Yliopiston etusivulle Suomeksi På svenska In English
Helsingin yliopisto Humanistinen tiedekunta
 

Humanistinen tiedekunta

 

 

Kuukauden humanisti

1–2/2009 - Marjo T. Nurminen: Tiedetarinoiden ammattilainen

Marjo T. Nurminen. Kuva: Mika Federley Työkykyä ylläpitävänä toimintana alkunsa saanut kirja palkittiin syksyllä Tieto-Finladialla. Kirjan kirjoittaja on tieteenfilosofiaan erikoistunut arkeologi, joka on toiminut tieteen popularisoinnin parissa jo yli 10 vuoden ajan.


Marjo Nurmiselle oli aina selvää, että hän valmistuu maisteriksi jostain humanistisesta aineesta. Kiinnostuksen kohteita oli toki muitakin. Ylioppilaaksi helsinkiläistyttö kirjoitti vuonna 1986, jonka jälkeinen vuosi kului Vapaassa taidekoulussa. Ennen yliopistoon hakeutumistaan hän vietti vielä vuoden suomalaisperheen au pairina Japanissa. "Oleskelulupaa varten oli käytävä japanin kielen ja kulttuurin tunneilla kahdesti viikossa,", Marjo muistelee. Vaikka hän maassa viihtyikin, ei hän sen koommin ole Japanissa käynyt. Opinnotkin veivät toisaalle.

Marjo pääsi opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä vuonna 1988. "Kirjallisuus kiinnosti, ja ehkä siihen liittyi vähän perimääkin", hymähtää Marjo, jonka isovaarin, suomen kielen lehtori Kaarlo Niemisen tutkimusta tyylistä esiteltiin pääsykoekirjassa. Alkuun Marjo opiskeli vain osa-aikaisesti, sillä hän harrasti tosissaan nykytanssia. Vuonna 1990 hän saikin Kuubasta vuodeksi valtion taideapurahan, jätti kirjallisuuden opinnot ja lähti toiselle puolelle maapalloa tanssimaan: "Mutta pian Neuvostoliitto hajosi ja halpa bensa loppui Kuubasta. Muutamassa viikossa koko Havanna pysähtyi ja liikkuminen kaupungissa kävi lähes mahdottomaksi. Päätin palata kotiin ja jatkaa tanssi- ja kuvataideopintoja Suomessa."

Yliopisto-opintojen pariin Marjo palasi vuonna 1993. Käytännössä hän aloitti kaiken alusta. "Pääaineen vaihdoin arkeologiaan ja sivuaineina luin teoreettista filosofiaa, uskontotiedettä, antropologiaa ja naistutkimusta." Marjo pitää itseään perinteisenä sivistysyliopiston kasvattina, jolle tuleva työura ei ollut ollenkaan selkeä. "Silloin oli ehkä enemmän aikaa katsoa maailmaa laaja-alaisesti ja miettiä erilaisia opiskelukuvioita. Nyt on kiire saada maisterimakkaroita putkesta ulos."

Filosofian maisteriksi Marjo valmistui lokakuussa 1997. Reilun vuoden kuluttua hän aloitti arkeologian jatko-opinnot. Väitöskirjan aihe oli Iban­-pitkätalot, joista hän oli tehnyt myös gradunsa. Ibanit asuvat Malesiassa Borneon saarella, jossa Marjo vietti kolme kuukautta apurahatutkijana Sarawakin osavaltion pääkaupungin, Kuchingin, yliopistossa. Väitöskirjatyö keskeytyi, sillä Marjo tapasi Borneolla tulevan puolisonsa. "Palasimme Suomeen ja edessä oli pian kaksi vaihtoehtoa: jatkan tutkimusta tai perustan perheen. Valitsin jälkimmäisen", 6- ja 4-vuotiaiden lasten äiti hymyilee ja jatkaa: "Väitöskirjaa en ainakaan asutun tilan antropologiasta tule tekemään, ellei perhe välttämättä halua muuttaa Itä-Malesiaan."


Akateeminen sekatyöläinen

Marjo on opiskelujensa alusta lähtien toiminut freelance-toimittajana ja -kirjoittajana. "Olen ollut toimittajana kaikissa mahdollisissa medioissa: kirjoittanut lehtiin ja tehnyt niin radiolle kuin televisioonkin juttuja. Olen myös tehnyt videoprojekteja, ollut näyttelyiden käsikirjoittajana, tehnyt luokanopettajan sijaisuuksia peruskoulussa ja ollut lukiossa kuvaamataidon opettajana. Valmistuttuani opetin yliopistolla antropologista arkeologiaa, vuonna 2000 Yleisradiosta viran saanut tiedetoimittaja listaa.

Viimeiset viisi vuotta Marjo oli äitiyslomalla. "Tein kaksi lasta ja Tiedon tyttäret", hän hymyilee. Palattuaan Yleisradioon hän alkoi tehdä tiedeohjelma Prismaa. "Tämä on mainio aitiopaikka tieteen kenttään ja akateemiseen maailmaan. Teemme paljon juttuja aloilta, jotka ovat kaukana omasta ekspertiisistä, kuten ydinfysiikka tai biokemia", kehuu toimittaja postiaan. 


