KIVIJALKA
etusivu

SEMINAARIT
1999
2000
2002

TEKSTIT
Kihlaus
Koto ja kahleet

LINKIT
Kivi-aiheisia sivuja

MATTI HYVÄRINEN: SEITSEMÄN VELJEKSEN VASTAHAKOINEN KANSAKUNTA

Onko Aleksis Kiven Seitsemän veljestä sellainen kansallisen projektin tuote ja ylistys, jollaiseksi se on viime vuosisadan kanonisoidussa tulkinnassa kohtotettu? Vadstatakseni tähän kysymykseen, luen Seitsemää veljestä tietoisesti politiikan tutkijana ja nimenomaan käsitehistorian näkökulmasta. Käsitehistoria puolestaan lähtee siitä perusajatuksesta, että käyttämämme poliittiset ja sosiaaliset käsitteet ovat aina sekä historiallisesti muuttuvia että kiistanalaisia, ja juuri siksi tutkimisen arvoisia (Richter 1995, Hampsher-Monk, Ian, Tilmans, Karin & van Free, Frank, 1998).

Miksi Kivi ja erityisesti Seitsemän veljestä on sitten kiinnostava käsitteiden tutkijalle? Asetelma on tietenkin monin tavoin herkullinen. Seitsemän veljestä on kirjoitettu keskellä aikaa, jolloin suomen kirjakieltä kiihkeimmin luotiin. Suomenkielistä polittista julkisuutta oli tuskin olemassa. Toisaalta itse romaanin yhtenä teemana on siirtymä suullisesta kultuurista lukutaidon ja kirjallisen kulttuurin maailmaan. Lönnrot oli jo esittänyt sen kielihistoriallisen ajatuksensa, että koska Suomen eliitti käytti vain ruotsia ja muita vieraita kieliä julkisessa toiminnassaan, suomenkieli oli säilynyt ikään kuin pussissa ja kehittynyt hitaammin kuin ne kielet, joita eurooppalaiset eliitit käyttivät. Kiven ainutlaatuisuus on nyt siinä, että hän onnistui, keskellä tätä kielimurrosta, rekisteröimään paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan tämän hitaasti ja omia teitään kehittyneen puhutun suomen kielen käsitteellistä maailmaa (ks. Koskinen 1904, 67-69). Kun eliitti sitten vähän myöhemmin - muun muassa Yrjö Koskisen johdolla - oppi käyttämään suomenkieltä, he pitkälti toivat ruotsin ja muiden eurooppalaisten kielten käsitteellisen maailman suomenkieleen. Ilman Kiveä meillä olisi paljon vähemmän jälkiä siitä suomalaisesta erityisyydestä, jota Koskinenkin kyllä ylisti kirjoituksissaan.

'Valta' on kenties rikkain ja omaperäisin Kiven käsitteistä. Seitsemän veljeksen molemmat englanninnokset (Alex Mattson & Richard Impola, ks. tarkemmin Hyvärinen 1998) rekisteröivät tämän omalaatuisuuden hienosti. Yli puolessa tapauksissa 'vallan' käännöksenä ei ole lainkan 'power', vaan oikeus, omistus tai sitten 'voimista' ilmaiseva modaaliverbi. Heti kirjan alussa on tunnettu kohtaus, jossa Aapo, vedoten järkevän ja järjestäytyneen talonpidon tarpeisiin, ehdottaa veljeksille sopimusta siitä, että isännän oikeus ja velvollisuus tulisi kuulua esikoisuuden perusteella Juhanille. Tähän Juhani toteaa:

"Niin, se oikeus, valta ja voima on minun". (Kivi, 15)

Toteamus on tietysti ihastuttavan raamatullinen, mutta mikä siitä tekee niin poikkeuksellisen? Ensinnäkin, Kivi rinnastaa ja lähes samastaa 'vallan' ja 'oikeuden' käsitteet. Jo Järnefeltin "Isänmaasta" voimme lukea moralisointeja, joissa valta on pahin oikeuden vastakäsite. Snellmanilaisen perinnön lisäksi myös liberalismi asettaa tyypillisesti vallan ja oikeuden toisiaan vastaan. Toinen huomio koskee tietysti sitä, että 'valta' sijoitetaan tässä puheessa yksittäiselle isännälle tai emännälle. Vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla suomen lakiteksteissä vakintui käytäntö, jossa 'valtaa' on valtiollisilla elimillä, kun taas yksittäisillä ihmisillä voi olla vain oikeuksia. Kolmas huomio koskee vallan arvottamista. Juhani sanoo suoraan, raamatullisin sanakääntein, haluavansa vallan (1). Niin snelmannilaiset idealistit kuin liberaalitkin teoreetikot sen sijaan lukivat vallan ilman muuta vastustettavien ja rajoitettavien asioiden joukkoon. Käsitteellisen eron voi tiivistää niin, että kun Järnefeltin ja Ahon ajoista lähtien ihminen voi saavuttaa identiteettinsä ja integriteettinsä ihanteellisen toiminnan ja vallan vastustamisen kautta, niin Juhani ja hänen veljensä ymmärsivät vallan itsetuntonsa ja identiteettinsä välttämättömäksi lähtökohdaksi. Kiven maailmaa sävytti vielä varsin selkeä 'esivallan' ja 'vallan' jako: valta saattoi olla jokaisella, mutta muuttumaton esivalta oli keisarin, nimismiesten ja rovastien asia (Hyvärinen 1998, 1999).

