Edellinen luku | Seuraava luku | Sisällysluettelo

3. Tarinan historia

Jo ennen elokuvaversion valmistumista "Siltalan pehtoorilla" oli takanaan kolmikymmenvuotinen historia. Tarinasta oli vuosisadan alussa ilmestyneen alkuperäisromaanin jälkeen muokattu myös suosittu näytelmäsovitus, jota oli vuosien varrella esitetty lukuisissa teattereissa eri puolella maata. Niinpä elokuvaversiokaan ei saanut merkitystään yhtäkkisesti, pelkästään vuoden 1934 kontekstista, vaan se säilytti monia sellaisia piirteitä, jotka pikemminkin viittasivat tarinan varhaisempaan historiaan ja aikaisempien versioiden konteksteihin. Vaikka "Siltalan pehtoorin" elokuvaversio kenties poikkeaa tekstinä sitä edeltäneistä romaanista ja näytelmästä, kyseessä on kuitenkin koko ajan sama tarina, jonka tunnusmerkkeinä ovat tietyt asetelmat, juonenkäänteet ja henkilöhahmot. Seuraavaksi onkin syytä tarkastella yksityiskohtaisesti "Siltalan pehtoorin" tarinan historiaa ja taustaa myös vuoden 1934 elokuvaversiota edeltävältä ajalta - monia elokuvan piirteitä ja siihen sisältyviä teemoja ei ole mahdollista ymmärtää ilman tämän intertekstuaalisen taustan tuntemusta.

Vaikka kyseessä on siis sama koko ajan tarina, "Siltalan pehtoorin" teksti on kuitenkin historiansa aikana muuttunut moneen otteeseen, riippuen siitä millaisia tavoitteita sille on asetettu, minkälaisia ajankohtaisia haasteita tekstiin on kohdistunut, millaiselle yleisölle se on suunnattu, tai minkä taiteenlajin keinojen ehdoilla sitä on sovellettu. Itse asiassa voi jopa väittää, että "Siltalan pehtoorin" kaltainen kansalliskirjallisuuden kaanonin ulkopuolelle jäänyt teksti on erityisen herkkä muutoksille, ainakin siinä mielessä, ettei tekstin muuttaminen oletettavasti loukkaa kenenkään tunteita. Siinä missä esim. Aleksis Kiven "Seitsemän veljeksen" tai "Nummisuutareiden" kaltaisten kanonisoitujen tekstien suhteellisen vähäinenkin sormeileminen olisi 30-luvun ilmapiirissä koettu pyhäinhäväistyksenä,1 "Siltalan pehtorin" tarinaan saatettiin elokuvan käsikirjoituksessa lisätä kokonaan uusi henkilö ja uusia kohtauksia ilman, että kukaan katsoi aiheelliseksi närkästyä muutoksista. Mahdollisen taiteellisten ansioiden puutteen lisäksi "Siltalan pehtoorin" statusta on vuosien varrella alentanut se, että se on lähes koko historiansa ajan ollut leimallisesti sellainen ajanvietetarina, jonka kriitikot ovat voineet tyhjentävästi selittää jo yksin viittaamalla johonkin tiettyyn lajityyppiin. Ainoastaan Selmer-Geethin alkuperäisromaanin kohdalla tämä oli aluksi jossain määrin epäselvää, mutta myöhempi tulkintahistoria on liittänyt sekä romaanin, näytelmän että molemmat tarinasta tuotetut elokuvaversiot yksiselitteisesti herraskartanoromantiikan lajityyppiin.



3.1. Harald Selmer-Geeth ja hänen romaaninsa

Harald Selmer-Geethin "Inspektorn på Siltala" ilmestyi alunperin Söderström & C:o Förlagsaktiebolagin kustantamana joulun alla 1903, ja vuotta myöhemmin teos julkaistiin myös Aarni Koudan suomennoksena nimellä "Siltalan pehtori"2. "Inspektorn på Siltala" on muodoltaan kirjeromaani - se koostuu lyhyestä päähenkilön veljen kirjoittamasta johdannosta ja kahdestakymmenestäkahdesta päähenkilön kirjoittamasta kirjeestä, joiden päiväykset ulottuvat maaliskuun kuudennestatoista päivästä seuraavan tammikuun toiseen päivään. Kirjan päähenkilö on nelikymmenvuotias aatelinen tilanomistaja Paul Biörenstam, jonka elämästä on nuoruuden hurjien seikkailujen jälkeen hukkunut tarkoitus ja joka sen vuoksi on ajautunut "ryypiskelemään ja rappeutumaan". Parantuakseen sairaudestaan Biörenstam omaksuu uuden henkilöllisyyden (agronomi Kurt Alarik Paul) ja pestautuu pehtooriksi keskisuomalaiseen Siltalan kartanoon. Perehdyttyään uneliaan ja vanhakantaisesti hoidetun Siltalan oloihin agronomi Paul ryhtyy määrätietoisesti modernisoimaan kartanon toimintaa.

Siltalan emäntä on nuori ja kaunis leskirouva Lilli Lind, joka on ollut naimisissa itseään kymmeniä vuosia vanhemman, äskettäin edesmenneen kapteeni Lindin kanssa. Testamentissaan kapteeni Lind on määrännyt, että jos leski tahtoo pitää Siltalan, hänen on maksettava kapteenin veljenpojalle, luutnantti Hugo Lindille 250 000 markkaa, tai päinvastoin, leski voi itse ottaa rahat ja jättää Siltalan kiinnitysvelkoineen luutnantille. Kuolinvuoteellaan kapteeni on lisäksi lausunut toivomuksen, että leski ja luutnantti solmisivat keskenään avioliiton.

Romaanin juoni saa vauhtinsa erilaisista väärinkäsityksistä, joita agronomi Paul kirjeissään kuvaa omasta näkökulmastaan. Ristiriitoja siivittävät yhteiskunnalliset ennakkoluulot - huolimatta salanimestään tilanomistaja Biörenstam ei suostu mukautumaan perinteiseen pehtoorin rooliin, mikä johtaa erilaisiin kommelluksiin sekä kapteenskan että muun tilanväen kanssa. Luonnollisesti pehtoori myös rakastuu kopeaan kartanon emäntään, ja voittaa vähitellen tämän sydämen itselleen, huolimatta siitä, että tämä luulee häntä pelkäksi palkolliseksi. Pehtoori ratkaisee rakastettunsa rahahuolet suorittamalla hakkuita Siltalan metsissä, ja näin kapteenska voi maksaa luutnantti Lindille testamentissa määrätyn rahasumman. Kirjan lopussa rakastavaiset saavat toisensa, ja pehtoorin todellinen henkilöllisyys paljastuu kapteenskalle.

Päähenkilöiden eli pehtoori Paulin ja leskirouva Lindin lisäksi Siltalan pihapiirissä pyörii joukko sivuhenkilöitä. Alakartanossa asustavat kapteeni Lindin aviottomat tyttäret Miina ja Liina Strömmer, jotka hekin ovat kovin kiinnostuneita tilan uudesta pehtoorista. Miinan ja Liinan pääasiallisena tehtävänä on tuoda juoneen lisää väriä - he ovat "rokotettuja, ripilläkäyneitä ja avioliittoon vapaita". Samoin luutnantti Lind on puhtaasti koominen hahmo, pehtoori Paulin kuvauksen mukaan "oikea pilalehdenilmiö", joka on sekä rajattoman typerä että itserakas ja puhuu ruotsia murteellisesti. Siltalassa on myös joukko vakituisia kesäasukkaita, kamreeri Svennberg vaimoineen ja lapsineen, sekä ruustinna Hanell, jonka kanssa pehtoori käy kalassa. Lisäksi tilalla vierailevat pehtoorin vanhat tuttavat, paroni Hjalmar af Silfversköld ja tämän vaimo Annette, jotka tämän täytyy vihkiä mukaan salaisuuteensa.

"Inspektorn på Siltalan" kirjoittajan henkilöllisyys herätti alusta alkaen runsaasti uteliaisuutta - oli näet selvää, ettei Selmer-Geeth ollut kirjoittajan oikea nimi, vaan hän oli romaaninsa päähenkilön tavoin piiloutunut salanimen taakse. Todennäköisesti tämä salamyhkäisyys vain lisäsi kirjan suosiota, sillä useimmat kriitikotkaan eivät malttaneet olla esittämättä omia arvauksiaan kirjailijan henkilöllisyydestä. Euterpe-lehden kommentti oli tyypillinen:

Författaren, herr Harald Selmer-Geeth, är trots allt icke att betrakta som debutant. Ett tillsvidare icke besannadt rykte vet att det skulle vara en af våra mera bekanta författare, som med sedvanlig blygsamhet döljer sig bakom detta antagna namn.3

Euterpen tavoin Helsingfors-Posten piti kirjan miellyttävyyttä ja "ei aivan vähäistä taiteellista arvoa" todisteina siitä, ettei salanimen takana tällä kertaa piileskellyt kukaan debytoiva aloittelija. Helsingin Sanomat oli samaa mieltä, mutta lehti yritti myös tekstin pohjalta analysoida kirjoittajan luonteenlaatua - lehden mukaan tekijä oli "elämän kokemuksissa tasaantunut henkilö, jolla on paljon psykologista havaintokykyä". Lehti arvioi, että "tekijässä lukija oppii tuntemaan miehen, jolla on mietiskelevä, mutta valoisa käsitys ihmisistä ja maailmasta".4

