KIVIJALKA
etusivu

SEMINAARIT
1999
2000
2002

TEKSTIT
Kihlaus
Koto ja kahleet

LINKIT
Kivi-aiheisia sivuja

 

SATU APO: SEITSEMÄN VELJEKSEN ETNOGRAFISESTA LUENNASTA

 

Olen lukenut Kiven realistisina pidettyjä kansankuvauksia etnografisesti tutkiessani vanhaa agraarista sukupuolijärjestelmää sekä alkoholikulttuuria. Tarkoitan etnografisella luennalla sellaista asetelmaa, jossa lukija (kuulija, katsoja) suhteuttaa kirjoittajan (puhujan, visuaalisen viestijän) rakentamaa kertomusmaailmaa niihin reaalitodellisuuden ihmisyhteisöihin ja näiden elämänkokonaisuuksiin eli kulttuureihin, joihin teos vertautuu tai viittaa.

Kiven tapauksessa tämä reaalitodellisuudessa sijainnut suhteutuskohde on eteläsuomalainen kylä- ja pitäjäyhteisö 1800-luvun alkupuolella, eritoten 1840-60-luvuilla, jolloin vuonna 1834 syntyneella kirjailijalla oli mahdollisuus sitä tietoisesti havainnoida.

Maalaiskylässä syntyneenä ja kasvaneena Kivi tunsi kansanihmiset ja heidän kulttuurinsa paljon tarkemmin ja syvemmin kuin suomenkielistä rahvasta ulkoapäin havainnoineet Runeberg ja Topelius. Palojoen kylässä 12-vuotiaaksi eläneen Alexis Stenvallin maalaiskansan tuntemus ylitti myös August Ahlqvistin tiedot ja ymmärryksen; Ahlqvist (1826-1889) vietti valtaosan lapsuudestaan (1826-32, 1836-1844) Kuopiossa. (1) Kiven silmää teroitti lisäksi mahdollisuus vertailla erilaisia yhteisöjä ja elämäntapoja. Koulunkäynti ja yliopisto-opinnot tutustuttivat hänet porvaris- ja kaupunkikulttuuriin; Siuntiossa asuessaan hänellä oli tilaisuus tarkkailla ruotsinkielistä maalaiskansaa. Pääosa maamme väestöstä asui 1800-luvullakin läntisessä ja eteläisessä Suomessa, ei Sisä-Suomessa (Runebergin Saarijärvellä), ei Ahlqvistin ihailemassa Savossa eikä "kalevalaisessa" Karjalassa.

Käyttäessäni etnografista lukutapaa olen etsinyt tietoa 1800-luvun läntisestä kansankulttuurista, en niinkään Kivestä ja hänen teoksistaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa on valtavat määrät 1800-luvulla tallennettuja perinnetekstejä mutta varsin vähän selvityksiä siitä, miten tekstien ilmaisema perinne sijoittui kansanihmisten elämään ja toimintaan. Tästä syystä monet perinteentutkijat ovat etsineet realistisesta kaunokirjallisuudestamme erityyppisiä konteksteja, etenkin folkloren käyttöyhteyksiä, jotka valaisevat osaltaan kertomus- ja laulutallenteiden merkityksiä. Esitellessään sananlaskujen ja puheenparsien käyttöä Matti Kuusi otti esimerkkejä Nummisuutarien ja Seitsemän veljeksen dialogeista; Leea Virtasen kirjoituksissa näkyy viittauksia Kalle Päätaloon ja Seppo Knuuttilan teksteissä Pentti Haanpäähän.

Kiven parhaiden teosten käyttäminen kulttuurintutkijan korvikekenttänä saattaa tuntua niiden arvoa alentavalta. Hätä ei kuitenkaan lue lakia. Huolimatta siitä kunnioituksesta, jota Kalevala (1835, 1840) ja Kanteletar (1840-41) herättivät 1800-luvun sivistyneistössä kansan runoutta kohtaan, aniharva tutkija katsoi tehtäväkseen valaista oman aikansa kansanihmisten (talonpoikien, käsityöläisten, maa- ja kaupunkityöläisten) kulttuuria syvällisesti ja kattavasti. Kunnianhimoisten kokonaiskuvien rakentaminen jäi kaunokirjailijoiden sekä Eljas Raussin (1800-1866) ja Johannes Häyhän (1839-1913) tapaisten harrastajaetnologien varaan.

Käytettäessä kaunokirjallisuutta etnografisena lähteenä tai suhtetustaustana joudutaan ratkomaan monia lähdekriittisiä ongelmia. Kiven teosten realismin kattavuutta ja tarkkuutta voidaan arvioida vertaamalla hänen konstruktioitaan niihin rekonstruktioihin, joita historian ja kansankulttuurin tutkijat ovat laatineet suomalaisesta kansanelämästä. Toinen arviointikierros pohjautuu poetiikkaan, muun muassa sen selvittämiseen, millä tavoin kirjailijan valitsemat sanataiteen mallit sekä hänen käyttämänsä ilmaisulajin (genren) konventiot ovat vaikuttaneet tekstin rakenteisiin ja sisältöihin. Kolmannella kierroksella voidaan punnita kirjoittajan yksilöllisten ominaisuuksien (elämänhistorian, persoonallisuuden, maailmankuvan ja -katsomuksen, esteettisten mieltymysten) ja hänen tekstinsä välisiä suhteita. Vasta tämän jälkeen kulttuurintutkija pystyy esittämään järkeviä oletuksia siitä, miten tarkasti ja miltä osin kirjailijan esitys vastaa teokseen vertautuvaa kansankulttuuria.

Relationaalisissa luentatavoissa taideteos suhteutetaan sen ulkopuolella sijaitseviin ilmiöihin: taiteilijaan, teoksen muihin tuotantoehtoihin, taidesuuntiin, intertekstuaalisiin konteksteihin, syntyajankohdan kulttuuriin sekä kaikkia näitä koskeviin teorioihin. Tällainen luenta muuttaa helposti kohdettaan. Genusnäkökulman käyttö on vähentänyt monen klassikon hohdetta, etenkin naislukijoiden silmissä. Myös kokemukseni ja näkemykseni Seitsemästä veljeksestä muuttui katsottuani perinteentutkijan silmin, millä tavoin teoksen ihmiset ja heidän kulttuurinsa oli konstruoitu. Tämä tarkastelu muutti myös käsityksiäni romaanin kaikkein kuuluisimmasta etnografisesta luennasta eli August Ahlqvistin (1826-1889) kritiikistä jälkikeskusteluineen.

Puolitettu maalaiselämä

Seitsemän veljeksen kertomusmaailmassa on esitetty kaikki tärkeimmät sosiaaliset ja ekonomiset rakenteet, joiden varassa eteläsuomalainen maalaistalo, kylä ja pitäjä toimivat historiallisessa todellisuudessa. Romaanin juonesta johtuen nämä rakenteet kuitenkin painottuvat tyypillisestä maalaiselämästä poikkeavasti. Metsä ja pyynti korostuvat kylän ja maanviljelyn kustannuksella. Samasta syystä fokuksessa on agraarikulttuurin miehinen puolisko. Naisten maailmaa on esitetty laajemmin vain toiseksi viimeisen (13.) luvun lopussa sekä viimeisessä luvussa.

Tästä rajauksesta seuraa muun muassa se, että maalaistalon päätoiminnasta, viljanviljelystä, kuvataan joltisellakin tarkkuudella miesten osuutta (pellon ja niityn raivaamista, maan muokkaamista, kylvämistä, viljankorjuuta ja käsittelyä). Naisten tärkein työ eli karjanhoito jää mainintojen ja viittausten varaan. Romaanin alkuluvuissa lukija pääsee tutustumaan Jukolan kotieläimistä vain koiriin, kissaan, hevoseen ja kukkoon. Kertomusmaailman miehisyys näkyy luontokappaleissakin: Killi ja Kiiski ovat uroksia, Juhanin mukaan päähenkilöiden "omia veljiä"; kissa on Matti; Valko-hevosen sukupuoli jää avoimeksi. Jukolan talon lehmistä ei esitellä lukijalle yhtäkään. Lehmiin tai vetohärkiin vain viitataan ometan takana seisovan lantatunkion muodossa; Juhani toivoo "uhkean karjan" kasvattavan sitä entisestään (1. luku).

Kuka hoiti Jukolan lehmiä ja maitotaloutta? Kuka leipoi leivät? Romaanin alkulukujen mukaan huonekuntaan ei kuulunut naisväkeä. Veljeskaartia johti Juhani isäntänä, mutta kuka teki emännän työt? Veljesten ruokavalio näyttää varsin poikamiesmäiseltä, sellaiselta, joka ei päivittäin vaatinut useita viipymisiä lieden ääressä. Veljekset söivät kertojan mukaan "ruskeita herneitä" (2. luku), naudanlihaa ja nauriita (3. luku) sekä reikäleipiä (4. luku). Puurot, vellit ja perunaruoat puuttuvat, samoin aikuisten käyttämät maitovalmisteet eli piimä, juusto ja voi, vaikka lukujen tapahtuma-aika on syyskuu, jolloin lehmät eivät olleet ummessa. (Vrt. Talve 1990, 142-150.)

Impivaaraan karja ja ometta ilmestyvät vasta 12. luvussa. Tämä on johdonmukaista, koska veljekset viljelivät Impivaarassa ensin kaskipeltoa, joka ei vaatinut lannoitusta. Kun Impivaarasta oli tullut kunnon talo pysyvine peltoineen, Kivi antaa emännän roolin Simeonille: talon ometassa "askartelee ahkerimmin kaikista Simeonin nuhteeton käsi" (12. luku). Apua karjanhoidossa hän saa Timolta ja Tammiston Kyöstiltä. Romaanin viimeisessä luvussa hurskas Simeoni esitetään toisessakin naisellisessa puuhassa, kaitsemassa tyttölapsia ja ruokkimassa heitä.

Maalaisyhteisön hierarkia

Sukupuolijärjestelmään punoutuen romaanissa kuvataan myös lukuisia ja erityyppisiä perheitä. Veljesten muodostaman vajaaperheen ja tavanomaisten ydinperheiden lisäksi lukijalle esitellään yksinhuoltajia (veljesten leskiäiti, Männistön muori), kasvatusvanhempia (Tuomas vaimoineen) sekä ainakin yksi uusperhe: Jaakkolan Paavoa, juomariksi sortunutta koreaa poikaa, oli taitamattomasti kasvattanut "vieras-äiti" (11. luku).