Kirjallisten lähteiden puuttuessa on tavattoman vaikeaa spekuloida tämän omintakeisen valta-käsitteen alkuperästä tai historiasta. Aivan mahdotonta ei ole sekään, etteikö tämä käsite kantaisi jälkiä muinais-germaanisesta itsehallinnollisuudesta - tuleehan jo sana 'valta' samasta perheestä kuin saksan Gewalt. Näin ajatellen luterilainen 'esivalta' olisi siis uudempaa perua, ja itsellinen valta säilöisi sitäkin vanhempaa ajattelutapaa. Mutta liikun nyt niin ohuilla jäillä, että katson parhaaksi jättää aiheen vähäksi aikaa ja siirtyä takaisin Kiven aikaan.

Paljon keskustelua herättäneessä kirjassaan Imagined Communities Benedict Anderson (1983/1996) keskustelee ohimennen 1800-luvun romaaneista kehittyvien kansallisvaltioiden kohdalla. Anderson tähdentää sitä, että näissä kansalliseen nousuun liittyneissä romaaneissa oletettiin heti alun alkaen oman kansallisen yhteyden ja yhteisön olemassaolo. Ainakin viime vuosisadan alusta alkaen Kiven romaani on liitetty Suomen kansalliseen nousuun ja nähty Kivi myös kansakunan nousun kuvaajana. Siksi onkin perusteltua katsoa erityisesti Kiven käsitteitä 'kansalainen', 'kansakunta', Suomi ja valtakunta.

Mutta aluksi poliittista maantietoa, sillä tietysti myös nimet ovat käsitteitä. Muistamme varmaan ulkoa romaanin alun: "Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pojaisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner...jne". Kartta on hyvin partikulaarinen lukuunottamatta luonnehdintaa "eteläisessä Hämeessä". Vasta kirjan viime lehdillä, Eeron manatessa esiin kuuluisan "kotomaamme koko kuvan", viitataan sanastoon jossa "eteläinen Häme" olisi nimenomaan "Suomen" osa. Kivi ei siis suinkaan kuvittele ensimmäisellä sivullaan yhteisöä nimeltä "Suomi" ja "suomalaiset". Laajin sijoittumisen ja identifioitumisen yksikkö on "Häme", joka puolestaan voi kuulua moneen eri sanastoon. Itse olen kuitenkin eniten häikäistynyt Kiven seuraavasta sivusta, jossa kerrotaan poikien enosta. Tämä eno oli nuoruudessaan, kuten romaani kertoo, "uljaana merimiehenä purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta kansaa ja kaupunkia", ja kertoili sittemmin, jälleen kirjan sanoin "pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta että vieraista valtakunnista" (Kivi, 8).

Anderson käyttää kansallisvaltioita edeltävistä poliittisista kokonaisuuksista - ainoista silloin kuviteltavissa olleista - nimeä 'dynastiset valtakunnat'. Veljesten eno siis matkusti Ruotsin ja Venäjän valtakunnan ulkopuolelle, ja kohtasi siellä vieraita valtakuntia. Valtakuntien ohessa selkein kokonaisuus olikin kaupunki. Veljekset sijoitetaan siis johdonmukaisesti valtakuntien aikaan, jolloin myös kaupungeilla oli vahva itsellinen identiteetinsä. Ja vaikka eno tapasikin vieraita 'kansoja', kansat eivät olleet sellaisia päämäärähakuisia subjekteja kuin ne olivat Snellmanille ja Koskiselle: yhden valtakunnan sisällä saattoi olla yhtä lukuisasti kansoja kuin kaupunkejakin. Kirjan viimeisille sivuille saakka veljekset olivat autuaallisen tietämättömiä siitä, mitä muualla 'Suomessa' tapahtui - tai heidän tietämyksensä heitä itseenkin koskevista asioista perustui satunnaisesti tavatuilta tutuilta kuultuihin uutisiin. Vaikka Ahon Kevät ja takatalvi voisi hyvin kertoa periaatteessa samasta ajankohdasta, on kerronnallinen ero huima. Aholla Helsinki on olemassa selvänä keskuksena, opiskelijat matkaavat keskuksen ja periferian väliä, ja kaikki henkilöt Snellmannista körtteihin osallistuvat yhteen ja samaan 'kansalliseen keskusteluun'.