Finsk Tidskriftin kriitikko puolestaan kumosi arvionsa aluksi huhun, jonka mukaan nimimerkin takana olisi ollut tunnettu kirjailija Jac. Ahrenberg (jonka tuorein romaani, "Rojalister och patrioter", oli ilmestynyt kaksi vuotta aiemmin),5 mutta ryhtyi sitten itsekin spekuloimaan Selmer-Geethin henkilöllisyydellä ja luonteenpiirteillä:

Förf. gör, liksom hans hjälte, inspektorn på Siltala, intryck af att vara en klar, redig och praktiskt anlagd natur med vissa romantiska tillsatser, såsom om han, till rekreation från sina praktiska verksamhet, för en gång slagit sig på att författa en novell ur nutidslifvet.6

Ajatus siitä, että romaanin ja sen päähenkilön pohjalta voi arvioida kirjoittajan luonteenpiirteitä näyttää olleen vuosisadan alussa tavanomainen - teoksen kertojan ja kirjoittajan välillä ei aina osattu tehdä eroa. "Siltalan pehtorin" kohdalla tilannetta hämärsi varmasti sekin, että kirja koostui päähenkilön kirjoittamista kirjeistä, ja kirjan päähenkilö näyttäytyi siten tarinan kertojana (vaikka kirjeitä kehystämässä oli myös päähenkilön veljen laatima johdanto). Tämä sekaannus aiheutti ongelmia etenkin silloin, kun jotkut lukijat olettivat pehtoorin esittämien näkemysten olevan suoraan myös teoksen kirjoittajan näkemyksiä.7

Yleisestä mielenkiinnosta ja villeistä spekulaatiosta huolimatta Selmer-Geethin todellinen henkilöllisyys säilyi vuosikausia arvoituksena. Kirjailijan ja hänen lähipiirinsä lisäksi ainoastaan kirjan kustantaja näyttää tienneen vastauksen. Söderström & Co. förlagin arkistosta löytyy sarja viipurilaisen neiti Ella Hjelmmanin kirjoittamia kirjeitä,8 joista varhaisin on päivätty marraskuun ensimmäisenä päivänä 1903:

För en person, som af nuvarande förhållanden tvingas att söka nya inkomster, och derför skulle vilja se, hvilken framgång han såsom romanförfattare kunde hafva att påräkna, men som inte vill bli känd, får undertecknad härmedels insända ett arbete i hopp att detsamma skall emottagas i förlag, öfvertygad som jag är om, att berättelsen, ifall boken får en treflig utstyrsel, skall blifva med nöje läst af fruntimmer och ungdom.9

Tämän saatekirjeen liitteenä oli "Inspektorn på Siltalan" valmis käsikirjoitus, jonka kirjoittajaksi oli alusta lähtien merkitty Harald Selmer-Geeth; kirjoittajan oikeaa nimeä Hjelmman ei kirjeessään paljastanut, ja hän toimi myöhemminkin välikätenä kirjailijan ja kustantajan välillä. Söderström & Co. oli niin vakuuttunut Hjelmmanin lähettämän käsikirjoituksen mahdollisuuksista, että lupautui vain vajaan viikon harkinnan jälkeen julkaisemaan käsikirjoituksen sellaisenaan - ainoastaan tekstin kirjoitusasua modernisoitiin. Kustantaja suostui myös teoksen julkaisemiseen kirjoittajan toiveiden mukaisesti salanimellä, mutta vain sillä ehdolla, että kirjoittaja paljastaisi henkilöllisyytensä kustantajalle itselleen, joka lupasi pitää tiedon salaisuutena. Tähän kirjoittaja suostui (tosin vastentahtoisesti), ja allekirjoitti 9. marraskuuta päivätyn kirjeensä omalla nimellään: W.A. Örn.10

Saatekirjelmän tekstistä huolimatta rahapula ei tunnu todennäköiseltä motiivilta "Siltalan pehtorin" kirjoittamiseen. Werner August Örn (1853-1913) oli menestyvä lakimies, joka oli vuosisadan vaihteeseen mennessä edennyt urallaan Viipurin kaupungin oikeuspormestariksi saakka.11 Örnin perhetausta oli samalla kertaa sekä porvarillinen että aristokraattinen: hänen isänsä Robert Isidor Örn (1824-1885) oli luonut erittäin näyttävän virkauran, ensin Viipurin kunnallispormestarina, sitten valtiopäivillä porvarissäädyn puheenjohtajana ja lopulta kenraalikuvernöörin kanslian päällikkönä ja senaattorina, mistä ansioista hänet aateloitiin vuonna 1876.12 Werner Örn oli tällöin 23-vuotias. "Werner Örn oli kaikkea muuta kuin sitä mitä kutsutaan arkipäiväiseksi ihmiseksi", kirjoitti Wiborgs Nyheter kaunopuheisessa muistokirjoituksessaan liki neljä vuosikymmentä myöhemmin. "Hän oli aatelinen sanan kauneimmassa merkityksessä, ja hänen rakkaimpia harrastuksiaan olivat itsensä kehittäminen ja elämän suurten arvoitusten tutkiminen. Siksi hän omisti jokaisen vapaan hetkensä tutkimuksiin, joihin hän antautui usein niin, että yön tunnit olivat kuluneet ennen kuin hän etsiytyi levolle. Tämä tutkimustyö näkyi koko hänen persoonallisuudessaan."13

Salanimen käyttö oli luonnollisesti ymmärrettävää Örnin näkyvän virka-aseman vuoksi, vaikka hänet tunnettiinkin monipuolisesti sivistyneenä ihmisenä, joka kirjailijanuransa lisäksi kunnostautui myös auliina taiteen suosijana (Örn toimi mm. Viborgs konstvänner -yhdistyksen puheenjohtajana).14 Vaikka "Inspektorn på Siltala" oli hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa, se ei suinkaan ollut hänen ensimmäinen yrityksensä romaanikirjailijana. Svenska Litteratursällskapetin kokoelmista löytyy useita, osin epätäydellisiä käsikirjoitusversioita "Den Wiborgska smällen" -nimisestä romaanista, joka nimestään ("Viipurin pamaus") huolimatta sijoittuu nykyaikaan. Varhaisimmassa käsikirjoituskonseptissa on päiväys 23.1.1903, joten ilmeisesti kyseessä on "Inspektorn på Siltalaa" varhaisempi teos.15 Ei ole tiedossa, tarjosiko Örn jo tätä romaania julkaistavaksi, mutta joka tapauksessa näyttää siltä, ettei kirjailijanuran aloittaminen johtunut hänen kohdallaan aivan hetken mielijohteesta.

"Inspektorn på Siltala" herätti ilmestyessään runsaasti huomiota ja keskustelua, ja ainakin Helsingin Sanomien mukaan teoksen ensimmäinen ruotsinkielinen painos myytiin loppuun parissa kuukaudessa.16 Niinpä Örn esikoisteoksensa hyvän vastaanoton innoittamana kirjoitti pikaisesti toisenkin romaanin. Ensimmäinen versio uudesta teoksesta valmistui jo huhtikuussa 1904, mutta kustantajan toivomuksesta Örn suostui lyhentämään ylipitkäksi venähtänyttä käsikirjoitusta. Muiden kiireiden vuoksi kirjoitustyö viivästyi niin paljon, että nimen "Min första bragd" saanut romaani ilmestyi lopulta vasta seuraavaksi jouluksi.17 Teos oli alaotsikkonsa mukaisesti salapoliisiromaani, ja aikalaisarvioissa sitä pidettiin ensimmäisenä suomalaisen kirjailijan kirjoittamana dekkarina.18

E.J.Ellilä kuvaa "Min första bragdia" seuraavin sanoin: "laaja 422-sivuinen, erittäin pitkäpiimäinen murhajuttu saaristolaismiljöössä".19 Vaikka useimmat nykylukijat olisivat todennäköisesti samaa mieltä Ellilän kanssa, hänen murhaava arvionsa on sittenkin kohtuuton. Kirjan saamat aikalaisarviot olivat näet suhteellisen positiivisia, mikä saattoi tietysti osittain johtua sekä "Siltalan pehtorin" luomasta etukäteiskiinnostuksesta että genreen vielä liittyvästä uutuudenviehätyksestä. Kirjan juonta pidettiin useissa arvioissa hyvin rakennettuna ja jännittävänä, ja muutamista puutteistaan huolimatta teoksen katsottiin puolustavan paikkaansa ensimmäisenä kotimaisena yrityksenä uuden genren alalla.20

Vaikka lajityyppi oli näennäisesti uusi, Bernhard Estlander kiinnitti Finskt Tidskriftissä huomiota myös "Inspektorn på Siltalan" ja "Min första bragdin" välisiin yhtäläisyyksiin. Päähenkilön ammatti oli toki jälkimmäisessä kirjassa vaihtunut pehtoorista kihlakunnantuomariksi, mutta muuten henkilöhahmo oli pääosin ennallaan:

Den skarpsinnige, öfverlägsne och ridderlige inspektorn på Siltala uppträder här som en skarpsinnig, öfverlägsen och ridderlig finsk Sherlock Holmes. [--] Man måste dock erkännä att häradshöfdingen uppträder mera anspråkslöst och sympatiskt än inspektorn, ehuru det är ett gemensamt drag hos dem båda att distansera rivaler och förälska sig i rika fruntimmer.21