Kiinnostavimpiin merkitysjärjestelmiin, joita voidaan nostaa Seitsemästä veljeksestä esiin etnografisella luennalla, kuuluu sisäistekijä-Kiven (2) Sisäistekijän piirteiden määrittely systemaattisen tekstianalyysin avulla saattaa olla hankalaa. Miten esimerkiksi osoitetaan tutkimuksen lukijalle se, että Seitsemän veljeksen immanentin tekijän asenne kuvattaviinsa on rakastava?

Tekstuaali kertoja ilmenee tekstissä kertojapuheena (esimerkiksi "Seuraavan tarinan kalveasta immestä kertoi nyt Aapo veljillensä", 5. luku) sekä muina esitysteknisinä ratkaisuina (esimerkiksi puhujien ja näkökulmien valintana, mimesiksen ja diegesiksen käyttämisenä, jne.). rakentama kuva eteläsuomalaisen kylä- ja pitäjäyhteisön sosioekonomisesta hierarkiasta eli luokka- ja valtasuhteista. Kuva on tietysti fiktiivinen mutta se on konstruoitu sellaiseksi, ettei se ole ainakaan räikeässä ristiriidassa kansanelämää koskevien aikalaiskäsitysten eikä tutkimuksen tuottaman tiedon kanssa.

Fiktiivisenä etnografina Kivi on tehnyt tarkkaa työtä. Toukolan yhteisössä elää kerjäläisiä, kiertelevä mustalaisperhe, kirjava joukko maatyöläisiä eli paimenia, renkejä ja piikoja, mökkiläisiä, käsityöläisiä, torppareita, kokonaistilan vuokraajia eli lampuoteja, talonpoikia, talonpoikaisia luottamusmiehiä (esimerkiksi lautamiehiä), alimpia virkamiehiä (mm. jahtivouti) sekä näitä ylempiä kirkollisia ja maallisia virkamiehiä (lukkari, nimismies); sosiaalisen pyramidin huipulle sijoittuvat jo selvästi säätyläisiin kuuluvat rovasti ja kartanonherra.

Juhanin ja Laurin puheissa esitetään myös kaupunkielämää: lukija pääsee katselemaan herrasväen kurtiisia sekä Tampereen ja Turun iloluontoisia naisia.

Kertomuksen juonesta johtuen romaanin maalaisyhteisö on puolitettu myös sosiaalisesti. Kivi kertoo voittajista eli selviytyjistä, rikastujista ja sivistyjistä, ei häviäjistä. Aikakauden ja Suomen historian suurin yhteiskunnallinen ongelma, maalaisköyhäläisyys, vain vilahtelee Seitsemän veljeksen kertomusmaailmassa, esimerkiksi kuvauksessa Tuomaan ja hänen vaimonsa osoittamasta laupeudesta kerjäläisiä kohtaan (14. luku). Useimmat romaanin tilattomista, esimerkiksi Männistön muori Venloineen, Taula-Matti sekä Rajamäen rykmentti pystyvät elättämään itsensä työllään eivätkä vajoa kerjäläisyyteen tai ruotivaivaisiksi.

Seitsemän veljeksen kertoja on määritellyt huolellisesti, mille sosiaalisen hierarkian portaalle hänen päähenkilönsä sijoittuvat. Romaanin kahden ensimmäisen luvun mukaan veljekset edustavat maalaisyhteisön toiseksi ylintä kerrosta eli talonpoikaisia suurtilallisia. Heidän yläpuolellaan ovat vain pitäjän säätyläiset eli kirkkoherra ja kartanonherra sekä lainvalvoja-nimismies, statukseltaan 'puoliherra'.

Jukolan emätaloon, jakamattomaan pesään, kuuluu kertomuksen alussa kaksi torppaa, Vuohenkalma ja Kekkuri. Veljesten maaomaisuus käsittää lisäksi "avaria metsiä, soita ja erämaita", koska tilan perustaja oli toiminut kaukonäköisesti isoajakoa toimitettaessa. Metsämaata Jukolan isäntä oli saanut "seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa" (1. luku).

Seitsemään veljekseen vertautuvassa kulttuurissa tärkein tekijä, joka määritti miehen sosioekonomista statusta, oli maaomaisuus. Niinpä veljesten opettajan, lukkarin, varallisuus olisi reaalitodellisuudessa ollut vähäinen ellei mitätön verrattuna hänen visakalloisten oppilaittensa omaisuuteen - ja nämä olisivat olleet hyvin tietoisia asetelmasta. Tähän viittaavat Juhanin halveksuvat repliikit lukkarista pappissäädyn "viimeisenä häntänä", jolla on "valta kiekua kirkossa kuin aamukukko orrella" (13. luku). Veljesten Impivaara-vaihe voidaankin nähdä varakkaiden nuorukaisten pitkäksi venähtäneenä irrotteluna ennen täysaikuisuuteen asettumista.

Romaanin lopussakin, Jukolan tilan maaomaisuuden tultua jaetuksi perillisten kesken ainakin käytännössä, kaikki veljekset kuvataan yhteisönsä hyväosaisiksi jäseniksi. Vaikka kaksi heistä, Timo ja Eero alenevat tilanomistajista torppareiksi, ei muutos ole suuri (vrt. Soininen 1974, 38). Timolla, Kekkurin isännällä, on vähintään kolme palkollista, hyvä hevonen kirkkorattaineen sekä vauraasti puettu emäntä (14. luku). Vuohenkalman torpan isäntä, Eero, kuvataan johtamassa oman talonsa töitä; myös hänen huonekuntaansa kuuluu renkejä ja piikoja.

Alexis Stenvall ja hänen lapsuudenperheensä kuuluivat "pitäjän pienempiin", tilattomiin käsityöläisiin. Suuressa romaanissaan Kivi siis kuvaa itsensä yläpuolella sijainnutta sosiaaliryhmää. Miten läheisesti Kivi tunsi suurtilalliset ja heidän elämäntapansa? Tuottiko huvittavien talonpoikien rakentelu räätälinpojalle iloa myös sosiaalisessa mielessä? Romaanin sisäistekijä-Kivi asettuu joka tapauksessa selvästi kuvauksensa kohteiden yläpuolelle; tekijä tietää maailmasta verrattomasti enemmän kuin sankarit. Tekijän ja henkilöhahmojen suhde on kuitenkin sellainen, että lukija mieltää Kiven kuvaavan omiaan, välillä itseään, ei kulttuurisia Toisia. Vaikka sisäistekijä on rakentanut henkilönsä huvittaviksi, hänen piirteisiinsä kuuluvat lisäksi demokraattinen eetos ja rakastava asenne; nämä tuottavat kertojan, jonka suhde kerrottuun maailmaan on yhdistelmä isällisyyttä ja veljellisyyttä. Kertoja hymyilee ja välillä nauraa sankareilleen mutta on henkeen ja vereen asti heidän puolellaan.

Paternalistinen anteeksianto ja moderni sopimus

Jos Seitsemää veljestä luetaan kuvauksena hyväosaisten nuorukaisten etsikkoajasta, sen dramatiikka kevenee, ja teos siirtyy kokemuksellisesti lähemmäksi romaanin ennakkomainoksen lupaamaa "ilostelevaa (humoristisk) elämänkertomusta". Esimerkiksi Viertolan härkien teurastuksen synnyttämä vimma haihtuu nopeasti veljesten ja "Viertolan kiivaan herran" väliltä, taloudellisen kalkyloinnin seurauksena:

Mutta pian muuttui liepeäksi peljätty herra ja mieltyi vartomaan vahinkonsa palkintoa mainiosta huhdasta. Miksi ei olisi hän suostunut kauppaan, koska Jukolan jylhissä metsissä monenkaltaiset ja summattomat hyödyt olivat hänelle tarjona? (9.luku)

Veljesten mieltäminen vauraiksi kapinallisiksi häivyttää traagisuuden heidän ristiriidoistaan pitäjä- ja kyläyhteisön kanssa. Koin itse lieviä menetyksen tunteita ajatellessani yhtä kirjan kauneimmista kohtauksista; tämä sijoittuu 11. luvun alkuun. Veljekset ovat ahdistuneita keskeytettyään tappelullaan nimismiehen pitämän pakkohuutokaupan Tammiston pihalla. He kokevat olevansa sellaisessa umpikujassa, etteivät näe muuta ulospääsyä kuin pakenemisen kotiseudultaan, värväytymisen armeijaan, "kasarmin keppien vinkunaan". Silloin he kohtaavat inhimillisen hyvyyden, joka ruumiillistuu vastaantulevan nimismiehen hahmossa. Veljekset eivät saakaan ansaitsemaansa rangaistusta vaan ymmärtämystä ja anteeksiannon.

Kohtaus ärsytti August Ahlqvistia suuresti - hän ei voinut tai halunnut ymmärtää sen mieltä. Ahlqvist referoi jaksoa seuraavasti: ".... /veljekset/ tapaavat tiellä nimismiehen, jonka virkatoimia he olivat niin sopimattomasti häirinneet, ja käsittämättömän lempeydenpuuskan valtaamana tämä tyrkyttää veljeksille anteeksiantoaan" (Ahlqvist 1870, käännös ja sit. Lehtonen 1931, 244). Nimismiehen osoittamassa armossa on kieltämättä deus ex machinan makua. Rangaistuksesta luopuminen ei kuitenkaan tunnu täysin epäuskottavalta, jos sen ajatellaan kohdistuvan yhteisön huomattaviin maanomistajiin ja veronmaksajiin. Seitsemän rengin tappelemista ja lainvalvojan työn keskeyttämistä 1850-60-luvun virkavalta olisi tuskin sivuuttanut edes fiktiossa.

Koska haluan säilyttää kohtauksen liikuttavuuden, käytän sen kohdalla psykologista tulkintaa: nimismiehessä veljekset - ehkä myös romaanin kirjoittaja - kohtaavat sen isän, joka heiltä oli puuttunut ja jollainen heillä olisi pitänyt olla.

Psykologiseen lukutapaan voidaan lisätä poliittinen näkökulma. Konstruoidessaan kansanihmisten 'villeyttä' ymmärtäviä vallankäyttäjiä Kivi esitti romaaninsa kautta toivomuksen siitä, miten virkamiesten ja ylempisäätyisten pitäisi suhtautua suomalaiseen rahvaaseen. Hyvä 'herra' oli kuin hyvä isä, joka suhtautuu ymmärtävästi, kärsivällisesti ja anteeksiantavasti aikuisuutta kohti ponnisteleviin lapsiinsa.

