copyright: Jouko Nurmiainen 1998




4. Feodaalisesta tuotantotavasta Euroopan erityistielle


– kaupunkikansalaiskunta anasti itselleen oikeuden murtaa herruussiteet. Se oli länsimaiden keskiajan kaupunkien suuri, tosiasiallisesti vallankumouksellinen uudistus kaikkiin muihin kaupunkeihin verrattuna. Keski- ja Pohjois-Euroopan kaupungeissa syntyi kuuluisa periaate "kaupunkiilma vapauttaa". Se tarkoitti, että eri paikoissa eri pituisen (mutta aina suhteellisen lyhyen) määräajan jälkeen herra menetti oikeutensa suhteessa orjaansa tai alustalaiseensa–.1

Max Weber kuvaa lainatulla tavalla eurooppalaisen porvariskaupungin kehitystä keskiajalla. Kuvauksessa on kaksi tärkeää ajatusta. Ensinnäkin siinä korostetaan Euroopan erityisyyttä suhteessa muuhun maailmaan tietyn keskiaikaisen instituution kautta, ja toiseksi siinä korostuu ajatus tämän instituution vallankumouksellisesta erikoisuudesta myös Euroopan sisällä. Weber luokittelee näin sekä sivilisaatioita että niille eri aikoina tyypillisiä asioita. Feodalismin käsitehistorian kannalta tällainen luokittelu on sukua kahdelle eri keskustelulle, joissa on kyse sivilisaatioiden siirtymistä kehitysvaiheista toiseen ja toisaalta Euroopan ominaislaadun synnystä.

Vaiheteorioille pohjautuva keskustelu on käytännössä tarkoittanut keskustelua "feodaalisesta tuotantotavasta" ja siihen liittyvistä siirtymistä. Feodaalinen tuotantotapa on taas keskiaikaa kuvaava marxismin peruskäsite. Karl Marx oli kuitenkin tunnetusti paitsi tieteellisen sosialismin perustaja, myös yksi sosiologian varhaisista klassikoista. Feodalismista tuotantotapana onkin käyty laajaa keskustelua marxilaisten historioitsijoiden kesken, mutta myös historiallisessa sosiologiassa on sivuttu aihetta. Poliittisten painotusten ohella nämä puhetavat ovat läheistä sukua myös muille eri yhteiskuntia ja niiden vaiheita luokitteleville tieteille. Tässä luvussa edetäänkin pitkä matka feodaalisen tuotantotavan synnystä varhaiseen kapitalismiin (keskustelu toisesta siirtymästä) ja siitä keskusteluun Euroopan erityistiestä ja sen synnystä vallan sosiaalihistorian näkökulmasta.


4.1. Ensimmäinen siirtymä: orjatuotantotavasta feodaaliseen tuotantota- paan


Esitykset siitä, mitä feodaalinen tuotantotapa tarkoittaa, lähtevät kaavamaisimmillaan edellä toisessa luvussa siteeratuista Marxin tekstikatkelmista. Neuvostoliitossa ja sen satelliittivaltiossa tuotettu keskiaikaa käsittelevä historiankirjoitus lähti kuitenkin liikkeelle paitsi Marxista, myös V. I. Leninin (1870–1924) ja J. V. Stalinin (1879–1953) nimissä julkaistuista feodalismiteksteistä. Guerreaun mukaan niissäkään ei silti määritelty perusteellisesti feodaalista tuotantotapaa. Lenin kirjoitti ennen kaikkea siirtymästä maaorja-Venäjästä teolliseen Venäjään. Tästä syystä materialistinen historiakertomus piti luoda myöhemmin. Mukana täytyi olla kolme piirrettä: piti viitata marxismi-leninismin klassikkoteksteihin huolimatta niiden köyhyydestä keskiajan suhteen, piti painottua agraarikysymyksiin (eli tuotantotapaan) ja valtioteorian piti olla mukana.2

Feodaalisesta tuotantotavasta tehtiin näin reaalisosialismiin johtanutta luokkataistelua edeltänyt kehityksen vaihe. Kärjistetyimpien tulkintojen mukaan feodalismi oli jopa väistämätön välivaihe siirryttäessä orjatuotantotavasta kapitalismiin. Näin pitkälle meneviä väitteitä ei ollut edes valistuksen ajattelu esittänyt, eikä niitä otettu aina loppuun saakka vakavasti Neuvostoliitossakaan, jossa julkaistiin vuonna 1970 Aron Gurevitšin poikkeuksellisen länsimaalaishenkinen teos feodalismin synnyn ongelmista Länsi-Euroopassa.3

Gurevitš esittää kirjansa aluksi purevaa kritiikkiä feodalismia koskevia kokonaisselityksiä kohtaan. Hänen mukaansa on omituista, että yleisen tieteellisen teorian lähtökohdaksi on otettu historiallinen yksittäistapaus, pohjoisranskalainen keskiaika. Normaalimpaa olisi ollut edetä päinvastaiseen suuntaan, yleisestä yksityiseen, eikä muodostaa yksittäistapauksesta mallia, jota vastakkaisesta todistusaineistosta huolimatta sovelletaan kaikkialle.4 Gurevitšin kritiikki osuu mihin hyvänsä kaavamaistettuun feodalisminäkemykseen, mutta erityisen hyvin se löytää kohteensa feodaalisesta tuotantotavasta sikäli kun se määritellään mahdollisimman tiukasti. Löysästi määriteltynähän se ei tarkoita käytännössä muuta kuin maan suuromistusta.

Tässä yhteydessä neuvostoliittolaisia keskusteluja kiinnostavammaksi nousevat kuitenkin länsimaiset yritykset kirjoittaa feodalismihistoriaa eri tuotantotapojen pohjalta. Brittiläisen marxistin Perry Andersonin teos Passages from Antiquity to Feudalism (1974) lähteekin siitä, että feodaalinen tuotantotapa tarkoittaa tuotantomuotoa, jossa keskeisessä asemassa oli luontaistalous ja jossa työ tai työn hedelmät eivät kumpikaan olleet hyödykkeitä. Tuotantomuotoon kuului myös maanviljelys turpeeseen sidotulla maaorjatyövoimalla. Maata kontrolloivat omistavan luokan muodostaneet maanherrat, jotka oikeudellis-poliittisen pakottamisen avulla riistivät maaorjatalonpojilta näiden ylijäämän. Tämä kontrolli perustui taloudellisen hyväksikäytön ja oikeusvallan samastumiseen, johon yhdistyi vielä poliittisen vallan yksityistyminen samalla, kun maanomistusoikeudet olivat vain osittaisia.5

