copyright: Jouko Nurmiainen 1998


6. Feodaalinen vallankumous: Mâconin seudun paikallishistoriasta 1000-luvun eurooppalaiseen murrokseen


"Feodaalinen" yhteiskunta näyttäytyy silmissämme sanastollisina uudistuksina. Kun vanhentuneet muodot viimein hylättiin, ja kun karolingeista lähtien sosiaalisen todellisuuden edessä riippunut kulunut esirippu revittiin pois, paljastui aitoja säröjä. Esiin tuli pitkään toimineiden voimien peli, joka oli aiemmin kehittynyt yksityisellä tasolla, oikeudenkäytön ulkopuolella – mikä selittää, ettemme tiedä siitä tätä ennen mitään. Tämä kaikki tuli yllätyksenä historioitsijalle, joka saattoi nyt ajoittaa feodaalisen vallankumouksen tähän hetkeen. Mutta paljastuminen yllätti myös aikalaiset, jotka pakotettiin nyt myöntämään, etteivät asiat todellakaan olleet siten, kuin he olivat ne nähneet. Ällistyttävää.1

Viimeisten parin vuosikymmenen aikana on keskiaikaa käsittelevän historiankirjoituksen käsitteistöön ilmaantunut termi "feodaalinen vallankumous", la révolution féodale tai the feudal revolution. Käsite esiintyi ensimmäistä kertaa yllä siteeratussa ranskalaisen Georges Dubyn (1919–1996) teoksessa Les trois ordres ou l'imaginaire du féodalisme (1978), jossa sillä kuvattiin vuoden 1000 tienoilla läntisessä frankkien kuningaskunnassa tapahtunutta maallisen yläluokan aseman ja koostumuksen muutosta. Dubyn kirja on kuitenkin varsinaisesti aatehistoriallinen tutkimus. Siinä feodaalisen vallankumouksen rooliksi tuli selittää viimeisiltä karolingeilta periytyneen ja myöhemmälle sääty-yhteiskunnalle keskeisen tärkeän valtaideologisen uutuuden, kolmen säädyn opin, syntyvaiheiden sosiaalista taustaa.

Ei ollut mikään sattuma, että juuri Ranskassa 1970-luvun jälkipuoliskolla, selviteltäessä kolmen säädyn oppia, syntyi myös oppi feodaalisesta vallankumouksesta. Siellä oli vaikuttanut jo pitkään vahva annalistinen tutkimusperinne totaalihistoriallisine suurtöineen. Niitä ilmestyi keskiaikaisiin vuosisatoihin keskittyen Marc Blochin La société féodale -teoksen hengessä jatkamaan jo 1800-luvulla vahvoina eläneitä ranskalaisen historiankirjoituksen perinteitä. Duby oli itse tämän suuntauksen merkittävimpiä alullepanijoita väitöskirjallaan Mâconin alueen keskiajasta – La société aux XIe et XIIe siècles dans la région mâconnaise (1953); lisäksi hän oli kirjoittanut feodalismista koko joukon muitakin tekstejä jo ennen Les trois ordres -kirjaa.2 Blochin aikaan Ranskan maakuntien keskiaikaa ei ollut vielä tutkittu perinpohjin, mutta 'Kolmen säädyn' ilmestyessä tilanne oli jo osin muuttunut. Tänäänhän näitä tutkimuksia on julkaistu paitsi useista ranskalaisista seuduista, myös Länsi-Euroopan muista osista.3

Termiä "feodaalinen vallankumous" yritettiin 1980-luvulla korvata sisällöltään radikaalimmalla käsitteellä "feodaalinen mutaatio" tai "transformaatio", mutta nyt 1990-luvulla keskustelua käydään taas nimenomaan feodaalisesta vallankumouksesta. Väittely termien puolesta tai niitä vastaan etenee paitsi ranskaksi, myös englanniksi. Kyse on siitä, mitä tapahtumia Länsi-Euroopan historiasta vuosien 800 ja 1200 väliltä nostetaan keskeiseen asemaan – ja millaista historiaa keskiajasta tulisi ylipäänsä kirjoittaa. "Feodaalisen vallankumouksen" keskiaikainen kulku ja viimeaikainen muutos Mâconin seudun paikallishistoriallisesta erikoisuudesta länsieurooppalaiseksi yleiskäsitteeksi vaativat selvitäkseen ensin joitakin huomioita siitä, mitä Duby alun perin tarkoitti käsitteellään, sitten huomioita maakuntatasoisista "feodaalisten yhteiskuntien" tutkimuksista, feodaalisen mutaation läpikäynnin ja lopulta lähilukumetodiin perustuvan kannanoton Harvardin yliopiston keskiajan historian professorin Thomas N. Bissonin Past and Present -lehdessä otsikolla The "Feudal Revolution" vuonna 1994 aloittamaan väittelyyn.


6.1. Georges Duby, kolme säätyä ja läntisen frankkivaltakunnan dynastinen murros


Ranskan ancien régimen ajan säätyjako oli kolmiportainen. Maallinen aateli ja hengellinen sääty muodostivat ylemmät kerrokset, ja kolmannen säädyn tehtäväksi jäi huolehtia kaikesta muusta paitsi sotimisesta ja rukoilemisesta. Tämän jaon alkuperää on etsitty indoeurooppalaisten kansojen varhaishistoriasta, kun taas Georges Dubyn teesi oli, että uuden ajan säätyihin johtanut yhteiskunnallinen kolmijako oli itse asiassa keskiaikainen valtaideologinen luomus: varhais- ja sydänkeskiajalla syntyi ja esiintyi samanaikaisesti useita erilaisia tapoja jäsentää yhteiskunnallista hierarkiaa, ja myöhemmin vakiintunut jako kolmeen säätyyn oli yksi niistä.4

Varhaisemmat kolmijaot olivat olleet lähinnä hengellisen säädyn sisäisiä luokitteluja, mutta vuoden tuhat tienoilla syntyi jako niihin, joiden tehtävinä oli taistella, rukoilla ja raataa – pugnare, orare, laborare. Tämä jako kattoi suurimman osan väestöä, sen ulkopuolelle jäivät vain kauppiaat, oppineet ja muu epäilyttävä väki. Dubyn mukaan kolmijaon keskeisimmät kehittäjät olivat Reimsin kaniikki ja Laonin piispa Adalbero sekä Cambrain piispa Gerardus, jotka molemmat kirjoittivat tekstinsä kolmijakoisesta yhteiskunnasta 1020-luvulla. Gerarduksen oppi on kirjattu Cambrain piispaelämäkerrastoon Gesta episcoporum cameracensium. Adalbero puolestaan kirjoittaa ordoista satiirisessa runossaan 'Laulu kuningas Robertille' – Carmen ad Rotbertum regem.5

Vanhasta frankkiylimystöstä polveutuneet piispat vaikuttivat entisen Kaarle Suuren valtakunnan ydinalueella, mutta eri puolilla uutta itäisen ja läntisen kuningaskunnan rajaa. Näiden piispojen arvomaailma näytti juuri tuolloin rapistuvan. Vanha sakraaliksi koettu sääty-yhteys hoveissa vaikuttaneiden piispojen ja taistelijasäädyn ohella myös rukoilijoihin kuuluneiden kuninkaiden välillä mureni. Näin tapahtui muun muassa Clunyn apotin ajamien uudistusten ja tuolloin nopeasti suosiotaan lisänneiden Jumalan rauha -liikkeiden vuoksi, jotka piispa Gerardus rinnasti kerettiläisiin. Yhteiskunnan tasapaino oli järkkymässä, ja tilannetta vaikeutti entisestään kuningas- ja ruhtinashovien vallan väheneminen sitä mukaa, kun linnanherrojen mielivalta lisääntyi. Hovien auktoriteetin mureneminen näytti piispoista erityisen huolestuttavalta, koska heidän maailmankuvansa mukaan juuri hengellisen säädyn (ordo) tehtäväksi lankesi suojata maailmanjärjestystä, eivätkä uudet vallanpitäjät – kuten Capet-sukuinen kuningas Robert Hurskas (987–1030), jolle Adalbero osoitti runonsa – turvautuneet enää hengenmiesten opastukseen.6

Aikansa oppineimmat maallisen yhteiskunnan parissa eläneet miehet, piispat, olivat huolissaan oman asemansa ja koko sosiaalisen järjestyksen perinpohjaisesta muutoksesta. He yrittivät kääntää kehityksen kelloa taaksepäin saarnaamalla jo tuolloin, 1000-luvulla, menneisyyteen kuuluneen hallintoideologian oppeja, joihin 800-luvun karolingit olivat tukeutuneet. Yritys oli tuomittu epäonnistumaan, sillä yhteiskunnan muutos oli liian raju ja perinpohjainen, kuten Duby tämän luvun alussa siteeratussa tekstikatkelmassaan toteaa. Hänen mukaansa tapahtui feodaalinen vallankumous, jossa monarkistisiksi tarkoitetut opit unohtuivat nopeasti. Reilua vuosisataa tai kahta myöhemmin, sotilaallis-poliittisen vallan alkaessa jälleen keskittyä ranskalaisilla mailla, Adalberon ja Gerarduksen aatteet kaivettiin kuitenkin uudestaan esiin. Tuolloin niillä perusteltiin soturiaatelin uutta asemaa. Kuninkuutta vahvistamaan tarkoitetusta opista kehittyi näin epätasa-arvon periaatteiden mukaisen "feodaali-ideologian" pohja. Myöhemmin feodaaliseksi nimetyn ajan yhteiskuntajärjestystä perustelemaan käytetty oppi synnytettiin nimenomaan estämään vallan hajoamista – yhteiskunnan feodalisoitumista.7