Kriittisistä huomioista huolimatta Finsk Tidskriftin arvio oli pääosin myönteinen, ja esim. Hufvudstadsbladet suositteli kirjaa sopivaksi joulupyhien lukemiseksi. Sekä Hufvudstadsbladet että Helsingfors-Posten ennustivat kirjalle suurta suosiota lukevan yleisön keskuudessa.22 Teoksen menestys näyttää tästä huolimatta jääneen jonkin verran "Siltalan pehtoria" vähäisemmäksi, tai ainakaan kirjasta ei otettu kuin yksi painos, eikä sitä lainkaan käännetty suomeksi. Niinpä siinä missä "Siltalan pehtorista" on tehty näytelmä ja elokuvia, ja se on edelleenkin elävää kirjallisuutta (ainakin oman lajityyppinsä puitteissa), "Min första bragd" on jäänyt pelkäksi kirjalliseksi kuriositeetiksi. Kuvaavaa kyllä jopa suomalaisen dekkarikirjallisuuden historiikki "Hornanlinnan perilliset" unohtaa Selmer-Geethin kirjan olemassaolon kokonaan, vaikka se ilmestyi useita vuosia aiemmin kuin teoksessa esitellyt varhaisimmat suomalaiset dekkarit (unohtamista on toki saattanut helpottaa sekin, että Selmer-Geethin teos on ruotsinkielinen).23

Salapoliisiromaanin saamasta kohtuullisesta vastaanotosta huolimatta Selmer-Geethin kirjailijanura ei enää saanut jatkoa. Uskollinen Ella Hjelmman vastasi toki edelleen kustantajan tiedusteluihin, mutta ilmoitti vain, ettei herra Selmer-Geeth ollut aikeissa julkaista uutta teosta. Viimeinen Söderström & Co. förlagin arkistosta löytyvä Hjelmmanin viesti on vuodelta 1906, mikä viittaa siihen, että kustantaja joko luopui tässä vaiheesta toivosta uusien teosten suhteen, tai sitten Hjelmman ja Örn eivät enää vaivautuneet vastaamaan.24

Kirjeenvaihdon päättymistä saattoi toki selittää sekin, että Örn muutti vuonna 1907 pois Viipurista saatuaan Salmin kihlakunnantuomarin viran, jota hän hoiti kuolemaansa (4.9.1913) saakka. Selmer-Geethin todellinen henkilöllisyys näyttää olleen selvillä jo pari vuotta ennen Örnin kuolemaa - ainakin Emil Hasselblattin kokoama vuonna 1912 painettu luettelo ruotsinkielisestä kirjallisuudesta osaa jo yhdistää Selmer-Geethin ja Örnin.25 Myös Örnin kuoleman jälkeen julkaistut muistokirjoitukset sisälsivät tietoja hänen kirjallisesta urastaan - esim. Karjalan mukaan "melkoisella varmuudella [väitettiin], että hän olisi ollut salanimen Harald Selmer-Geeth oikea omistaja".26 Selmer-Geethin henkilöllisyyden paljastumisen tarkkaa ajankohtaa en kuitenkaan ole kyennyt jäljittämään.

W.A.Örnin kirjailijanura jäi siis lyhyeksi, ja "Siltalan pehtori" oli kiistatta hänen merkittävin kirjallinen saavutuksensa. Viihderomaaniksi luokiteltuna "Siltalan pehtori" on tosin jäänyt myöhemmän kansalliskirjallisuuden kaanonin ulkopuolelle,27 mutta joissakin aikalaisarvioissa teoksella nähtiin kuitenkin olevan myös "ei aivan vähäistä taiteellista arvoa".28 Kriitikoiden eriävät näkemykset romaanin kirjallisesta arvosta kertovat siitä, ettei "vakavan" kirjallisuuden ja ajanvietekirjallisuuden välinen erottelu vielä vuosisadan alkuvuosina ollut niin jyrkkä kuin myöhemmin. "Siltalan pehtoria" kiitettiin etenkin sujuvaksi sommitellusta juonesta ja suomalaisen maalaiselämän kuvaamisesta, mutta myös tyylin lennokkuudesta ja raikkaudesta - Helsingin Sanomien mukaan tuntui "kuin kirjaa lukiessa kulkisi kirkkaassa, keveässä talvi-ilmassa, jossa jalat nousevat kuin siivitettyinä".29 Toisaalta kirjan Finsk Tidskriftissä arvioineen Bernhard Estlanderin mielestä yhdelläkään kirjan sivuhenkilöistä ei ollut mitään "todellista poeettista elämää", ja vaikka kirjan luonnonkuvauksilla oli arvoa, ne eivät olleet "runoilijan" laatimia.30 Kirjaa kuvailtiin myös parissa arviossa "seikkailuromaaniksi" - tällä viitattiin siihen, että teos oli ansioistaan huolimatta pikemminkin kaavamaista ja kevyttä ajanvietettä kuin "vakavaa" kirjallisuutta.31 Helsingin Sanomat moitti teosta siitä, että aihetta oli käsitelty "liiaksi seikkailuromaanin tapaisesti", ja lehden mukaan myös "valoisa onnellinen loppu on liiaksi tavallisuuden mukaan käsitelty", mitkä seikat alensivat "teoksen taiteellista arvoa".32 Helsingfors-Posten -lehden kriitikko näki asian toisin: "tässä on kirja, jossa todella tapahtuu jotakin; kirjan lukee jännittyneenä alusta loppuun".33 Myös Hufvudstadsbladetissa kirjan arvioinut nimimerkki Alienus selitti kirjan luettavuutta sen seikkailullisella luonteella.34

Ruotsin- ja suomenkielisten versioiden lisäksi teos julkaistiin vuonna 1912 myös A. Eben saksankielisenä käännöksenä nimellä "Der Inspektor auf Siltala". Saksannos ilmestyi Engelhorns Allgemeine Roman-Bibliotek -sarjassa, johon sarjan mainoslauseen mukaan oli valikoitu esimerkkejä "kaikkien kansojen parhaasta modernista kirjallisuudesta". Käytännössä tämä "paras moderni kirjallisuus" näytti ainakin "Der Inspektor auf Siltalan" takakannen mainosten ja juoniselostusten perusteella tarkoittavan tavanomaista romanttista viihdekirjallisuutta, jota Saksassa muutenkin julkaistiin näihin aikoihin runsaasti.35 Itse asiassa on jopa todennäköistä, että "Siltalan pehtori" oli saanut vaikutteita varhaisemmasta saksalaisesta viihdekirjallisuudesta, sillä se hyödynsi samantyyppisiä juonikuvioita (väärä henkilöllisyys, kuolinvuoteella lausutut toivomukset, jne.), jotka olivat tavanomaisia myös aikakauden saksalaisviihteessä.36

Suomessa kotimaiset viihderomaanit olivat vielä vuosisadan vaihteessa harvinainen ilmestys, eikä ulkomaisen viihdekirjallisuudenkaan kääntäminen alkanut toden teolla ennen kuin seuraavan kymmenluvun lopulla. Esimerkiksi 1920-luvulla romanttista viihdekirjallisuutta symboloivaksi käsitteeksi muodostuneen Hedwig Courths-Mahlerin tuotannon suomentaminen aloitettiin vasta vuonna 1919. Otava oli tosin jo vuonna 1893 aloittanut oman "helppohintaisen kirjastonsa", ja muut kustantajat olivat ennen pitkää seuranneet perässä, mutta näille kirjasarjoille oli kuitenkin ollut tyypillistä, etteivät ne keskittyneet ainoastaan ajanvietekirjallisuuteen, vaan niissä saatettiin julkaista myös statukseltaan korkeakirjallisuuteen luettuja teoksia. Näiden kirjojen tavoitteena oli toimia "aseena taistelussa roskakirjallisuutta vastaan", ja tavallaan kansalliskirjallisuuteen liitetty sivistystehtävä eli siis yhä näissä sarjoissa.37 Kuitenkin se, että tällaisen "todella huokean kirjallisuuden" julkaiseminen ylipäänsä oli tarpeellista, kertoi myös uuden, lukutaitoisen massayleisön synnystä.

"Siltalan pehtorin" osakseen saama osittain ristiriitainen vastaanotto kertoo tavallaan sen modernista luonteesta - teos ei sisältänyt kansalliskirjallisuuteen liitettyjä valistavia elementtejä, mutta toisaalta siihen ei silti osattu yhdistää myöhempiä "massakulttuuriin" kohdistuneita pelkoja kansan kirjallisen maun ja arvostelukyvyn turmelemisesta.38 Tällaisten epäilysten yhdistäminen "Siltalan pehtoriin" olisi ollut joka tapauksessa absurdia, sillä (kuten nuorten ruotsinkielisten radikaalien Euterpe-lehti huomautti) kirja ei sisältänyt mitään uusia tai vaarallisia ajatuksia, vaan näytti pikemminkin tukevan perinteisen sääty-yhteiskunnan arvoja.39 W.A.Örnin intentioista ei säilyneen materiaalin pohjalta voi sanoa mitään varmaa, mutta ainakin Ella Hjelmmanin saatekirjeen teksti näyttää viittaavan siihen, että Örn oli tietoinen siitä, millaiselle yleisölle ("fruntimmer och ungdom") hän oli kirjoittanut teoksensa.40

Populaari- ja massakulttuurin institutionaalista asemaa pohtinut Risto Turunen on jakanut kulttuurituotteet käsiteparien matala-korkea ja kevyt-vakava avulla neljään ryhmään. Tässä jaottelussa "Siltalan pehtori" sijoittuu alkuperäisessä kontekstissaan luontevimmin lokeroon korkea-kevyt. Tämän ryhmän teosten luonteenomaisia piirteitä ovat Turusen mukaan ammattimaisuus, huumori ja eliitin hyväksyntä - ne ovat hyvää viihdettä, jolla on myös yhteyksiä elämän vakaviin peruskysymyksiin. Turusen nelikentässä korkea-vakava on eliitin parhaana pitämää oikeaa taidetta, matala-vakava edustaa ns. didaktista omaehtoista taidetta, esim. kansankulttuuria ja matala-kevyt puolestaan sulkee sisäänsä suurimman osan kansainvälisestä massakulttuurista. Sittemmin Selmer-Geethin romaanin status lienee liukunut korkeasta-kevyestä lähemmäs viimeksi mainittua kategoriaa, tai ainakin se on ajautunut kirjallisuusinstituution näkökulmasta yhä kauemmas marginaaliin.41