Andersonin mukaan tästä kaikesta seurasi läntisen feodalismin kolme rakenteellista erikoisuutta, jotka olivat keskeisen tärkeitä sen dynamiikalle. Ensinnäkin, esifeodaaliset kylän yhteismaat säilyivät myös feodaalisen tuotantotavan aikakaudella. Toiseksi, suvereenisuuden feodaalinen hajautuminen tuotti mahdollisti keskiaikaisen riippumattoman kaupungin synnyn. Kolmanneksi Anderson sanoo feodaalisen hierarkian olleen erikoisen kaksiselitteinen. Tällä hän tarkoittaa, ettei korkeinkaan herra ollut joka asiassa käytännössä lainkaan mahtavampi kuin heikoin vasallinsa. Poliittinen valta oli hajautunut hierarkian alimmille askelmille asti, eikä hallitsijalla ollut muuta mahdollisuutta ylläpitää asemaansa, kuin ostaa uskollisuutta vasalleiltaan vastavuoroisin sopimuksin. Korkeimmallakaan herralla ei ollut suoraa valtaa valtakuntansa yli muuten kuin ideologian ja perinteiden kautta. Byrokratian kehittyminen estyi ja myös laista ja oikeudesta tuli osa alemman tason herrojen valtaa, johon ne samastuivat. Anderson päättääkin sen, mitä hän kutsuu feodaalisen tuotantotavan esittelyksi, toteamukseen, että keskiajalla oikeus oli vain vallan tai voiman tavanomainen nimitys.6

Andersonin varsin laajaksi paisuneella feodaalisen tuotantotavan esittelyllä ei ole enää juurikaan tekemistä talouden eikä tuotannon kanssa. Kiinnostava on kuitenkin feodalismin rakenteellisten erikoisuuksien kohta kaksi, eurooppalaiset kaupungit. Anderson viittaa Marxin kirjoituksiin siitä, että antiikin kaupungit perustuivat maanomistukseen ja maanviljelyyn, kun taas keskiajalla maaseutu ja kaupungit joutuvat uudella tavalla vastakkain sillä seurauksella, että kaupunki ei enää agrarisoitunut, vaan maaseutu urbanisoitui.7 Mitä tämä tarkoittaa? Vastausta täytyy etsiä feodaalisen maaseudun ja porvariskaupunkien välille usein mielletystä vastakkainasettelusta.

Englantilainen Rodney Hilton kyseenalaistaa teoksessaan English and French towns in feudal society (1992) näkemyksiä, joiden mukaan keskiajan kaupunkiporvaristo oli feodaalisen yhteiskunnan ulkopuolinen sosiaalinen voima. Edelleen hän kritisoi käsityksiä, joiden mukaan koko yhteiskunta olisi jakautunut antagonistisesti feodaaliseen maaseutuun ja kaupunkeihin. Hiltonin mukaan feodalismin taloudelliset, sosiaaliset, poliittiset ja ideologiset piirteet olivat läsnä kaupungeissa kuten muuallakin.8 Tämä ei kuitenkaan Hiltonin mukaan tarkoita, että kaupungit olisivat keskiajalla olleet osa luontaistaloudellista agraarista feodalismia. Erityisesti pienten kaupunkien rooli Länsi-Euroopan feodaaliyhteiskunnassa oli lisätä vaihtotaloutta myös ympäröivällä maaseudulla, mikä ei kuitenkaan tapahtunut kaupunkien erityispiirteiden kustannuksella. Käsityöläisiä ja kiltoja oli myös maaseudulla, mutta porvarien henkilökohtainen vapaus ja sekä henkilön että omaisuuden turva lain edessä olivat tyypillisiä urbaaneja ilmiöitä, kuten kaupunkien itsensäkin monin tavoin etuoikeutettu laillinen asema.9

*

Jos Perry Andersonin käsitys feodaalisesta tuotantotavasta ei juuri kohtaakaan taloutta, niin feodalismin synnystä on kirjoitettu toki myös tuotannollisesta näkökulmasta ja vielä niin, ettei tekstillä ole poliittisen pakkotulkinnan rasitteita. Brittiläinen vanhan maailman taloushistorioitsija Chris Wickham lähtee vuoden 1984 kuuluisassa artikkelissaan The Other Transition ongelmasta, joka syntyy tuotantotapakatkoksesta siirryttäessä Länsi-Rooman ajoista keskiajalle. Myöhäisantiikin tuotantotapaa ei pidetä yleensä feodaalisena, vaan antiikin talous yhdistetään kasarmiorjuuteen, kun taas keskiajan tuotantotavan nähdään perustuvan maaorjuuteen. Wickham vetoaa kuitenkin muun muassa Marc Blochin klassikkoartikkeliin Comment et pourquoi finit l'esclavage antique (1947) ja toteaa orjien määrän nousseen 400- ja 500-lukujen sotien aikana. Orjuus saattoi yleistyä, koska se oli ollut aiemmin, keisarikunnan loppuvuosina, suhteellisen vähämerkityksistä. Näin ollessa ongelmaksi jää, mikä oli tuotantotapa 200-luvulta vähintään Länsi-Rooman loppuun ja keskiajalle asti.10

Feodaalinen tuotantotapa perustui maaorjuuteen eli maanherran harjoittamaan poliittiseen pakkovaltaan yli talonpoikien, sanoo Wickham. Feodalismi näin määriteltynä ei liity mitenkään sotilaallisiin velvoitteisiin, vasalliuteen eikä läänityksiin.11 Wickhamin mukaan kahden eri tuotantotavan välille pitää voida määrittää katkos. Ei ole mielekästä puhua esimerkiksi puolifeodalismista ja puolikapitalismista, sillä eri kausien tuotantoprosessit eivät ole sovitettavissa yhteen erilaisten periaatteidensa vuoksi. Antiikin Rooman lopun vuosisatoina, diokletiaanisessa valtiossa, ei siten eletty feodaalisessa yhteiskunnassa, vaan ainoastaan yhteiskunnassa, jonka hallitsevin tuotantotapa oli feodaalinen (mikä sekin on jo paljon sanottu).12

Wickham väittää, että tavallisesti vahvin tuotantotapa on se, joka on lähinnä valtiota. Rooman loppuvuosien murroksen kohdalla valtioläheisyys ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä erilaiset vuokrasuoritteet tulivat verojen sijaan hallitseviksi keinoiksi kerätä ylijäämää vasta keisarijohtoisen valtion käytännössä romahdettua. Tärkeää on määrittää, missä vaiheessa vuokrien suhteellinen osuus tuli veroja suuremmaksi. Kehitys oli vaihtelevaa, mutta suunnaltaan selvää ainakin 300-luvulta alkaen. Vuosien 400 ja 600 välillä valtio katosi suurelta osin olemasta, mitä Roomaan maksettaviin veroihin tuli. Edes germaanivalloitus ei merkinnyt suoraa feodalisoitumista tässä mielessä, sillä valloittajat yrittivät ylläpitää vanhoja taloudellisia rakenteita. Antiikin tuotantotapa pysyi olemassa rinnan feodaalisen kanssa vuosien 300 ja 700 välisenä aikana. Ylijäämän haltuunotto oli mahdollista sekä veroina että vuokrana. Molemmat muodot olivat antagonistisesti olemassa samassa yhteiskunnassa. Se, mitä tapahtui, oli tasapainon vähittäinen vaihtuminen, minkä seurauksena feodaalisesta tuli vähitellen hallitseva tuotantotapa, kirjoittaa Wickham.13