Seuraavaksi pari sanaa suomen varsin erikoisesta 'kansalainen'-käsitteestä. Suurista eurooppalaisista kielistä poiketen tämä käsite ei perustu kaupunkilaisuuden tai tasavaltalaisen osallistumisen metaforiikalle, vaan tuntuu saavan suorastaan merkityksen 'kansan' jäsen - 'folkler'. Kiveä edeltävissä lähteissä sana on esiintynyt myös kahdella ässällä, muodossa 'kanssalainen'. Tämä houkuttelee ajattelemaan, että sana saattaisikin olla ruotsin 'medborgaren' käännös. Tätä ajatusta horjuttaa taas tieto siitä, että myös 'kansa' on esiintynyt vaihdannaisesti 'kanssa'-muodossa. Esi-kansallinen 'kansa' on siis koostunut niistä, jotka ovat 'kanssa' - ilman siis vahvaa tai julkilausuttua sidettä yhteiseen kieleen, rotuun, kulttuuriin tai alkuperään. - Siksi on taas herkullista katsoa sitä, miten Kivi käyttää 'kansalaista'. Ensimmäisen luvun lopussa, kun Aapo perustelee lukkarin kouluun lähtöä, hän sanoo:

"Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunne A:takaan, aapisen ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristillisen kansalaisen välttämätön velvollisuus" (Kivi, 28) Vähän myöhemmin, saatuaan rukkaset Venlalta, Aapo kuvailee veljesten tukalaa asemaa:

"Ihmiset, muistellen nuoruutemme laiskaa ja usein hurjapäistäkin elämäämme, eivät taida meistä vartoa enää juuri mitään kunnollista. Ja tiedänpä, että tuskin kymmen-vuotinen siivo ja kaikin tavoin kunniallinen käytös voisi saattaa meitä kansalaistemme silmissä täyteen ihmisarvoon. Niin tukalaa on päästä pahan nimen liasta, koska se kerran on tarttunut mieheen". (Kivi, 38)

Tämä käsite on kiinnostavan esipoliittinen kahdellakin tavalla. Ensinnäkin kyseessä on selvästi kanssa-lainen, kuka tahansa vertainen, lähiympäristön ihminen - ei siis ikuisen, jalon ja kenties valitun kansan jäsen. Toisekseen tämä käsite ei ole etäistäkään sukua citizenin, (Staats/Stadts)bürgerin tai medborgaren kanssa republikaanisen osallistumisen, aktiivisesti poliittisen kansalaisen merkityksessä. Näissä Aapon muotoiluissa korostuu kansalaisuus nimenomaan kanssa-kristittynä tai kristikansan jäsenenä. Olennaista on kunnollisuus ja alamaisuus suhteessa lakiin ja esivaltaan, ei suinkaan aktiivisuus lakien luomisessa tai esivallan valvomisessa. Tärkeintä on seurakunnan, ei kansan tai poliittisen yksikön jäsenyys. Myös Eeron kansallista syventymistä koskeva jakso päättyy toteamukseen:

"Ja vieläpä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä laitosta matkaansaattoi hänen seurakuntaansa". (Kivi, 363) (2).

Olisiko siis liioiteltua sanoa, että Seitsemän veljeksen maailmaa hallitsee seurakuntakansalaisuus, josta vain Eeroa koskeava puolen sivun mittainen jakso osin pakenee. Kiinnostavaa kyllä, tämä katsanto ei rajoitu vain veljeksiin. Myös lukkari, tuikeassa puheessaan veljesten palattua kotiinsa, kuvaa veljesten retkeä:

"Katsokaamme kummallista temppua: Heittivätpä veljekset ihmisten nurkat, kylänmiehet ja kaiken kansakunnan ja karsivat kaappaisemaan metsien yöhön..." (Kivi, 326) - Kansakunta on tässä nyt samanlainen sana ja käsite kuin 'opettajakunta' tai 'virkamieskunta', erotuksena maalaiskunnan tai palokunnan kaltaisiin toimijoihin. Missään tapauksessa nation ei sovi lukkarin kansakunnan käännökseksi.