Yllättävää kyllä aikalaiskriitikot eivät lainkaan käsitelleet "Siltalan pehtoria" yhteydessä muuhun herraskartanoromantiikkaan, vaikka myöhemmissä kommenteissa kirjaa on yleensä pidetty tämän lajityypin tyypillisenä edustajana. "Siltalan pehtorista" kymmenkunta vuotta myöhemmin kirjoittanut kirjallisuudentutkija J.V.Lehtonen kiinnitti tosin huomiota teoksen lajityypillisiin ominaisuuksiin, mutta hänkään ei leimannut sitä pelkäksi genreromaaniksi, vaan päinvastoin löysi sille selkeän vertailukohdan tai esikuvan maailmankirjallisuudesta. Lehtosen mukaansa Octave Feuillet'n "Köyhän nuorukaisen tarina" sisälsi samantyyppisiä juonenkäänteitä ja ilmaisi monessa kohdassa samanlaista romantiikkaa kuin "Siltalan pehtori":

Salanimen turvin menee molemmissa komea aatelismies muhkean naisen hallitseman kartanoon isännöitsijäksi, voittaa ihailua milloin hurjain hevosten, milloin hurjain härkäin taltuttamisella, esiintyy sankarillisesti monessa muussakin tilaisuudessa, lyö vihdoin laudalta tyhmän tai irstaan ja joka tapauksessa ahnaan kilpakosijan ja saavuttaa niin kauniiksi lopuksi kopean emännän rakkauden. Kummassakin tapauksessa kertoo sankari itse seikkailunsa: kirjemuotoa vastaa päiväkirja. Mutta kummassakin on runsaasti niin erilaista ja niin etäistä paikallisväriä, bretagnelaista ja savolaista, että suomalainen "Siltalan Pehtoori" ja sen ranskalainen vastine osittain samanlaisesta juonestaan huolimatta vievät lukijat aivan erilaisiin maailmoihin.42

Feuillet'n kirja, alkuperäiseltä nimeltään "Le roman d'un jeune homme pauvre" (1858), oli ilmestynyt suomeksi vuonna 1912, mikä selittänee sen miksi vasta (ranskalaiseen kirjallisuuteen muutenkin perehtynyt) J.V.Lehtonen kiinnitti huomiota näiden kahden teoksen välisiin yhtäläisyyksiin. Toisaalta on kuitenkin ilmeistä, että nämä molemmat tarinat (samoin kuin aiemmin mainitut saksalaiset viihderomaanit) hyödynsivät sellaisia asetelmia ja juonikuvioita, jotka olivat olleet tyypillisiä varhaisemmille kansantarinoille ja saduille.43 Vaikuttaa myös siltä, että Selmer-Geeth oli tietoinen tarinansa yhteyksistä universaaliin satuperinteeseen - ainakin hänen pehtoorinsa pohdiskelee käyttämäänsä väärää henkilöllisyyttä seuraavaan tapaan: "Tämä omituinen, melkein satumainen asema on alkanut huvittaa minua. Minusta se hiukan muistuttaa Tuhatta ja yhtä yötä, missä suurvisiirit kerjäläisiksi pukeutuneina kiertelivät ympäri maata."44

"Siltalan pehtorin" ajan myötä heikenneestä statuksesta kertoo se, että myöhemmissä kommenteissa sille ei enää ole vaivauduttu etsimään vertailukohtia - siihen viitataan vain oman genrensä, herraskartanoromantiikan tyypillisenä, ajattomana edustajana. Tätä taustaa vasten E.J.Ellilän 70-luvun alussa esittämät spekulaatiot kirjan historiallisesta taustasta tuntuvat vähintään yllättäviltä. Ellilä näet väittää, että Siltalan kartano on todellisuudessa itähämäläinen Koskipään kartano Hartolan kirkonkylässä.45 Kapteeninrouva Lilli Lindin esikuvana Ellilä pitää Koskipäässä pitkään asunutta Annie Boismania (1859-1927), joka oli kapteenskan tavoin kahdesti naimisissa, toisella kerralla (vuodesta 1892) nimenomaan tilanhoitajansa, agronomi Karl Arthur Boismanin kanssa. Annie Boisman (os. Winter) oli mallina myös parissa hänen nuoremman sisarensa, kirjailija Maila Talvion kertomuksessa, ja Talvion kuvauksen mukaan hän oli "kaunis, kiivas ja äkkikatuvainen". Ellilän mielestä "Siltalan valtijatar Lilli Lind ja Koskipään rouva Annie Boisman ovat identtiset kaksoset".46

Ellilän spekulaation taustalla lienee paikallinen itähämäläinen perimätieto - hän viittaa siihen, että yhteys oli seudulla yleisessä tiedossa, ja esimerkiksi Hjalmar Procopén kirjoittamasta "Siltalan pehtorin" näytelmäversiosta yritettiin tehdä paikallista perinnenäytelmää. Kun näytelmä esitettiin Hartolan kansanopiston (eli Koskipään kartanon) pihassa heinäkuussa 1920, paikalla oli myös Koskipään rouva Annie Boisman, joka oli Ellilän mukaan sanonut omana arvostelunaan: "En minä sentään ihan tuollainen ole". Ellilä pitää todennäköisenä, että W.A.Örn olisi jossain vaiheessa käynyt Koskipäässä, mutta tästä ei ole mitään varmaa tietoa. Agronomi Boismanin veli, varatuomari Torsten Boisman oli Viipurin hovioikeuden virkamies, ja Ellilä epäilee, että Örn kenties olisi tämän ammattitoverinsa seurassa vieraillut Koskipäässä.47

Ellilä sijoittaa "Inspektorn på Siltalan" tapahtumat asiaa sen kummemmin perustelematta vuoteen 1901.48 Tämä ei kuitenkaan tunnu romaanin antamien tietojen valossa todennäköiseltä - jos nyt oletetaan, että Örn ylipäänsä on halunnut sijoittaa tapahtumat johonkin tiettyyn historialliseen vuoteen. Romaanin luutnantti Lind on näet entinen suomalainen upseeri, joka on ryhtynyt pankkivirkailijaksi Suomen sotaväen hajoittamisen jälkeen, ja ilmeisesti hänen sotilasuransa on päättynyt jo ennen kapteeni Lindin kuolemaa (joka tapahtui muutamaa kuukautta ennen kirjan tapahtumien alkua).49 Suomen sotaväen lakkauttamisesta päätettiin kesällä ja syksyllä 1901, ja tarkk'ampujapataljoonat ja rakuunarykmentti hajoitettiin talvella 1901-1902, joten kirjan tapahtumat ajoittuvat luontevimmin joko vuoteen 1902 tai vuoteen 1903, eli käytännössä kirjoitusajankohdan nykyhetkeen.

Aikalaiskommenteissa "Siltalan pehtoorin" tai sen henkilöiden mahdolliseen todellisuuspohjaan ei viitattu lainkaan. Ilmeisesti romaanin yhteydet itähämäläiseen miljööseen jäivät ainakin pääkaupunkilaiskriitikoilta huomaamatta, tai sitten niitä ei pidetty mainitsemisen arvoisina. Todellisten esikuvien etsiminen kaunokirjallisuuden henkilöille ei sinänsä ollut vuosisadan alussakaan harvinaista - esim. Annie Boismanin sisaren Maila Talvion tuotanto ja sen vastaanotto tarjoaa tästä runsaasti mainioita esimerkkejä. Eräissä "Siltalan pehtorin" arvioissa epäiltiin, että teos tulisi herättämään "runsaasti keskustelua", mutta mikään ei viittaa siihen, että teoksen mahdollista todellisuuspohjaa olisi pidetty erityisen kiinnostavana kysymyksenä.50



3.2 Hjalmar Procopé ja "Inspektorn på Siltala" huvinäytelmänä

Sekä Hufvudstadsbladet että Nya Pressen julkaisivat keskiviikkona 8.1.1913 saman Folkteaternin lehdistötiedotteen, jossa kerrottiin seuraavana päivänä odotettavissa olevasta poikkeuksellisen kiinnostavasta kotimaisesta ensi-illasta. Tuolloin olisi näet esitysvuorossa Hjalmar Procopén upouusi nelinäytöksinen huvinäytelmä "Inspektorn på Siltala", joka perustui Harald Selmer-Geethin romaaniin. Lehdistötiedote vakuutti, että tämä jo kahtena painoksena julkaistu suosittu romaani oli niin yleisesti tunnettu ja arvostettu ja tarjosi niin paljon kiitollisia motiiveja dramatisoinnille, että näytelmä varmasti tulisi samanlaisen mielenkiinnon kohteeksi kuin romaanikin. Tiedote viittasi myös näytelmän kirjoittajan, runoilija Procopén tunnettuihin draamallisiin lahjoihin, ja vaikka romaanien dramatisoimisessa oli periaatteessa omat ongelmansa, tällä kertaa olisi epäilemättä luvassa "antoisa jälleennäkeminen romaanin tuttujen henkilöiden kanssa".51