Myös Perry Andersonin mukaan feodaalisen tuotannon elementit olivat olemassa periaatteessa jo 600-luvulla. Varsinainen feodalismi alkoi hänen mielestään kuitenkin vasta, kun karolingeista lopun tehneet ulkoiset hyökkäykset saivat läänitysten määrän jyrkkään kasvuun samalla, kun keskitetyn valtion poliittiset rakenteet katosivat. Nämä rakenteet olivat syntyneet germaanien ja galloromaanien kulttuurien monipuolisena synteesinä. Nyt ne hajosivat toisen invaasioiden aallon vaikutuksesta, väittää Anderson.14 Wickhamin mukaan Andersonin tulkinta on kuitenkin epäonnistunut, sillä sotilaallisen feodalismin ei voi ajatella seuraavan pelkistä taloudellisista lähtökohdista ilman sitoutumista teleologiaan.15

Chris Wickham rinnastaa Andersonin tapaan keisarien Rooman viimeiset vuosisadat ja Kaarle Suuren valtakunnan loiston ajat, jolloin roomalaisperäinen ideologia mahdollisti keskitetyn hallituskoneiston olemassaolon. Rappionsa hetkellä karolingeilla oli kuitenkin enää yksi keinoksi lojaalisuuden hankkimiseksi: sen ostaminen. 800-luvun mittaan valtiollinen valta ja valtio itsessään katosivat, kun aristokratia menetti kiinnostuksensa niitä kohtaan. Tilalle syntyi henkilökohtaisten riippuvaisuuksien järjestelmä, jota perinteisesti on kutsuttu feodaaliseksi, mutta joka ei ollut suinkaan universaalinen. Aiemmin karolingeille kuuluneen valtakunnan alueelle kehittyi lukuisia toisiinsa verrattuna erilaisia poliittisia yksikköjä, joissa oli toisistaan poikkeava tasapaino ideologian ja vallan – julkisen ja yksityisen – välillä. Yhteistä näille erilaisille yksiköille oli Wickhamin mukaan vain niiden taloudellinen rakenne, toisin sanoen feodaalinen tuotantotapa.16

Wickhamin artikkeli on periaatteessa kiinnostava esitys feodaalisen yhteiskunnan taloudellisista määrittäjistä. Hän kuvaa poliittisen rakenteen muutoksien kautta tapahtuvia taloudellisia muutoksia, ja onnistuu erottamaan antiikin feodaalisesta keskiajasta. Ongelmaksi jää ainoastaan se, että kyse on täydellisestä feodalismikuvauksesta ainoastaan hyvin kapeasta talousnäkökulmasta katsottuna.17 Feodaalisen yhteiskunnan käsitettä ei kannatakaan synnyttää pelkkien maanvuokrien ja maaorjien varaan, sillä silloin kaikenlainen viljelysmaan suuromistus tarkoittaisi feodalismia, mikä ei suinkaan liene tarkoitus.


4.2. Teoriat toisesta siirtymästä ja Euroopan erityisyyden synnystä


Toinen siirtymä, transitio feodalismista kapitalismiin tai moderniin valtiojärjestelmään, on ensimmäistä siirtymää huomattavasti laajemmin keskusteltu aihe historiallisessa sosiologiassa ja aivan erityisesti marxilaisessa yhteiskuntatieteessä. Tähän siirtymäajatteluun kuuluu feodalismin loppuminen keskiajalle sekä sen vähittäinen korvautuminen kapitalismilla ja kansallisvaltioiden järjestelmällä.

Australialainen sosiologi R. J. Holton kuvaa teoksessaan The Transition from Feudalism to Capitalism (1985) siirtymäkeskustelujen ongelmallisia lähtökohtia korostamalla feodalismin ja kapitalismin lähtökohtaista vastakkaisuutta. Feodalismin stereotyyppisiä piirteitä ovat maaorjuus, sotilaskunnia, ritariaate ja ylellisyyskulutus. Kapitalismin vastaavia piirteitä ovat taas työvoiman muuttuminen tavaraksi, sekä rationaalinen voitontavoittelu voiton itsensä ja pääoman kasvattamisen vuoksi. Siirtymäkeskustelut ovat Holtonin mukaan edenneet tästä käsitetasoisesta vastakkainasettelusta aikakausien historiallisten yhteyksien selvittelyyn.18

Siirtymätutkimuksen lähtökohtakysymys on kuulunut, miksi feodalismi loppui ja kapitalismi alkoi. Marxilaisille kirjoittajille vastauksen alkuosa on sikäli helppo, että 'Pääomassa' lukee feodaalisen yhteiskunnan taloudellisen rakenteen synnyttäneen kapitalismin.19 Marxilainen selitysyritys ajautuu kuitenkin vaikeuksiin, kun aletaan miettiä, miten kapitalismi saattoi kehittyä feodalismista. Ongelmat kärjistyvät teorian sisältämään ajalliseen katkokseen. Feodaalisen tuotantotavan syrjäyttäjinä pidetyt asiat olivat joko olemassa jossain mitassa jo feodalismin aikakaudella tai sitten väliaika on liian pitkä. Omavaraisuutta lähestynyt läänitysjärjestelmä – mikäli sellaista koskaan edes oli – ehti muuttua historiaksi joka tapauksessa satoja vuosia ennen modernin kapitalistisen voitontavoittelun yleistymistä. Marxilaisessa siirtymäteoriassa feodalismista kapitalismiin onkin Holtonin mukaan eniten kyse siirtymisestä pakotetusta työstä jonkinlaiseen "vapaan" työn muotoon.20