Väitän siis, että Seitsemää veljestä ei ole kirjoitettu 'Suomen' tai kansallisen kansakunnan horisontissa. En siis pelkästään sano, että veljeksiltä puuttuu tällainen horisontti Eeroa ja kirjan loppumetrejä lukuunottamatta, vaan tahdon sanoa nimenomaan että Kiven romaania ei hallitse kansakunnan horisontti. Jos luette Juhani Ahon 'kansan kuvauksia', ette voi välttyä huomaamasta pieniä silmäniskuja sivistyneemmälle lukijalle, joka jo tuntee Suomen, kansakunnan ja rautatien. Kivi taas pitää tämän kokonaisuuden, toisen horisontin, puolta sivua lukuunottamatta ulkona tarinastaan.

Sanon siis tiivistäen: Kiven romaani kertoo lukutaidon hankkimisesta ja seurakuntakansalaisuuden omaksumisesta. Eeron kansallisella valistumisella ei romaanin kannalta ole sellaista ratkaisevaa merkitystä kuin usein on oletettu. Kohtaus vertautuu alun isojakoon siinä, että molemmat sitovat tapahtumia aikaan ja paikkaan.

Jos luemme kirjaa seurakuntakansalaisuuden omaksumisen näkökulmasta, saatamme saada paremmin näkyviimme kirjan Kiven aikalaisia närkästyttäneet piirteet. Keskustelemieni käsitteellisten horisonttien lisäksi minulla on kaksi syytä olla ajattelematta Seitsemää veljestä kansallisen edistyskertomuksen osana. Toisin kuin yksikään muu tuntemani 1800-luvun suomalainen kirjailija, Kivi tuo kaihtelematta esiin seurakuntakansalaisuuden omaksumisen myös menetyksenä, ja nimenomaan Kivelle rakkaan huumorin ja elämän aistimellisuuden menetyksenä. Onko se edistystä, kun loistava pilkkakirves ja parodioija Eero kasvaa tuikeaksi, itsetietoiseksi, perhettään ja palkollisiaan vahtivaksi tosikoksi? Ja onko se suurta edistystä, että körtiksi kasvanut Juhani istuu kirkossa "totisen Härkämäen isännän rinnalla, tuolloin, tällöin karautellen kurkkuansa niinkuin myös oli kumppaninsa tapa" (Kivi, 337), kun muistamme millaisen osuvan ja pitkän saarnan Härkämäen hurskastelusta juuri Juhani piti Eeron ja Simeonin ryyppyreisuun jälkeen? (Kivi, 241-243). En tiedä, kuvaako pureva tarina Simeonin kitsastelusta ja vallan osoittamisesta Juhanin lapsille jotain kansallista tai siveellistä edistystä. Kirjan edistysskeptisen pohjavireen voi lukea siitäkin tavasta, jolla Seunalan Annan Tuonen viita asettuu Eeron maailmallisen aktiivisuuden vastakohdaksi: "Kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma". Seurakuntakansalaisinakin veljekset ovat toki yhä koomisia ja heille sattuu kaikenlaista, mutta he eivät itse enää esiinny naurajina tai komiikan tietoisina tuottajina.

Kiinnostavaa kyllä, romaanista voi halutessaan lukea myös vaihtoehdon seurakuntakansalaisuudelle. Ensimmäisen vaihtoehdon näyttää tarjoavan Kiven 'isänmaan' käsite. Käsite tulee ensimmäistä kertaa esille Hiidenkiven teurastuksen jälkeen, kun veljekset puolustautuvat Viertolan karton herraa, säätyläistä, vastaan. Hieman ennen käsitteen esiintuloa Juhani puuskahtaa:

"Kaikilla meillä on yhteinen laki, jonka edessä me seisomme verta-verroin". Ja uudestaan: "Sinun aateluutes? sen päälle tehköön pienen konstin meidän vanha, mulkosilmäinen kukko". Hetkeä myöhemmin, väittelyn jatkuessa Juhani sitten lausuu:

"Raatelevan kontion tapoimme, ja niinpä teimme isänmaallemme suuren, yhteisen hyödyn. Eikö tämä ole yhteinen hyöty: penssata pedot, peikot ja perkeleet maailmasta pois?" (Kivi 210-211) Muutamaa sivua myöhemmin Juhani käyttää samaa isänmaan hyödyn näkökohtaa uudestaan lautamies Mäkelälle.