*

Näiden 1020-luvun piispojen suoranaisesti vastustamat asiat, niin Jumalan rauha -liikkeet kuin Clunyn reformitkin, olivat omalla tavallaan Dubyn mukaan oireita laajemmasta sosiaalisesta murroksesta. Piispojen huoli oli syntynyt muutoksen ansiosta, joka oli paljastunut tuolloin.8 Kyse oli feodaalisesta vallankumouksesta, joka oli ennen muuta tuotantotapamuutos, sanoo Duby:

Se, mikä nousee esille tutkimistani vuoden tuhat jälkeisistä dokumenteista, on tuotantotavan uusi muoto, kuten eräät sanoisivat. Sitä ei ole syytä kutsua feodaaliseksi – läänityksellä ei ole tässä mitään roolia – vaan herruudelliseksi.9

Murros tuotantotavassa oli herruudellinen, mutta se oli osa feodaalista vallankumousta, jota Duby nimittää näin, koska se oli osa Marc Blochin tutkiman feodaalisen yhteiskunnan kehitystä Rein- ja Loire-jokien välisillä mailla (ja myös etelämpänä). Frankkien kuninkaat ja ruhtinaat hallitsivat alueitaan verottamalla alamaisiaan ryöstöretkin. Sosiaalinen arvoasteikko hallitsijasta orjiin perustui entistä enemmän sotilaallisiin ansioihin. Juuri tuolloin rakennettiin lisäksi suuri määrä linnoja, joista käsin voitiin entistä tehokkaammin hallita ympäristöä ja anastaa maalaisväestön ylijäämää herrojen tarjoamaa "suojelua" vastaan.10 Sopimuksin myönnettyjen läänitysten rooli tässä näytelmässä oli perifeerinen, mutta maata hallittiin käytännössä paikallistasolta. Henkilökohtaiset uskollisuussuhteet ja muut verkostot nousivat entistä tärkeämpään asemaan olojen yleisen rauhattomuuden aikakaudella.11

Yhteenvetona kolmen säädyn opin taustalla olevasta murroksesta voisi sanoa, että Dubyn mukaan muutos näyttäytyi sotureiden asemassa ja vallan hajautumisessa, mikä teki siitä feodaalisen. Vallankumouksesta kyse oli siksi, että valta vaihtoi tuolloin omistajaansa. Se hajautui entistä paikallisemmalle tasolle ja henkilöityi linnanherroihin. Olennaisimmaksi nousee kuitenkin annalistiseen tyyliin sosiaalisen elämän materialistinen puoli. Duby kirjoittaa:

Todellisen vallan puitteet eivät olleet niinkään sotajoukoissa, vaan suurtiloissa: valtavissa alueiden ja niittyjen kokonaisuuksissa, jotka olivat laajalle ulotetun viljelyn kohteita, tuotannon lähteitä; tuotannon, joka oli toisarvoista, koska harvalukuinen väestö kiskoi jo suurimman osan toimeentulostaan viljellyiltä alueilta ja koska rikkaudet, ulkopuolelle suuntautuneen ryöstelyn voitot, riittivät ylellisyyteen, juhliin, kuolleiden viihdyttämiseen, sekä Jumalan ja suojelupyhimysten palvelemiseen.12

Dubyn 'Kolmessa säädyssä' esittämä feodaalisen vallankumouksen määritelmä jatkaa suoraan Marc Blochin lanseeraamaa feodaalisen yhteiskunnan tutkimisen perinnettä. Duby käyttää adjektiivia feodaalinen (féodal) blochilaisessa laajassa merkityksessä, sillä muuten ei olisi mahdollista kutsua läänityssopimuksista irrallista yhteiskunnallista murrosta feodaaliseksi, ei varsinkaan, kun myös samoille tienoille ajoittuva tuotantotapamurros määritellään samalla ei-feodaaliseksi.13

Feodalismin käsite itsessään määrittyy Dubyn tutkimuksissa kuitenkin hieman vaihtelevasti 1950-luvulta 1990-luvulle. Vuoden 1953 väitöskirjassaan hän tosin jakoi jo feodalismin kahtia poliittisiin ja alueellisiin piirteisiin:

Siitä, mitä kutsutaan feodalismiksi, erottuu siis kaksi muotoa: poliittinen olemus, eli suvereniteetin hajoaminen, ja alueellinen olemus, eli koherentin riippuvaisuusverkoston muodostuminen, joka koski kaikkea maata ja maan kautta sen haltijoita.14

Viisi vuotta myöhemmin, esitellessään François-Louis Ganshofin Qu'est-ce que la féodalité -kirjan kolmatta painosta Annales-lehdessä, Duby kirjoitti feodaalisuudesta hieman toisin. Tällä kertaa se oli poliittis-sotilaallisen puolensa lisäksi lähinnä mentaliteetti.15 Toisaalta, viisi vuotta ennen Les trois ordresia, Duby kirjoitti taloushistoriallisessa teoksessaan Guerriers et paysans feodaalisuudesta mieltäen sen "laajalle ulottuvaksi liikkeeksi", kuninkaallisen vaikutusvallan hajoamiseksi ja taloudellis-sosiaaliseksi ilmiöksi:

Talouden tasolla feodaalisuus ei ole vain kolmen säädyn kaavaa edustava sosiaalisten olosuhteiden hierarkia; se on myös – ilman pienintäkään epäilystä – maanherruudellinen instituutio.16

Nähdäkseni feodaalisuus tarkoittikin Dubylle Marc Blochin hengessä jotain keskiaikaan ja hajautuneeseen valtaan laajasti liittyvää. Hän kirjoitti siitä eksaktissa, kapeassa merkityksessään hyvin vähän ja varovasti. Hän jopa käytti kapeamerkityksisestä feodalismista kiertoilmaisuja tyyliin: "–se mitä historioitsijoilla on ollut tapana kutsua feodaalisuudeksi".17 Dubyn käsitykset keskiajan talous- ja sosiaalihistoriasta ehtivät myös varmasti muuttua ja kehittyä hänen puolivuosisataisen tutkijanuransa aikana. Hän käytti kielikuvamaisen laajaa feodalismin käsitettä suhteellisen samalla tavoin vuosikymmenestä toiseen. Ratkaisevimmat erot hänen eri määritelmiensä välillä johtunevat hänen eri kirjojensa (ja artikkeleidensa) keskinäisistä eroista. Väitöskirja, taloushistoriallinen yleisesitys, aatehistoriallinen monografia tai vaikkapa kirja-arvio vaativat kaikki erilaisia käsitteitä, mitä seikkaa esimerkiksi käsitekriitikko Elizabeth Brown ei huomioinut kirjoittaessaan Dubyn feodalismimääritelmän muuttumisesta vuosien mittaan.18

Georges Dubyn feodaalinen vallankumous osuu myös ajallisesti miltei täysin yksiin Blochin "kahden feodaalisen ajan" välisen murroksen kanssa. Näistä kahdesta ajasta tosin Dubyn käsittelyn jäljiltä näyttää feodaaliseksi jäävän lähinnä vain jälkimmäinen, aika vuosituhannen vaihteesta 1200-luvulle. Tällaiset tarkennukset Blochin teeseihin ovat mahdollistuneet erityisesti Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen yleistyneen maakuntatasoisen tutkimuksen tarjoamien tulosten kautta.


6.2. Maakunnalliset totaalihistoriat ja keskiajan muuttuva yhteiskunta


Erinomainen esimerkki tyypillisestä annalistisesta historiankirjoituksesta, jossa pääosassa eivät ole kuninkaat tai muut maan mahtavat – eivät vaikka aiheena on maallinen yhteiskunta – on feodalismimääritelmänsä osalta jo esitelty Dubyn väitöskirja vuodelta 1953. Siinä nostetaan keskeiseen asemaan ympäristö, aivan kuten Fernand Braudelin muutamaa vuotta aiemmin julkaistussa teoksessa La Méditerranée et le monde méditerranéen à l'époque de Philippe II (1949), joka hyödyntää historian ohella maantieteen metodeja.19 Dubyn kirjassa tapahtumien näyttämönä on vain keskiranskalainen Mâconin seutu. Käsiteltyä tulevat niin 900-luvun lopun kuin myös 1000- ja 1100-luvun ihmisten omistukset, valtaapitävät henkilöt, sekä seudun yhteiskunnan sosiaalinen rakenne ja sosiaaliset murrokset, jotka liittyivät kaikkiin edellisiin.