Ensi-ilta viivästyi naispääosaa esittäneen rouva Agnes Lindhin sairastumisen vuoksi aina seuraavaan maanantaihin saakka, ja niinpä Hjalmar Procopén "Inspektorn på Siltalan" ensiesityksen päivämääräksi tuli 13.1.1913. Ensi-illasta tuli suuri menestys - yleisöä oli lähestulkoon täysi sali, ja se ilmaisi tyytyväisyytensä epätavallisen voimakkailla aplodeilla, joita kuultiin sekä näytösten välillä että etenkin esityksen päätteeksi. Seuraavan päivän lehdissä julkaistut arviot olivat erittäin myönteisiä - Hufvudstadsbladetin mielestä Procopén dramatisointi oli onnistunut täydellisesti, ja Nya Pressen piti sitä yhtenä kaikkein parhaista kotimaisista huvinäytelmistä. Myös Folkteaternin esitys sai kriitikoilta erinomaisen arvosanan, ja pääosia esittäneitä Konrad Tallrothia (pehtoori), Agnes Lindhiä (kapteenska) ja Emil Lindhiä (kamreeri Svennberg) kehuttiin lähes varauksetta - oikeastaan ainoa kauneusvirhe oli se, että Konrad Tallroth lauloi itse toiseen näytökseen sijoitetun musiikkinumeron, hänellä kun ei ollut erityisiä musikaalisia taipumuksia.52 Näytelmän suosio jatkui myös ensi-illan jälkeen, ja yhteensä sitä esitettiin vuoden 1913 loppuun mennessä peräti 30 kertaa, mikä oli tuon ajan mittapuun mukaan aivan poikkeuksellisen suuri määrä.53 Esityksen suosiosta kertoo sekin, että se näyttää myöhemmissä kommenteissa saaneen lähes legendaarisen jälkimaineen.54

Hjalmar Procopé (1868-1927) oli viettänyt lapsuudestaan saakka kiertävää elämää ympäri Suomea, ja hän oli elättänyt itsensä mm. lehtimiehenä. Itse asiassa hän oli kirjoittanut Selmer-Geethin romaanista hyvin myönteisen arvion jo tuoreeltaan vuonna 1903, toimiessaan Tammerfors Nyheter -lehden toimittajana. Procopé saavutti kirjallisen uransa suurimmat menestykset runoilijana (mm. kokoelma "Röda skyar" vuonna 1907), mutta hänen tuotantoonsa sisältyi myös puolisen tusinaa näytelmää, joista tosin "Inspektorn på Siltala" oli ainoa, joka jäi elämään alkuperäisen esitysajankohtansa jälkeen. Procopén näytelmäkirjailijan uraa arvioinut Nils Lüchou onkin korostanut sitä, että Procopén näytelmät vastasivat nimenomaan kymmenluvun ajankohtaiseen tarpeeseen: kotimaisia aiheita käsittelevistä näytelmistä oli tuolloin pulaa, millä oli merkitystä senkin vuoksi, että tällaiset tekstit vetosivat laajempaan yleisöön kuin "pilalle hemmotellun" yläluokan suosimat "mannermaiset" huvinäytelmät.55

Procopé oli "Inspektorn på Siltalan" ensi-illan aikoihin Svenska teaternin kannatusyhdistyksen hallituksen jäsen, ja siten läheisesti tekemisissä teatterin toiminnan kanssa.56 Näytelmä esitettiin Folkteaternissa, eli Svenska teaternin kotimaisella näyttämöllä - kymmenluvun alkupuolella Svenska teatern oli yhä jaettu kahteen osaan, sillä päänäyttämöllä esiintyi lähinnä vain riikinruotsalaisia näyttelijöitä, ja Folkteatern oli perustettu nimenomaan kotimaisia kykyjä varten. Tämä jako oli jo pitkään ollut katkerien riitojen aihe, ja siihen liittyi laajempia kysymyksiä koko suomenruotsalaisesta identiteetistä.57 Riidat olivat taas kärjistymässä alkuvuodesta 1913, ja "Inspektorn på Siltalan" ensi-ilta osui keskelle tätä väittelyä. Niinpä sitä myös tulkittiin tästä näkökulmasta, argumenttina kotimaisen näyttämötaiteen puolesta, eikä liene sattumaa, että useat kriitikot kiinnittivät myönteistä huomiota näytelmän kotoiseen paikallisväriin, ja kiitosta sai myös näytelmän kieli, jonka katsottiin olevan tyypillisesti suomenruotsalaista.58

Procopén dramatisointi on - J. Maanpään suomennoksen kansilehteä lainaten - "vapaasti muodosteltu Harald Selmer-Geethin samannimisestä romaanista". Vaikka Procopé on säilyttänyt Selmer-Geethin romaanin juonen pääosin ennallaan, hän on kuitenkin tiivistänyt ja yksinkertaistanut tapahtumien kulkua, jättäen pois monia sellaisia romaaniin sisältyviä episodeja ja detaljeja, jotka eivät ole juonen etenemisen kannalta välttämättömiä. Näytelmässä kaikki tapahtumat on keskitetty neljään näytökseen, romaanin kahdenkymmenenkahden kirjeen sijaan, ja siinä missä romaanin tapahtumiin kuluu aikaa kymmenen kuukautta, näytelmässä ensimmäisen ja neljännen näytöksen välillä on vain kolme kuukautta. Lisäksi Procopé on rakentanut jokaisen näytöksen loppuun dramaattisen huipennuksen, jonkin poikkeuksellisen hauskaksi tarkoitetun väärinkäsityksen tai yllätyksen,59 jonka jälkeen väliverho laskeutuu ja jättää yleisön odottelemaan seuraavan kohtauksen alkua. Näytelmän rakenne saikin Svenska teaternin esityksen yhteydessä runsaasti kehuja kriitikoilta - tapahtumat etenivät sujuvasti kohtauksesta toiseen, eikä pitkästymisestä ollut pelkoa.60

Selmer-Geethin romaanin henkilögalleria on säilynyt Procopén käsittelyssä suurin piirtein ennallaan. Procopé on yhdistänyt kirjassa esiintyneen kihlakunnantuomari Vitikan hahmon kamreeri Svennbergiin, mutta koska Vitikalla ei ollut suurta roolia kirjassakaan, tämän poissaoloa tuskin huomaa. Kamreeri Svennbergin rooli on sen sijaan kasvanut aivan toisenlaisiin mittoihin kuin kirjassa - siitä on tullut tähtirooli pehtoorin ja kapteenskan rinnalle. Osittain tämä selittyy sillä, että Procopén on täytynyt sijoittaa henkilöiden repliikkeihin paljon sellaista tietoa, joka romaanissa tulee esiin muutenkin, ja kamreeri sopii mainiosti käymään enemmän tai vähemmän asiapitoisia keskusteluja sekä pehtoorin että näytelmän muiden henkilöiden kanssa. Kamreerista on Procopén näytelmässä kuitenkin tullut myös oikea persoonallisuus, jonka etenkin Emil Lindhin esittämänä katsottiin olevan eräänlainen suomalaisen, hyväntahtoisen ja lämminsydämisen pikkukaupunkilaisherrasmiehen prototyyppi.61 Rooli osoittautui erinomaisen kiitolliseksi myös monille muille sitä esittäneille näyttelijöille, ja yleensä vähemmän onnistuneissakin "Siltalan pehtorin" produktioissa ainakin kamreeri Svennbergin esittäjä sai kriitikoilta kehuja suorituksestaan.62

Selmer-Geethin romaanissa pehtoorin kilpakosijana on edesmenneen kapteeni Lindin veljenpoika luutnantti Hugo Lind, joka on entinen Suomen armeijan upseeri ja nykyinen pankkivirkailija. Procopén näytelmässä veljenpojasta on tullut sisarenpoika, ja hahmon nimeksikin on muuttunut Hugo Mandelcrona. Lisäksi Mandelcrona on kirjasta poiketen Ruotsissa syntynyt entinen Ruotsin armeijan luutnantti, joka asuu Helsingissä ja toimii siellä ratsastuksenopettajana - muutos on ymmärrettävä jo sen takia, ettei Suomella vuonna 1913 ollut lainkaan omaa sotaväkeä. Mandelcronan persoona sinänsä on samanlainen kuin kirjassa - ainoastaan tämän alunperinkin karikatyyrimaisen hahmon koomiset piirteet ovat Procopén käsissä entisestään korostuneet. Itse asiassa voisi jopa ajatella, että riikinruotsia murteellisesti puhuva Mandelcrona on tarkoitettu vinoiluksi Svenska teaternin päänäyttämön suuntaan - sinnehän ei suomenruotsalaiselle näyttämöpuheella vielä tässä vaiheessa ollut asiaa - mutta aikalaiskommentit eivät anna tällaiselle tulkinnalle minkäänlaista tukea.

Mandelcronan ohella myös Miina ja Liina Strömmer ovat saaneet Procopén näytelmässä jonkin verran lisätilaa; pehtoorin perässä juoksee tällä kertaa Miina, kun tässä roolissa Selmer-Geethin romaanissa oli vielä Liina. Ensimmäisessä näytöksessä sisarusten repliikit tosin sisältävät vain juoruiksi muokattua taustatietoa näytelmän muista henkilöistä, mutta etenkin kolmannessa näytöksessä Miinasta muodostuu huomattavasti kirjan Liinaa verevämpi vertailukohta yläluokkaiselle kapteenskalle. Pehtoori tosin torjuu Miinan lähentely-yritykset tylysti. Samoin paroni Silfverskiöld vaimoineen on näytelmässä hieman keskeisemmässä roolissa kuin kirjassa: näytelmässä nimenomaan paroni Silfverskiöld aiheuttaa piloillaan ensimmäisen näytöksen päättävän väärinkäsityksen, jossa pehtoori ei aluksi tunnista kartanon emäntää. Ruustinna Hanell, rouva Svennberg ja tämän kolme lasta puolestaan ovat näytelmässä ainoastaan merkityksettömiä sivuhenkilöitä, joilla tosin on muutamia repliikkejä kullakin. Lisäksi näytelmässä esiintyy palvelijatar Anni, jolla kuitenkin on vain vähäinen rooli viestintuojana muutamassa tilanteessa.

