Yliopiston etusivulle Suomeksi På svenska In English
Helsingin yliopisto Humanistinen tiedekunta
 

Humanistinen tiedekunta

 

 

Kuukauden humanisti - Arkisto

6/2002 - Aili Nenola: Vie sinä, minä vikisen?

Aili Nenola. Kuva: Tapio NurminenOtsikon sanoihin kätkeytyviä kulttuurisia taustoja selvittää Aili Nenola seuraavalla luentokurssillaan. Hän on ollut Kristiina-instituutin johtaja ja naistutkimuksen professori vuodesta 1995 ja pureutunut viime aikoina erityisesti naisiin kohdistuvaan väkivaltaan kulttuurisena ilmiönä: mikä kulttuurissamme pitää sitä yllä?


Alunperin suomen kielen opettajan työ päämääränään opiskelut aloittanut Aili väitteli Turun yliopistossa 1982. Kiinnostus oli siirtynyt 1960-luvun alussa kansanperinteen tutkimukseen ja pääaine vaihtui myöhemmin uskontotieteeksi. Kansanrunoudesta tutkimuksen kohteeksi valikoituivat itkuvirret, joista hän lunasti tohtorin arvon otsikolla "Studies in Ingrian Laments".


Aatteella ilman aktivismia

Valmistuttuaan 1960-70 -lukujen vaihteessa maisteriksi Ailin aika kului työn ja perheen ympärillä. Naisten asioiden ajaminen kadun varsilla ei ollut hänen päämääränsä eikä siihen olisi ollut aikaakaan. Julkisen keskustelun seuraaminen ja 1970-luvun puolivälin jälkeen Suomeen rantautunut kirjallisuus nostivat kuitenkin esiin uusia mahdollisuuksia. Simone de Beauvoir ja Margaret Meadin muistelmateos "Blackberry Winter" vauhdittivat neljän siskon ja sosiaalidemokraattisten ajatusten keskellä kasvaneen sekä tyttölyseon käyneen Ailin ajatuksia. "Olin lapsena oppinut, että kaikilla ei ollut asiat hyvin, ja parhaiten heistä ymmärsin juuri naisia", hän muistelee.

Samoihin aikoihin maailmalla noussut kiinnostus kuolemisen ja suremisen tutkimiseen tarjosi kiinnostavan näkökulman Ailille lähtökohtaisesti vieraaseen inkeriläiseen kansanperinteeseen, itkuvirsiin. 1981 valmistuikin Ailin ensimmäinen naistutkimuksen artikkeli "Kuolema naisen maailmankuvassa".


Vaiennut kulttuuri

Itkuvirsistä ei ehkä löydy suoraa ratkaisua tämän päivän yhteiskuntamme naiskysymyksiin, mutta ongelmat ovat osaltaan vielä samoja. Luterilaisen perinteen ajatukset sukupuolien rooleista ja elämästä kärsimyksenä ulottavat juuriaan vielä nykypäiväänkin. Vaikeista asioista ei puhuta suureen ääneen.

Aili kysyykin, voiko yhteisö kenties paremmin, kun on olemassa koko kansalle yhteinen tapa ja kieli ilmaista suruja ja murheita. Nykyään tavat ovat spesialisoituneet, ihmiset puhuvat esimerkiksi terapeuttiensa kanssa. Yksi suullisen kulttuurin jälkeläinen ja mahdollisuus on populaarikulttuuri. "Iskelmistä ja television ihmissuhdesarjoista tavallinen kansa enimmäkseen hakee kielensä, jolla puhutaan niin suruista kuin iloistakin; iskelmien säkeitä on nykyään muun muassa kuolinilmoituksissa", Aili huomauttaa.


Tietämisen haasteet

Naistutkimuksen yksi ydinkysymyksistä on tietämisen mahdollisuus: voivatko naiset olla tietäjiä, kun tietäminen on tieteenfilosofiassa määritelty tietyntyyppiseksi toiminnaksi ja sen edellytykset tietyntyyppiseksi, ja naiset on vielä aikoinaan suljettu pitkäksi aikaa pois sen piiristä? Nämä lähtökohdat kummittelevat edelleen tieteen tekemisen taustalla ja vaikuttavat sekä rakenteellisesti että psykologisten ja sosiaalisten vaikutteiden kautta miesten ja naisten tavoitteiden asettamiseen ja toteutumiseen.

Ailin mukaan Kristiina-instituutti vaikuttaa jo pelkällä olemassaolollaan naistutkimuksen näkökulmien nousuun, koska jos ei ole legitiimi tiedonhaltija yliopistossa, ei pysty vaikuttamaan asioihin. Määriteltynä yleinen tavoite on vaikuttaa koko toiminnalla tietämisen uudelleenpohtimiseen: mitä on ohitettu mieskeskeisessä tietämisen traditiossa (esimerkiksi kokemuskeskeinen tapa) ja miten keskeisiä niiden mukanaan tuomat näkökulmat ovat kaikkien tieteenalojen kannalta.


Naistietäjän tavoitteita

Virassaan näiltä näkymin vuoteen 2006 jatkava ja sitten eläkkeelle siirtyvä Aili peilaa naistutkimuksen lähestymistapoja koko humanismin kenttään: "Näkisin koko humanististen aineiden opiskelun ydinajatuksena, että sen kautta voisi oppia jotain itsestään, jäsentämään omaa itseään ja ympäröivää yhteiskuntaa ja kulttuuria: ymmärtää, että se mitä minulle tapahtuu, tapahtuu myös muille ihmisille."

Ailille akateemisen tutkijan tavoitteet eivät voi olla vain tieteellisiä. "Tavoitteenani naisiin kohdistuvan väkivallan tutkimuksessa on myös yleisen tietoisuuden tason nostaminen, konkreettisesti väkivallan vähentäminen ja jopa loppu", hän sanoo tiedostaen tavoitteen miltei mahdottomaksi ja saa toimittajan ajoittain horjuvan uskon tieteeseen palautumaan taas vahvemmalle maaperälle. Tilastot ja kylmä realismi eivät pysäytä humanismia.


Teksti: Mika Federley
Kuva: Tapio Nurminen



"Kuukauden humanisti" esittelee kerran kuussa Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan henkilöstön jäsenen, opiskelijan tai tiedekunnasta valmistuneen.