Suuri muutos eteni Dubyn mukaan niin, että 900-luvun lopun kreivijohtoisesta maanherruudellisesta yhteiskunnasta siirryttiin itsenäisten linnanherrojen aikaan, joka jatkui Mâconin alueella pitkälle 1100-luvulle, jolloin alkoi uusi muutos itsenäisistä linnanherruuspiireistä ruhtinaskuntatason poliittiseksi yksiköksi. Blochin La société féodalessa esittämistä aikarajoista Duby poikkesi siinä, että vielä tuolloin hän piti varsinaisesti (läänitysoikeutta korostavassa mielessä) feodaalisena vasta aikaa 1160–1240, jolloin linnanherrojen valta korvautui keskusjohtoisella "läänityshierarkialla".20

Tulevien feodaalisen vallankumouksen teesien kannalta merkittäviä asioita alkoi Dubyn teoksen mukaan tapahtua kuitenkin jo 1000-luvun alkupuoliskolla. Mâconin kreivin ylivalta alueeseensa alkoi horjua samalla, kun hänen mahtavimmat alaisensa toimivat yhä itsenäisemmin. Kreivin tuomiovalta suhteessa linnanherroihin näyttää kadonneen jo uuden vuosituhannen ensimmäisten vuosien kuluessa. Katkos linnanherrojen ja kreivin suhteissa johti alueen poliittiseen nurkkakuntaistumiseen. Alueen pienemmät linnat – Barzé, Beaujeu, Bâge, Brancion, Uxelles sekä la Bussière – lakkasivat olemasta kreivillisen Mâconin linnan alamaisia tai liittolaisia; niistä tuli sen kilpailijoita. Yksittäiset linnanherrat sulauttivat lopulta herruuspiireihinsä myös alueidensa siihen asti vapaina eläneet talonpojat.21

*

Vuoden 1000 tienoilla Mâconin seudulla tapahtuneelle sosiaaliselle muutokselle tarjoaa vertailukohdan omine erikoispiirteineen keski-italialainen Latiumin alue, jonka kehitystä on tutkinut ranskalainen Pierre Toubert. Hänen kaksiosainen väitöskirjansa Les structures du Latium médiéval (1973) kertoo paaville kuuluneen alueen historiasta, mukaan lukien myös feodaaliset piirteet.22

Keskiaikaisen kirkkovaltion feodaalisuutta on tavallisesti pidetty myöhäsyntyisenä ja pinnallisena ilmiönä, mutta Toubert sanoo, ettei asia ole aivan yksinkertainen. Latiumiin kehittyi eräänlainen symbioosi läänitysten ja varhaisempien maanhallintamuotojen välille, minkä ansiosta läänitykset sinällään yleistyivät siellä vasta melko myöhään. Omaa leimaansa alueen feodaaliselle kehitykselle antoi myös paavin ja maallisen yhteiskunnan keskinäinen vuorovaikutus. Paavin tapauksessa merkityksellistä on myös, että feodaalisessa kielenkäytössä viljeltiin samoja termejä kuin paavillisessa sanastossa – esimerkiksi sanat fides, fidelitas, servitium ja beneficium olivat molemmissa yhteyksissä tavallisia.23

Pyhän istuimen läheisyys ei kuitenkaan vaikuttanut Italian keskiosissa niin, etteikö myös siellä olisi koettu samankaltaisia kehitysvaiheita kuin muualla. Linnojen pystyttäminen ja alustalaissuhteiden tiukentuminen olivat myös siellä 1000-luvun ilmiöitä. Läänityksiksi myönnettyjen alueiden määrä moninkertaistui kuitenkin vasta kyseisen vuosisadan loppupuoliskolla, erityisesti 1060-luvulla. Italialaisella aikalaisnimityksellä 'fegum' tunnettuja alueita, eli juuri näitä läänityksiä, oli kuitenkin ollut olemassa jo 900-luvulla.24 Kyse onkin ensisijaisesti määrällisestä muutoksesta, joka sittemmin oli johtamassa keskeiseen sosiaalisten suhteiden laadulliseen murrokseen: sotureiden ja talonpoikien eriytymiseen. Kuten Toubert kirjoittaa:

Populus castri [linnan väki], jonka kohdalla konkreettisten olosuhteiden kirjo oli 900–luvun lopussa ja 1000–luvun ensimmäisten vuosikymmenien ajan laaja, oli vastedes jaettu selvästi kahteen ryhmään: talonpoikiin ja hevosin varustettuihin vasalleihin; pitkässä kestossa ensinmainitut tulivat veronalaisilta mailta ja toiset läänityksiltä.25

*

Maakuntatasoiset tutkimukset, jotka osoittavat linnanherrojen vallan kasvaneen, eivät rajoitu vain Ranskan ja Italian sydänmaiden käsittelyyn. Vain pari vuotta Toubertin Latium-työn valmistumisen jälkeen Pierre Bonnassie liitti samanlaisen kehityksen piiriin vielä Espanjan kristilliset osat. Katalonian feodaalisuuden kehitys näyttäytyy hänen teoksessaan La Catalogne du milieu du Xe à la fin du XIe siècle (1975–76) aivan erityisen täydellisenä.26 Suvereniteetin paikallistasolle siirtänyt kriisi ajoittuu siellä vuosiin 1020–1060, jolloin syntyi "yksityisläänitys", 'le fief privé', aristokratian kaapattua julkisia oikeuksia itselleen.27

Bonnassien mukaan kyse oli lähinnä kamppailusta, joka käytiin maaomaisuudesta koituvista taloudellisista eduista, eikä niinkään poliittisesti motivoidusta vallankumouksesta. Hän erottelee kirjoissaan tapahtumakulusta kriisin kolme keskeistä tunnusmerkkiä, jotka kaikki liittyvät kiinteästi julkisen vallan järjestymiseen. Ensin hän mainitsee muutoksen siinä, kenellä oli oikeus jakaa maita ja muita etuja. Perinteisesti läänittäminen oli ollut kreivillinen etuoikeus, mutta nyt valtaansa kasvattaneet linnanherrat ja apotit alkoivat myöntää etuisuuksia itselleen ilman mitään ylempää kontrollia. Toiseksi Bonnassie nostaa esille läänittämisissä tapahtuneen motiivimuutoksen: sen, miksi läänityksiä jaettiin. Maata oli ennen luovutettu palkkioksi ylemmille tahoille suoritetuista palveluksista ja julkisista viroista, mutta nyt linnanherrat jakoivat läänityksiä yksityisten mielihalujensa ja intressiensä perusteella. Viimeinen, kolmas piirre koskee puolestaan vallanjaon ideologis-käsitteellistä muuttumista: sitä, millaisia läänityksiä voitiin jakaa. Katalonialainen läänitys fevum oli perinteisesti kreivien aikaan ollut jakamaton linnanherruuden perusta. Murroksen myötä se hajosi pienemmiksi yksiköiksi, joiden lukumäärä ja merkitys vaihtelivat tapauskohtaisesti. Vanha instituutio katosi ja korvautui uusilla yksittäisjärjestelyillä.28

Katalonian murros oli raju. Varhaisin fevum-läänitysten hajoamisesta kertova dokumentti on Bonnassien mukaan joko vuodelta 1018 tai 1019 peräisin oleva lahjakirja Sant Benet de Bages'sta. Vuoden 1040 tienoilla rajalinnoitusten läänittäminen yksityisille sotureille oli jo yleistä. Ei kulunut montaakaan vuotta, ennen kuin koko Katalonia oli tällaisten läänitysten peittämä. Ilmiöön liittyy kiinteästi yksityisten soturijoukkioiden muodostuminen. Yksittäisillä herroilla alkoi olla taistelijaklienttejä 1000-luvun alusta alkaen, mutta tehtäväkuvaltaan erikoistuneiden ritareiden (castlans ja cabalers) ryhmät yleistyivät toden teolla juuri 1040- ja 1050-luvuilla.29

Talonpoikien kannalta yhteiskunnan militarisoituminen johti ikäviin seurauksiin. Vielä 900-luvulla ja 1000-luvun alkuvuosina talonpojat tunnustivat ainoastaan kreivillistä auktoriteettia ja olivat käytännössä vapaita miehiä. Maanherruuden voima nousi kuitenkin nopeasti. Bonnassie toteaa useisiin lähteisiin nojautuen, että vapaatilojen määrä laski, ja selittää tämän tilojen muuttumisella epävapaiksi. Paitsi että viljelijäväestö joutui linnanherrojen oikeusvallan alle, sen tuli myös suorittaa näille puolisotilaallista palvelua ja erilaisia maksuja, joita voudit keräsivät castlan- ja cabaler-soturien alistamalta rahvaalta.30

Bonnassie tuntuu osoittavan, että alustalaisten näkökulmasta Katalonian kehitys johti heidän työstään eläneiden yhteiskuntaluokkien suureen laajenemiseen. Tämä puolestaan johti rahvaaseen kohdistuneiden rasituksien kovenemiseen sekä tuotannon tehostumiseen ja nousuun, kun ottajia ja etujensa valvojia oli entistä enemmän. Bonnassien suuri teesi onkin, että kuvattu sosiaalisten suhteiden mullistuminen liittyi kiinteästi Kataloniassa jo 1000-luvun lopulla alkaneeseen taloudelliseen nousuun.31

*

Samoihin aikoihin Bonnassien Katalonian kanssa ilmestyi tutkimuksia myös Provencen ja Champagnen keskiaikaisista oloista. Jean-Pierre Polyn kirja La Provence et la société féodale (879–1166) vuodelta 1976 kertoo Burgundin kruunulle kuuluneen Provencen "feodaalisesta anarkiasta". Amerikkalaisen Theodore Evergatesin teos Feudal Society in the Baillage of Troyes under the Counts of Champagne, 1152–1284 vuodelta 1975 on kohdealueeltaan suppeampi, eikä ulotu ajallisesti 1000-luvun murrokseen, mutta on silti relevantti feodaalisen vallankumouksen kannalta.32

Evergatesin maakuntatason sijasta todella paikallistasoinen tutkimus sisältää 1100–1200-luvun aikarajauksestaan huolimatta joitakin kommentteja myös 1000-luvun yhteiskunnasta. Evergates toteaa, että tuon ajan talonpoikien asemasta on hankalaa tehdä tulkintoja, koska alueen dokumenteissa käytetyt termit eivät eroa edeltävien vuosisatojen sanastosta. Näin menneisyyden olosuhteet joko jäivät sanojen peittoon tai sitten maaseudun instituutiot säilyivät muuttumattomina, mikä tuntuu varsin epätodennäköiseltä. Talonpoikien statuksesta ei tiedetä edes, voidaanko heitä kutsua orjiksi vai vapaiksi miehiksi. Sanat homines ja feminae ('miehet' ja 'naiset') yleistyivät 1100-luvun alkupuolella korvaamaan termejä servus ja ancilla ('orjat' ja 'orjattaret') rahvaan yleisnimityksinä, mutta Evergatesin mukaan tätäkään muutosta ei voi välttämättä pitää osoituksena aidosta sosiaalisesta muutoksesta.33