Näytelmän osoittauduttua menestykseksi Svenska teaterföreningen i Finland ja Holger Schildts förlag julkaisivat sen vuonna 1915 painettuna "Svensk teater i Finland" -sarjassaan. Näytelmä käännettiin nopeasti myös suomeksi; Leo Mannerin salanimellä J.Maanpää tekemä käännös ilmestyi tosin painettuna vasta vuonna 1919. Näytelmän suomenkielinen kantaesitys oli ollut jo viisi vuotta aikaisemmin, 24.11.1914 Suomen maaseututeatterissa Viipurissa. Täälläkin näytelmästä tuli suuri menestys - teatterin historian kirjoittaneen Verneri Veistäjän mukaan se oli Pekka Alpin johtajakauden (1914-1920) toiseksi suosituin uutuus, yhdessä Maria Jotunin "Miehen kylkiluun" kanssa. Ainoastaan Artturi Järviluoman "Pohjalaisia" oli suositumpi: se ylsi peräti 34 esityskertaan, kun "Siltalan pehtoria" ja "Miehen kylkiluuta" esitettiin kumpaakin 16 kertaa.63

Maaseututeatterin esitys näyttää olleen myös Karjala-lehden kriitikon, nimimerkki M.V:n mieleen. Hänen mukaansa oli aivan luonnollista, että Selmer-Geethin suosittu romaani oli menettänyt paljon, kun se oli supistettu näyttämön puitteisiin, mutta silti, näyttämölle asetettunakin, "Siltalan pehtori" oli herttainen tarina, johon tutustui mielellään. Näytelmässä oli lehden mukaan hyvin paljon Teuvo Pakkalan "Tukkijoella"-näytelmän (1899) henkeä, ja lehti vertasi myös pehtoorin roolia Pakkalan näytelmän Turkkaan. Kuten yleensäkin vuosisadan alun teatteriarvioissa, Karjalan kriitikko käytti suurimman osan arvostelustaan näytelmän juonen selostamiseen ja yksittäisten näyttelijäsuoritusten kommentoimiseen, mainitsi "näyttämölle asetuksesta" parilla puolihuolimattomalla lauseella, eikä toisaalta kertonut edes näytelmän ohjaajan nimeä. Näyttelijäsuorituksiin lehti oli joka tapauksessa pääosin tyytyväinen; erityisen paljon kiitosta sai naispääosaa esittänyt Hilja Jorma, jolla tulisi kaksi vuosikymmentä myöhemmin olemaan oma roolinsa myös "Siltalan pehtorin" elokuvaversion muotoutumisessa:

Oli erinomainen nautinto katsella rva Jormaa Siltalan emäntänä. Hän esitti tämän osan mitä herttaisimmin, valaen esitykseensä mitä runsaimmin sydämmellisyyttä. Esitys oli hillittyä ja ilmerikasta. Se vaikutti raikkaalta. Oli mitä suurin ilo merkitä se taito, millä rva Jorma eläytyi tehtäväänsä. Esitys oli rva Jormalle epäilemättä merkittävä voitto, sillä rva Jorma tuntui taiteessaan syventyneen ja saaneen hillityn sävyn.64

Helsingissä "Siltalan pehtori" nähtiin suomenkielisenä esityksenä vasta seuraavana keväänä, kun Kansan näyttämö otti sen ohjelmistoonsa. Vaikka näytelmä oli jo menestynyt muualla maassa, Kansan näyttämön esityksen suosio jäi yllättävän vaatimattomaksi. Ilmeisesti esitys ei ollut erityisen onnistunut - Helsingin Sanomien arvion mukaan näytelmä esitettiin "teatterin henkilökunnan kirjavanlaiseen kokoonpanoon" nähden "sangen mukiinmenevästi", mutta Svenska teaternin tuoreessa muistissa ollut produktio oli aivan liian vaativa vertailukohta: "Sitä herttaista, uskottavaa tunnelmaa, mikä Ruotsalaisessa teatterissa teki tämän kappaleen niin viehättäväksi ei vielä oikein hyvästi tavattu". Näyttelijöistä oikeastaan vain Paavo Raitio sai selkeästi kehuja - hän esitti kamreeri Svennbergin "iloiseksi juomaveikoksi ja pintapuoliseksi maalaisasioiden tuntijaksi hyvällä ryhdillä". Muista rooleista etenkin Strömmerin sisarukset kärsivät luonnottomasta ilmehtimisestä ja liioittelusta. Helsingin Sanomien kriitikko huomauttikin, että näytelmä sai Kansan näyttämöllä selvästi burleskimman sävyn kuin Svenska teaternissa. Tämä tuskin oli pelkästään sattumaa, sillä näyttelijäkaartin mahdollisten eroavaisuuksien lisäksi Kansan näyttämö tavoitteli myös erilaista yleisöä kuin Svenska teatern, ja vaikkei se ollut alunperin vasemmistolaisesta taustastaan huolimatta profiloitunut pelkästään tai edes ensisijaisesti työväestön teatteriksi, tuntuu luontevalta olettaa, ettei sen yleisö välttämättä vierastanut Procopén tekstin saamia burleskeja kansannäytelmän piirteitä.65

Maaseututeatterin ja Kansan näyttämön jälkeen "Siltalan pehtori" nähtiin ennen pitkää useissa muissakin suomenkielisissä teattereissa, ja menestys jatkui myös ruotsinkielisillä näyttämöillä. Näytelmän suosio näyttää - ainakin esitysten määrästä päätellen - saavuttaneen huippunsa vuosina 1920-26, jolloin sitä esitettiin yhdessätoista eri teatterissa.66 Ammattiteattereiden lisäksi näytelmää esitettiin myös lukuisilla amatöörinäyttämöillä, etenkin maaseudulla,67 mitä luonnollisesti edisti se, että näytelmän teksti oli saatavilla painettuna sekä ruotsiksi että suomeksi. Suomennoksen vapaa esitysoikeus oli kansilehden mukaan myönnetty "vain edistysseuroille", mutta ruotsinkielisen tekstin kohdalla ei näytä olleen tällaista rajoituksia, ja niteen takakannessa annettiin jopa lupa näytelmän esittämiseen erilaisina sovituksina tai käännöksinä.68

Ruotsin- ja suomenkielisten lehtien suhtautumisessa Procopén näytelmään näyttää olleen ainakin yksi selkeä ero. Ruotsinkielisessä perinteessä "Inspektorn på Siltala" nähdään yleensä "modernina näytelmänä",69 kun taas monet suomenkieliset kriitikot pitivät alusta lähtien näytelmän tarinaa ja miljöötä vanhentuneina ja "isoäidin lapsuuden aikaisina". Niinpä jo vuonna 1914 näytelmän suomenkielistä ensiesitystä arvioidessaan Karjala-lehti totesi, että vaikka näytelmää katselee mielellään, "tällaiset 'kauniit sadut' tuntuvat jo aikansa eläneiltä".70 Molempien kieliryhmien lehdet korostivat kyllä yhtä lailla näytelmän miljöön idyllisyyttä, mutta suhtautuminen tähän idyllisyyteen näyttää vaihdelleen kirjoittajien poliittisten mielipiteiden mukaan.

Jos "Siltalan pehtorin" sisältö näytti viittavan menneeseen maailmaan, mikä siinä sitten oli modernia? Arvosteluissa viitataan usein sujuvaan rakenteeseen, luontevaan vuoropuheluun ja nautittavasti hahmoteltuihin henkilöihin, eli lähinnä Procopén dramatisoinnin tekniseen taitavuuteen. Erityisesti tällaisia seikkoja korostivat monet ruotsinkieliset kriitikot,71 suomenkielisten kriitikoiden keskuudessa näytelmän juonesta, rakenteesta ja huvittavuudesta esitettiin vaihtelevampia mielipiteitä. Erityisen väheksyvästi näytelmän muodollisiin ansioihin tuntui suhtautuvan Karjala-lehden kriitikko (jonka arvio Maaseututeatterin esityksestä oli muuten positiivinen):

Mitään koossapitävää juonta ei kappaleessa ole. Se on otettava tuollaisena virkistävänä kuvaelmasarjana ja sellaisena arvosteltava. Kun mainitsee, että kappaleessa on härkätaistelu, luutnantti, hassahtavat tyttöset, käen kukuntaa, linnun laulua y.m., niin onhan siinä "yhtä jos toista".72