Huomionarvoista on, että Kivi esittää tämän perinteisen, paternalistisen suojelun lisäksi modernin mallin eli demokraattisen, tasaveroisten osapuolien sopimukseen perustuvan suhteen: Jukolan tilan talonpoikaiset haltijat ja Viertolan kartanon aatelinen omistaja neuvottelevat keskenään kartanon härkiä koskevasta korvauksesta. (3)

Säätyläisten (eliitin) ja kansan välinen suhde on yksi niistä monista yhteiskunnallisista kysymyksistä, joita Kivi - useimmiten taitavasti kätkien - on sijoittanut suureen romaaniinsa.

Ajankohtaisia kiistakysymyksiä

Vaikka etnografinen luenta johtaa monissa kohdin romaanin sävyn valostumiseen, kertomukseen jää silti varjoja eli kuvauksia, jotka herättävät lukijassa pelon, jännityksen ja säälin tunteita. Toiminnallisella seikkailutasolla veljekset joutuvat edelleenkin hengenvaaroihin, pelastautumaan niin talviyön pakkaselta kuin petojen sarvilta ja hampailta.

Ihmiskuvauksen tummat kohdat säilyvät kertojan kuvatessa kärsimyksiä, joilta vauraus ja sosiaalinen menestyskään eivät suojaa yksilöä. Kärsimysten lähteeksi Kivi kuvaa yllättävänkin usein psyykkiset vammat; näitä kantavat Simeoni, Seunalan Anna ja ilmeisesti myös Tammiston Kyösti sekä monet sivuhenkilöt, selvimmin juoppouteen sortuneet onnettomat. Mielenkiintoinen on Kiven tapa liittää yhteen voimakas uskonnollisuus ja mielenterveyden järkkyminen. Tähän kytkeytyy miehillä alkoholin väärinkäyttö; esimerkiksi Härkämäen isäntä on harras herännäinen mutta samalla kaappijuoppo ja häijy kotityranni (10. luku). Seitsemän veljeksen kautta Kivi otti jälleen kantaa ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen kysymykseen, tällä kertaa kansanomaisiin herätysliikkeisiin, joihin sivistyneistö ja kirjailijat (mm. Runeberg) olivat asennoituneet etupäässä kriittisesti.(4) Den gamle trädgårdsmästarens brev (1837) oli julkaistu suomeksi 1859/1860 albumissa Mansikoita ja mustikoita (Lehtonen 1931, 218).

Seitsemän veljeksen antama kuva kansanomaisesta herännäisyydestä on ambivalentti. Psykologisoivan kritiikin ohella Kivi antaa kansanhurskaudelle myös jaloja ja kauniita piirteitä. Näitä edustavat kaksi madonnamaista naista: Tuomaan vaimo, Härkämäen heränneen isännän ainoa tytär sekä Seunalan Anna, Eeron puoliso. Anna on kuitenkin kaksinainen hahmo: sekä hysteerisesti rukoileva tyttörääsy ja avuton emäntä että näkijä ja runoilija. Raskaasta ruumiillisesta työstä irroitetun, herkän ja henkistyneen Annan hahmossa Kivi on sijoittanut talonpoikaiseen maailmaan porvariskulttuurin 'hienostuneemman' naisen.

Historiallisten talonpoikien mielipiteistä Kiven sankarit etääntyvät myös päättäessään luopua paloviinan kotivalmistuksesta: Juhani ja Timo nuijivat kirveellä "tuhanteen myttyyn tuon pahalaisen vaskihärjän, tuon kirotun viinapannun" (10. luku), ennakoiden vuoden 1866 lainmuutosta.

Kansanopetuksen irrottaminen kirkosta oli 1850-60-lukujen kuuma kysymys.(5) Seitsemän veljeksen sisäistekijä asettuu empimättä modernin, länsieurooppalaisen Suomen puolelle koulunkäyntiä koskevissa kuvauksissaan. Kirkko lukkarinkouluineen, kinkereineen ja häpeärangaistuksineen osoitetaan huonoksi kasvattajaksi. Samaan tulokseen on tullut myös historiantutkimus, joka kumonnut myytin pohjoismaisesta luterilaisesta kirkosta kansan sivistystason kohottajana (ks. Peltonen 1992, 93-96). Kiven romaanissa veljekset oppivat lukemaan vasta maallisten opettajien, jahtivoudin ja Eeron avulla. Romaanin viimeisessä luvussa kerrotaan, miten Eeron "uljaasta, väsymättömästä toimesta rakettiin pitäjään jonkunmoinen kansakoulu, joka oli ensimmäisiä Suomessa."

Yli sadan vuoden takaa on vaikea havaita kaikkia ajankohtaisuuksia, joita Kivi on sijoittanut Toukolan kyläänsä ja sen perämetsiin. Esimerkiksi romaanin viimeisen luvun kohtaus, jossa Aapo, parantumaton Besserwisser, opettaa piialleen oikean lakaisemisen taitoa, tuo mieleen Snellman-anekdootin. Kiven ystäväpiiriin kuulunut Thiodolf Rein (1928, 573) on kertonut sen seuraavasti:

Joskus tämä neuvomisen ja mestaroimisen halu aiheutti varsin koomillisia kohtauksia. Eräänä päivänä hän /Snellman/ katseli portailtaan, kuinka renki lakaisi pihaa. Äkkiä hän huudahti: "Et osaa lakaista!" Ja sitten senaattori otti luudan rengin kädestä, opetti omalla esimerkillään, kuinka moitteeton pihanlakaiseminen on suoritettava."(6)
Ylempiään uhmaava kansa

Etnografinen luenta voi myös johtaa kulttuuri- ja kirjallisuushistoriallisiin jatkokysymyksiin. Miksi Kivi halusi ja ennen kaikkea uskalsi lähteä ilostelemaan 1860-luvun Suomessa vauraiden talonpoikien kustannuksella? Suomenmieliset nationalistit, Kiven tukijat ja viiteryhmä, yrittivät rakentaa takapajuisesta suuriruhtinaskunnasta modernia eurooppalaista kansallisvaltiota tukeutumalla maalaisrahvaan kieleen ja kulttuuriin. Samalla rahvasta alettiin sivistää, ts. porvarillistaa koululaitoksen, kansanvalistuksen, taiteen ja aatteellisen toiminnan avulla.

Yritys oli vähintäänkin uhkarohkea ja epäilijöiden ja vastustajien joukko vankka ja vaikutusvaltainen. 1860-luvun fennomaanit mielsivät potentiaalisiksi tukijoukoikseen suomenkieliset tilanomistajat sekä suomalaistuvan, talonpoikaislähtöisen papiston - suurin osa porvaristosta ankkuroitui ruotsinkieliseen kulttuuriin, samoin aatelisto. Kaiken taustalla leijuivat itsevaltaisesti hallittuun Venäjään liittyvät pelot ja uhkakuvat. Merkittävä osa fennomaaneista katsoi, että kansallisen ohjelman onnistumisen edellytyksenä oli keisarin suopeuden säilyttäminen. Tämän takasi tehokkaimmin suomalaisten esiintyminen lojaaleina, mielenosoituksia saati sitten kapinointia karttavina alamaisina.

Uskoakseen uhkayritykseensä, suomalaisen ja suomenkielisen kulttuurin ja yhteiskunnan luomiseen sekä perustellakseen ruotsalaisuudesta luopumista vastustajilleen maltilliset fennomaanit tarvitsivat hyvää, kehityskelpoista kansaa. "Hyvä kansa" oli lojaalia esivallalle, noudatti elämässään kristillistä hurskautta ja siveyttä, ei vaatinut itselleen poliittista valtaa eikä taloudellisia etuja ja oli halukas muuttamaan itseään ja elämänmuotoaan kansallismielisen eliitin osoittamaan suuntaan. Vaikka suomenmielisyyteen kuului per definitionem sosiaalinen ja demokraattinen juonne, maan valtaväestön aseman parantaminen, fennomaaneista vain harvat halusivat nostaa ruokkoamattoman rahvaan yhteiskunnallisen vallan aidoksi käyttäjäksi.

Runeberg ja Topelius olivat konstruoineet teoksissaan kristillis-siveellisen ja vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kunnioittavan ihannekansan. Miksi Kivi ei jatkanut tätä traditiota, vaan lehautti sivistyneistön silmien eteen parven räyhähenkiä, jotka olivat leimahtelevan aggressiivisia, juopottelivat, riitelivät ja tappelivat sekä keskenään että kaikkien mahdollisten tahojen kanssa, puhuivat karkeuksia ja uhmasivat kirkkoa, kruunua ja aatelistoa lukuisin ja räikein tavoin?

Jos katsomme tarkemmin suuren suomenkielisen romaanin päähenkilöiden toiveita ja intentioita, huomaamme heidän haaveilevan kirkollisten virkamiesten, lukkarin ja kirkkoherran, tappamisesta, häpäisevän terveisillään "herra provastin" sekä uhmaavan ja uhkailevan aatelista kartanonomistajaa, käyttäen lisäksi erinomaisen värikylläisiä ja konkreettisia mielikuvia. Juhani pyytää mustalais-Kaisaa noitumaan lukkarin kurkkuun "ijankaikkisen sian-taudin", ja Eero jatkaa: "Että hän laulaa kuin Mikon /kuoharin/ kynsissä vanha torahampainen karju". Juhani ja Eero toivottavat rovastille, "sille ulkokullatulle, tekopyhälle ja rikkaalle rasva- ja makkara-rovastille" kissapiirakan syömistä sekä häpeällistä kuolemaa ja joutumista helvettiin: "... että repee tuo rasvainen mahansa, repee kerran remahtaen vaan", "peijakas hänen periköön ja lennättäköön, niinkuin pirun on tapana pappia lennättää" (3. luku). Seuraavassa luvussa Juhani lisää kierroksia, aina sadismiin asti:

Aatos, veristää tuota herra provastiamme, sehän maistuisi vihaiselle mielelleni kuin hunajakaste. Enkä tuossa veistä, en pyssyä käyttelis, kuin entinen Karjan mies, en, vaan kynsillä ja hampailla iskisin hänen kurkkuunsa kuin susi-ilves. Kappaleiksi, tuhanneksi kappaleeksi repisin miehen, ja niinpä saisin oikein maiskutella kostoni herkkua.
Juhanilla riittää pappivihaa, suomalaisen ja yleiseurooppalaisen herravihan alalajia (vrt. Apo 1986, 247-249, 257-258), myös yleistävinä versioina: "Mutta sanonpa kerran vielä: papit ja virkamiehet kirjoinensa ja protokollinensa ovat ihmisten häijyt henget." (4. luku).

Kartanonherraa veljekset haukkuvat vähemmän kuin kirkollisia virkamiehiä. Hiidenkivi-jaksossa Juhani kuitenkin kieltää hänen aateluutensa arvon ja uhkaa häntä yhdessä Tuomaan, Aapon ja Eeron kanssa verenvuodatuksella (ks. s. 12-13).