Alustalaisten aseman tutkimista ennen 1100-lukua hankaloittava lähdetilanne estää Evergatesin mukaan myös ritareiden ja linnanherrojen valtasuhteiden tarkemman kartoittamisen Troyesin voutikunnassa. Vuoden 1172 Feoda-asiakirjasta saadaan tietää silloinen ritareiden ja linnoitettujen asumusten tilanne, mutta tuonkaan ajan tiedot eivät riitä sukupuiden laatimiseen. Evergates selittää oman tutkimuksensa ajallista alkurajausta lähdeaineiston aukoilla, eikä teesi feodaalisesta vallankumouksesta tai 1000-luvun murroksesta saa näin häneltä suoraa tukea. Toisaalta hänen kuvaamansa 1100-luvun yhteiskunnallinen tilanne yleisine ritarilinnoineen ja orjiksi kutsuttuine rahvaan edustajineen tuntuisi tukevan oletusta, että myös Champagnen alueella olisi koettu pakkovallan tiivistyminen ja paikallistuminen jonkin verran aiemmin.34

Jean-Pierre Polyn Provence-tutkimus osuu ajallisesti Evergatesin kirjaa paremmin 1000-lukuun ja toimiikin sitä selvemmin feodaalisen vallankumouksen tai vuoden 1000 sosiaalisen murroksen todentajana. Esille tulee seuraava kehityskulku: 900-luvun lopulla kuninkaallinen valta vahvistui, mutta vain hetkeksi aikaa, sillä tultaessa vuoteen 990 Provencen perintökreivi oli käytännössä korvannut kuninkaan ja käytti tämän asemasta korkeinta valtaa Provencen kuningaskunnassa, regnum Provincie.35 Kehitys jatkui niin, että 1000-luvun alussa syntyi uusi sosiaalinen jako sotureihin ja talonpoikiin. Termi miles yleistyi sotureista, "uudesta aatelista" puhuttaessa.36 Vuoden tuhat jälkeen vallan hajautuminen jatkui edelleen. Poly kirjoittaa kreivillisen vallan romahtaneen linnanherrojen yhä itsenäisemmän toiminnan myötä, johon kuuluivat näiden keskenään solmimat lukuisat liitot.37

Tilanteelle oli myös tyypillistä, ettei herrojen keskinäistä uskollisuutta sidottu niinkään läänityksiin tai vanhaan yleiseen uskollisuuteen, vaan taistelukenttien liittolais- ja komentosuhteisiin; vuoden 1000 kriisi oli uskollisuussuhteiden kriisi myös Provencessa.38 Lisäksi yhteiskunnan militarisoituminen johti rahvaan alistamiseen. Myös Poly kirjoittaa Kataloniaa käsitelleen Bonnassien tapaan, että 1000-luvun parin ensimmäisen vuosikymmenen kuluessa oli vapaista talonpojista tullut monin tavoin paikallisista herroista riippuvaisia. Yhden luokan harjoittama terrori oli alistanut muut.39

* * *

Katalonia, Latium ja Provence näyttäytyvät kaikki murroksen kourissa olevina alueina suunnilleen vuonna 1020. Vuoteen 1978 mennessä ilmestyneet, Dubyn feodaalisen vallankumouksen teesejä edeltävät eteläiset maakuntahistoriat tuntuvat korostavan murrosta, jossa vanhat julkisen vallan periaatteelle rakentuneet instituutiot korvautuivat linnanherrojen anarkialla, josta sittemmin oli nouseva "feodaalinen järjestys". Pohjoisempia alueita tai Keski-Ranskaa koskien ei moisia kirjoja sitten olekaan käsillä niin monia. Evergatesin Champagne-tutkimus ja Dubyn itse tutkima Mâconin seudun historia tuntuvat kuitenkin tukevan Les trois ordres -kirjassa esitettyjä käsityksiä yhteiskunnallisesta murroksesta Bonnassien, Toubertin ja Polyn teosten tapaan. Nämä jälkimmäiset kirjathan olivat Dubylle tärkeitä: hän viittaa erittäin säästeliäästi nootitetussa feodaalisesta vallankumouksesta kertovassa luvussaan suoraan muun muassa Bonnassien Katalonia-tutkimukseen.40

1970-luvun perinteiden valossa on varsin luonnollista, että 'Kolmen säädyn' ilmestymisen jälkeen julkaistuissa maakuntatasoisissa historioissa on otettu kantaa "feodaaliseen vallankumoukseen". Tässä yhteydessä keskeisiksi nousevat François Menantin teos Campagnes lombardes du moyen âge (1993) sekä Dominique Barthélemyn kirjoitukset, toisaalta hänen Vendômen seutua käsittelevät tutkimuksensa ja toisaalta Laonin lähellä sijaitsevan Coucyn linnan alueita 1000-luvulta 1200-luvulle käsittelevä teos Les deux âges de la seigneurie banale (1984).41

Barthélemyn tekstien merkitystä korostaa niiden kirjoittajan asema nykyisessä feodalismikeskustelussa: vuoden 1000 yhteiskunnallisen murroksen tämänhetkinen ranskalainen ykkösasiantuntija on ottanut äskettäin kriittisesti kantaa sekä keskusteluun feodaalisesta vallankumouksesta että feodalismin käsitekritiikistä, kuten jäljempänä käy ilmi. Menantin massiivinen Lombardia-tutkimus taas on tuorein keskiaikaisten olojen maakuntatasoinen kartoitus, jonka tuloksiin on ehditty viitata väiteltäessä feodaalisesta vallankumouksesta.

*

Barthélemyn teosten pääasia feodalismin kannalta on Marc Blochilta juontuvan kahden feodaalisen ajan erottelun soveltaminen käytännön tutkimukseen. Barthélemyn mukaan näiden aikakausien murros asettuu suunnilleen vuoteen 1150, ajankohtaan, jota hän pitää ainakin vuotta 1000 merkittävämpänä käännekohtana Länsi-Euroopan historiassa.42 Barthélemy on varsin kriittinen sekä feodalismin että feodaalisen vallankumouksen käsitteitä kohtaan. Paitsi että hän on suoraan arvostellut artikkeleissaan feodaalisuutta korostavaa terminologiaa, hän on pyrkinyt myös eroon siitä keskittymällä herruuden jatkuvuutta korostavaan keskiajan kuvaamiseen.43

Tiivistäen voi sanoa, että Barthélemy korostaa monista ranskalaistutkijoista poiketen vähemmän feodaalisuuteen liitettyjä alemman tason sosiaalisia murroksia ja enemmän herraluokan sisäisten valtasuhteiden sosiaalihistoriaa – painottamatta kuitenkaan läänityssopimusten juridisia puolia. Feodaalisen vallankumouksen (tai mutaation) muodossa ilmenneen linnanherrojen (mieli)vallan kasvun käsittelemisen sijaan Barthélemyn aihepiiriä on ollut aateliston ja ritariston sukukuntien historia, josta kirjoittaessaan hän mieluusti korostaa jatkavansa Dubyn työtä.44 Duby tosin painotti tutkimuksissaan Mâconin alueen 1000- ja 1100-luvun ritareita, kun Barthélemy korostaa mieluummin 1100–1200-luvun tapahtumia niin Coucyn linnasta kuin Vendômen alueesta kirjoittaessaan.45 Barthélemyn mukaan tuohon aikaan ajoittuvat muutokset yläluokan hierarkiassa koskivat oikeus- ja maanherruutta, aivan kuten toisten tutkijoiden mukaan vuosituhannen vaihteenkin tapauksessa. Nyt vain valtioton, jopa anarkkinen tilanne korvautui "feodaalisella" järjestyksellä.46

Näyttäisi siltä, että Barthélemy jäsentää useimmista tutkijoista poikkeavalla tavalla Ranskan keskiajan historian aikakausijakoa. Kyse tuskin kuitenkaan on vain hänen omaperäisyydestään, vaan aidoista alueellisista eroista valtiollisuuden sosiaalihistoriassa. Lisäksi lähteiksi soveltuvia asiakirjoja on säilynyt Barthélemyn tutkimilta Loiren pohjoispuolisilla alueilla eri tavalla kuin etelämpänä, mikä osaltaan ohjaa tutkijaa keskittymään sellaisiin näkökulmiin, joita on mahdollista ylipäänsä tutkia. Miksi sitten 1100-luku olisi 1000-lukua selvempi murroskohta Loiren pohjoispuolella? Barthélemyn mukaan jo 1000-lukua leimasivat eriarvoisten herrojen henkilökohtaiset lojaalisuussiteet ja alivasallien samanaikainen alistuminen useille herroille.47 Barthélemy ei sen sijaan kirjoita 1000-lukuun liittyen läänityksenhaltijoiden korvautumisesta uudella nousukasaatelilla ja maanluovutuksissa käytettyjen sanojen vaihtumisesta. Ellei hän ole löytänyt tutkimiensa alueiden asiakirjoista tukea näille asioille, ei ole mitenkään outoa, ettei hän kannata feodaalisen vallankumouksen käsitettä.

Esiin nouseekin kysymys, kumpia alueita läntisessä Euroopassa on enemmän: niitä, joissa vuoden 1000 "vallankumous" tapahtui, vai niitä, joista sitä ei voida todentaa. Täydellistä vastausta on mahdotonta antaa niin kauan kun suurta osaa alueista ei ole vielä tutkittu. Feodaalisen vallankumouksen kannalta jopa yksi kiinnostavimmista kohteista 1000-luvun alun Euroopassa, pohjanmiesten valloittama Normandia, on vielä täysin tuntematonta maaperää. Yhä useammista paikoista kuitenkin löytyy todisteita äkillisestä murroksesta. François Menantin tutkima Lombardia on yksi näistä seuduista.