Karjala-lehden kriitikko tulkitsi siis näytelmän (tai ainakin Maaseututeatterin esityksen) pelkäksi irrallisia attraktioita sisältäväksi spektaakkeliksi, jossa juoni tai siihen eläytyminen oli toisarvoista erilaisten huvittavien detaljien rinnalla.73 Tällaisten asioiden merkitystä on vaikea arvioida pelkän näytelmätekstin perusteella - "Siltalan pehtorin" painetussa versiossakin on toki viitteitä siitä miten näytelmä pitäisi esittää, ja minkälaista rekvisiittaa sitä varten tarvitaan, mutta on kuitenkin hyvä muistaa, että näytelmän esityksissä on tapahtunut myös paljon sellaista, mitä on mahdotonta rekonstruoida pelkän painetun näytelmätekstin pohjalta, ja eri teattereiden produktioissa on saattanut olla suuriakin eroja. Joissakin arvioissa mainitaan yhtenä näytelmän kohokohtana se, kuinka kamreeri Svennberg ajaa näyttämöllä polkupyörällä - tämänkään episodin huvittavuutta on vaikea jälkikäteen tavoittaa, eikä enää ole mahdollista sanoa, onko se toistunut kaikissa esityksissä.74 Teatterimuseon kokoelmassa on tosin jonkin verran valokuvia näytelmän esityksistä eri teattereissa, mutta nekin keskittyvät vain muutamiin tilanteisiin, eivätkä kerro kovin paljon esitysten luonteesta.75



3.3. Elokuva käännekohtana tarinan historiassa

Kirjassaan "Filmi - aikamme kuva" Roland af Hällström mainitsee ohimennen vuonna 1920 valmistuneen kevyen ruotsalaisen kesäkomedian "Pommi" ("Bomben"), jonka oli ohjannut Rune Carlsten ja jossa pääosia esittivät Gösta Ekman ja Karin Molander. Hällströmin mukaan elokuvan aihe oli "varastettu Suomessa hyvin tunnetusta romaanista Siltalan pehtoori",76 ja vaikka ruotsalaiset lähteet eivät mainitse tästä yhteydestä mitään,77 elokuvan juonessa on sen verran yhtäläisyyksiä "Siltalan pehtoriin", ettei kyseessä voi olla pelkkä sattuma. Carlstenin elokuva ei tosin ole säilynyt, mutta elokuvan juoni on voitu rekonstruoida ohjelmalehtisten perusteella.78

Carlstenin elokuvassa vapaaherra Ture af Örnefeldt kuvittelee surmanneensa vahingossa kamreeri Bredbergin, ja joutuu sen vuoksi pestautumaan salanimen turvin pehtooriksi nuoren perijättären Elsa Wernerin maatilalle. Werner on perinyt maatilansa sedältään, joka testamentissaan on määrännyt, että hänen täytyy joko avioitua luutnantti Gabriel Tranen kanssa, tai sitten maksaa tälle 250 000 kruunua. Asetelma on siis hyvin samantapainen kuin "Siltalan pehtorissa", ja tapahtumat myös kehittyvät samalla tavalla sitten kun elokuvassa alun kaupunkijakson jälkeen päästään Siltalaa muistuttavaan maalaisympäristöön. Pehtoori ja Elsa Werner rakastuvat toisiinsa, ja erilaisten väärinkäsitysten jälkeen elokuva huipentuu Selmer-Geethin romaanin ja Procopén näytelmän tavoin kihlajaisjuhlaan, jossa af Örnefeldtille selviää, ettei hän olekaan murhaaja, ja hän siten voi luopua väärästä henkilöllisyydestään ja maksaa luutnantille testamentin edellyttämän rahasumman omista varoistaan.79

"Pommin" ruotsalaisissa arvioissa elokuvaa pidettiin onnistuneena huvinäytelmänä, joka oli täynnä hyväntuulista huumoria, aurinkoisia maalaismaisemia ja iloista kesäelämää.80 Elokuvaa siis kiitettiin hyvin samanlaisista asioista, joista myös "Siltalan pehtorin" näytelmäversiota oli kehuttu Suomessa. Procopén näytelmää oli esitetty ainakin satunnaisesti myös Ruotsissa, ja kun yhteydet suomenruotsalaisen teatterimaailman ja ruotsalaisen elokuvateollisuuden välillä olivat 1910-luvulla muutenkin erittäin vilkkaat, vaikuttaa todennäköiseltä, että "Pommin" käsikirjoittajien Rune Carlstenin ja Sam Askin esikuvana oli ollut nimenomaan "Siltalan pehtorin" näytelmäversio, eikä Selmer-Geethin romaani.81

"Pommi" oli Ruotsissa suuri menestys, ja elokuva nähtiin myös Suomessa vuoden 1920 kuluessa.82 Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että tämä varhainen elokuva olisi ollut Suomessa yleisessä muistissa vuonna 1934, kun Suomi-filmi ryhtyi työstämään tarinasta omaa filmiversiotaan - ainakaan Carlstenin elokuvaan ei viitata yhdessäkään uutta elokuvaa käsitelleessä lehtikirjoituksessa. Muuten ruotsalaiset elokuvat ovat sen sijaan saattaneet hyvinkin vaikuttaa "Siltalan pehtoorin" aihevalintaan ja toteutukseen; 30-luvun alussa ruotsalaisen elokuvan suosituinta antia olivat nimenomaan maalaismiljöössä tapahtuvat keveät komediat.83

"Siltalan pehtoorin" elokuvaversion varhaishistoriaan liittyy yllättävän paljon epäselvyyksiä, jotka osaltaan heijastelevat Suomi-Filmi Oy:n kaoottista tilannetta keväällä 1934. Ei ole ollenkaan selvää kenen idea tarinan filmaaminen oikeastaan oli tai miten nopeasti projekti eteni - Elokuva-arkistossa säilytettävä Suomi-Filmin arkisto ei valitettavasti sisällä juuri lainkaan materiaalia tältä ajalta. Joka tapauksessa tuntuu todennäköiseltä, että alkuperäinen idea oli filmiversion tekeminen nimenomaan Procopén näytelmästä, eikä Selmer-Geethin romaanista. Siinä missä Selmer-Geethin romaanista ei ollut ilmestynyt uusia (suomenkielisiä) painoksia vuoden 1904 jälkeen, Procopén näytelmä oli 30-luvun alussakin tunnettu. Se oli edelleen esillä teattereiden ohjelmistossa, ja itse asiassa se oli juuri edellisenä jouluna tullut uusintaensi-iltaan Svenska teaternissa ja saavuttanut siellä erinomaisen menestyksen - näytelmää esitettiin näytäntökaudella 1933-34 yhteensä 18 kertaa.84 Lisäksi Suomi-Filmissä oli useita sellaisia henkilöitä, joiden voi olettaa tunteneen näytelmän jo entuudestaan - yhtiön lyhytfilmisosaston johtaja Topo Leistelä oli jopa ohjannut näytelmän aiemmalle teatteriurallaan,85 ja on todennäköistä, että myös tuotantopäällikkö Risto Orko entisenä Rauman näyttämön johtajana tunsi tekstin.86

Vaikka Suomi-Filmin alkuperäisenä aikomuksena olisikin ollut Procopén näytelmän filmaaminen, yhtiössä tutustuttiin pian myös Selmer-Geethin alkuperäisteokseen. Niinpä Suomi-Filmi otti huhtikuussa 1934 yhteyttä sekä Werner August Örnin että Hjalmar Procopén perikuntiin, aikomuksenaan ostaa tarinan filmausoikeudet. Örnin perikunnan puolesta oikeuksista vastasi tuolloin eversti Ingevald Pipping (Pipping oli naimisissa W.A.Örnin tyttären Lillianin kanssa), jonka kanssa Suomi-Filmi oli edennyt varsin pitkälle neuvotteluissa jo 17.4. mennessä.87 Suomi-Filmin arkistosta löytyvä sopimus Örnin perikunnan kanssa on tosin päivätty vasta 26.7.1934, jolloin elokuvan filmaus oli jo käynnissä - sopimuksessa perikunnalle luvattiin filmausoikeuksista 15.000 markan korvaus. Suomi-Filmin puolesta sopimuksen allekirjoitti yhtiön johtoryhmän jäsen Nils Dahlström.88

W.A.Örnin perikunnan kanssa Suomi-Filmi näyttää siis päässeen sopimukseen, mutta elokuvan suhteesta Hjalmar Procopén dramatisointiin tuli huomattavasti mutkikkaampi. Tästä kertoo kirjailija Procopén veljen, eversti Alexander Procopén Suomi-Filmin kanssa marras-joulukuun vaihteessa 1934 käymä lyhyt kirjeenvaihto. Ensimmäisessä, 23.11.1934 päivätyssä kirjeessään eversti Procopé mainitsi vierailleensa huhtikuussa Suomi-Filmin toimistolla yhtiön tuolloisen toimitusjohtajan, lähetystöneuvos A. Wuorenheimon kutsusta. Tuolloin hänelle oli kerrottu Suomi-Filmin suunnitelmista "Siltalan pehtorin" filmaamiseksi, ja Wuorenheimo oli ehdottanut tietynsuuruista korvausta filmausoikeuksista. Procopé oli keskustellut asiasta muiden veljensä perillisten kanssa ja ilmoittanut hyväksyvänsä tarjotun summan. Nyt elokuva oli kuitenkin jo saanut ensi-iltansa sekä Helsingissä että useilla maaseutupaikkakunnilla, eikä Suomi-Filmistä vielä ollut kuulunut mitään.89

Wuorenheimo ei enää ollut Suomi-Filmin palveluksessa vastaamassa puolen vuoden takaisista lupauksistaan, ja niinpä eversti Procopén tiedusteluun vastasi yhtiön puolesta tuotantopäällikkö Risto Orko. Orkon 27.11. päivätty kirje oli lyhyt ja ytimekäs:

Med anledning av Edert ärade brev av d. 23 ds be vi höfligast meddela att den ifrågavarande filmen "Siltalan pehtoori" helt och hållet är framställdt efter Harald Selmer-Geeths (Örn's) original-roman Inspektorn på Siltala, och ha vi även därom kommit överens med hans rättsinnehavad. Med Hj. Procopés dramatisering av sagda roman ha vi därför ingenting att skaffa.90