Veljesten uhma ulottuu paikallisyhteisön ulkopuolellekin, keisarin sotavoimiin saakka. Kun lautamies Mäkelä pelottelee veljeksiä kasakoiden kutsumisella Toukolan kylään, toteaa Juhani: "Karasoo! Kasakkojen piikkejä on Suomen poika ennenkin taitellut." (9. luku).

Sanallinen aggressio ja symbolinen häpäisy eivät riittäneet; suoran toiminnan puolella Kiven protagonistit tuhoavat kirkonmiehen kiinteistöä eli särkevät lukkarin ikkunan, tekevät selvää aatelisen omaisuudesta eli lihakarjasta ja estävät pitäjän ylimmän lainvalvojan virantoimituksen ryhtymällä joukkotappeluun kesken huutokaupan.

Veljesten hurjistelut ovat kaikissa muodoissaan vaikuttavia; kertoja lisää niiden tehoa vielä toistoin. Hauskat hillittömyydet eivät pyyhkiydy lukijan mielestä sillä, että romaanin lopulla (11. luvusta lähtien) kaikkia haukuttuja herroja myös kiitellään.

Vaarallisia aatteita Hämeen metsissä

Miten Kivi uskalsi tuoda julkisuuteen näin vahvaa uhmaa aikana, jolloin vallankäyttäjät kautta Euroopan näkivät painajaisunia mellakoivasta tai kapinaan nousevasta rahvaasta?

Aggressiivisen kansan uhkakuva oli kaikkea muuta kuin epärealistinen vuosina, joina Kivi kirjoitti romaaniaan. Itsevaltaisesti hallituissa ja monikansallisissa imperiumeissa, Venäjällä ja Itävallassa, vallanpitäjien tuntemalla pelolla oli kaksi kohdetta: vapaamielisyyttä ja kansanvallan laajentamista ajavat aatteet sekä nationalistiset pyrkimykset. Edellisiä edustaneesta Ranskan suuresta vallankumouksesta (1789-99) oli Kiven romaanin ilmestyessä (1870) kulunut noin 80 vuotta, heinäkuun vallankumouksesta (1830) neljäkymmentä ja "hullusta vuodesta" 1848 vain 22 vuotta. Kommunistinen manifesti oli julkistettu 1848 ja ensimmäinen internationaali perustettu 1864. Kansallisuusaate oli johtanut aseiden käyttöön esimerkiksi Unkarissa 1849. Myös Itämeren piirissä oli kuohunut: Puolan kansannousut ja kapinat Venäjää vastaan (1830, 1863) olivat nekin vain neljänkymmenen ja seitsemän vuoden takaisia asioita. Seitsemän veljestä oli hyllytettynä vuosina 1870-73; tänä aikana perustetiin Pariisin kommuuni maaliskuussa 1871. (Vrt. Klinge 1997, 151-160, 210.)

Suomeenkin oli levinnyt vaarallista hapatusta. Fennomaanien joukkoon oli 1840-luvun lopulta lähtien syntynyt vasemmistolainen siipi, joka halusi levittää radikaaleja, jopa sosialistisia aatteita, myös kansan keskuuteen (Klinge 1997, 158). Kivi tutustui vasemmistofennomaanien ideologiaan ja kansainvälisiin esikuviin opiskelutoveriensa ja ystäviensä kautta.(7)

Suomessa kapinallisen rahvaan uhkakuvan nostivat esiin Pohjanmaan puukkojunkkarit sekä suuret nälkävuodet 1867-68. Kriisivuosien puute ja kurjuus eivät kuitenkaan synnyttäneet vallanpitäjien pelkäämiä levottomuuksia vaan maalaiset kuolivat kiltisti koteihinsa, sairastupiin tai tienvarteen.(8)

Seitsemän veljeksen ilmestymisen ja hyllytyksen aikoihin monet fennomaanien hankkeet olivat joutuneet vastatuuleen. J.W. Snellmanin oli lähdettävä senaatista 1868; seuraavan vuosikymmenen alussa suomenkielisen koulunkäynnin edistäminen pantiin jäihin. Yhtenä perusteena vedottiin Pariisin kommuunin tapahtumiin (Olkkonen 1987, 527-528). Sensuurin uhka leijui jatkuvasti suomenkielisen julkaisutoiminnan yllä.

Jos Jukolan Juhanin uhmaava puhe Viertolan kartanon omistajalle asetetaan ajankohdan poliittis-historialliseen kontekstiin, se tuntuu rohkealta:

"Kaikilla meillä on yhteinen laki, jonka edessä me seisomme verta-verroin. Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri niinkuin minäkin ja yhtä paljaana, et tuumaakaan parempana poikana. Ja sinun aateluutes? sen päälle tehköön pienen konstin meidän vanha, nilkosilmäinen kukko." (8. luku)(9)

Seisoiko Viertolan herran edessä "sarkatakkinen jakobiini"? (vrt. Liikanen 1995, 94-96; Klinge 1997, 158). Juhani Juhaninpoika Jukolan vetoaminen ihmisten 'luonnolliseen' tasa-arvoisuuteen on todellakin lähempänä valistusfilosofien näkemyksiä kuin perinteistä, suomalaisista folkloreaineistoista löytyvää herravihaa (ks. Apo 1986, 244-258).

Kartanonherra joutui kuuntelemaan vieläkin radikaalimpaa tekstiä. Kiusatut kansanmiehet ilmoittavat olevansa valmiita vuodattamaan "Viertolan isomahaisen herran ja hänen röykkeiden miestensä" verta:

Tuomas: Mutta nyt olemme syöneet veristä lihaa, hengittäneet murhan veristä höyryä, ja tässä seisomme, veriset puukot verisissä kourissamme, veriset aina kyynäspäihin asti. Suokoon Herra teidän ottamaan ajoissa sanastamme vaari, me muutoin teemme tämän yön kauhistuksen helvetiksi. Ottakaat, ottakaat samastamme vaari!
Juhani: - - - Anna heille viisautta, Herra, me muutoin käymme heidän papeiksensa ja vihimme heidät näillä verisillä puukoilla yhdeksi lihaksi ja vereksi noiden onnettomien härkien kanssa tuossa, ja teemme kiljuvaksi helvetiksi tämän öisen korven. - - - (8. luku)

Tappouhkauksia esittävä 'kansa' voittaa ottelun ja kartanonherra perääntyy hyvässä järjestyksessä kymmenen miehensä kanssa. Talonpoikaiset sankarit jäävät pyssyineen ja verisine puukkoineen taistelutantereen valtiaiksi.

Kivi on pehmentänyt rajua kohtaustaan antamalla sanskulottiensa vedota lakiin ja Jumalaan, auktoriteetteihin, jotka asettuvat länsieurooppalaisessa ajattelussa niin herrojen kuin kansankin yläpuolelle. Silti "herrojen, voutien ja renkien" saama varoitus tuntuu fiktiivisenä esityksenäkin melkoiselta provokaatiolta keisarin Suomessa.

Kaikkine hurjapäisyyksineenkin Kiven kansankuvausten demokraattinen eetos oli tulevaisuutta ennakoiva, moderni ja länsieurooppalainen tuulahdus suuriruhtinaanmaan varovaisessa ilmapiirissä ja säätyhierarkiaa kyseenalaistamattomassa taiteessa.

Jos August Ahlqvistin raivonpurkausta Seitsemää veljestä vastaan tarkastellaan yhteiskunnallisissa yhteyksissään, se näyttäytyy yhdeltä särmältään poliittiseksi. Tästä on muistuttanut myös Matti Klinge.(10) Ahlqvist oli fennomaanina vanhakantainen; hän kannatti suomalaistumisprosessin hidasta etenemistä. Hän katsoi, ettei Kiven reipasotteinen romaani ainakaan edistänyt isänmaan asiaa. Teos saattoi jopa villitä yhteistä kansaa:

Mikäli "Seitsemässä veljeksessä" ylipäätänsä lienee tällaista /positiivista/ aatetta, se ikäänkuin tukahtuu lähes loppuun saakka jatkettuun veljesten raakuuden ja hurjuuden kuvaukseen. Tottumaton lukija - ja sellaisista on kokoonpantu lukeva suomalainen yleisö, varsinkin se, joka lukee "kansankirjoja" - voi helposti pitää tätä kuvausta pääasiana ja hairahtua luulemaan noiden seitsemän iloisen veljeksen mainitunlaisia urostekoja luvallisiksi ja myös jäljittelemisen arvoisiksi, sillä kirjassa hän ei näe niitä rangaistavan eikä edes perinpohjaisesti kaduttavankaan. (Ahlqvist 1873, käännös ja sit. Lehtonen 1931, 292.)

Ahlqvistin mielestä kansakuntaa rakentavan kaunokirjallisuuden tehtävä oli vahvistaa idealistisessa hengessä kuvaa maalaiskansan kelvokkuudesta ja henkisestä potentiaalista, Runebergin teosten ja Lönnrotin Kalevalan (1835, 1849) tavoin. Samalla kansanvalistaja-kirjailijan tuli tarjota selkeä, yksinkertaisimmillekin lukijoille avautuva sanoma sekä oikean käyttäytymisen malleja.

"Mongoolilais-turaanilainen" ja "kummituksellinen" romaani

Muotoa koskevat mallinsa suomenkielisen sanataiteen tuli ottaa lännestä ja Euroopasta, mikä Ahlqvistin maun mukaan tarkoitti hillittyä ja hallittua klassismia eli kaavojen ja kuluneidenkin konventioiden kunnioittamista.(11) Länsimaisen korkeakulttuurin sovinnaisin kaanon edusti Ahlqvistille esikuvallista taidetta. Tästä poikkeavat mallit, joita tarjosivat esimerkiksi ulkoeurooppalaiset kulttuurit, kuuluivat alemmalle kehitystasolle. Niinpä Kiven omaperäinen sanataide vertautuu inhan idän hengentuotteisiin:

Innokkaita kun oltiin "das theure Vaterland zu retten", luultiin herra Kiven "Seitsemässä veljeksessä" tavatun jotain alkusuomalaista, aito tschuudilaista, joka oli yhdellä iskulla nostava suomalaisen kirjallisuuden kunnian kukkuloille ja näyttävä maailmalle mongoolilais-turaanilaisen hengen koko sen loistossa ja alkuperäisyydessä. - - - Ja niin onnellistutettiin suomalaista yleisöä romaanilla, joka yhtä vähän muistuttaa esim. jotakuta W. Scottin romaania kuin kalmukkien buddhankuva Belvederen Apolloa. (Ahlqvist 1870, käännös ja sit. Lehtonen 1931, 238.)