Toinen tapa mieltää tämä korostetun taloudellinen murros ja muutos liittyy feodaaliseen kulttuuriin kuuluvaan vallan hajautumiseen, joka kapitalistisessa järjestelmässä on korvautunut valtakeskusjohtoisella järjestelmällä. Tähän selitysmalliin kuuluu myös Immanuel Wallersteinin maailmanjärjestelmäteoria keskustoineen, semiperiferioineen ja periferioineen. Tuotantotavan ohella keskusta-periferia -ajattelu korostaa tosin myös keskenään kilpailevien valtioiden vähittäistä nousua, ja uusiksi keskuksiksi kohoavat myös kauppiaskaupungit.21 Holtonin mukaan talouden murros ei silti selity vain kaupunkien aseman korostumisella. Hän vetoaa toisaalta siihen, että valtiot veivät kapitalismin kaupungeilta itselleen, ja toisaalta maaseututuotannon suureen osuuteen varhaiskapitalistisissa maissa.22 Juuri kaupunkien itsenäisyyttä vapaine kaupunkikansalaiskuntineen on kuitenkin pidetty uuden ajan alun Euroopan kehittämänä maailmanhistoriallisena novumina eli uutuutena, eurooppalaisen erityistien alkuna. Tämä on näkemys, jonka merkittävin kehittäjä oli luvun alussa siteerattu Max Weber teoksellaan Kaupunki, mutta joka periaatteessa toistuu esimerkiksi Michael Mannin sivilisaatiohistoriallisissa teoksissa.23

Toisessa siirtymässä on siis kyse sekä taloudellisessa että "valtiollisessa" mielessä feodaaliseksi luonnehditun keskiajan päättymisestä ja korvautumisesta uudenlaisilla taloudellisilla ja poliittisilla järjestelmillä. Niin transitioteorioissa kuin valtioiden syntyä käsittelevissä kirjoituksissakin "feodaalinen" keskiaika tarjoaa pohjan jatkokehitykselle, ja siksi on syytä huomioida, miten tätä jatkokehitystä on tulkittu. Mikäli termiä feodaalinen tai feodalismi halutaan käyttää joko yleisenä historiallisena kategoriana tai läntisen erityisyyden kuvaajana, täytyy se määritellä siten, että myös jatkokehitys liittyy feodalismin sisältämiin, eikä sen ulkopuolisiin, toisista jatkumoista tuleviin asioihin. Onkin syytä selvittää lyhyesti, mistä myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun valtio- ja talousjärjestelmien historiassa oikein on kirjoitettu, ja minkä feodaalisiksi kutsuttujen piirteiden jatkuvuuteen tai epäjatkuvuuteen nämä aiheet liittyvät.

*

Menneiden vuosikymmenten siirtymäkeskustelujen marxilaisinta laitaa edustaa vuonna 1988 suomennettu Rodney Hiltonin toimittama artikkelikokoelma Uuden maailman synty, johon on koottu 1950-luvulta alkaen vasemmistolaisissa yhteiskuntatieteellisissä aikakausjulkaisuissa käydyn väittelyn puheenvuoroja. Kyseinen kiista siirtymästä alkoi, kun yhdysvaltalainen Paul M. Sweezy kirjoitti arvostelun englantilaisen Maurice Dobbin kirjasta Studies in the Development of Capitalism, arvostelun johon Dobb puolestaan vastasi ja joka kirvoitti kommentteja myös muilta tahoilta.24

Mistä sitten oikeastaan väiteltiin ja miksi? Lyhyesti sanottuna Sweezyn kritiikki perustui kannalle, jonka mukaan Dobbin kirjassaan käyttämä feodalismikäsite – jossa feodalismi rinnastui maaorjuuteen – oli liian yleinen. Sweezy ei silti arvostele Dobbia siitä, että tämä ymmärtää feodalismin taloushistorialliseksi ilmiöksi. Päinvastoin hän peräänkuuluttaa juuri "feodaalisen tuotantotavan" rakenteiden ja kehityksen tarkempaa analyysia, jotta saataisiin selville, miksi Länsi-Euroopan feodalismi romahti. Sweezy moittii Dobbia tämän kannasta, jonka mukaan "feodaalisen tuotantotavan" rappion aiheuttajia eivät olisikaan olleet "ulkoiset tekijät", lisääntynyt kauppa ja itsenäisten kaupunkien nousu, vaan "sisäiset", eli työvoiman liiallinen riisto. Huomionarvoista on, ettei Sweezy katso tarpeelliseksi viitata näkemystensä tueksi juurikaan muualle kuin Karl Marxin kirjoituksiin, mikä oire toistuu myös Dobbin vastauspuheenvuorossa.25

Uuden maailman synty -kirjan ja vastaavien teosten kriittinen lukeminen keskiajan tutkimuksen näkökulmasta marxismin aatehistorian sijaan onkin varsin köyhä kokemus. Väittelyartikkelit tai -puheenvuorot eivät luonnollisestikaan ole sama asia kuin varsinainen historiantutkimus, mutta väittelyäkin voitaisiin käydä myös alkuperäislähteisiin tukeutuen.26 Sen tarkasteleminen, mitä esimoderneista yhteiskunnista vain ohimennen, ilman lähteitä kirjoittanut Marx on siirtymästä todennut, ei parhaalla tahdollakaan kerro juuri mitään kuvatusta aikakaudesta itsestään. Nykyisten feodalisminäkemysten kannalta relevantteja malleja feodaalisen aikakauden päättymiseen johtaneesta kehityksestä onkin syytä etsiä dogmaattisen kirjallisuuden ulkopuolelta, Euroopan erityisyydestä kirjoittaneilta historioitsijoilta ja sosiologeilta.

*

Perry Anderson kirjoittaa teoksessaan Lineages of the Absolutist State (1974), että Euroopassa syntyi viimeistään uuden ajan alussa absolutistinen valtio, joka rakentui sydänkeskiaikaan verrattuna uudella tavalla kuninkaanvallan varaan. Kyseinen valtiomuoto on hänelle 1300- ja 1400-lukujen taloudellis-yhteiskunnallisten kriisien lopputulos. Anderson liittää tähän yhteyteen maaorjuuden vähittäisen katoamisen, pysyvän byrokratian kehittymisen, armeijat, kansallisen verotuksen, kodifioidun lain synnyn (tai reseption) ja yhtenäismarkkinoiden alun. Nämä ilmiöt ovat osa kehitystä, jota Anderson kutsuu "poliittis-oikeudellisen pakottamisen" siirtymiseksi yhteiskunnassa feodaaliselta paikallistasolta kohti keskittynyttä sotilaallista yksikköä, absolutistista valtiota.27

Anderson korostaa toisaalta roomalaisperäisten lakikodifikaatioiden merkitystä erona tapaoikeudelliseen feodaaliaikaan ja toisaalta lakien merkitystä kaupankäynnin kehitykselle sekä 1100-luvulta kehittymään alkaneen kruunun yliomistuskäsitteen vähittäiselle korvautumiselle täyden omistusoikeuden käsitteellä. Sodankäynnin Anderson taas ymmärtää tehokkaimmaksi taloudellisen ylijäämän keräämistavaksi sekä feodaaliseksi kutsumallaan keskiajalla että myöhemminkin, absolutistisen valtion aikana. Talouden tuottavuus ja kaupan volyymi eivät olleet stagnantteja keskiajallakaan, mutta vasta absolutistisen valtion myötä sotiminen alkoi merkittävästi kasvattaa pääomia, mikä tarkoittaa tällaisen valtion olleen kruunun näkökulmasta paitsi feodaalivaltiota tehokkaampi, myös tuottoisampi sotakone. Valtiollisen verotuksen synnyn Anderson liittää yhteen keskusvallan byrokratian muotoutumisen kanssa. Lisäksi hän mainitsee nykymuotoisen diplomatian alkamisen renessanssiaikana. Keskiajan sekavissa poliittisissa oloissa vakiintuneet diplomaattiverkostot eivät olleet mahdollisia, mutta uudenlaisten valtiomuodostelmien kehitys muutti tilanteen.28