*

Jos Barthélemyn kirjoitukset sijoittuvat oppositioon feodaalisen vallankumouksen suhteen, asettuvat François Menantin Lombardia-tutkimukset tukemaan käsitettä niin täysin kuin mahdollista. Menantin kirjoittama maakuntahistoria muistuttaa teeseiltään itse asiassa hyvin paljon Pierre Bonnassien Katalonia-kirjoja. Tämä selittyy mielestäni sekä tutkittujen alueiden samankaltaisella menneisyydellä että tutkijoiden näkemysten sukulaisuudella. Tosin Lombardian feodaalisuus oli poikkeuksellisen urbaania.

Menantin esimerkkitapauksena käyttämän Cremonan seudun feodaalisen kehityksen lähtökohta on 800- ja 900-luvulla, jota hän nimittää esifeodaaliseksi ajaksi korostaen termin heikkoutena olevaa teleologiaa. Tälle ajalle olivat tyypillisiä kolmen tai neljän hengen ryhmissä toimineet piispallisten seurueiden milites-klientit, mutta herroilla oli myös lukuisia muunlaisia seuraajia. Soturiklientit saivat kuitenkin palkkioksi uskollisuudestaan ja palveluksistaan hallittavakseen maita, joita nimitettiin precariaksi. Piispan ja hänen maitaan nauttivien alaisten suhteiden tarkempi eritteleminen onkin jo vaikeampaa, koska suhteet olivat epätäsmällisiä ja muuttuvaisia.48

Lombardian yhteiskunnallinen kehitys eteni "feodaaliseksi vallankumoukseksi" vuosien 980 ja 1037 välillä. Precaria-maita luovutettiin tuolloin selvästi enemmän aiempaan verrattuna, kaupungit kasvoivat ja sotureiden määrä lisääntyi. Piispanistuimelle kuuluneita maita annettiin uusille haltijoille, jotka olivat soturiklienttejä: sekä pieniä linnanherroja että suurempia mahtimiehiä.49 On myös huomattava, ettei "vallankumous" koskenut vain urbaania Lombardiaa:

Laajuudeltaan samanveroinen muutos tapahtuu samaan aikaan maalaisyhteiskunnassa: läänitysten jakaminen piispoilta ja joiltakin suurilta apoteilta näille sotureiden joukoille sekä tähän liittyvä julkisen vallan paloittelu synnyttävät vuosien 970 ja 1040 välillä uuden yhteiskunnan: jaon sotureiden ja talonpoikien välille – jaon tuomio-, linnan- ja maanherrojen sekä maanherruudellisten "solujen" sisältämien maalaisten [rustici] välille.50

1000-luvun italialaisen ordojen yhteiskunnan sosiaalinen stratifikaatio oli kuitenkin erilainen kaupungeissa ja maaseudulla. Maaseutua leimasi vastakohtaisuus milites-sotureiden (tai vassalli, seniores, domini) ja rustici-maalaisten (tai villani, manentes, paesani) välillä. Ensinmainituilla oli feodaalisia herranoikeuksia, jälkimmäiset taas olivat niiden kohteita. Kaupunkiyhteiskunnan jako milites – populus (kansalaiskunta) erosi maaseudusta siinä, että kaupunkien populus koostui vapaista miehistä. Lisäksi tulee myös jako alempiin ja ylempiin sotureihin. Feodaalisuhteiden murroksen kannalta kiinnostavaa on, että myös klerkit löysivät paikkansa tässä hierarkiassa. 1000-luvun lopussa oli jo hengenmiehiä maallikoiden vasalleina, minkä lisäksi piispojen ja heidän klerkkiensä suhteet olivat niin ikään feodaalisuuden värittämiä.51

Lombardialaisen feodaalikehityksen kolmanteen vaiheeseen siirryttiin vuonna 1037, kun Konrad II antoi lain, joka loi yhtenäisen juridisen kehyksen läänityksille, joita nyt kutsuttiin precaria-nimen ohella termillä beneficium ja jotka olivat sopeutuneet sotilaallisten klienttisuhteiden siihenastiseen kehitykseen. Ennen Konradin lakia klienttien palkanmaksu hoidettiin tavallisesti antamalla maata, mutta yhteys uskollisten miesten ja läänitysten välillä oli hyvin löyhä; läänityksiä ei oltu suunniteltu varsinaisesti sotilaallisten vasallien ylläpitoa varten, vaan myös hengelliset läänitykset, jotka nykyisin mielletään helposti talonpoikaisiksi, annettiin samanlaisilla sopimuksilla.52

Menant nostaa siis Cremonan ja koko Lombardian feodaalisen kehityksen kulminoitumispisteeksi vuosituhannen vaihteen sotilaallisten klienttisuhteiden räjähdysmäisen yleistymisen. Kyseinen uskollisuus- ja palkitsemismuoto oli syntynyt jo aiemmin ja vastaavasti se vakiintui juridiseksi konstruktioksi vuodesta 1037 lähtien. Vuosituhannen vaihteessa tapahtunut käänne lisäsi väkivaltaa ja anarkiaa myös Lombardiassa, mikä vaikutti osaltaan kyseistä ajankohtaa seuranneisiin yhteiskunnallisiin muodostelmiin.53 Levottomina vuosikymmeninä, jotka seurasivat vuosituhannen vaihdetta, soturit, milites, miehittivät omavaltaisesti linnoituksia. Menant sanoo, että yksinkertainen keino säädellä näitä anastuksia oli "feodaalinen kompromissi": linnan mieltäminen läänitykseksi, minkä Menant dokumentoi lukuisin lähtein. Jotkut näistä läänityksistä tarjottiin myös beneficiumin kaltaisina luovutuksina.54 Suurin osa tästä kaikesta tapahtui vuosina 1020–1060. Sitä lienee hankalaa kiistää, nimitetään kehitystä sitten feodaaliseksi vallankumoukseksi tai miksi hyvänsä.


6.3. Feodaalinen mutaatio?


Feodaaliselle vallankumoukselle rinnakkainen, kilpaileva käsite, jota on käytetty kuvaamaan vuoden 1000 murrosta, on "feodaalinen mutaatio" tai "transformaatio".55 Kyseessä on pidemmälle viety kehittely, jota vastaan on kuitenkin esitetty kovaa kritiikkiä. "Mutationistien" on sanottu olettaneen tapahtuneeksi enemmän kuin voidaan päätellä pelkkien lähteiden sanastomuutosten perusteella, muutosten joille heidän teesinsä pääosin perustuvat.

Dubyn käyttämä vallankumouksen käsite merkitsi paikallistason herruudessa tapahtunutta sotureiden aseman omavaltaistumista ja nousua. Feodaalinen vallankumous ei käsitteenä suoraan selitä tämän muutoksen syitä, vaan se ainoastaan toteaa tapahtuneen ja sen kauaskantoiset seuraukset. Ne tutkijat, jotka ovat puhuneet feodaalisesta mutaatiosta, ovat kuitenkin korostaneet, että ritariston noustessa olisi tapahtunut myös laajempi taloudellinen muutos, joka olisi koskettanut sekä kaupankäyntiä että maaorjien asemaa vaikuttaen merkittävästi myös pitkän aikavälin suhdanteisiin. Ongelmalliseksi asian tekee puutteellinen lähdeaineisto, jonka vuoksi ei ole mahdollista tietää kiistatta mahdollisten muutosten laajuutta, eikä varsinkaan sitä, mitkä olivat vaikutussuhteet tämän väitetyn kokonaisuuden eri osaprosessien kesken, puhumattakaan alueellisista eroista.56

Perusteos feodaalisesta mutaatiosta on ranskalaisten Jean-Pierre Polyn ja Eric Bournazelin yhteismonografia La mutation féodale (1980), jossa kuvataan laajasti 900–1100-luvun länsifrankkilaista yhteiskuntaa.57 1000-luvun murroksen kokonaisvaltaisuutta todistellaan siinä varsin pitkälti eteläisten maakuntien aineistolla. Kuten Barthélemy vuonna 1992 kirjan toisen painoksen kritiikissään toteaa, ovat Polyn ja Bournazelin teesit läheistä sukua Bonnassien vuoden 1975 näkemyksille Katalonian kehityksestä.58 Barthélemy kuitenkin syyttää Polyn ja Bournazelin esitystä pulmalliseksi, koska siinä vapaa- eli allodiaalitilallisten kokema kriisi on todennettu vajavaisesti, ritareiden nousun kautta: talonpoikien (tai maaorjien) riippuvuussuhteiden muutoksista ei kerro kaikkea se, mitä ritareiden oikeusherruutta osoittavissa dokumenteissa minäkin aikana lukee. Lähteiden sanastomuutokset, jotka osoittavat varmuudella jotain tapahtuneen tavoille delegoida valtaa paikallistasolle, eivät välttämättä kerro meille mitään siitä, millaisia käytännön muutoksia alustalaiset kokivat.59 Tiedämmekö oikeastaan mitään siitä, mitä maaorjuuden historiassa tapahtui alistettujen kannalta katsottuna? Kuten olen itse toisaalla kysynyt: "Herruus muuttui, mutta muuttuiko maaorjuus muutenkin kuin herruusmuotojen osalta?"60