Vaikka Ahlqvist oli vannoutunut nationalisti, hän ei taiteen alueella arvostanut etnistä erityisyyttä; Ahlqvistin kauneus oli universaalia: "... taideteoksen on, käydäkseen taideteoksesta, oltava kaunis niinhyvin arjalaisten kuin turaanilaisten, niinhyvin ranskalaisten kuin suomalaisten keskuudessa..." (ks. ed. viite). Lönnrotin "alkusuomalainen" Kalevala ilmeisesti täytti tämän ehdon mutta Kiven romaani ei.

Muodottomuuden, rumuuden ja raakuuden lisäksi Ahlqvist moitti Kiven romaania "kummituksellisuudesta", siitä ettei teoksen kertomusmaailma vastannut todellisuutta eli "elämää" ja "kansaa":

Teos on sekä naurettava että hävettävä, sitä ei voi salata. Erittäin on se vielä Suomen talonpoikaista kansaa häpäisevä siten, että se on olevinaan ja sen on sanottu olevan kuvaus kansanelämästä, joka on tehty luonnon mukaan. Ei mikään ole niin vähän totta kuin tämmöinen luuletus. Kiven tässä "kertomuksessa" antamat töhräykset eivät ole kuvauksia enemmän suomalaisesta kuin mistään muustakaan kansanelämästä, eikä ylipään mistään tämän maan päällä liikkuvasta elämästä; ne ovat vaan harhateille joutuneen kuvastinaistin /mielikuvituksen/ säännöttömiä kangastuksia, joita täysijärkinen ihminen ei millään lailla voi kutsua taiteentuottamiksi. (Ahlqvist 1874, sit. Lehtonen 1931, 310.) (12)

Järjestyksessä toisessa vuosina 1870-1874 kirjoittamistaan kolmesta Seitsemän veljeksen kritiikistä Ahlqvist perustelee Kiven etnografista tolkuttomuutta esimerkin avulla; kyseessä on romaanin 10. luvun kohtaus, jossa Eero ja Simeoni lähtevät ostosmatkalle Hämeenlinnaan, hakemaan herkkuja Mikkelinpäiväksi:

Tätä näiden "kivimäisten" /"kivistiska"/ uudisasukkaiden rehentelyä "viinalla, rommilla, putelli-oluella, nahkiasilla, silleillä ja vehnäsillä" y.m. herkuilla, joka on kangastellut tekijän sairaalloisessa mielikuvituksessa, ei tapaa todellisten uudisasukkaiden mäkituvissa, niiden, jotka yhä vieläkin raivaavat Suomen korpea viljelykselle, ja joilta, kaukana siitä että mässäisivät Kiven uudisasukkaiden tavoin, harvoin jää pettu leipään sekoittamatta. Joka tuntee nämä todelliset uudisasukkaamme, tietää heidät hiljaiseksi ja vakaaksi väeksi, tietää, että heidän osoittamansa mielenlujuus ja sitkeys on aivan toista laatua kuin "Seitsemän Veljeksen" sankaruus. (Ahlqvist 1873, käännös ja sit. Lehtonen 1931, 293-294.) (13)

Jos luemme romaania Ahlqvistin tosikkomaiseen tapaan, pitäen Kiven teosta kansatieteellisesti oikeana tai vääränä esityksenä, joudumme huomauttamaan, etteivät sen päähenkilöt olleet tyypillisiä tilattomia uudisraivaajia saati sitten mäkitupalaisia (vuokramaalla sijaitsevassa mökissä asuvia maatyöläisiä) (14), vaan mittavan maaomaisuutensa tuotosta nauttivia naimattomia nuorukaisia. Veljekset olivat raivanneet uhkean kaskipellon; sen ensimmäisestä sadosta heille jäi muhkea ylijäämä, 20 tynnyriä (20 x 160 litraa) ruista.(15) Kivi näyttää yhdistäneen kuvauksessaan kaksi kaskityyppiä: lehti- tai sekametsään ja havumetsään raivatun pellon (ks. Soininen 1974, 58-65). Havumetsäkaskeen eli huuhtaan liittyi jättipotin mielikuvia: onnistuneiden sääolosuhteiden vallitessa kaskipelto saattoi tuottaa 30-40-, jopa satakertaisen sadon. Peltorukiin keskisato oli 5-8-kertainen (Soininen 1974:65-71). Verrattuna maanviljelijöiden tyypilliseen Mikkelinpäivän viettoon Kiven kuvaus juhlan kunniaksi hankittavista ostoherkuista vaikuttaa epätavalliselta - muttei mitenkään mahdottomalta, fantasian tai "säännöttömien houreiden" synnyttämältä luomukselta.(16) - Oiva Ketonen (1988, 114) suhtautuu vakavasti Ahlqvistin uudisasukas- ja mäkitupalaisargumenttiin; se on Ketosesta "eräässä joskin hyvin tosikkoisessa mielessä oikea". Hän päättelee filosofin perusteellisuudella: "Jos mäkitupalaiset joivat olutta, niin he eivät yleensä juoneet pullo-olutta, vaan olutta, jota he olivat itse laittaneet, eivät myöskään juoneet rommia eivätkä juuri syöneet silliä eivätkä vehnästäkään, joskin toisinaan ostivat sitä markkinoilta."

"Raakuuden" komponentit

Ahlqvist siis määritteli Seitsemän veljeksen antaman kuvan suomalaisen maalaiskansan elämästä totuudenvastaiseksi. Teoksen julkaisijan, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja sen Runoustoimikunnan (Kaunotieteellisen tutkijakunnan, Kaunokirjallisen osaston) piirissä Ahlqvistin väitteisiin suhtauduttiin vakavasti. Toimikunnan jäsen, Fredrik Cygnaeus (1807-1881) kysyi vuonna 1873 Elias Lönnrotin (1802-1884), suomalaisen kansanelämän ylivertaisen asiantuntijan mielipidettä Kiven romaanista ja sen liian karkeaksi moititusta kielestä. Lönnrot vastasi päiväämättömän kirjeen muodossa seuraavasti:

Angående språket i Kivis novell Seitsemän veljestä får jag yttra mig, att jag anser det med sina grofheter vara ett troget uttryck af verkligheten, sådan den för ej så lang tid tillbaka var, och beklagligtvis ännu på många orter är i synnerhet på krogar, hästbytesplatser vid marknaderna och i hållstugor, såsom hvem så vill lätt kan komma i tillfälle att sjelf erfara icke endast hos den finska allmogen, utan äfven hos andra folks råare allmoge. Om novellen skall hafva någon tendens, så är det väl ingen annan än att visa, det äfven af sådana junkare, som de sju bröderna voro, kan med fast vilja och ihärdighet blifva hederligt folk, hvilket hos många deras vederlikar högeligen vore att önska. Det öfriga bedömandet af novellen skulle föra mig på estetikens område, hvarpå jag ej vågar framträda ihågkommande ordspråket: ne sutor ultra crepidam! (Majamaa 1990, teksti no. 438, s. 439.)

Lönnrotin mukaan Kiven kieli oli siis "ett troget uttryck af verkligheten", valitettavasti ("beklagligtvis"). Kiinnostavaa on, että Lönnrot kiinnittää Seitsemän veljeksen kielelliset karkeudet sosiaalisiin ympäristöihin, joita romaanissa ei kuvata lainkaan: hollitupiin eli maatyöläisten areenalle(17) sekä kapakoihin ja markkinoiden hevosenvaihtopaikoille, toisin sanoen näyttämöille, jotka toimivat maalaismiesten karnevalistisina 'vapauden valtakuntina'. Lönnrotin tekemää kytkentää on vaikea nähdä positiivisena Seitsemän veljeksen kannalta; harva säätyläinen halusi edes romaanin kautta päästä tutustumaan kansankapakoihin, hollitupiin ja markkinamenoon. Näitä negatiivisesti latautuneita mielikuvia lievensi Lönnrotin ehdollinen ("Om") määrittely romaanin tarkoituksesta; tämä oli hänen mukaansa sen osoittaminen, että "jopa veljesten tapaiset junkkaritkin" voivat kehittyä kunnon ihmisiksi.(18) ja ruokottomuuksia, joita Ahlqvist paheksui Kiven romaanissa. (Ks. Apo 1991.)

Myös Ahlqvist viittaa toisessa arvostelussaan (1873) rahvaan alimpaan kerrostumaan, maata ja asuntoa omistamattomiin työläisiin: "On yhdentekevää, onko Kivi saanut teoksessaan käyttämänsä "kruditer" ja "oxiter" - - Shakespearelta vai suomalaisista renkituvista; - - ." (Lehtonen 1931, 291.)

Seitsemän veljeksen aikalaisarvioinnit, sekä myönteiset että kielteiset, osoittavat Kiven romaanin nostaneen esiin kipeän kysymyksen suomenkielisen kansan 'raakuudesta'. Ihmiseen liitetylle, Lönnrotinkin käyttämälle adjektiiville annetaan aikakauden sanakirjoissa (1853, 1865) merkitykset "ruokotoin, raaka"; "råa seder" ovat puolestaan "törkeät, raa'at tavat".(19)

Ahlqvist oli itse määritellyt suomenkielisen rahvaan "raa'aksi" Suomettaressa 1860 julkaistussa kirjoituksessaan. Ahlqvistin mielestä kansamme oli niin "sivistymätöin, että sen voi hyvin lukea itä-Euroopan raaimpien kansojen joukkoon." Tässä yhteydessä Ahlqvist tarkoitti raakuudella alhaista sivilisaatioastetta. Seitsemän veljeksen kannalta pahaa ennustaen Ahlqvisti määritteli - kulttuurievolutionismia seuraten - metsästyksen ja kalastuksen harjoittajat primitiivisiksi verrattuina "oikeaan maan-viljelijä-kansaan". Suomalaiset olivat hänen mukaansa monissa osin maata vielä niin "irtonaisia", että he hyvien saalisvuosien innoittamina voisivat jättää "auran ja sirpin vaikeat työt paremmin-taitaville" ja ryhtyisivät mielihyvin "esi-isien vapaaseen metsissä luhmamiseen ja järvillä lurailemiseen." (Kohtamäki 1956, 224-225.)