Oppihistorian sanansaattaja

Ajatus kirjan kirjoittamisesta oli kytenyt jo kauan. Kymmenisen vuotta sitten hänelle osui Lontoossa kirjakaupassa käsiin Margaret Alicin vuonna 1986 julkaisema kirja Hypatia's Heritage, ja ihmetteli, miksei moisesta opuksesta oltu puhuttu mitään Suomessa. Silloin heräsi ajatus jonkin vastaavanlaisen kirjoittamisesta. Aika kului. "Olin kolmatta vuotta lasten kanssa kotona, kun ryhdyin ajattelemaan kirjoittamista omana tyky-projektinani. Kaivoin esiin Hypatia's Heritagen, surffailin netissä, tein kirjasta synopsiksen ja vein sen WSOYlle, jossa siihen yllätyksekseni tartuttiin heti. Aikatauluksi sovittiin kaksi vuotta. Palkkasin lapsille puolipäivähoitajan ja menin kellarin työtilaan kirjoittamaan."

Suomessa on totuttu, että tähtitieteilijät kirjoittavat tähtitieteen historiasta ja fyysikot fysiikan historiasta. Marjo edustaa humanistisia tieteitä, mutta lähti kirjoittamaan selkeästi luonnontieteiden historiasta. "Tottahan siinä voi ensin epäilys herätä, mutta luonnontieteiden historiakin on enemmän tai vähemmän kirjallisuuden historiaa 1700-luvulle asti", Marjo toteaa.

Luonnollisesti esikoiskirjailija iloitsee saamastaan Tieto-Finlandiasta, mutta on erityisen onnellinen asian puolesta: "Oppihistoria on pienten piirien harrastus, eikä Oppihistoriallisen seuran ovella turhan usein kolkutella". Marjo on ollut alan harrastaja jo 10 vuotta, ja aina tilaisuuden tullen lueskellut tähtitieteen, fysiikan, kemian tai matematiikan historiaa. Hän uskookin, että kaikkien tieteiden opiskelijoille tekisi hyvää tietää, miten länsimaisen tieteen historia on muodostunut.


Tyylillä tiedonvälittäjäksi

Marjo ei ollut aikaisemmin kirjoittanut kirjaa, artikkeleita toki useampiakin. Alussa olikin vaikeuksia päästä irti journalistisesta kirjoitustyylistä: "En ole kiinnostunut pelkistä faktoista, vaan myös siitä, missä muodossa ne kerrotaan." Pian hän oivalsi, että asioista kannattaa kirjoittaa ihmisten kautta. "Koska kirjoitin historiaa, halusin kertoa tieteestä osana aikansa yhteiskuntaa ja kulttuuria. Kirjassa on kolme teemaa: tieto, valta ja sukupuoli, joita tarinan naiset vievät eteenpäin."

Yleisesti tietokirjoissa on Marjon mielestä yksi perustavanlaatuinen ongelma: niissä ollaan liikaa tiedon armoilla. "Ajatellaan että riittää kun tieto on oikein, mutta eihän se riitä, jos tiedon esittäminen on jäänyt lapsipuolen asemaan", Marjo sanoo. Toinen ongelma on kirjojen ulkoasu. "Voiko väsyttävämpää olla kuin kaksipalstaiset kirjat, jotka on ympätty täyteen tietoiskulaatikoita! Lukija pitää vietellä, ihan niin kuin romaanien kirjoittajat tekevät", intoutuu tietokirjailija, joka on omat tietoiskunsa piilottanut kuvateksteihin.

Tiivistahtisen työrupeaman jäljiltä on aika vetää henkeä: "Luin rinnakkain yleistä kulttuurihistoriaa, oppihistoriaa ja henkilöhistorioita. Kirjoitin kirjaan yhden artikkelin joka kuukausi, ilman taukoja." Viime kesänä hyytyminen oli lähellä. "Nyt voin jo myöntää, että yksi nainen putosi kelkasta ihan loppumetreillä", Marjo nauraa. Kirja tuskin jää ainoaksi, sillä toinen on jo mielessä. "Tiedon tyttäret kattaa ajanjakson antiikista valistukseen, aikaan ennen modernin tieteen syntyä. Seuraava hallittava kokonaisuus voisi olla 1800-luvulta toiseen maailmansotaan", miettii Marjo mahdollista tulevaisuuttaan.


Ajattelulle aikaa

Marjo vaikuttaa ihmiseltä, jolla on koko ajan monta rautaa tulessa. Hän myöntääkin olevansa jonkinasteinen työnarkomaani. "En osaa olla ilman projekteja. Jos ei niitä ole, niitä tehdään", hän toteaa. Työ tarvitsee myös vastapainonsa. Yhtenä sellaisena toimii välillä tauollakin ollut ratsastus: "Käyn Oittaalla ratsastamassa kerran viikossa, mutta toiveissa olisi käydä useammin."

Vanha kalastajatorppa Pernajassa toimittaa perheelle rakkaan kakkoskodin virkaa. "Siellä on aivan ihanaa oleskella - meren äärellä, luonnon helmassa", Marjo huokaa. Lempiharrastuksekseen hän nimeääkin luovan laiskottelun ja pitkät kävelylenkit metsässä: "Aina ei voi paahtaa suuna päänä, sillä luovuus ja innovatiivisuus tarvitsevat aikaa ja lepoa. Parhaat ajatukset syntyvät pakottamatta, ja usein kävellessä, kun aivot saavat happea. Sen olen pikkuhiljaa oppinut."


Teksti: Marjo Mansikka
Kuva: Mika Federley



"Kuukauden humanisti" esittelee joka toinen kuukausi Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan henkilöstön jäsenen, opiskelijan tai tiedekunnasta valmistuneen.