. Lehtileikkeistä koostuu edustava materiaalipaketti, johon kuuluu liki 800 kirjoitusta 60 eri lehdestä. Materiaalia kertyi poikkeuksellisen paljon ja sarjasta kirjoitettiin kuvaussihteerin mielestä "lähes liikaa". Pelkästään Hesariin tulleita mielipidekirjoituksia tilastoitiin toimituksessa tammikuun 12. päivään mennessä 258, joista vain 44 julkaistiin. Puolet katsojista oli kauhuissaan ja vihaisia Turkan tulkinnasta, vähän alle puolet ylistivät ja loput eivät ottaneet kantaa kumpaankaan suuntaan.

Taidejärjestelmää ja mediatutkimusta sivuavissa kirjoituksissa Turkan televisioveljeksiin on sittemmin palattu monelta kannalta. On tuntunut luontevalta rakentaa tutkimuksen keskeinen runko tämän lehdistökeskustelun ympärille. Rajaan siis muuta aineistoa puhtaasti Turkka-keskustelun ehdoilla. Ratkaisua on tukenut toisaalta leikeaineiston runsaus ja monipuolisuus, toisaalta aineiston soveltuvuus teoreettisiin lähtökohtiin. Aineisto muodostaa eräässä mielessä järjestelmällisen kokonaisuuden. Ratkaisua on tukenut omalta osaltaan myös Turkan tuotannon hybridiys ja näkyvyys taidejärjestelmässämme sekä Turkan skandaalinkäryinen julkisuuskuva.

Toisin sanoen, tarkastelen Seitsemän veljeksen merkitystä uusreseption kaudella purkamalla keskustelussa esille tuotuja Kivi-aiheita. Tähän mahdollisesti poikkeavaan rajaukseen olen päätynyt eri syistä, pääasiassa materiaalin kirjavuuden takia. Lisäksi on ollut hankala päättää miltä osin mukaan tulisi ottaa tutkimuksen kannalta oleellista, 1970-lukua varhaisempaa materiaalia. Nyt tämä materiaali valikoituu keskustelusta kasvavien aihekokonaisuuksien pohjalta. Sama koskee Veljeksiä kommentoivaa sekundaarimateriaalia. Esimerkiksi näytelmistä voin näin rajatessani keskittyä Holmbergin ohjausta kommentoivaan kirjoitteluun. Ratkaisu on käyttökelpoinen, koska se ottaa huomioon tutkimuskohteen, Turkka-keskustelun usealle taholle harovan luonteen.

Kiviläiset veljekset

Karkeasti voi todeta Turkan tulkinnan jakaneen katsojat kahteen eri leiriin: oltiin joko Turkan puolella tai Turkkaa vastaan. Selkein syy lienee Turkan julkisuuskuva. Sarja sai runsaasti ennakkojulkisuutta kolme vuotta kestäneen tekoprosessin aikana. Keskustelua ryydittivät tuon tuosta erilaiset Turkka-skandaalit - erityisesti kohu Jumalan teatterin (1987) ympärillä. Pian Turkan rinnalle asetettiin Kivi ja kaksikko alkoi muodostaa käsitteen, johon liitettiin runsaasti ennakkoasenteita, valmiita mielipiteitä. Ennakoitiin, että juuri asenteellisuus tulisi pitämään keskustelun laineet korkealla.

Tutkijat ovat pitäneet mielipiteiden jakajana myös kritiikistä voimakkaasti esille nousevaa ideaa taideteoksen yhdestä oikeasta tulkinnasta. Pintapuolisen tarkastelun jälkeen vaikuttaa todellakin siltä, että Turkan ohjausta tervehdittiin lähinnä käymällä väittelyä siitä oliko tulkinta oikea vai väärä? Tai siitä miten uskollinen Turkka on Kiven romaanille? Tämänkaltaisilla kysymyksillä implikoidaan itse asiassa, että on esimerkiksi olemassa "alkuperäiset veljekset", joita tulee jäljitellä oikein. Alkuperäisillä veljeksillä tarkoitetaan keskustelussa:

a, milloin Kiven luomia kirjallisia esikuvia,
b, milloin jo kaanoniin kuuluvia, aiempien sovitusten näyttämiä kiviläisiä veljeksiä,
c, mutta myös "luonnollista vastaavuutta korostavan lukutavan" toisin sanoen "etnografisen lukutavan" vaatimia potentiaalisia esikuvia reaalitodellisuudesta.