Kansanihmisten 'raakuus' voitiin siis kiinnittää varhaiskantaisiin elinkeinoihin ja länsimaisen sivistyksen ohuuteen tai puuttumiseen. Tässä mielessä suomalainen rahvas oli kiistatta kehittymätöntä. Jos haluttiin välttää koko suomenkielisen kansan leimaamista, 'raakuuden' voitiin katsoa esiintyvän rahvaassa rajoitetusti; se sijoitettiin väestön alimpiin ja halveksituimpiin sosiaaliluokkiin sekä ympäristöihin, joissa rahvaanmiehet saattoivat toimia vapaina omien pienyhteisöjensä kontrollista. Vaikka Lönnrot menetteli näin Kiven romaania koskevassa arviossaan, hän purki samalla ovelasti 'raakuuden' ja 'suomalaisuuden' liitännän. Kivimäisten karkeuksien viljely ei ollut vain suomalainen erityisyys. Jokainen voi halutessaan löytää saman ilmiön muualtakin Euroopasta, "icke endast hos den finska allmogen, utan äfven hos andra folks råare allmogen."

Kuolleeksi ajateltu Jumala

Silloin kun raakuus määriteltiin länsimaisen sivistyksen ja tapakulttuurin puutteeksi, sen esiintyminen koettiin loukkaavimpana "siveellisyyden" tai "säädyllisyyden" alueella; myös uskonto oli tulenarka vyöhyke. Seitsemän veljeksen puolustajat nostivat Kiven ansioksi sen, ettei hän ollut käsitellyt kansanomaista erotiikkaa ja seksuaalisuutta rabelaismaisesti. Romaani sisältää kuitenkin paljon viittauksia - reheviäkin - sukupuolisuuteen; on mahdollista, etteivät Kiven puolustajien suomenkielen taito ja kansankulttuurin tuntemus riittäneet niiden havaitsemiseen.(20)

Ahlqvist piti Kiven syntejä veriruskeina myös uskonnon alueella: "Uskonnollisia käsitteitä ja tunteita tehdään naurunalaisiksi ja loukataan usein niin riettaasti, ettei sillä ole mitään rajoja" (Ahlqvist 1870, käännös ja sit. Lehtonen 1931, 247). Esimerkkeinä Ahlqvist mainitsee juopuneen Laurin pilasaarnan Hiidenkivellä, Juhanin kirouksen Jumalaa vastaan sateen kastaessa vastaniitetyn heinän sekä Timon kuvitelman ukkosesta; tämä syntyy, kun peltotöissä oleva Jumala iskee vetohärkäänsä sonninsuoroisella ruoskalla. "Vain se, joka ymmärtää sanan sonninsuoroinen /sonnin sukupuolielimestä valmistettu/, pystyy oikein käsittämään, kuinka hirvittävä tämä pila on." Kivi siis onnistui rikkomaan kaksi tabua yhtäaikaa.

Jostakin syystä Ahlqvistin sensorinsilmä on hypännyt yli kohdan, jossa Jukolan Juhani esiintyy vapaa-ajattelun apostolina ja rohdinpaitaisena Feuerbachina(21) (1804-1872); tämän antroposentrinen uskontokritiikki kuului radikaalin nuorison sivistykseen Suomessakin(22):

"Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvun ja elikot maassa, meressä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikänä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos; ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille?" (6.luku)

Laskiko Kivi, että hän voi vaaratta ilmaista aikakauden kuumimpia aatteita sijoittamalla ne hämäläisten talonpoikien suuhun? Kansanomaiset mielikuvat ja mehevä kieli lieventävät repliikin humoristiseksi - mutta hauskuus ei häivytä tekstin radikaalia sanomaa. Eurooppalaiseen kirjallisuustradition ridentem dicere verum -tekniikka oli toki Kivelle tuttu.

Yhteiskunnallisesti kaikkein vaarallisinta oli rahvaan 'raakuudessa' kuitenkin edellä käsitelty aggressiivisuus. Tämän kuvaukset eli "hurjuus", "väkivaltaisuus" ja "hillimätöinnä elämöitseminen" hallitsivat Ahlqvistin mukaan Kiven romaania. (Kohtamäki 1956, 225-226). Väkivallan ja hillittömyyden yhdistäminen suomalaiseen kansaan oli poliittisesti vaarallista; siksi Ahlqvistin piti todistaa Kiven romaani anomaliaksi ja mielettömyydeksi.

Humoristinen, draamallinen ja romanttinen paisuttelu

Seitsemää veljestä todella hallitsevat voimakkaat tunteet, varsinkin aggressio. Tämä ilmenee romaanin dialogeissa Ahlqvistin listaamina kiro- ja haukkumasanoina, uhkauksina ja herjoina; toiminnan kuvauksessa se näyttäytyy Ahlqvistin laskemina tappeluina, kahakoina ja käsirysyinä; rauhanomaisempia kamppailuja ovat painiminen ja kiekonlyönti. Näiden lisäksi romaanissa kuvataan ruumiillista kuritusta, esineiden särkemistä ja eläinten tappamista. Romaanin välikertomuksissa surmataan ihmisiä sekä vampyyrimainen hiviö. Itsemurhaa suunnitellaan kahteenkin otteeseen, sekä partaveitsellä (4. luku) että puukolla ja hirttoköydellä (11. luku) toteutettuna.

Kiven puolustajat eivät voineet kiistää Ahlqvistin kaikkia väitteitä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kaunotieteellisen tutkijakunnan jäsenet (Fr. Cygnaeus, Kaarlo Bergbom, Julius Krohn) selittivät Cygnaeuksen kynällä Kiven "raakuudet" ja "karkeudet" tuloksiksi realistisen taideihanteen liian tunnollisesta noudattamisesta. He pahoittelevat sitä, että Kivi on "liian luonnonmukaisesti tahtonut kuvata meidän korpiemme säveleitä" (Cygnaeus et al. 1926, 6). Pelkkä realismin ohjelma ei kuitenkaan selitä kirjailijan "vallattomuutta". Häneen ovat lisäksi vaikuttaneet "turmiollisesti viekoittavana esikuvana" Shakespearen rehevyydet. Myöhemmät tutkijat ovat nostaneet esiin myös Homeroksen, Cervantesin ja Holbergin (ks. esimerkiksi Viljanen 1964). Antiikin ja renessanssin kirjallisuudesta, joka edusti alhaisempaa sivilisoitumisastetta kuin Kiven oman vuosisadan sanataide, kirjailija on saanut tukea siihen "järkkymättömään uskoonsa, että luonnon äänet myös kirjallisuuden sivistyneessä seurueessa saavat hillitsemättä kuulua" (Cygnaeus et al. 1926, 7.).

Poliittisesti kuuma kysymys siitä, onko hurjasta ja raa'asta kansasta modernin eurooppalaisen kansallisvaltion rakentajaksi, ratkaistiin Lönnrotin arvioon sisältyvällä tavalla, korostamalla Kiven romaanin kehityskertomusjuonnetta. Tämän osan SKS:n Kaunotieteellisen tutkijakunnan täydennettyyn lausuntoon kirjoitti J.V. Snellman (Lehtonen 1931, 280-282). Snellman yrittää puolustaa romaania sitä Ahlqvistin paikkansapitävää havaintoa vastaan, jonka mukaan hillittömyys ja väkivaltaisuus dominoivat Kiven teosta, kattaen siitä yli kaksi kolmasosaa. Hillittömyyden perusteellinen käsittely oli Snellmanin mukaan välttämätöntä, kun haluttiin kuvata niin kehittymättömien henkilöhahmojen kuin seitsemän veljeksen kypsyminen "näkemään sivistyksen arvon". Lukijaa, joka tämän käsittää, "arveluttaa tuomarina käydä liiaksumaan tekijän mielestä tässä kohdin tarpeellista mittaa" (Cygnaeus et al. 1926, 11).

Kansankulttuuria ja -perinnettä tuntevan lukijan näkökulmasta Kiven romaanin tapahtumarakenteen ja ilmaisun värikkyys selittyvät helpommin kirjoittajan tekemistä modaalisista valinnoista kuin realismin konventioista tai kehityskertomuksen vaatimasta argumentaatiosta.

Kivi laati "ilostelevan" kertomuksen nuorista miehistä Hämeen metsissä. Suhteessa arkitodellisuuteen huumori on näkökulma ja suhtautumistapa, jonka käyttäjä etsii tai tuottaa poikkeuksia normaalielämän tutuista kaavoista, "odotuksen struktuureista" (N.R. Ross 1975, ks. Siikala 1984, 19). Tyypillisyyksien ja tavanomaisuuksien esittäminen ei saa lukijaa (katsojaa) kiinnostumaan saati huvittumaan.

Humoristinen liioittelu ja yllättävyys näkyy selvästi Nummisuutarien ja Seitsemän veljeksen tunnetuimmissa humalan kuvauksissa; näitä ovat Eskon ensihumala, veljesten jouluryypiskely sekä Laurin humala Hiidenkivellä. Laurin pilasaarna on tosin folkloristisesti täysin oikeaoppinen. Maalaisnuorukaisten ja -miesten tavanomaisten juomistilanteiden kontekstit olivat toisenlaisia kuin Kiven esittämät, ja juomisen dramaattisuus kohosi vain aika ajoin Kiven kuvaamalle tasolle. Kiven erikoiset ja kärjistetyt humalakuvaukset sisältävät kuitenkin humalakäyttäytymiseen ja -kokemukseen liittyvää psykologista realismia eli aineksia, jotka tuntuvat naislukijastakin tutuilta. Vuosikymmenten vieriessä Kiven humalakuvauksista on tullut suomalaisia arkkityyppejä - vasta niiden vertaaminen muihin 1800-luvulla kirjoitettuihin kansanomaisen alkoholinkäytön kuvauksiin paljastaa niiden erityisyydet.

Myös Seitsemän veljesten henkilöhahmojen aggressiivisuus - verbaalinen ja fyysinen - tuntuu ylittävän tavanomaisen käyttäytymisen konventiot. Kivi oli romantiikan ajan näytelmäkirjailijana tottunut lataamaan jokaiseen kohtaukseen ja vuorosanaan niin paljon tunnetta, että se välittyisi salin takariville asti. Kriisejä, konflikteja ja kuohuvia emootioita on kiinnostavampi seurata - tiettyyn rajaan saakka - kuin tasaista jutustelua ja rauhallista toimintaa.

Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa päätettiin 1869 Kiven suuren romaanin julkaisemisesta, kirjailijaa kiiteltiin oivaltavasti aiheensa mielikuvituksellisesta ja runollisesta käsittelystä, ei siitä, että hän olisi kuvannut etnografin tavoin rahvaan arkea:

Kirjailijan omituisesta runo-kuvituksesta: vaali aineesta on runollista. Aine, vaikka otettu kansan jokapäiväisestä elämästä, ei kuitenkaan ryhdy sen jokapäiväiseen mitättömyyteen. (Lehtonen 1931, 235-236.)