Absolutistisia valtioita Andersonin tapaan ei ollut ainoastaan hänen ensimmäisessä transitiossaan käsittelemällään alueella, vaan uuden ajan alun valtiokehitys ulottui myös nykyistä Ranskaa laajemmalle. Anderson pitää läntisten absolutististen monarkioiden tyyppitapauksina Habsburgien Espanjaa, Bourbonien Ranskaa, Tudorien Englantia ja Vaasojen Ruotsia. Nämä olivat hänen mukaansa rakenteeltaan ja hallinnoltaan tyystin erilaisia valtakuntia kuin mikä tahansa sultanaatti, imperiumi tai shogunaatti.29

Andersonin voikin tulkita kannattavan kirjassaan eurooppalaisen ainutkertaisuuden syntyä viimeistään historian tässä vaiheessa, uuden ajan alun monarkioiden myötä. Tämä ei tosin tarkoita sitä, etteivätkö vastaavat valtiolliset muodostelmat olisi periaatteessa voineet kehittyä muutenkin, kuin erilaisten "feodalismien" tai feodaalisten vaikutteiden pohjalle. Niin ei vain syystä tai toisesta käynyt (tai ehtinyt käydä) missään. Andersonin taipuvaisuus tällaiseen ajatteluun käy ilmi hänen tavastaan käsitellä uuden ajan alun Japania, Euroopasta kokonaan erillistä "feodaalista sivilisaatiota". Sen kehitys erosi läntisestä kapitalismin tiestä erityisesti siinä, että Japanissa käytännössä lopetettiin ulkomaankauppa. Kapitalismi ei voinut Andersonin mukaan syntyä vain yhdessä maassa, vaikka tämä olisikin ollut 30 miljoonan ihmisen valtapiiri. "Feodaalinen" aristokratia säilytti asemansa läpi Tokugawa-kauden myös, koska Japanin etuoikeudettomiin kaupunkeihin ei päässyt muun muassa monopolisäädösten vuoksi kasautumaan suuria hallitsevasta luokasta riippumattomia pääomia, väittää Anderson. Maan avautuminen muutti kuitenkin tilanteen nopeasti, kun sulkeutumisen Japanin hallitsevalle luokalle antama turva katosi. Muutoksen vapauttama kehityspotentiaali johti maan aseman nopeaan vahvistumiseen, jonka viimeistään Venäjän vuonna 1905 kärsimät sotilaalliset tappiot paljastivat myös muulle maailmalle.30

Anderson ei suljekaan mitenkään pois mahdollisuutta feodalismin tai kapitalismin omaehtoisen syntymisen toistumiseen. Ainutkertaiseksi niiden eurooppalaiset versiot tekee tosiseikka, ettei niitä toistaiseksi ole syntynyt muualla, kuten ei Andersonin absolutistisia valtioitakaan. Ajatus uuden ajan alun Euroopan valtiomuodostelmien historiallisesta erityisyydestä onkin äkkipäätä ajateltuna luonteva tapa selviytyä toisen transition ajoitusongelmasta: feodalismin ja kapitalismin väliaika täyttyy kapitalismin syntyä selittävillä valtiomuodostelmilla. Ongelmaksi jää vain se, onko mielekästä rinnastaa aurinkokuninkaan Ranskan itsevaltiutta esimerkiksi Vaasojen Ruotsiin, valtakuntaan, jonka hallinto rakentui kreivikuntien ja vahvan aatelin varaan. Todellinen absolutistinen valtio ei syntynytkään Ruotsissa ennen Kustaa III:n vasta Ranskan vallankumousvuonna 1789 tekemää vallankaappausta, kuten myös Anderson toteaa.31

Näyttääkin siltä, että kirjoittaessaan absolutistisista valtioista Anderson todellisuudessa kirjoittaa niistä uuden ajan alun kansallisista monarkioista, joissa kehittyi keskiaikaisten valtarakenteiden sijalle toimiva keskusjohtoinen valtajärjestelmä, jota voinee pitää feodaalisen valtion vastakohtana. Kaikista Euroopan kuningaskunnista ei tullut tällaisia valtioita: esimerkiksi Puola ei kyennyt muuttumaan, vaan sen osa oli kadota valtiokartalta.32

Siinä missä feodalismi näyttää merkinneen ensimmäisestä transitiosta kirjoittaneelle Andersonille uutta ja dynaamista kehitysvaihetta vallan historiassa, vaikuttaa hänen toiseen siirtymään ja absolutismiin yhdistämänsä kuva keskiaikaisuudesta hyvin negatiiviselta. Itseään marxilaiseksi kutsuva Anderson omaakin paitsi marxilaisia, myös selviä hegeliläisiä ja weberiläisiä vaikutteita. Kirjoittaahan hän uusista valtioista ja lisääntyneestä kaupankäynnistä entistä säädellymmässä yhteiskunnassa, jossa uudenlaisen byrokratian myötä ennustettavuus sekä kansainvälisissä suhteissa että lainkäytössä kasvoi. Ja kirjoittihan Hegel feodaalisesta "oikeudesta" epäoikeudenmukaisuutena vastakohtana uuden ajan valtioille, joissa hallitsivat laki ja oikeudenmukaisuus.33

*

Sosiologi Charles Tillyn mukaan Euroopan kehitys keskiajalta eteenpäin on niin vahvasti kansallisvaltiojärjestelmän dominoimaa, ettei tämän järjestelmän jälkikäteen selvältä näyttävää asemaa yleensä huomata edes kyseenalaistaa, vaikka vaihtoehtoisiakin malleja olisi voinut olla. Tillyn mukaan valtiojärjestelmämme syntymisen kannalta keskeiset asiat tapahtuivat juuri vuosituhannen vaihdetta seuranneina vuosisatoina. Mitkään yksittäisselitykset eivät riitä perustelemaan valtioiden syntyä, koska valtioita on Euroopassakin ollut niin montaa tyyppiä.34