"Isänmaan etu" on nyt talonpoikaa aatelisia vastaan suojeleva käsite, aivan samalla lailla kuin yhteinen laki. Jos siis kansalaisuus sitoi seurakuntaan ja tottelemiseen, isänmaa pörhisti niskaa ja oikeutti etujen puolustamisen. Huolestuttavaa kyllä, tämä kuulostaa paljolti Ranskan vallankumousta seuranneelta, radikaalilta ja säätyeroja vastustaneelta isänmaalta - ei romanttisen nationalismin isänmaalta (Kurunmäki 2000).

Tästä samasta näkökulmasta voi tarkastella myös veljesten keskinäistä yhteisöä poliittisena mikrokosmoksena. Valta ja järjestys veljesten kesken yritetään aina perustaa tietoisen ja yhteisen sopimuksen perusteella - ja tämä tapahtuu kirjassa ainakin kolme-neljä eri kertaa. Ja vaikka Juhanin esikoisuus tunnustetaan yhtä monta kertaa, hänen asemansa haastetaan aivan yhtä usein, koska hänen haluaan rangaista ja osoittaa mahtiaan ei kuitenkaan hyväksytä. Sopimus ja vapaiden miesten oikeus säilyttää sananvaltansa ja ihmisarvonsa nousee aina korkeammalle kuin esikoisen vallan tunnustaminen. Aapo, Tuomas, Timo, Lauri, Simeoni ja Eero haastavat vallan kukin vuorollaan ja tavallaan. Veljesten yhteisöön mahtuu siis kamppailu vallasta ja asemasta, konflikti ja sopiminen, taistelu ja armahdus. Tämä maailma on aivan toisella ja avoimella tavoin poliittinen kuin se policy-maailma, johon Eero kirjan lopussa astuu (Palonen 1993). Veljesten kesken vallitsee siis sekä sopimusteoria että jokaisen äänivalta. Tämä republikanistinen isänmaallisuus, tämä kansakunnan perustaminen sopimuksella eikä esivallan tottelemisella vastaisi kenties paremmin Kiven romaanin poliittista sanomaa..

(1) En kuitenkaan näe perusteita ajatella, että valta perustusi jumaluuteen tai uskontoon sinänsä: Juhani vain käytti maallikon tavoin sitä ainota ylevää puheenpartta, jonka hän osasi. Pikemminkin tässä voi nähdä Kiven parodiaa, sillä Juhani ottaa kaikessa tärkeydessään kuninkaiden (jumalallisen) aseman.

(2) Irma Sulkunen on aiheellisesti huomauttanut (Kivijalka-seminaari), että kunta ja seurakunta eivät vielä Seitsemän veljeksen aikaan olleet eronneet toisistaan, jolloin viitteen voi katsoa olevan kaikkeen kunnallisen toimintaan. Mutta käsitteiden jakautumattomuus vahvistaa kyllä edelleen käsitystä siitä, että kyseessä ei ollut seurakunnallisuudesta itsenäistynyt poliittisen toimeliaisuuden tila.

Kirjallisuus

Anderson, Benedict (1983/1996): Imagined Communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. London: Verso.

Hampsher-Monk, Ian, Tilmans, Karin & van Free, Frank (eds.) (1998): History of Concepts: Comparative Perspectives. Amsterdam: Amsterdam UP

Hyvärinen, Matti (1998): "The Fictional Versions of 'Valta' (Power). Reading Aleksis Kivi, Arvid Järnefelt and Juhani Aho Conceptually". Finnish Yearbook of Political Thought, Vol. 2, , pp.203-240.

Hyvärinen, Matti (1999): Valta (Power): From Affirmation to Contestation. Paper prepared for the conference "History of Concepts: The Finnish Project in European Context", Tampere September 15-18, 1999.

Kurunmäki, Jussi (2000): Representation, Nation and Time. A rhetorical and historical analysis of the use of key concepts in the struggle on the 1866 parliamentary reform in Sweden. Julkaisematon väitöskirjakäsikirjoitus, Jyväskylän yliopisto, valtio-oppi.

Palonen, Kari (1993): Introduction: from policy and polity to politicking and politicization. Teoksessa Palonen, Kari ; Parvikko, Tuija (eds.): Reading the Political. Helsinki: The Finnish Political Science Asociation.

Richter, Melvin (1995): The History of Political and Social Concepts. A Critical Introduction. New York: Oxford UP.

Aineisto:

Kivi, Aleksis (1870/1972): Seitsemän veljestä. Teokset 4. Delfiinikirjat. Helsinki: Otava.

Koskinen, Yrjö (1904): Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksisa. Osa I. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapainon osakeyhtiö.