Kiinnostavinta mainitsemassani ennakkojulkisuudessa on se, että Turkan ohjaajan sanoja, lehdistötiedotetta eli sanallista tulkintaa Kiven romaanista esiteltiin laajasti. Siihen palattiin toistuvasti lähellä esittämisajankohtaa ja vielä myöhemminkin. Kirjoitukset olivat kuitenkin haastattelutyyppisiä ja toteavia. Turkan näkemyksiä esimerkiksi kiviläisistä veljeksistä ei lähdetty laajemmin purkamaan. Turkka ihmetteli itsekin tätä ja pohti muun muassa miksei hänen esittämään ajatukseen Kiven romaanista Raamatun parodiana otettu kantaa.

Turkan tulkinnan rinnalle hahmoteltiin alusta saakka kanonisoitunutta tulkintakehikkoa. Hallitsevaksi elementiksi poimittiin Kiven kehitysoptimismin, kesyn realismin ja huumorin rinnalle edustuskelpoinen veljesparvi. Samassa hengessä mainittiin myös aiemmin näyttämöllä, valkokankaalla, televisioruudussa ja valokuvissa näytetyt "kiiltokuvaveljekset", etupäässä tietenkin Wilho Ilmarin elokuvan (1939) sekä Kalle Holmbergin televisioidun näytelmän (1972) hahmot. Itse asiassa myös turkkalaisista veljeksistä ennakkojulkisuuteen päästetyt lehdistökuvat olivat tässä mielessä kesyjä.

Katsojien odotukset lähtivät selvästi niin Kiven romaanin kuin jo kanonisoituneiden sovitusten pohjalta. Todettiin heti kärkeen, että Seitsemää veljestä on Suomessa mahdoton katsoa itsenäisenä taideteoksena ja että se suhteutuu väistämättä Kivi-tulkintojen traditioon. Todettiin myös, että Kivi-materiaalista on uustuotantoa niin paljon, että kaikki tietävät miten tätä "pyhää" kirjaa, klassikkoa on käsiteltävä ja ennen kaikkea miltä veljekset näyttävät. Turkan omia kommentteja ei pahemmin noteerattu.

Turkkalaiset veljekset

Turkan tulkinta kohtasi etenkin alussa suurta vastustusta ja vain harva tuntui nauttineen sarjan ensimmäisistä osista. Muun muassa voimakkaat lähikuvat, niissä näkyvä veljesten outo ulkomuoto, erityisesti kasvoja korostavat otokset erottivat tv-sarjaa niistä veljeksistä, jotka katsojat ilmoittivat tuntevansa.

Tässä kohtaa palaan lyhyesti tutkimukseni runkoon. Varsin epätasaisen leikemateriaalin käsittelyssä on auttanut keskittyminen pelkästään yhteyksiin, joissa mainitaan Kivi tai Seitsemän veljestä. Käydystä keskustelusta löytyvät tällöin seuraavat aihepiirit:

a, Turkan oma tulkinta (eli Turkan dramaturgia, jossa hän esittelee perusasetelmaansa, ohjaukselle keskeistä poikkeustilan käsitettään sekä käsityksiään Kiven modernista, lopun pessimistisyydestä ja vieraista teksteistä esim. Raamatusta),
b, käsitykset Kivi-kaanonista (ts. tutut tulkinnat kehityksen, henkilöhahmojen ja huumorin sekä luonnollista vastaavuutta korostavan lukutavan kannalta),c, erilaiset medialukutaitoon (media laajasti käsitettynä eli romaani, elokuva, teatteri, televisio jne.) sekä
d, kulttuuripolitiikkaan (mm. Ahlqvist-keskustelu) liittyvät kysymykset.