Tillyn oma valtioiden synnyn selitys lähtee pääoman ja pakottamisen vuorovaikutuksesta. Valtioon tarvitaan sekä pakkokeinoihin kykenevää toimivaa keskushallintoa että riittäviä taloudellisia elementtejä, mutta niiden suhde voi vaihdella. Hän määrittelee sekä pääomaintensiivisen että pakotusintensiivisen tien.35 Tillyn molemmille teille on yhteistä, että lähtökohtatilanteessa sekä talouden että pakkovallan tasot nähdään hyvin alhaisina. Hän ei kutsu lähtökohtaansa nimenomaisella sanalla feodalismi, mutta kyseessähän ovat suoraan kaksi yleisesti feodaaliseksi kutsuttua piirrettä: keskusvallan auktoriteetin hajautuminen paikallistasolle ja kaupankäynnin taantuma elettäessä miltei luontaistaloudessa. Tilly keskittyy pääasiassa erittelemään Euroopan eri alueiden kehitysreittejä tuosta "alkutilanteesta" kohti nykyisiä valtioita.36 Tillyn skeeman merkitys keskustelulle "Eurooppalaisen sivilisaation kehityksestä feodalismista eteenpäin" onkin siinä, että hän yhdistää analyysiinsa sekä talouden että valtiollisen pakottaja-keskusvallan, siis kapitalismin ja kansallisvaltiot.

*

Myös Michael Mann, joka on kuuluisa erityisesti "sotkumallinsa" – yhteiskunnat ovat mallintunutta sotkua, patterned mess – ja IEMP-jaottelunsa37 ansiosta, jäsentää Euroopan länsiosien historiaa vuoden 1150 tienoilta eteenpäin keskittyvien valtioiden ehdoilla. Hän kirjoittaa keskusvallan ja koordinoivan valtion menojen kasvusta sodankäyntiin liittyen.38 Mannin mukaan 1100-luvulta 1400-luvulle tapahtui kaksi muita merkittävämpää asiaa. Ensinnäkin alkoi syntyä "kansakuntavaltioita"39 ja toiseksi näiden valtioiden koordinaatio lisääntyi niiden ekstensiivisen voiman kasvun myötä. Keskiajalla, Mannin feodaalisessa Euroopassa, valtatekniikat olivat olleet intensiivisiä. Varhaiskeskiajalta alkanut intensiivisen kasvun vaihe oli huipentunut vuoden 1150 tienoille uusien teknisten innovaatioiden muutettua Eurooppaa.40 Ekstensiivisessäkin vaiheessa myös intensiiviset, "syvälle menevät" valtatekniikat, paikalliset valtarakenteet, jotka olivat syntyneet aiempina vuosisatoina, pysyivät edelleen vaikuttavina tekijöinä. Niiden lisäksi myös keskusvalta alkoi taas kehittyä. Mann nostaa esille myös sen, mitä tapahtui ei-territoriaalisille valtakunnille: Burgundin herttuakunnan tarina päättyi hallitsijasuvun sammumiseen ja sen maat jaettiin Habsburg- ja Valois-sukujen kesken.41

Kannattaako Mann näkemystä "lännen erityistiestä"? Hän sanoo kirjoittavansa vallan maailmanhistoriaa42 vaihtamalla tarkasteltavia kohteitaan sen mukaan, missä ensinnä kehitettiin uusia valtatekniikoita. Mannin teksti kuvaa silti hyvin juuri Euroopan omalaatuisuutta, vaikka hän uhraakin tekstiä erilaisten eurooppalaisuuden yksittäisten selitysyritysten esittelylle tullakseen vain johtopäätökseen, ettei jollekin tietylle seikalle perustuvaa ja samalla tyhjentävää selitysmallia voida luoda. Mannin mukaan mikään yksittäinen valtakonfiguraatio ei ole näytellyt tärkeintä roolia maailmanhistoriassa. Hänen mukaansa valtaimperiumit ja monien valtatoimijoiden sivilisaatiot ovat paljolti vuorotelleet läpi maailmanhistorian. Tämä vaikuttaisikin hyvin universaalihistorialliselta näkemykseltä, mutta kun valtatekniikan johtava rintama – jota Mann siis ainoastaan käsittelee – on hänellä niinkin tukevasti Euroopassa kuin on, putoaa teesien mahdolliselta yleistettävyydeltä Euroopan ulkopuolisiin tapauksiin osa pohjasta pois. Keskiajalta eteenpäin mannilainen näkemys onkin parhaimmillaan juuri Länsi-Euroopan kehityksen makrotasoisena kuvaajana.43

Se, ettei Euroopan erityisyyteen johtaneesta kehityksestä ole mahdollista luoda yleistä teoriaa, ei kuitenkaan ole estänyt Mannia erittelemästä joitakin luonteenomaisia piirteitä Euroopan kehittymiseen vaikuttaneista, ainutkertaisista ja -laatuisista menneisyyden ilmiöistä. Hänen mukaansa eurooppalaisen dynaamisuuden taustalta löytyy vallan verkostojen moninaisuus, jossa on sijansa niin materiaalisilla, ideologisilla kuin poliittisillakin tekijöillä. Länsi-Euroopan hedelmällisiksi osoittautuneiden peltojen entistä tehokkaamman viljelyn mahdollistaneet maataloustekniset innovaatiot levisivät sopivissa sosiaalisissa oloissa samaan aikaan, kun kaupankäynti ja ihmisten sekä kulttuurivaikutteiden liikkuvuus alkoivat lisääntyä. Ideologisella tasolla tärkeitä eurooppalaisia tekijöitä olivat kirkko ja uskonto, jotka loivat yhteisiä, ennustettavuutta lisääviä normeja elintilasta keskenään kilpaileville ja siten kehittymään pakotetuille poliittisille yksiköille.44

*

Historiallista ainutkertaisuuttakaan painottava sosiologinen teorianmuodostus esimodernista Euroopasta ei ole kuitenkaan ainoa oikea tapa hahmotella syitä maanosamme kulttuuriselle erityisyydelle. Myös perinteiselle historiankirjoitukselle tyypillinen, ilmiöiden jatkuvuutta ja juuria tärkeinä pitävä menneisyyskuva on osoittautunut hedelmälliseksi lähtökohdaksi eurooppalaisuuden nousun taustatekijöiden selvittelylle. Siinä missä historiallinen sosiologi saattaa korostaa yksinomaan omalle mallilleen sopivia menneisyyden piirteitä, pitäisi historioitsijan lähteä enemmän menneisyydessä sijaitsevasta tutkimuskohteestaan ja sen merkityksen arvioinnista. Britti Robert Bartlettin kirja The Making of Europe (1993) on hyvä esimerkki tällaisesta lähestymistavasta. Bartlett kirjoittaa siinä Euroopan sisäisten valloitusten ja kolonisaation historiaa vuosituhannen vaihteesta 1300-luvulle. Hänen ajatuksensa on, että tuolloin opitut valtatekniikat ja mentaliteetit olivat tärkeitä myös myöhemmin, eurooppalaistettaessa maanosan omien periferioiden jälkeen uutta maailmaa.45

