Yliopiston etusivulle Suomeksi På svenska In English
Helsingin yliopisto Humanistinen tiedekunta
 

Humanistinen tiedekunta

 

 

Kuukauden humanisti

7–8/2007 - Laura Lindstedt: Omaa ja yhteistä kieltä etsimässä

Laura Lindstedt: Kuva: Mika Federley Laura Lindstedt kirjoitti ensimmäisen romaaninsa 12-vuotiaana. Kenties saamme jonain päivänä tutustua kenkälaatikossa säilytettyyn avaruusseikkailuun, mutta sitä ennen kirjakauppoihin ehtii esikoisteos Sakset.


Kirjoittamisen ohella kuvataide oli vuonna 1976 syntyneen Lauran mieltä lähellä lapsesta asti. Kasvettuaan ylioppilaaksi Kajaanissa hän suuntasi Helsinkiin. ”Mahdollisimman kauas Kajaanista, mutta ei ulkomaille” -periaate ohjasi Helsingissä asuvien tuttujen ja hyvien opiskelumahdollisuuksien luo. Kuvallinen ilmaisu sai lopulta heikompana osaamisalueena väistyä yleisen kirjallisuustieteen opintojen tieltä.

”Kirjoittaminen on aina ollut minulle luonnollista. Jo ala-asteella hain opettajalta ylimääräisi ainevihkoja, joita kirjoittelin vauhdilla täyteen ja olin onnessani, kun opettaja luki niitä. Intohimoisen lukemisen aloittamisesta kiitän lukion historian opettajaani, jonka älyllinen ja kriittinen ote inspiroi kehittämään omaa ajattelua”, Laura jakaa menneisyyttään.


Opinnot ja oikeat työt

Teoreettista filosofiaa, taidehistoriaa, semiotiikkaa ja ranskaa sivuaineinaan lukeneen Lauran perusopinnot kestivät seitsemän vuotta, joista kaksi viimeistä olivat opiskelua työn ohella. Vuonna 2001 hän alkoi toimittaa Kustannusosakeyhtiö Tammessa kirjasarjaa Suomen kulttuurihistoria 1–5. ”Suurteospuolella työskenteleminen on rajuinta, mihin harjoittelijana voi joutua”, muistelee Laura ensimmäisiä kosketuksiaan alaan. Hän uskoo, että yleisen kielitajun lisäksi suoritetut opinnot auttoivat sopeutumisessa, näkemään esimerkiksi herkemmin tekstin loogisia ongelmia ja kokonaisuuksia. ”Valmius etsiä tarvitsemaansa tietoa, kriittinen ajattelu, yleissivistys”, hän kertaa yliopiston antia.

Kolme vuotta vieneessä projektissa pyöri parisataa kirjoittajaa ja valtavasti kuvamateriaalia. Välillä Laura sai järjestettyä opintovapaata ja valmistui maisteriksi vuonna 2002 gradullaan Sanat elämän ja kuoleman välissä. Puheen ja kirjoituksen antinomia Nathalie Sarrauten teoksissa Les Fruits d’or ja Le Silence.


Tutkimus ja halu tehdä omaa

Koko opintojen ajan Lauran suunnitelmissa oli jatkaa tutkimusta valmistumisen jälkeenkin. Modernin romaanin tutkimus, erityisesti gradussa käsitelty kirjailija Nathalie Sarraute ja kommunikaation ongelma, tarjosi edelleen haastetta. Puoliso Martti-Tapio Kuuskoski löytyi saman aihepiirin parista, ja näin taiteeseen ja tutkimukseen liittyvät keskustelut tulivat luonnolliseksi osaksi arkea.

Laura jatkoi hetken aikaa töitään jatko-opiskelun ohella, mutta ei halunnut jumiutua kustannusmaailmaan. ”Tammi oli hyvä työpaikka, mutta muiden tekemien tekstien kanssa toimiminen ei riittänyt. Tutkijana olen lähempänä omaa kirjoittamista”, hän avaa valintojaan. Laura ei varsinaisesti koskaan suunnitellut tutkijan uraa, mutta tiesi haluavansa tehdä väitöskirjan. Nyt, kahden apurahakauden jälkeen, hän on ensimmäistä vuottaan töissä tutkijakoulutettavan kolmivuotisessa työsuhteessa.