Mielenkiintoisinta Turkan esittämässä tulkinnassa on poikkeustilan käsite. Turkan käsitteen perustalla on joukko lähtökohtia. Yksi näistä on "mies ja hänen voimansa", toinen veljesten miljöö eli "ympäristö, jossa veljekset törmäävät jatkuvasti veljesten edustamiin vastavoimiin". Turkkaa siteeraten: "Kiven teksti kuvaa hurjistuneen ulkoilmaihmisen ajatustapaa. Seittemän veljestä elää jatkuvassa voiman ja vääntämisen tunnossa. Kiven veljekset on jossain poikkeustilassa koko ajan. Millon se on kauhua millon riemua millon mitäkin. Saadakseen sen kielen uskottavaks on puhuttava niinkun Zarahustra. Se on niinku kohoomista arjen yläpuolelle. Itse asiassa tää rokkisukupolvi on aika lähellä sitä. Kokea huippufiilis… siihen tarvitaan kokonainen antautuminen maailmankaikkeuden pysäyttämiseksi juuri nyt. Nää veljekset elää koko ajan tämmösessä."

Turkka määrittelee veljeksensä poikkeustilassa eläviksi yksilöiksi. Keskeistä on jatkuva voiman ja vääntämisen tunto: saadakseen äänensä kuuluville veljesten on pakko kamppailla keskenään. Veljesten tunneskaala liikkuu mallia noudatellen "ääritunteiden" alueilla. Tällaisia ovat pohjaton hurjistuneisuus, kiihko, halu, riemu, kauhu jne. Turkan väline on hänen omien sanojensa mukaisesti kiihkoinen kieli, laajassa mielessä kuvan kieli. Sen avulla Turkka on pyrkinyt näyttämään määrittelemäänsä poikkeustilaa, jossa hänen omien sanojensa mukaan kohotaan arjen ulkopuolelle: koetaan huippufiilis, täydellinen antautuminen, ekstaasi… siis transgressio.

Turkan poikkeustilan käsitteeseen tartutaan kirjoituksissa kuitenkin varsin pian tekemällä veljeksistä poikkeusihmisiä, tai kärjistäen psykoottisia yksilöitä. Ajatusta romaanin transgressiivisista tai fantastisista piirteistä ei lähdetä kehittelemään. Keskustelu alkaa veljesten osalta saada irvokkaita lisäsävyjä: kesyt kiviläiset veljekset saavat rinnalleen vimmaiset turkkalaiset vastahahmot. Kiviläiset veljekset ovat tuttuja, sympaattisia persoonallisuuksia (eli kiivas Juhani, juro Tuomas, hillityn viisas Aapo, uskonnollisesti pelokas Simeoni, hiljainen, metsään hakeutuva Lauri, ovela Eero ja välitön Timo). He ovat sivistymättömiä mutta hyvässä mielessä, tyhmyyttä tasapainottaa lahjakas väittely ja huulenheittotaito. Ja vaikka kiviläiset veljekset ovat kurittomia, hurjia metsäläisiä ovat he kuitenkin yleviä, itsenäisiä, rohkeita, uutteria, nöyriä ja jaloja sellaisia. Turkkalaiset veljekset ovatkin sitten kaikkea muuta: kollektiivisesti imbesillejä, mielisairaita psykopaatteja, kehitysvammaisia, horkkatautisia räkänokkia tai kärpäsennielijöitä. Vaihtoehtoja löytyy ja synonyymejä ei säästellä. Poikkeusihmisestä kehkeytyy keskustelun vahvin haara.

Kyseessä on mielenkiintoinen puolustusmekanismi, joka muuttaa keskustelun edetessä kiviläiset veljekset kauniiksi, komeiksi ja jaloiksi; turkkalaiset vastahahmot puolestaan syrjäytyneiksi narkomaaneiksi, alieneiksi ja hurjistuneiksi friikeiksi. Aidoille veljeksille suvaitaan kyllä hurjuus ja villiys, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Siihen ei saa liittyä Turkan kuvissaan käyttämää "fyysistä aspektia"; se tekee turkkalaisista veljeksistä hallitsemattomia, epänormaaleja tai jopa pelottavia - epäaitoja.