Polyn ja Bournazelin mutaatiokirjan tulkinnat voivat olla osin liioiteltuja, mutta heidän näkemyksensä "feodaalisesta hetkestä", joka ajoittuu vuoden 1000 murrokseen, on merkittävä jo sikäli, että se jäsentää aiemmasta poikkeavalla tavalla Marc Blochin kahden feodaalisen ajan käsitteitä. Blochin feodaaliajoista ensimmäinen osoittautuu La mutation féodalen mukaan jo Georges Dubyn tutkimuksia soveltaen ei-feodaaliseksi. Kuten myös Thomas Bisson toteaa, vanha monarkkis-kirkollinen järjestys ei ollut vielä feodaalinen, koska lisäykset vasallien, linnojen ja läänitysten määrissä tapahtuivat vasta vuosituhannen vaihteen murroksessa.61

Polyn ja Bournazelin teoksen ohella tärkein mutaatiokirja on myös ranskalaisen Guy Bois'n teos La mutation de l'an mil (1989)62, jossa tarkastellaan keskiranskalaisen Lournandin kylän valtarakenteiden muutosta vuosituhannen vaihteessa. Bois'n kirja on kuitenkin kohdannut vielä huomattavasti suorasanaisempaa kritiikkiä kuin La mutation féodale. Bois'ta on moitittu toisaalta teorian ja tutkimusmetodin ylikorostamisesta tutkittavan menneisyyden tilanteen kustannuksella ja toisaalta vakavasta huolimattomuudesta lähdetyöskentelyssä.63 Kuitenkin, vaikkei käytäntö välttämättä tuekaan tässä tapauksessa teoriaa, on Bois'n esittämä malli siitä, miten feodaalisuutta voisi jäsentää, koottavissa yhtenäiseksi taulukoksi siitä, mitä kaikkea vuoden tuhat feodaalisiin murroksiin on liitetty historiantutkimuksessa. Tämän vuoksi on paikallaan esittää hänen teesinsä systemaattisessa muodossa kaaviossa 6/I, joka seuraa jäljempänä.64

Bois rakentaa vuoden 1000 yhteiskunnan analyysinsa ajatukselle, jonka mukaan yhteiskuntarakenteessa vaikuttavat murrostekijät, jotka käynnistivät "mutaatioprosessin", jakautuivat alkuperältään kahteen eri luokkaan. Näistä toiseen kuuluivat antiikin perintö ja sen keskiaikainen vaikutus, kun taas toisen muodosti feodaalisen vallankumouksen vaikutus. Nämä molemmat luokat sisälsivät ainakin sosiaalisia ja taloudellisia piirteitä, minkä lisäksi Bois luonnehtii suppeammin myös politiikkaan ja ideologiaan kuuluneita asioita.

Näin jaotellen piirteistä voi muodostaa monikenttämallin, jossa sosiaalisia piirteitä ovat toisaalta antiikissa syntynyt luokkajako valtaapitävään aristokratiaan, vapaaseen rahvaaseen ja orjiin, sekä toisaalta feodaalisen vallankumouksen synnyttämä jako soturiaateliin ja herroistaan riippuvaiseen talonpoikaistoon. Talouden alaan kuuluvat taas antiikin loismainen kaupunkitalous ja tributaarihallinnolle alistettu maatalous, sekä feodaaliseen vallankumoukseen Bois'n mukaan ajoittuvat markkinoiden syntyminen, omavarainen pientuotanto ja uudenlainen vuorovaikutus urbaanin ja agraarisen talouden välillä. Poliittisia ja ideologisia piirteitä ovat antiikkiset omistusoikeuskäsitykset vastakohtanaan feodaaliajan aristokratian suora valta-asema rahvaaseen nähden, sekä antiikille tyypillinen kansalaisten osallistuminen julkiseen elämään ja feodaaliseen eriarvoisuuteen liittynyt jako kolmeen säätyyn.65

Kaavio 6/I: Vuoden 1000 feodaaliset rakenteet Guy Bois'n mukaan66


Antiikin perintö ja sen vaikutus keskiajalla

Feodaalisen vallankumouksen vaikutus

Sosiaaliset piirteet
  • valtaa pitävä aristokratia
  • vapaa rahvas
  • orjat
  • uusi aristokratia
  • herroistaan riippuvainen talonpoikaisto

Taloudelliset piirteet
  • loismainen kaupunkitalous
  • "sisäänlämpiävä" tributaarihallinnolle alisteinen maaseututalous
  • kaupunkien ja maaseudun vuorovaikutus
  • markkinoiden synty
  • omavarainen pientuotanto

Poliittiset piirteet
  • omistusoikeuskäsitykset
  • aristokratian suora valta-asema tuottajiin nähden

Ideologiset piirteet
  • kansalaisten julkiset velvollisuudet
  • jako kolmeen säätyyn

Bois'n mukaan feodaalinen vallankumous asettuu kuvatusti alakäsitteeksi feodaaliselle mutaatiolle, joka merkitsi ei ainoastaan muutosta, vaan kokonaan uuden järjestelmän syntymistä vanhoille raunioille; järjestelmän joka vaikutti kaikilla pitkän keston alueilla.67 Tällaisen hehkutuksen merkitys jää kuitenkin lopulta varsin vähäiseksi, koska Bois'n feodaaliseen vallankumoukseen sisällyttämistä asioista todennettavissa vaikuttavat olevan vain ideologiseen maailmanjärjestykseen kuulunut jako kolmeen säätyyn ja uuden, väkivaltaisen, rahvasta alistavan aristokratian synty. Jopa siitä, millainen rahvaan asema linnanherra-ritareiden alaisuudessa lopulta oli, on väitelty, kuten Polyn ja Bournazelin teesejä edellä esiteltäessä kävi ilmi.

Feodaalinen mutaatio ei vaikutakaan lähdekriittisten pulmien vuoksi enää kovinkaan vakavasti otettavalta vaihtoehdolta keskiajan historian käännekohtaa kuvaavaksi yleisesti sovellettavaksi käsitteeksi. Entä mikä on vallankumous-termin kohtalo mutaatiokeskustelun valossa? Vaikka mutationisteja vastaan suunnattu lähdekritiikki neuvookin varomaan yleistyksiä rahvaan historian suhteen, ei ainakaan tässä vaiheessa ole vielä kaadettu teesejä ritareiden aseman muuttumisesta. Tähän palataan tarkemmin seuraavassa Thomas N. Bissonin aloittamalle keskustelulle omistetussa alaluvussa.

Ennen "Bisson-debattiin" siirtymistä on kuitenkin syytä lausua vielä ajatus "mutationistien" puolustukseksi. Varsinkaan Polyn ja Bournazelin teesejä vastaan esitetyt lähdekriittiset huomautukset68 eivät periaatteessa osoita, etteikö esitettyä mutaatiota olisi jossain muodossa tapahtunut. Kritiikin sisältö on vain, ettei kyseistä kehityskulkua ole mahdollista riittävästi todentaa käytetyn asiakirja-aineiston avulla. Mutaatio-käsitteen edellyttämä murros ei siis ole ainakaan kokonaan mahdoton. Tällaista murrosta ei tule silti olettaa tapahtuneeksi, ellei toisin todisteta: neuvoohan jo Ockhamin partaveitsi välttämään tarpeettomia oletuksia.

Sana mutaatio soveltuu kuitenkin joka tapauksessa huonosti kuvaamaan 1000-luvun yhteiskunnallista murrosta. Mutaation käsite antaa ymmärtää, että on tapahtunut jotakin luonteeltaan jopa biologista tai evolutiivista, siinä missä sana vallankumous on painotukseltaan enemmän sosiologinen, sanoo Barthélemy. Bisson, joka huomauttaa samasta merkityserosta, kehottaakin välttämään mutaatio-käsitettä juuri, koska emme tiedä tarpeeksi kehityksestä muodostaaksemme siitä evolutiivisen omalakista, täsmällisen selkeää kuvaa. Sana vallankumous toimiikin Bissonin mukaan huomattavasti paremmin historiantutkimuksen käsitteenä.69


6.4. Thomas N. Bisson ja väittely feodaalisesta vallankumouksesta


Mutaation käsitettä vastustava kritiikki kehottaa varomaan liian pitkälle meneviä yleistyksiä alustalaisten aseman huonontumisesta 1000-luvun alkupuolella. Tämän ei silti tarvitse vesittää feodaalisen vallankumouksen käsitettä edes Pohjois-Ranskan osalta. Nousukasritareiden mellastuksesta aiheutuneesta aikojen levottomuudesta on todisteita, kuten myös siitä, ettei 1020-luvulle tyypillinen epävarmuus ollut aina ollut asioiden normaaliksi käsitetty tila.

Thomas N. Bisson kirjoittaa vuoden 1994 Past and Present -artikkelissaan Jumalan rauha -liikehdintään kuuluvasta Beauvais'n valasta vuodelta 1023. Sen vannoneet ritarit lupasivat muun muassa olla polttamatta tai väkivalloin tuhoamatta taloja, ellei niiden sisällä ollut vihollisen ratsumiehiä tai ryöväreitä, tai ellei taloja pitänyt liittää linnaan. Edelleen ritarit lupasivat, etteivät he tuhoaisi myllyjä ja veisi niistä viljaa, paitsi ollessaan sotaretkellä tai liittääkseen myllyä omiin maihinsa.70

Paljastavaa näissä muotoiluissa on ensinnäkin tarve ylipäätään luvata, että väkivaltaisuuksiin ei syyllistytä. Toisaalta huomio kiinnittyy varauksiin, joita ritarit jättivät lupauksiinsa: valan sisällöksi näyttää jäävän pelkkä aie siitä, ettei mielivaltaista terroria harjoitettaisi ilman itsekästä motiivia. Vala osoittaa, että omankäden oikeuteen ja muuhun väkivaltaan perustuva ritareiden herruus oli tavallista myös Pariisista pohjoiseen sijaitsevassa Beauvais'ssa. Sen vuoden 1023 vala oli lisäksi vain yksi esimerkki aikakauden monista vastaavista rauhanvaloista, jotka olivat tärkeässä asemassa levottomien aikojen vaihtumisessa rauhallisemmiksi.71

Bisson esittää myös toisen todisteen väkivaltaisten hallintotapojen yleisyyden puolesta. Hän vetoaa Orderic Vitalisin dokumentoimaan Vilhelm Valloittajan kuolinvuodetunnustukseen. Siinä soturikuningas kertoo kohdelleensa englantilaisia kohtuuttoman raa'asti, kiusanneensa aatelisia ja rahvasta julmasti, tehneensä monia miehiä epäoikeudenmukaisesti perinnöttömiksi ja aiheuttaneensa lukemattomien ihmisten kuolemisen nälkään ja väkivaltaan erityisesti Yorkshiressa.72 Kuolevan hallitsijan katumus todistaakin kahdesta asiasta: siitä, että väkivalta oli osa hallintoa, ja myös siitä, että brutaalille voimalle perustunut hallintotapa miellettiin synniksi.