Lähtökohta Bartlettin tutkimukselle on läntisen kristikunnan ahdinko ulkoisessa puristuksessa ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Kulttuuripiiri oli menettänyt alueitaan arabeille, ja sitä uhkasivat paimentolaiset idästä ja pakanakansat pohjoisesta. "Vuoroveden" suunta kuitenkin muuttui lähestyttäessä vuotta 1000. Saksalaiset alkoivat levittäytyä Elbeltä itään, lähetyshiippakuntia perustettiin itään ja pohjoiseen, Skandinavia alkoi kristillistyä, Brittein saaret tulivat keskieurooppalaisen "yhtenäiskulttuurin" piiriin, Espanjan reconquista alkoi ja arabeilta vallattiin Sisilia sekä lopulta itse Pyhä maa, Palestiina. Ja joutuipa myös Bysantin keisarikunta joksikin aikaa frankkiritareiden valtaan.46

Bartlett ei yritäkään selittää näitä valloituksia jollakin yhdellä perimmäisellä liikuttajalla eikä kuvata niitä alusta asti selkeäksi prosessiksi. Hän kirjoittaa kulttuurin kokonaisdynamiikasta, jossa vaikuttivat osaltaan Rooman kirkon luku- ja kirjoitustaitomonopoli, frankkiaatelin levittäytyminen eri maihin, uudet maanviljelystekniikat, sekä sotataito ja aseet. Muutokset jollakin elämän osa-alueella vaikuttivat myös muualle. Hyvä esimerkki keskiajan eri vuosisadoille tyypillisistä ajattelu- ja organisoitumistavoista ovat hengelliset munkki- ja veljeskunnat. Benediktiiniläiset eivät olleet kovinkaan tehokkaita uusien luostareiden perustamisessa. Clunyn apotin johtaman rukousyhteisön syntyminen vuosituhannen vaihteessa oli askel uuteen suuntaan. Clunyn jälkeen kukoistukseen nousi sisterssiläissääntökunta, joka edusti vielä vanhakantaista luostarikristillisyyden maailmastavetäytymisen ihannetta, mutta kehitti samalla tehokkaan laajenemisjärjestelmän, jossa emoluostareista polveutui uusia luostareita. Suuri muutos tapahtui 1200-luvulla kerjäläisveljestöjen myötä. Dominikaanit ja fransiskaanit perustivat konventtejaan sinne, missä oli ihmisiä, ja levittäytyivät vain muutamassa vuosikymmenessä perustamisestaan yli Euroopan.47

Kulttuurivaikutteet levisivät kohti maanosan reunoja, mutta kulttuuri itse muuttui samalla. Eurooppalaisuus syntyi frankkien kulttuurin ympärille – feodaalinen kulttuuri muuttui länsimaiseksi kulttuuriksi. Sen sijaan kysymyksiin, mikä tässä kaikessa oli feodaalista ja miten nämä feodaaliset tekijät saivat Euroopan kehityksen poikkeamaan muusta maailmasta, ei Bartlettin kirja edes yritä tarjota vastauksia. Niitä pitääkin etsiä tavoitteiltaan toisenlaisista teoksista, joissa harjoitetaan vertailevaa historiallista sosiologiaa.

*

Hyvä esimerkki tällaisesta sivilisaatiovertailusta on englantilaisen John A. Hallin teos Powers and Liberties: The Causes and Consenquences of the Rise of the West (1985), joka on weberiläinen yritys etsiä länsimaisen dynaamisuuden syitä vertaamalla kristittyä Eurooppaa keisarilliseen Kiinaan, bramiinien Intiaan ja paimentolaisten islamilaiseen kulttuuriin. Hall tunnustaa sivilisaation kehitykseen vaikuttavia tekijöitä olevan paljon, ja niinpä hänen Eurooppaa koskevat johtopäätöksensä jäävätkin varsin yleisluonteisiksi. Kehittyvä vaihdantatalous, itsenäiset kauppiaskaupungit ja maanosaa yhdistävä kristinusko ovat esimerkkejä eurooppalaisista valtalähteistä, jotka vaikuttivat keskenään kilpailevien valtiomuodostelmien kehitykseen, jonka lähtökohta oli jo ennen territoriaalivaltioita olemassa ollut, maanherruuden, alustalaisuuden ja sukukuntaisuuden pohjalle muodostunut "kansalaisyhteiskunta" (civil society).48

Toinen brittiläinen yhteiskuntatieteilijä, islamin erityistuntija Patricia Crone, kirjoittaa teoksessaan Pre-Industrial Societies (1989) Euroopan erityisyydestä, joka tarkoittaa hänen mukaansa teollista yhteiskuntaa. Tämän teollistuneen sivilisaation taustalta löytyy Cronen mielestä silti mitä tavanomaisin yhteiskuntamuodostelma vielä keskiajalla. Länsi-Rooman tuhoutumista seurasi vuosisatojen kaaos, joka johti feodalismin aikana siihen, että talonpojat alistuivat maanomistajien (tai -haltijoiden) valtaan ja että soturit saivat maalahjoituksia. Nämä molemmat ilmiöt olivat Cronen mukaan tavallisia esiteollisessa historiassa. Euroopan keskiaikainen tilanne – feodalismin aikakausi – eroaa tyyppitapauksesta kuitenkin siinä, miten suuressa määrin "valtiovalta" menetti otteensa prosessista. 900-luvulla eurooppalaisten läänitysten asema palkkioina katosi kokonaan, mikä oli Cronen mielestä erikoista. Julkinen valta katosi, kun muun muassa tuomiovalta muuttui yksityisomaisuudeksi. Tällaista asiantilaa alettiin hyvin nopeasti pitää tavanomaisena, millaisena se levisi valloitusten myötä myös Englantiin ja Palestiinaan.49

Crone tuntuu suhtautuvan jopa tietyllä lempeällä ivallisuudella tutkijoihin, jotka ovat innostuneina eritelleet yksittäisiä keskiaikaisen Euroopan erityispiirteitä epätavallisen kehityspotentiaalin lähteiksi. Cronen mainitsee näistä Euroopan erikoisuuksiksi nähdyistä asioista kaupunkien synnyn, kaupankäynnin, säännöllisen verotuksen, pysyvät armeijat, lakikoodeksit ja byrokratian, sekä itsevaltaiset kuninkaat, jotka ovat hänen mukaansa kaikki tavallisia asioita useissa esiteollisissa yhteiskunnissa.50