Tässä kohtaa todettakoon kuitenkin, että aivan näin yksikantaan kiviläiset, kaanoniin kuuluvat ja turkkalaiset, kaanoniin kuulumattomat veljekset eivät asetu vastakkain. Keskustelun edetessä myös kiviläisiä veljeksiä aletaan lukea toisin. Ohessa kenties edustavin esimerkki: "Monet muistavat Kiven luoneen seitsemän primitiivistä, mutta sympaattista ja viatonta nuorukaista. He eivät varmasti ole lukeneet Seitsemää veljestä pitkään aikaan. En minäkään ollut mutta nyt vasiten luin. Se on rankka juttu. Turkan näkemys on armottoman realistinen. Jukolan veljekset olivat pienestä pitäen perkeleellisiä häiriköitä ja koko paikkakunnan vihaamia hunsvotteja, jotka varastelivat, eivät panneet tikkua ristiin kotitalon eteen, tappelivat keskenään ja kyläläisten kanssa, karjuivat vertahyytäviä uhkauksia, pilkkasivat kurjempiaan, keittivät viinaa ja ryyppäsivät viikkotolkulla kunnes yksi sai deliriumin."

Myös kehityksen lähtökohdista veljeksiä luetaan toisin: "Kivi on ainakin pirullinen. Juhanista tulee arvovaltaansa pullisteleva, kirkonpenkissä tärkeänä ryiskelevä körtti. Simeonin hurskaus kitistyy itaruudeksi ja kaikenpuoliseksi elämänkielteisyydeksi. Aaposta sukeutuu itsetyytyväinen moraalisaarnaaja ja jokapaikan viisas. Timosta kerran vuodessa viinaan sortuva tohvelisankari. Lauri pamahtaa lähes kokonaan puhumattomaksi. Eerossa on kaikki tärkeilevän ja puuhakkaan pikkupoliitikon ainekset. Ainoa kokonaan myönteisesti kuvattu on kyselemättä antelias ja moralisoimatta laupias Tuomas. Jopa Seunalan Anna, tuo ihannoitu runollinen madonna, on toisaalta myös rukouksia kiljuva, hurmahenkinen maailmanlopun ennustaja."
Toisenlaisiin lukutapoihin viittaavat myös poikkeavat kysymyksenasettelut kuten: Millaisia ovat Kiven naiset? Saavatko Simeoni tai Lauri vihdoinkin ansaitsemansa merkityksen?

Mikä turkkalaisissa veljeksissä loukkaa?

Kahdelle leirille, hyväksyjille ja hylkääjille, on yhteistä se, että niin hyvässä kuin pahassa silmä on osunut eritteisiin. Tässä on muutaman kirjoittajan mukaan piirre, jonka vuoksi sarja jättää jälkensä kansan mieleen pitkäksi aikaa. Kun kommentteja lähtee tältä pohjalta lukemaan, huomaa pian, että katsojat kokevat loukkaaviksi muun muassa veljesten "horkkatautisen vapinan", kaikenlaisen "tunteiden liioittelun", erilaiset "primitiiviseksi miellettävät piirteet" sekä erityisesti "naaman vääntelyn". Suurinta paheksuntaa aiheuttaa kasvoista otetuissa lähikuvissa selvästi näkyvät eritteet kuten kuola ja räkä. Loukkaavaksi koetaan myös liioitellut äänet kuten maiskutus, läähättäminen, huohottaminen, äheltäminen, parkuminen, puheenmökellys ja lopulta analogisesti mielikuva oksentamisesta. Kaiken tämän koetaan rikkovan kiviläisten veljesten edustuskelpoisuutta.