Puolustaessaan Kiveä samat kirjoittajat kuitenkin vetosivat realistisen taiteen malleihin; Kiven huumoria he vertasivat renessanssikirjallisuuden rehevyyksiin. Romanttisten taidesuuntausten ihanteisiin ja konventioihin ei viitata, vaikka näistä monet vastaavat romaanin niitä piirteitä, jotka Ahlqvist niputti käsitteeseen "kummituksellinen". Romantiikkaa Kiven teoksessa edustavat esimerkiksi tunnetilojen paisuttaminen; eniten äänessä oleva puhuja, Juhani, käy jatkuvasti ylikierroksilla. Patologisiakaan mentaalitiloja ei kaihdeta; Hiidenkiven ääriolosuhteissa kaikista veljeksistä tulee "vimman villittyjä poikia", kuten Pirjo Lyytikäinen on osoittanut.(23) Myös olemassaolon myyttinen ja mystinen ulottuvuus, kauhuromantiikan suosima "olevaisen yöpuoli", kuuluu Seitsemän veljeksen kertomusmaailmaan. Suomalaisesta metsästä ja kylästä avautuu näkymiä kristilliseen taivaaseen ja helvettiin, pakanalliseen Tuonelaan, keskiajan ihmeisiin sekä rakkauteen ja kärsimykseen, jotka ylittävät kuoleman.

Kiven romaanissa on paljon Sturm und Drangin kiihkoa, vapauspaatosta sekä kapinaa niin vanhan yhteiskunnan rakenteita kuin sanataiteen klassisia malleja vastaan. Schiller on tarjonnut Kivelle muutakin kuin puolipueriilia "rosvoromantiikkaa" (vrt. Tarkiainen 1984, 389).(24) Intohimoiseen ja vallankumoukselliseen varhaisromantiikkaan Kivi tutustui viimeistään Cygnaeuksen luennoilla. Suojasivatko Cygnaeus ja kumppanit Kiveä poliittisesti, kun he arkaisoivat hänet hänet "luonnonrunoilijaksi" ja renessanssinerojen kasvatiksi, jolla ei ollut juurikaan kosketuksia ajankohtaiseen, viimeisen sadan vuoden aikana kirjoitettuun eurooppalaiseen kirjallisuuteen?

Naurun ideologia ja filosofia

Seitsemän veljeksen hurjuudella ja hauskuudella on siis ideologinen ulottuvuutensa. Pertti Karkaman (1985, 52-53, 66-68) mukaan Seitsemään veljeksen ja Nummisuutarien huumorissa näkyy kansan naurukulttuuri, jota hyödyntämällä Kivi on parodioinut Runebergin kansankuvauksia. Oletan samansuuntaisesti, että Kivi on tietoisesti halunnut särkeä edeltäjiensä luoman, romanttis-konservatiivisen kansakuvan, jonka dominoivaa asemaa ei mikään ollut pystynyt järkyttämään, ei edes Lönnrotin "alahaisia aineita" viljelevä Kanteletar. Kivi ei kuitenkaan tyytynyt pelkän vastakuvan esittämiseen. Hänen pääteostensa 'kansa' on Runebergin ja Topeliuksen luomuksia selvästi realistisempi, mutta tämän lisäksi sen toiminta (valtaapitävien uhmaaminen, ongelmien omaehtoinen ratkaiseminen, vapaaehtoisten valintojen tekeminen) viittaa - mielestäni harkitusti - utooppiseen Suomeen, jossa toteutuisi valistuksen määrittelemä kansalaisuus ja demokraattinen yhteiskuntajärjestys. Pertti Karkaman (1994, 90) loppupäätelmään on helppo yhtyä: "Seitsemän veljestä, joka oireellisesti syntyi 1860-luvun aikana ja ilmestyi 1870, ei ole esimoderni vaan moderni teos, romaani, jossa yhdistyvät modernin Euroopan kulttuuriset vaikutteet suomalaisen todellisuuden synnyttämiin haasteisiin."

Kiven älylliselle rohkeudelle ja kapasiteetille onkin vaikea löytää vastineita aikalaiskirjallisuudesta. Romaanin abstraktein teema, kysymys inhimillisen vapauden ja välttämättömyyden suhteesta (vrt. Karkama 1985, 82-83) Euroopan pohjoisimman laidan ekologisissa, ekonomisissa, sosiaalisissa ja poliittisissa kehyksissä, on edellyttänyt käsittelijältään poikkeuksellisia kykyjä.

Kiven kohtaloksi koitui huono ajoitus (vrt. Klinge 1997, 236). Suomalainen kulttuuri oli 1870-luvun alkaessa vielä niin hennolla ja hallanaralla oraalla, ettei se ei kyennyt ottamaan vastaan teosta, jossa kuvattiin ongelmalliseksi käsitettyä suomenkielistä maalaiskansaa sekä realistisesti että karnevalistisesti, romantiikan hehkuvin tunnesävyin ja fantasiaa viljellen, liittäen mukaan vielä ajan radikaaleimpia aatteita. Cocktailista tuli liian vahva. Vasta vuosisadan vaihteessa, kun suomenkielisen kulttuurin tärkeimmät instituutiot olivat vankalla pohjalla, koitti Kivi-kultin aika.

 

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Apo, Satu 1986: Ihmesadun rakenne. Juonien tyypit, pääjaksot ja henkilöasetelmat satakuntalaisessa kansansatuaineistossa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Apo, Satu 1991: "Hepo huono, akka tiine". Kanteletar realistisena kansankuvauksena. Parnasso 8/1991.

Apo, Satu 1995: Aleksis Kivi ja talonpoikainen erotiikka (1984). Teoksessa S. Apo: Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Helsinki: Hanki ja Jää.

Cygnaeus, Fr. & Bergbom, Kaarlo & Krohn, Julius 1926: Esipuhe. (1873). Teoksessa Aleksis Kivi. Kootut teokset. I osa: Kertomuksia. Kolmas painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero 1993: Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino.

Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero 1999: Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino.

Karkama, Pertti 1985: Impivaara ja yhteiskunta. Tutkielmia kirjallisuudesta ja kulttuurista. Oulu: Pohjoinen.

Karkama, Pertti 1994: Kirjallisuus ja nykyaika. Suomalaisen sanataiteen teemoja ja tendenssejä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Ketonen, Oiva 1989: Kohtalon vaihtoehdot. Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus. Porvoo & Helsinki & Juva: Werner Söderström Oy.

Kivi, Aleksis 1926: Seitsemän veljestä. Teoksessa A. Kivi: Kootut teokset. I osa: Kertomuksia. Julkaissut E. A. Saarimaa. Kolmas painos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Klinge, Matti 1997: Keisarin Suomi. Suomentanut Marketta Klinge. Espoo: Schildts.

Kohtamäki, Ilmari 1956: August Ahlqvist suomen kielen ja kirjallisuuden arvostelijana. Helsinki.

Lehtonen, J.V. 1931: Aleksis Kivi aikalaistensa arvostelemana. Helsinki: Otava.

Liikanen, Ilkka 1995: Fennomania ja kansa. Joukkojärjestäytymisen läpimurto ja Suomalaisen puolueen synty. Suomen Historiallinen Seura: Historiallisia Tutkimuksia 191. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Majamaa, Raija 1990: Elias Lönnrot. Valitut teokset 1. Kirjeet. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Meri, Veijo 1975: Aleksis Stenvallin elämä. Helsinki: Otava.

Oittinen, Vesa 1980: Johdanto. Teoksessa Ludwig Feuerbach: Uskonnon olemuksesta. Suomentanut V. Oittinen. Helsinki: Otava.

Olkkonen, Tuomo 1987: Modernisoituva suuriruhtinaskunta. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. Porvoo & Helsinki & Juva: Werner Söderström Oy.

Peltonen, Matti 1992: Matala katse. Kirjoituksia mentaliteettien historiasta. Helsinki: Hanki ja Jää.

Rein, Thiodolf 1928: Juhana Vilhelm Snellman. II osa. 3. korjattu painos. Helsinki: Otava.

Rimmon-Kenan, Shlomith 1991: Kertomuksen poetiikka (Narrative Fiction: Contemporary Poetics, 1983). Suomentanut Auli Viikari. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Schiller, Friedrich 1915: Rosvot. (Die Räuber 1781). Suomentanut J. Siljo. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Siikala, Anna-Leena 1984: Tarina ja tulkinta. Tutkimus kansankertojista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Simelius, Aukusti 1914: August Ahlqvist runoilijana, arvostelijana ja tyyliniekkana. Helsinki.

Soininen, Arvo 1974: Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Suomen Historiallinen Seura: Historiallisia Tutkimuksia 96. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Talve, Ilmar 1990: Suomen kansankulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.

Tarkiainen, Viljo 1984: Aleksis Kivi. Elämä ja teokset (1949). Porvoo & Helsinki & Juva: Werner Söderström Oy.

Viljanen, Lauri 1964: Aleksis Kivi. Teoksessa Suomen kirjallisuus III. Turun romantikoista Aleksis Kiveen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura & Otava.

Zetterberg, Seppo & Pulma, Panu 1987: Autonominen suuriruhtinaskunta. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. Porvoo & Helsinki & Juva: Werner Söderström Oy.

1 Simelius 1914, 4-11; Kohtamäki 1956, 23-25. - Ahlqvistin sosiaalinen tausta on erikoinen. Jo hänen äitinsä oli herrasväen palvelijattarena toimineen naisen avioton lapsi. Ahlqvistin äiti oli niinikään säätyläisten palvelijatar sekä ajoittain myös itsenäinen pitokokki. Hän synnytti isännilleen muitakin aviottomia lapsia kuin Augustin. Ahlqvist asui äitinsä kanssa Maaningalla vuosina 1832-1836. Hän tapasi äitiään myös tämän asuessa Liperissä. Elämäkerroista (Simelius 1914, Kohtamäki 1956) ei käy ilmi, miten läheisesti äiti ja poika olivat tekemisissä maalaisrahvaan kanssa.

2 Erotan toisistaan kirjailijan (Alexis Stenvallin alias Kiven), sisäistekijän (immanentin tekijän) sekä tekstuaalin kertojan. Immanentti tekijä on vaikuttanut tekstin syntyyn kirjailijan ottamana roolina tai positiona asenteineen ja suhtautumistapoineen. Immanentti tekijä tulee lähelle diskurssianalyysissa käytettyjä subjektiposition ja identiteetin käsitteitä (ks. esim. Jokinen et al. 1993, 38-41 ja Jokinen et al. 1999, 68, 75-76). Sisäistekijä on lukijan /tutkijan konstruktio, joka syntyy tekstiä koskevien havaintojen ja tulkintojen tuloksena (vrt. Rimmon-Kenan 1991, 110-111). Käytän myös immanentista tekijästä nimitystä Kivi.