Crone pyrkii tällä tavoin kiistämään ajatusta Euroopan aseman itsestäänselvästä poikkeavuudesta ennen uusinta aikaa. Hän kirjoittaa siitä, miten keskiajan kehitys toki johti Euroopan nousuun takapajuisuudestaan, mutta että tämän nousun ansiosta sivilisaatiomme vain nousi vastaavalle kehitystasolle, millä aasialaiset sivilisaatiot olivat olleet jo aiemmin. Euroopan olosuhteiden omaleimaisuus tulee toisaalta myös tunnistettua: kaikilla kulttuureilla on omat, jäljittelemättömät erityispiirteensä, joiden merkitystä kehitykselle ja kulttuurien välisten voimasuhteiden muuttumiselle ei voida palauttaa vain johonkin tiettyyn yksittäistekijään. Euroopan takapajuisen agraarikulttuurin taustalta löytyy niin paljon vaihtelevia olosuhteita ja asioita, että eurooppalaisuuden lähtökohta väestöineen, viljelystekniikoineen ja kulttuurivaikutteineen oli kaikesta huolimatta sovelias kasvupohja teolliselle kulttuurille.51

Crone määrittelee eurooppalaisuuden "yhdistelmäksi", composite culture, jossa germaanivalloittajat omaksuivat heprealaisen uskonnon ja muuten kreikkalais-roomalaisen kulttuurin. Vain ja erityisesti Euroopalle ominaiset dynaamisuus ja rationaalisuus ovat Cronen mielestä silti lähinnä myyttejä. Eurooppa ei voittanut kilpajuoksua kapitalismiin erinomaisuutensa vuoksi, vaan koska se oli tässä "kilpailussa" ainoa yrittäjä. Eurooppa ei olekaan ollut kummajainen kulttuuripiirien joukossa muuten kuin yhdessä asiassa: se ei onnistunut kehittämään kestävää ratkaisua esiteollisen yhteiskunnan ongelmiin, vaan se otti ja teollistui.52

Esiteollinen Eurooppa voidaan siis mieltää mitä tavanomaisimmaksi esiteolliseksi yhteiskunnaksi lukuunottamatta sitä, että siellä valtiollisuus korvautui keskiajalla niin perinpohjaisella feodaalisuudella, ettei maanosan ulkopuolelta löydy vastaavaa. Ainoaksi mahdolliseksi poikkeukseksi jää Japani. Kaikkialla muualla feodaaliset piirteet jäivät vähäisemmiksi ja valtiollinen yhtenäisyys ja julkisen vallan idea säilyivät olemassa.53 Feodalismi onkin Euroopan erityisyydestä kirjoittavalle Cronelle vain yksi eurooppalaisuuden erityispiirre, piirre jonka olemassaolo jo keskiajalla ei silti ennakoi tulevaa maailmanvalloitusta.


4.3. Feodalismikeskusteluista eurooppalaiseen kapitalismin nousuun


Transitiodebattia antiikista feodalismiin dominoi edelleen jo vuosisatoja vanha keskustelu feodalismin juurista: keskiajan feodaalista yhteiskuntaa on yritetty määritellä sen mukaan, mitkä sen piirteistä johtuivat roomalaisilta ja mitkä germaaneilta. Tämä koskee niin tuotanto- ja maanhallintamuotoja kuin poliittista ja sotilaallista organisoitumistakin. Feodaalisen sisältö tässä ensimmäisessä transitiossa on järkevää tulkita varsin löysästi, mutta siten että siinä yhdistyvät sekä taloudelliset – eli maanomistukselliset – että poliittiseen ja sotilaalliseen valtaan liittyvät tekijät. Läänityksiä, vasalliutta ja kartanotaloutta on pidetty feodaalisuuteen kuuluvina ilmiöinä, jotka syntyivät ensimmäisen siirtymän aikana, mutta mikään näistä ilmiöistä ei ole varsinkaan tältä pohjalta yleistettävissä koko yhteiskuntaa määrittäneiksi asioiksi.

Toinen transitio on puolestaan tuotantotapamuutokseen ja keskusvallan kehitykseen liitetty termi. Sekä keskusvallan voima että kaupankäynnin (sittemmin kapitalismin) merkitys kasvoi syystä tai toisesta, kun feodaaliselta keskiajalta siirryttiin uudelle ajalle. Näin tarkasteltuna löysät feodalismiin liitetyt käsitteet "hajautunut keskusvalta" ja "taantunut kauppatalous" nousevat tärkeiksi henkilökohtaisten lojaalisuussuhteiden virka-asemakohtaisiksi muuttumisen ohella; näin siis kirjoitettaessa "lännen erityistien" historiaa, joka jo selvästi poikkeaa muun maailman historiasta.

Molemmissa transitioissa feodalismi esiintyy hajautuneen poliittisen vallan muotona. Molempia siirtymiä koskevissa kirjoituksissa henkilökohtaiset lojaalisuussiteet ja niiden muutokset ymmärretään niin ikään feodaalisiksi ilmiöiksi. Kolmas keskeiseksi nouseva seikka on talous ja sen toimiminen feodaaliajalla tavallista enemmän maaomaisuuden ehdoilla, ainakin verrattuna aikakautta välittömästi edeltäneeseen Rooman antiikkiin ja sitä seuranneeseen Länsi-Euroopan uuteen aikaan.

Entä sitten valinta historian universaaliuden ja lännen erityistien välillä? Tämä kiistakysymys, joka erotti jo yli kaksi vuosisataa sitten Montesquieun ja Voltairen feodalisminäkemyksiä, on siirtymäkeskustelujen jälkeen edelleen avoin, ainakin mitä tulee feodalismin syntyvaiheisiin. Omaehtoisesti feodalismin pohjalta kehittyneen kapitalismin useimmat sivilisaatiososiologiset kirjoittajat sen sijaan näkevät eurooppalaiseksi ilmiöksi. Erimielisiä ollaan kapitalismin syntyä selittävistä tekijöistä. Patricia Cronen ja Michael Mannin näkemykset, jotka eivät painota vain yhtä alkusyytä, vaan antavat tilaa yhteiskunnan monimuotoisuudelle, tuntuisivat olevan helpoimmin hyväksyttävissä. Crone oikeastaan kääntää kysymyksen ylösalaisin. Hän ei kysy, miksi Eurooppa muuttui, vaan hän kysyy, miksi muut kulttuurit eivät muuttuneet.

Kysymys eurooppalaisen kauppakapitalismin synnystä muuntuukin näin feodalismikirjoittelun alalajista omaksi, laajemmaksi keskustelukseen, jonka pohjaksi tarvitaan historiankirjoituksen tarjoamaa tietoa sekä eurooppalaisista että ulkoeurooppalaisista esiteollisista yhteiskunnista. Aasialaisten, patrimonialististen yhteiskuntien osalta feodalismitutkimuksella ei ole tälle teemalle enää paljoakaan tarjottavaa, mutta keskiajan Länsi-Euroopan osalta tilanne on toinen. Esiin onkin syytä nostaa seuraavaksi Marc Bloch ja hänen feodaalinen yhteiskuntansa.