Se, että väkivalta tai jopa terrori oli 1000-luvulla osa tavallista vallankäyttöä, ei silti vielä todista muutoksesta, vaan ainoastaan turvattomasta yhteiskunnasta. Bisson todistelee kuitenkin ritareiden aseman muuttuneen suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Hän kirjoittaa, että tavoista ja erityisesti pahoista tavoista, malae consuetudines, alkaa olla mainintoja asiakirjoissa 900-luvun lopussa, riippumatta dokumentin lajista. Rauhanliikkeet, joissa aseistautumaton rahvas ja klerkit asettuivat jumalalliseen suojelukseen, syntyivät samoihin aikoihin feodaalisen vallankumouksen kanssa: ensimmäinen sarja rauhankokouksia pidettiin vuosina 989–1014. Tämän lisäksi tulee huomata laajempi asiakirjojen sanastossa ilmenevä muutos, vaikka edellä mutaatiokritiikkien yhteydessä huomattiinkin, että termistömuutoksille perustuvissa tulkinnoissa on vaaransa. Sana miles alkoi tarkoittaa tuolloin aiemmasta selvästi poiketen ratsumiestä, ja sana dominus, jolla oli aiemmin kuvattu vain kuninkaita, Jumalaa ja piispoja, saattoi äkkiä tarkoittaa myös tavallisia linnanherroja.73

Todisteeksi murroksesta osoittautuu se, että vuosituhannen vaihteen ihmiset osasivat kaivata rauhallisempia aikoja, jolloin myös valtakunnan mahtavien vallankäyttö oli perustunut lakiin ja kohtuuteen, eikä pelkkään vahvemman oikeuteen. Jo se, että herrojen tapoja kutsuttiin pejoratiivisesti pahoiksi, tai se että kuninkaidenkin piti tunnustaa mielivaltaisuutensa saadakseen sovituksen, viittaa siihen, että tälle "pahuudelle" oli olemassa vertailukohtia, ellei muualla niin ihanteiden tasolla. Nämä ovat kuitenkin lähinnä aihetodisteita sen puolesta, että jokin olisi muuttunut. Siksi Bisson vetoaa myös lukuisiin asiakirjoihin, joiden mukaan pitkin 900-lukua ja vielä 1000-luvun alussa aatelisiakin tuomittiin väärinkäytöksistä ja omavaltaisuuksista. Näistä tuomioista tekee hänen mukaansa merkityksellisiä ennen muuta se, että niiden oikeutus tuli "julkiselta" vallalta, joka perustui kuninkaalliseen, pyhitettyyn valtaan.74

Bissonia tulkiten voi sanoa, että vuosituhannen vaihteeseen asti säilyi olemassaolevana käsitys sellaisesta vallasta, joka ammensi auktoriteettinsa voimankäytön sijaan ideologiasta, ja joka ei kuulunut yksittäisille linnanherroille, vaan kuninkaalle. Sitä prosessia, jossa tämä käsitys vallasta katosi ja korvautui paikallisten sotureiden harjoittamalla vahvemmanoikeudella ja väkivallalla, Bisson nimittää feodaaliseksi vallankumoukseksi. Ja aivan kuten Stephen D. White huomauttaa, tällainen tapa ymmärtää feodaalinen vallankumous eroaa periaatteessa jopa paljon käsitteen perinteisemmistä versioista. Siinä missä Duby, Bonnassie, Poly, Bournazel ja Bois keskittyivät kaikki jäsentämään herrojen ja talonpoikien suhteita, vihjaa Bisson, että vallankumous tapahtui itse asiassa herraluokan sisällä. Rahvaan muuttunut asema tulisikin bissonilaisittan käsittää vain oireeksi itse tapahtumasta – yksinkertaisesti siitä, että taantuvaa valtaa edustaneiden ruhtinaiden ja nousevan ritariston välille syntyi eturistiriita, josta johtuneessa konfliktissa voitolle pääsi ritaristo noin vuonna 1000.75

Stephen Whiten mukaan tämä painotusero on tärkeä jo sen vuoksi, että se paljastaa kiintoisia asioita Bissonin teoreettisista lähtökohdista, jotka eivät ole ainakaan marxilaiset ja siten materialistiset, kuten esimerkiksi Guy Bois'lla, eivätkä antropologis-yhteiskuntatieteelliset, kuten monilla annalisteilla. White leimaa hallinnon teoreetikko Bissonin ennen muuta weberiläiseksi.76 Tämä näkemys vaikuttaakin hyvin osuvalta: hänen feodaalinen vallankumouksensa näyttää sopivan hyvin patrimoniaalisen herruuden erityistapaukseksi.77

*

Ottaen huomioon sen, miten kiihkeitä ja jyrkkiä näkemyksiä keskiajantutkijat ovat yleensä esittäneet Länsi-Francian 1000-luvun alun levottomia aikoja jäsentävistä tulkinnoista ja käsitteistä, on oikeastaan erittäin odotettua huomata, että myös Bissonin vallankumousteesejä on arvosteltu. Käsitteen 'feodaalinen vallankumous' on väitetty muun muassa ohjaavan tutkimuksellista mielenkiintoa vääriin ilmiöihin, ja samaan aikaan Bissonin on sanottu tulkinneen väärin keskiaikaisen väkivaltakulttuurin luonnetta ja aliarvioineen jatkuvuuden merkitystä historiaa tulkittaessa. Nämä vastaväitteet on kaikki esitetty kootusti saman Past and Present -lehden "debatissa", lehden jossa myös Bissonin alkuperäinen artikkeli ja myöhempi vastine julkaistiin. Tähän otsikolla "Debate – The 'Feudal Revolution'" kulkevaan väittelyyn ovat osallistuneet Dominique Barthélemy, Stephen D. White, Timothy Reuter ja Chris Wickham.78

Nähdäkseni tärkeimmän vastaväitteen Bissonille esittävät yhtäläisesti sekä Stephen D. White että Timothy Reuter, joiden mukaan feodaalisen vallankumouksen yhteydessä edellytettyä muutosta väkivallankäytön luonteessa ei voida todistaa. White vetoaa jo tuttuun ongelmaan: se, että kronikoitsijat alkoivat valittaa tuhat vuotta sitten ritareiden omavaltaisuuksista, ei todista, etteikö niitä olisi esiintynyt aiemminkin, koska juuri tuolloin tekstit muuttuivat kokonaisuudessaan monisanaisemmiksi ja laajemmiksi.79 Bisson ei kuitenkaan väitä väkivallan yleisesti lisääntyneen, vaan ainoastaan muuttuneen tarkoitukseltaan toisenlaiseksi, minkä myös White huomaa.80

Ritareiden mielivallan uutuuden todistamisen hankaluus tulee kuitenkin esille myös Bissonin vastauksessa. Hänenkään mielestään väkivallan muuttumista tai muuttumattomuutta ei ole vielä riittävästi tutkittu. Hänen mukaansa olemassaoleva tutkimus kuitenkin paljastaa sen verran, ettei vuosituhannenvaihteen kaikkia dokumentoituja väkivaltatapauksia voi selittää pelkästään yksityisluonteisella vihanpidolla.81 Sukuvihat ja omien oikeuksien perääminen itseavun turvin olivat kuitenkin yleisiä jo Kaarle Suuren aikana, eivätkä Bissonin kriitikot ole vakuuttuneita siitä, että 1000-luvun väkivallankäyttöä voitaisiin erottaa näistä perinteisemmistä tapauksista.82

Stephen White etsii tukea tälle väitteelle todistelemalla, että oletetun feodaalisen vallankumouksen aikana väkivaltaisuuksiin syyllistyivät yhtä lailla kaikki yhteiskuntaluokat kaikkia vastaan, eivätkä vain omaa asemaansa turvanneet ritarit. Tämän lisäksi White tarttuu vielä Bissonin teesiin siitä, ettei julkisen ja yksityisen välinen erottelu ollut sydänkeskiajalla niin selvä tai merkittävä kuin perinteisesti on totuttu ajattelemaan. Ellei julkista ja yksityistä valtaa voi erottaa toisistaan, kuinka voidaan erottaa yksityinen vihanpito ja julkisluonteinen väkivalta?83