Kertomisen vaikeus

Lauran perimmäisenä motiivina opiskelulle oli hankkia hyvä yleissivistys kirjallisuudesta. Hän halusi nähdä, mitä maailmalla on tehty: ”Etsin tapaa kirjoittaa. En kokenut kirjoituskouluja sopiviksi, koska minulla ei ollut vielä kieltä, jolla operoida.”

14-vuotiaana Laura oli runotyttö, mutta huomasi myöhemmin, että lyhyt muoto ei ollut häntä varten. Teini-iästä lähtien hän on pitänyt systemaattisesti päiväkirjaa, joka ”pitää elossa sitä minuutta, joka kirjoittaa”. Vuonna 1998 alkoi prosessi, jossa ei alkuun tiedetty muotoiltavan adoptioaiheista romaania.

Laura löysi tietokoneelta kirjoittamansa tiedoston, jonka lyhyissä kohtauksissa nainen hakee yhteyttä lapseen, ja epäonnistuu jatkuvasti. Pian Laura huomasi, että nuo tekstipätkät ovat jollain tapaa parempia kuin aiemmat kirjoitelmat. ”Jotain oli selvästi tulossa. Mietin, miksi naisen ja lapsen suhde on niin vaikea, ja tätä kautta keksin kansainvälisen adoption teeman. Pieni tyttö, jonka nainen adoptoi: miten yhteinen kieli tai yhteys on mahdollista luoda. Siitä ongelmasta romaani on kirjoitettu”, hän selventää.

Vuodesta 2003 liuskoja kierrätettiin kustannusmaailmassa ja kavereilla. Pitkään tarina oli liian abstrakti, kustantajan mielestä siinä ei ollut riittävästi tarttumapintaa. Vastassa oli ranskalaisen uuden romaanin tutkija, joka tutki ja samalla teki kokeellista romaania. ”Olin vastahankainen enkä halunnut pehmoilla yleisen maun vuoksi. Pidin käsikirjoituksen pitkään itselläni ja löysin lopulta tapoja kirjoittaa, joilla en huoraa tekstin suhteen, mikä oli vapauttavaa. Olin uskollinen omalle estetiikalleni, mutta pystyin silti viemään tarinaa pidemmälle”, Laura kuvailee kirjailijaksi tulemisen vaiheita.


Harrastelua vai ei?

Romaania ja nyt väitöskirjaa tehdessään Laura on saanut huomata, millaista on taiteen- ja tieteentekijöiden arki. Mikä on taiteen ja vapaan tutkimuksen merkitys? Miten sitä pitäisi rahoittaa? Näitä kysymyksiä kokoontui viime joulukuussa pohtimaan joukko, joka nykyään kantaa nimeä TATUSOTU eli Taiteilijoiden ja tutkijoiden sosiaaliturvan puolesta työskentelevä työryhmä. ”Maaliskuisen mielenosoituksen ja vaalien jälkeisen sähköpostikampanjan ansiosta ainakin eduskuntatalossa jokainen tietää, mistä on kyse”, Laura vakuuttaa. Sisäpiirin tietoa eduskunnasta tarjoaa työryhmän yksi perustajajäsenistä, Outi Alanko-Kahiluoto.

Muita ”harrastuksiaan” Laura pohtii hiukan huvittuneena: ”Mikä on harrastus? Sauvakävely ehkä, kaikki muu tukee hyvin elimellisesti sitä mitä olen. Olen myös harjoitellut lukemaan rentoutuneesti. Aikaisemmin piti lukea vain klassikoita hampaat irvessä ja taistella koko ajan tekstin kanssa. Ja tuovathan ystävät rentoutusta, jos ajatellaan, että harrastaminen on jotenkin rentouttavaa.”

Vaikka esikoisromaanin jokainen pilkku on mietitty, ja tekstin sisään on räätälöity oma kielellinen maailmansa, Laura toivoo, että Sakset avautuisi myös vähemmällä harrastuneisuudella. Omaa oveaan voi etsiä elokuun puolivälin jälkeen riittävän tietoisista kirjakaupoista.


Teksti ja kuva: Mika Federley



"Kuukauden humanisti" esittelee joka toinen kuukausi Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan henkilöstön jäsenen, opiskelijan tai tiedekunnasta valmistuneen.