Kyse ei ole pelkistä eritteistä. Eritteet edustavat laajemmin fyysisyyttä. Fyysisyyteen nojaava turkkalainen ilmaisumuoto, fyysinen teatteri, koetaan oudoksi. Ainakin televisiossa. Turkka löytää kuvalla ja äänellä kielen ulkopuolella olemassa olevat kokemukset, riisuu kiviläisiltä veljeksiltä kirjalliset vaatteet. Turkka näyttää inhimillisen todellisuuden, joka kylläkään ei sodi luonnollista vastaavuutta korostavan lukutavan kanssa, mutta joka siitä huolimatta koetaan liioitelluksi. Muutama kirjoittaja kiinnittääkin huomiota siihen ettei surrealismi ja animalismi miellytä televisiokatsojia. Naturalismin sieto on heidän mukaansa rivikatsojalla huonoa. He puhuvat pelottavasta metamorfoosista sanasta kuvaksi. Tietyllä tasolla ei olla tietoisia siitä että kaikki on kuvitelmaa: tämä koskee erityisesti liikkuvan kuvan lukutaitoa, ei niinkään sananlukutaitoa.

Keskustelun loppupuolella välinettä koskevat kommentit lisääntyvät. Tässä muutama esimerkki:

- Turkan kielioppi (mykkyys ja lähikuvat) pakottavat katsomaan todellisuutta puhtaasti kuvien kautta,
- katsojan tarkkaavaisuudelta ts. kuvanlukutaidolta tämä edellyttää paljon, televisio näyttää toisella tavalla tutuksi koetun kerrotun tarinan,
- Kiven romaanin kieli ei aina vaikuta niin vahvasti kuin aistimuksellinen kuva,
- elokuvan mahdollisuudet kuvata elämää ovat muita medioita laajemmat.

Kommenteissa tiedostetaan uuden median vaikutus Seitsemän veljeksen lukutapaan. Samalla paljastuu vääristymä: huomataan että luonnollista vastaavuutta korostava etnografinen lukutapaa pätee vain tiettyyn rajaan saakka. Todellisuus halutaan näyttää mutta vain ehdollisesti. Tästä päästään laajempaan yhteyteen. Tunnetuin esimerkki etnografisen luennan ehdollisuudesta on tietenkin August Ahlqvist. Ahlqvist tuomitsi Kiven romaanin. Hän syytti Kiveä todellisuuden rumentamisesta, oli huolissaan suomalaisten maineesta, kansan edustuskelpoisuudesta. Romaania hän piti taiteellisesti muodottomana, sekasortoisena, tolkuttomien kuvien kasana. Turkka sai keskustelussa osakseen samoja syytöksiä. Myös häntä syytettiin todellisuutta rumentavasta räänkylvöstä ja sierainestetiikasta, sekä jälleen suomalaisten edustuskelpoisuuden pilaamisesta. Katsojia kiukuttivat lähikuvapötköt, mökellys, tärinäterapia ja kuvaputken huohotus.

Itse asiassa Turkan katsottiin toteuttavan televisiosarjassaan sitä näkemystä kansasta, jonka Ahlqvist näki kiviläisissä veljeksissä. Jokunen kirjoittaja toteaa, että Ahlqvist loi irvikuvan ja oli valmis tyrmäämään Kiven räyhähengen. Harva puolusti ja kiviläisistä veljeksistä tehtiin lopulta tietyssä mielessä "mykkiä" mallikansalaisia, joille vasta Turkka palautti toisenlaisen puheen. Todetaan myös ettei kysymys ollut niinkään kiviläiseksi miellettävän dramatisointiperinteen oikaisemisesta vaan näkemyksen palauttamisesta Kiven alkuperäisteokseen. Muuan kirjoittaja toteaa Turkan palaavan siihen irvikuvaan veljeksistä, jonka Ahlqvist lehtiteilauksessaan loi.

Mutta mitä sitten voi päätellä siitä, että historia tällä tavalla toistaa itseään? Osa katsojista oli jälleen valmis tyrmäämään veljesten räyhähengen. Valmis tekemään ahlqvistit. Toinen osa katsojista arveli, että muutamassa vuodessa Turkan tulkinta hyväksyttäisiin uudeksi, viralliseksi veljestulkinnaksi. Onko näin käynyt? Saavatko veljekset tällä kertaa räyhätä rauhassa? Muun muassa näiden kysymyksien pohjalta olen lähtenyt etsimään vastauksia.