Omavaltaista oikeuksien kaappaamista siis esiintyi ja ilmeisesti merkittävissä määrin. Siihen, esiintyikö tällaisia tapauksia myös aiemmin, ei kuitenkaan vaikuta se, käsittävätkö nykyiset historiantutkijat nämä tapahtumat julkisiksi vai yksityisiksi. Sen sijaan keskusvallan entistä horjuvammaksi käynyt asema, joka on helposti todennettavissa ainakin kuninkaiden tasolla, tukee ajatusta käytännön vallan hajoamisesta yhä alemmas hierarkiassa.84 Kyseenalaiseksi jääkin näin se, kuinka nopea tapahtumasarja oli Bissonin feodaalinen vallankumous; oliko se äkillinen murros vai pidempikestoinen prosessi, josta käännekohdaksi voitaisiin valita jokin muukin kohta, esimerkiksi 800-luvun lopussa tapahtunut vallan siirtyminen kuninkailta kreiveille, kuten Barthélemy ehdottaa omassa kommenttiartikkelissaan.85

Puuttumatta enempää siihen, missä määrin kyse oli jatkuvasta prosessista, todettakoon vain, että 800-luvun lopun tapahtumat olivat vain yksi askel vallan hajautumiskehityksessä, joka alkoi jo Kaarle Suuren kuoltua ja joka huipentui 1000-luvun alussa, jonka jälkeen alkoi hidas kehitys kohti järjestäytyneempiä valtiollisia yksiköitä. Miksei feodaalinen vallankumous olisi siis aito käännekohta? Tuolloinhan valtiollisuuden kehityksessä koettiin murros, ja vielä osittain tai kokonaan samanaikaisesti useiden muiden murrosten kanssa: orastava ristiretkiaate, gregoriaaniset reformit, normannivalloitus ja luostarikouluista alkanut oppineisuuden renessanssi ajoittuvat myös kaikki 1000-luvulle.86

*

Vaikka feodaalinen vallankumous oli vielä Dubylle Koillis-Ranskan historiaa kuvaava kielikuva ja Bonnassielle katalonialaisen erityiskehityksen alku, muuttavat Bissonin teesit sen eurooppalaisen tason ilmiöksi. Tämän ilmiön merkitys Euroopan historian "suurelle kertomukselle" tiivistyy siihen, että feodaalinen vallankumous oli vastakohtainen ilmiö tai taka-askel tiellä kohti yhä laajempia ja tehokkaampia valtiollisia koneistoja. Yhteiskuntia kohti pirstaloitunutta ja anarkkista tilaa siirtänyt vuoden 1000 murros on näin helppoa mieltää kiinnostavaksi nykynäkökulmasta tarkasteltuna. Feodaalisen vallankumouksen maailma tarjoaa meille, integraation aikaa eläville Euroopan Unionin kansalaisille, maantieteellisen alueensa osalta omamme kanssa yhtenevän vastakohtamaailman.87

Feodaalista vallankumousta voi mielestäni hyvin kutsua eurooppalaiseksi ilmiöksi, vaikka Dominique Barthélemy ja Timothy Reuter ovatkin ihmetelleet, miksi Ranskan historia pitäisi mieltää koko maanosan kehityksen malliksi, miksi juuri Ranskan historia pitäisi ymmärtää Euroopan historiaksi.88 Feodaalista vallankumousta vastaavia ilmiöitä – nousevaa sotilaallista maanherruutta enemmän tai vähemmän yleisten linnoitusten kera – löytyy kuitenkin paljon keskiaikaista Ranskaa laajemmalta alueelta, kuten Bisson huomauttaa.89 Ja lisäksi voi todeta, että juuri tämän alueen menneisyyttä on totuttu pitämään eurooppalaisen kulttuurin historiana. Eikä kyseinen alue ole edes suppea: myös muita, väestöllisesti ja alueellisesti feodaalista vallankumousta vastaavia kokonaisuuksia käsitelleitä historiallisia murroksia nimitetään monissa tapauksissa keskeisiksi asioiksi koko läntiselle kulttuurille; esimerkeiksi tästä kelpaavat vaikkapa Italian renessanssi tai humanismi.

* * *

Kuvatun "Bisson-debatin" lisäksi oman lisänsä vuoden 1000 murroksessa eläneen yhteiskunnan kuvaamiseen tuo myös Jean-Pierre Poly, joka kuvaa feodaaliseksi vallankumoukseksi kutsumaamme levotonta kautta aikalaisten näkökulmasta, jossa yleistynyt väkivalta ja turvattomuus yhdistyivät mielikuvatasolla piakkoin uhkaavaan maailmanloppuun. Tämä oli ilmiö, johon kuuluivat sekä rauhanliikkeet että erilaiset harhaopit.90 Hän muotoilee ajatuksensa jopa seuraavasti:

Vuosi tuhat selitti aikalaisten silmissä feodaalisen terrorin yhtä selkeäksi "merkkien" sarjaksi, kuin ne indikaattorit, joita meidän nykyiset taloustieteilijämme ja futurologimme kommentoivat.91

Polyn mukaan myös tuhat vuotta sitten eläneet ihmiset itse kokivat elävänsä hyvinkin erityisiä aikoja, mikä ei voinut olla vaikuttamatta siihen, miten he suhtautuivat ympäröivään yhteiskuntaan ja siihen kuuluviin asioihin. Teeseihin feodaalisesta vallankumouksesta yhdistyy näin erilaisten aate-, talous- ja sosiaalihistoriallisten aspektien lisäksi myös mentaliteettien historia. Kokonaiskuva siitä, mitä tuolloin syntymässä olleessa Ranskan kuningaskunnassa oikein tapahtui ja mitä se merkitsi, alkaakin täydentyä näin varsinaiseksi, Marc Blochin feodaalisen yhteiskunnan kuvausta muistuttavaksi, ajantasaistetuksi totaalihistoriaksi.


6.5. Feodaalinen vallankumous – feodalismitutkimuksen tulevaisuus?


Feodaalisen vallankumouksen voi itse asiassa ymmärtää kahtalaiseksi käsitteeksi. Siitä voidaan keskustella keskiajan sosiaalihistorian osalta, mutta tämän keskustelun myötä etenee myös historiankirjoituksen feodalismikuvan vallankumous. Feodalismin ja feodaalisuuden käsitteiden sisällöt ja tarpeellisuus on kyseenalaistettu samalla, kun tosiasiassa käydään keskustelua hyvän historiankirjoituksen luonteesta, keskustelua joka ei varmasti tule päättymään. Onko enemmän oikein korostaa vallan hajautumisen hidasta ja asteittaista jatkumoa Kaarle Suuren ajoista Hugo Capet'n kruunaamiseen, vai sotureiden asemassa vuosina 1020–1060 tapahtuneen muutoksen dramaattisuutta? Yleiselle tasolle siirrettynä: tulisiko tutkijoiden pyrkiä korostamaan aina jatkuvuutta, vai myös konstruoida käännekohtia jäsentämään suurta historian metakertomusta? Ellei valita ensimmäistä vaihtoehtoa, tehdään taatusti vääryyttä menneen maailman yksityiskohdille. Toisaalta – menneisyyttä käsitteleviä yhteiskuntatieteellisiä teorioita ei mielestäni olisi olemassa ilman jälkimmäistä vaihtoehtoa, eikä myöskään kansantajuisia keinoja hahmottaa historiallista maailmankuvaa, eli jäsentää historiaa.

Feodaalisen vallankumouksen kohdalla varmalta vaikuttaa kuitenkin se, että periaatetasoisen väittelyn taustalta voidaan löytää lähteiden fragmentaarisuudesta huolimatta aitoja historiallisia tapahtumia maakunnallisine eroineen. Näille tapahtumille annettava painoarvo ja merkitys ovat sidoksissa vallankumous- ja mutaatiokäsitteisiin ja niiden kohtaloon vain osittain, aivan samoin kuin nämä käsitteet ovat enää vain osittain riippuvaisia maakuntahistoriallis-annalistisesta taustastaan.

Esimerkin siitä, miten varhaisia Capet-sukuisia kuninkaitakin terrorisoineiden linnanherrojen röyhkeydestä on kirjoitettu ilman mitään tietoa tulevista jatkuvuus–katkos-pulmista, tarjoaa seuraavassa lainauksessa suomalaisen historiankirjoituksen liian harvoin muistettu suurmies, Väinö Voionmaa (1865–1947), joka kirjoittaa Maailmanhistoria-tietosanakirjassa (1917) seuraavasti:

Kuningasvallan heikkouden vuoksi oli järjestysvalta kuninkaan alueilla heikko. Suurta surua kuninkaalle ja valtakunnalle tuottivat varsinkin muutamat rosvoritareiden linnatornit, sellaiset kuin Puiset, Coucy, Montlhéry, joiden ohitse ei kuningas vapisematta kulkenut. Viimemainitusta lausui Filip kuningas pojalleen, joka oli sen valloittanut: "Pidä varalla sitä tornia, se on tehnyt minut nuorena harmaaksi; sen asukkaiden hävyttömyys ja petollisuus eivät ole antaneet minulle hetkenkään lepoa".92

Voionmaan jopa kaunokirjallista ilmaisua lähestyvän tyylin takaa erottuu myös itse perusasia: kuninkaan auktoriteetti oli linnanherrojen suhteen erittäin rajallinen, ja linnanherrojen häikäilemättömyys oli huomiota herättävää. Se, kuinka tähän tilanteeseen jouduttiin, on jo kiistelty asia (murroksen alueellisen laajuuden ohella). Omasta mielestäni murroksesta puhuminen jatkuvuutta unohtamatta – feodaalinen vallankumous Thomas Bissonin (tai Georges Dubyn) tapaan käsitettynä – vaikuttaa kuitenkin oikeutetulta ja myös hedelmälliseltä. Jotain merkittävää Länsi-Euroopassa tapahtui 1000-luvun alkupuoliskolla, ja tämä tapahtuma oli (Dubyn sanoin):

–kriisi – se oli aito vallankumous, joka saattoi kotiutua siihen meteliin ja mellastukseen, jota me nimitämme feodaalisuudeksi.93