3 Kertoja kuvaa sopimuksen pikemminkin kaupaksi kuin vahingonkorvaukseksi. Koska veljekset olivat ottaneet haltuunsa ja kuluttaneet kartanon härkien lihan, heidän tuli maksaa tästä hinta. Näin he tekevätkin: "Tuli nyt jyvien kautta maksetuksi noin puolet veljesten maksettavasta; ja lupasi Viertolainen (sic!) kuitata heille velkansa kaiken, jos heittäisivät huhdan hänelle kerran kauralla viljeltäväksi, antaisivat hänelle Jukolan metsästä hirret uuteen, uhkeaan riiheen, ja saattaisivat takaisin neljäkymmentä härjänvuotaa. Ja veljekset suostuivat kauppaan." (10.luku).

4 Runebergin herännäisyyttä arvosteleva

5 Vuonna 1858 annettiin keisarillinen julistus kunnalliseen kansanopetukseen siirtymisestä. Jyväskylän opettajaseminaari perustettiin 1863. Asetus kansakoulutoimen järjestämisestä vahvistettiin 1866. Vuoden 1867 kirkkolaissa koulujen hallinnollinen johto siirrettiin pois tuomiokapituleilta. (Klinge 1997, 198-200.)

6 Snellman oli senaattorina vuosina 1863-1968. Th. Rein kävi tapaamassa Kiveä tämän asuessa Fanjunkarsissa.

7 Alexis Stenvallin henkilökohtaisista poliittisista kannanotoista on säilynyt vähän tietoja. Hän on kyllä tuntenut hegeliläisyyden ja sen eri suuntaukset; esimerkiksi näytelmässään Olviretki Schleusingenissä (1866) Kivi ilostelee saksalaisen kulttuurin, filosofian ja "Hegel-pataljoonin vasemman flyygelin" kanssa (Viljanen 1964, 468, 527-528, 542). Jotain voi päätellä myös Kiven hallussa olleista painokuvista. Niistä neljä (Galilei, Napoleon, puolalainen Kosciuszko, Voltaire) esitti ajattelun ja poliittisen vapauden esitaistelijoita (Meri 1975, 82).

8 Rein 1928, 486-487. - Suomalainen yhteiskunta oli 1800-luvun puolivälissä räikeän epätasa-arvoinen, useiden muiden Euroopan maiden tavoin. Säätyläisiä oli väestöstä vain noin 1,5 prosenttia, mutta heille kuuluivat itsestään selvästi yhteiskunnan johtotehtävät (Zetterberg & Pulma 1987, 409). Tsaarinvallan aikana johtavat aatelissuvut kasvattivat aina 1860-luvulle saakka osuuttaan korkeimpien virka-asemien ja senaattorin virkojen jaossa (Liikanen 1995, 121). Korkeat aatelisbyrokraatit mustamaalasivat 1840-luvulla fennomaaneja, nousevaa eliittiryhmää. (Liikanen 1995, 94-97.)

9 Viimeinen lause oli sensuroitu Seitsemän veljeksen hyllytyksen jälkeen julkaistusta laitoksesta (1878). Muista poistoista ks. Kohtamäki 1956, 297.

10 Klinge (joka ei näytä kuuluvan Seitsemän veljeksen hartaimpiin ihailijoihin) kirjoittaa: "Ahlqvistille Kivi oli - ei aivan aiheetta - vallankumouksellinen fennomaani ja väkivaltainen alkoholisti." Klinge jatkaa Ahlqvistin näkökulmaan eläytyen: "Juuri, kun Ahlqvist aikoi tehdä suomesta korkeakulttuurin kielen - hän onnistui osoittamaan, että suomeksi saattoi kirjoittaa jopa sonetteja! - , tulee Kivi vanhanaikaisine kansan- ja raamatunkielineen ja yhteiskuntavihamielisine barbaarisine tyyppeineen. Se oli todelliseen Suomen kansaan kohdistettu herjaus ja hyvin vaarallinen veto aktuaalisessa kulttuuri- ja koulupoliittisessa ilmastossa!" (Klinge 1997, 236.)

11 Ahlqvist asettaa K.J. Gummeruksen (1840-1898) romanttiset proosateokset Seitsemän veljeksen yläpuolelle siksi, että kirjailija "kokee teoksissansa omistaa itselleen niitä muotoja ja käytöstapoja, jotka yleisesti vallitsevat europalaisen kirjallisuuden novelleissa." Suomenkielisen kaunokirjallisuuden alkutaipaleella oli tärkeintä ".. niiden esikuvien noudattaminen, joita on tarjona sivistyneiden kansojen taidekirjallisuudessa...". "Säännöllisyys taiteenmuodoissa" oli tärkeämpää kuin "uskaljaisuus teosten kokoonpanossa tahi omaperäisyys aatteissa" (Lehtonen 1931, 259-260).

12 Ahlqvist julkaisi suomenkielisen kritiikkinsä toimittamansa Kieletär -lehden 6. vihkossa 1874 (s. 39-50).

13 Ahlqvist julkaisi ruotsinkielisen arvostelunsa Helsingfors Dagbladin kahdessa numerossa (101 ja 102, huhtikuun 16. ja 17. päivänä 1873).

14 1800-luvun puolivälin maalaisväestön sosiaaliryhmistä ks. Soininen 1974, 28-49.

15 Veljesten "huhdan" tuotto vaikuttaa suurelta; toisaalta Kivi on määritellyt veljesten raivaaman kasken pinta-alankin melkoiseksi: "Voihan seitsemän miestä kaataa kaskea kymmenet tynnörin-alat muutamana päivänä", ehdottaa Aapo (9. luku). Näin tehtiin: "Ja siinä nyt makasi päivänrinteisellä mäellä Impivaaran kaski, ankaran avara; tuskin oli nähty sen vertaista ennen."

16 Ahlqvist 1873, käännös ja sit. Lehtonen 1931, 293.

17 Veljekset tosin opettelevat aapistoa "lukkarin väkituvassa" kolmena päivänä, mutta tuvassa ei näy sen vakituisia asukkaita eli piikoja, renkejä ja päivätyöläisiä (3. luku).

18 71-vuotias Lönnrot näyttää etääntyneen kauas Kantelettarensa (1840-41) demokraattisista, sovinnaista ja idealistista taidemakua haastavista asenteista. Antologian esipuheessa Lönnrot nostaa - Herderiä siteeraten - maalaisrahavaan runouden ohi oppineiden kirjoittaman suomenkielisen lyriikan. Tämän lisäksi hän ihastelee kansan runouden realistisuutta, sen "alahaisia aineita". Kantelettaren runoihin Lönnrot on sijoittanut runsaasti sellaisia karkeuksia

19 Sanakirjat ovat Svenskt-Finskt Handlexikon. Ruotsalais-Suomalainen Sanakirja, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 16. osa, Helsingfors 1853 sekä Svenskt-Finskt Lexikon, SKS:n Toimituksia 38 osa, Helsingfors 1865.

20 Seitsemästä veljeksestä ja kansanomaisesta erotiikasta ks. Apo 1995. Seitsemän veljeksen kertoja osasi käsitellä erotiikkaa taitavasti vihjaten. Romaanin viimeisessä luvussa kertoja kuvaa Laurin kaikin tavoin puutteellista parisuhdetta analogian avulla. Turhautunut isäntä pakottaa kesäyönä kylän lehmien pariin pyrkivän nuoren sonninsa palaamaan kotiin; samalla isäntä palaa kylmään aviovuoteeseensa sen sijaan että pistäytyisi häntä ja härkää katselevan piikatytön aitassa. Eeva-Maija Viljo on nostanut tämän kätketyn seksuaalimerkityksen esiin Akseli Gallen-Kallelan vinjettikuvan avulla.

21 Kivi on pannut Juhanin puhumaan muodikkaita, mm. Jumalan kuolemasta, tilanteessa, jossa veljekset istuvat paitasillaan Impivaaran pirtin parvella nauttimassa joulukylvystä (6. luku).

22 Ks. Zetterberg & Pulma 1987, 467. - Ludwig Feuerbachin läheinen ystävä oli Suomessa elänyt Andreas Wilhelm Bolin (1835-1924). Bolin toimitti ja julkaisi yhdessä wieniläisen Friedrich Jodlin kanssa Feuerbachin kirjallisen jäämistön. (ks. Spectrum 3, 1977; Oittinen 1980). Kivi oli luonnollisesti tutustunut vapaa-ajatteluun ja uskontokritiikkiin, ajan intellektuaalisiin muotikysymyksiin (Tarkiainen 1984, 123, 340, 354-355; Viljanen 1974, 542).

23 Jouko Turkka nosti televisioversiossaan Seitsemän veljeksen tunnelataukset ja patologisten mielentilojen kuvaukset kolmanteen potenssiin.

24 Schillerin Rosvot -näytelmä (Die Räuber 1781) oli vielä 1800-luvun alkupuolellakin kulttiteos. Ruotsiksi se oli käännetty jo 1790-luvulla. Rosvoissa on ylenpalttisesti raakuutta, hurjuutta ja hillittömyyttä sekä erittäin karkeaa kielenkäyttöä. Ahlqvistin olisi ollut vaikea laatia kattava lista näytelmän kaikista sopimattomuuksista. Schiller varoittaakin esipuheessaan lukijoita ja katsojia: "Sen /näytelmän/ rakenne vaati siinä esiintymään monia luonteita, jotka loukkaavat hienompaa siveellistä tunnetta ja kauhistuttavat meitä, siroihin tapoihin tottuneita. Jokaiselta ihmiskuvaajalta välttämättömyys vaatii tätä, jos hän haluaa tarjota todellisen elämän kuvan, eikä tekokaunista ihantelua tai kaava-ihmisiä." (Schiller 1915, VI). Rosvojen dialogia voi luonnehtia "barbaariseksi" ja "yhteiskuntavihamieliseksi" (vrt. Klinge 1997, 236): "Schweitzer: Kuulitko, päällikkö? Menenkö ja kuristan tältä koulitulta paimenkoiralta /munkilta/ kurkun kiinni, niin että punaneste pursuu kaikista hänen hikireijistään? Roller: Päällikkö! - Tuli ja leimaus! Päällikkö! Kuinka hän pusertaakaan alahuultaan hammastensa väliin! Pyöräytänkö tämän retkun nurin kuin keilan, töppöset taivasta kohti? Schweitzer: Minulle, minulle - minä polvistun eteesi! - anna minulle nautinto survoa hänet mäskiksi!" (Schiller 1915, 105; II, 3). Rosvot julkaistiin suomeksi vasta 1879.