Orkon mukaan elokuva perustui siis kokonaan Selmer-Geethin romaaniin, eikä siinä ollut lainkaan aineksia Procopén näytelmästä. Tuotantopäällikkö Orkon tyly vastaus ei kuitenkaan lannistanut eversti Procopéa, joka jatkoi kamppailuaan sukunsa oikeuksien puolesta. Procopé ei ilmeisesti ollut tietoinen kaikista Suomi-Filmissä kevään jälkeen tapahtuneista henkilövaihdoksista, sillä seuraavassa kirjeessään hän yritti vedota suoraan Suomi-Filmin johtoon, epäillen oliko Orkolla oikeutta edustaa firmaa tässä asiassa. Hän myös kyseenalaisti Orkon väitteen siitä, että elokuva perustuisi ainoastaan Selmer-Geethin romaaniin:

Det förefaller mig som om hr Risto Orko - medvetet eller omedvetet - icke håller sig till fakta. Det bör icke vara honom obekannt, att i filmen förekomma soväl personförändringar som episoder, vilka icke återfinnas i boken men väl i doktor Procopés dramatisering af denna. För att taga några exempel: i boken är löjtnant Mandelcrona en f.d. finsk officer, i pjäsen en svensk, och som sådan återfinna vi honom i filmer; i boken förekomma häradshövding Vitikka och kamrer Svennberg såsom kaptenskans rådgivare, i pjäsen äro de sammanförda till en, Svennberg, och filmen uppvisar samma förändring; i boken uppträder herrskapet Silverskjöld i midten av avhandlingen, i pjäsen genast i början, så ock i filmen; i boken saknas helt och hållet intrigen med baron S:s infall, att låta inspektorn tro kaptenskan vara en främmande, vilket helt och hållet är Procopés tillägg, vilket går igen i filmen; samma är förhållandet vid Minas uppträdande efter "tjurfäktningen", som återfinnes soväl i pjäsen som i filmen, men saknas i boken.91

Näiden lukuisien detaljien avulla eversti Procopé katsoi osoittavansa, että filmin oli täytynyt perustua näytelmään, minkä vuoksi myös Hjalmar Procopén perilliset olisivat oikeutettuja rahalliseen korvaukseen. Yllättävää kyllä muuten kovin perusteelliselta Procopélta jäi mainitsematta kaikkein ilmeisin hänen näkemystään puoltava yksityiskohta, luutnantti Mandelcronan nimi, joka sekin oli peräisin nimenomaan näytelmästä (kirjassa hän oli ollut luutnantti Lind). Näistä sinänsä vakuuttavista perusteluista huolimatta Suomi-Filmi ei näytä suostuneen Procopén perikunnan vaatimuksiin, eikä ainakaan säilynyt kirjeenvaihto kerro johtiko kiista jatkotoimiin Procopén puolelta.92

Ilmeinen selitys Suomi-Filmin menettelylle on se, että yhtiö saattoi näin säästää rahaa - olihan se muutenkin koko ajan vaarallisen lähellä konkurssia. Miksi maksaa "Siltalan pehtoorin" oikeuksista kahteen kertaan, jos se ei ollut välttämätöntä? Sitäpaitsi Suomi-Filmin näkökanta ei muutenkaan ollut aivan mahdoton: Hj. Procopén dramatisointi oli ollut juonen osalta pääosin uskollinen romaanille, ja eversti Procopén mainitsemat seikat olivat lopulta vain suhteellisen merkityksettömiä yksityiskohtia. Suurin osa materiaalista oli siis joka tapauksessa peräisin Selmer-Geethin kirjasta, ja elokuvassa oli lisäksi joitakin sellaisia kirjasta periytyviä kohtauksia ja painotuksia, joita ei ollut Procopén dramatisoinnissa. Elokuvan rakenne poikkesi myös olennaisesti näytelmästä - toisin kuin näytelmä, elokuva ei ollut riippuvainen näytöksistä tai tietyistä lavasteista, vaan saattoi hyödyntää kirjan tarjoamaa materiaalia laajemmin. Kaiken lisäksi "Siltalan pehtoorin" elokuvaversio sisälsi runsaasti sellaisia aineksia, joita ei ollut sen paremmin Procopén näytelmässä kuin Selmer-Geethin kirjassakaan, joten elokuvan tekijöillä tuskin oli mitään erityistä syytä tuntea itseään riippuvaisiksi ainakaan Procopén näytelmäversiosta.

Eversti Procopé ei ilmeisesti ollut seurannut lehdistön kirjoittelua elokuvan valmistusprosessista, sillä Orko oli jo elokuun alussa Svenska Pressenin haastattelussa kiinnittänyt huomiota siihen, että elokuvan käsikirjoitus perustui nimenomaan Selmer-Geethin romaaniin:

Scenariot, som skrivits av Olli Nuorto och Hilja Jorma, bygger direkt på Harald Selmer-Geeths roman och inte på Hjalmar Procopés bekanta lustspel med samma namn. Filmen är ju som konstart, mer släkt med romanen än med teatern, varav även följer att den är rival till litteraturen snarare än till scenkonsten.93

Svenska Pressenin haastattelussa Orko perusteli siis valintaa sillä, että elokuva taiteenlajina olisi läheisempää sukua kirjallisuudelle kuin näyttämötaiteelle. Ikävä kyllä tämä itsestäänselvyytenä esitetty väite jäi haastattelutekstissä vaille perusteluita, ja ilman niitä on vaikea sanoa, millaisiin näkemyksiin se oikein perustui. Näyttää kuitenkin siltä, ettei kyseessä ollut pelkkä tilanteeseen sopiva ad hoc -selitys - myös Roland af Hällström esittää ohimennen saman väitteen teoksessaan "Filmi - aikamme kuva" (1936): "Elokuva [on] taiteellisesti lähempänä romaania ja novellia - vaikka niistä hyvin kaukana - kuin teatteria". Roland af Hällström viittaa em. lauseella "valokuvatun teatterin kaameuteen", eli etenkin varhaisen puhe-elokuvan pyrkimyksiin käyttää suoraan hyväkseen näytelmäkirjallisuutta.94 Äänielokuvan alkuajat olivat vielä kesällä 1934 "Siltalan pehtooria" filmattaessa tuoreessa muistissa - olihan vasta tämä elokuva monien arvioiden mukaan ensimmäinen todella onnistunut suomalainen äänielokuva - joten elokuva- ja näyttämötaiteen välisen eron korostaminen tuntui varmasti ajankohtaiselta. Saattaa olla, että Orkolla oli Svenska Pressenin haastattelussa mielessään juuri tämä ajatus, vaikka väite elokuvan läheisemmästä sukulaisuudesta kirjallisuuteen kuin teatteriin sopi luonnollisesti paremmin kuin hyvin selittämään myös sitä, miksi tekeillä oleva elokuva perustui näytelmän sijasta romaaniin.

Huolimatta af Hällströmin ja Orkon esittämistä näkemyksistä suomalaisella elokuvalla oli erityisen kiinteä suhde nimenomaan kotimaiseen näyttämötaiteeseen. Lähes kaikilla suomalaisen elokuvan näyttelijöillä ja myös monilla ohjaajilla ja käsikirjoittajilla oli näet vankka teatteritausta - esimerkiksi Suomi-Filmin 20-luvun johtohahmo Erkki Karu oli toiminut ennen elokuvauraansa sekä näyttelijänä että teatterinjohtajana, ja Risto Orkokin oli paitsi harrastanut näyttelemistä myös johtanut Rauman Näyttämöä.95 "Siltalan pehtoorilla" ei kuitenkaan teatteriyhteyksistään huolimatta näytä olleen esikuvanaan mitään tiettyä teatteriproduktiota: elokuvan näyttelijöistä ainoastaan Uuno Laaksolla oli ollut merkittävä rooli Procopén näytelmän teatteriesityksissä, ja hänkin oli ollut näyttämöllä eri roolissa kuin elokuvassa - Laakso näytteli keväällä 1925 Turun Suomalaisen Teatterin produktiossa kamreeri Svennbergiä, kun taas elokuvassa hän esitti luutnantti Mandelcronaa.96

Tyypilliseen tapaan myös "Siltalan pehtoorin" elokuvaversion päärooleihin valittiin lähes pelkästään kokeneita teatterinäyttelijöitä: Uuno Laakson lisäksi mukana olivat mm. Jalmari Rinne pehtoorina ja Yrjö Tuominen kamreerina sekä Tampereen työväen teatterin näyttelijäkuntaan kuuluneet Elna Hellman ja Matti Lehtelä Miinana ja Aarettina (molemmat ensimmäisessä elokuvaroolissaan).97 Ainoa poikkeus oli Lilli Lindiä esittänyt Hanna Taini, joka tosin vuosina 1932-35 kuului Svenska teaternin näyttelijäkuntaan, mutta joka kuitenkin lienee ollut tunnetumpi elokuvanäyttelijänä. Hanna Taini oli aloittanut elokuvauransa jo mykkäfilmin kaudella, ja vaikka hän oli todennäköisesti 30-luvun alkupuolen suosituin kotimainen naispuolinen elokuvanäyttelijä, lienee kuvaavaa, ettei Taini ollut lainkaan mukana Svenska teaternin jouluna 1933 ensi-iltansa saaneessa Procopén "Inspektorn på Siltalan" produktiossa, jossa Lilli Lindiä esitti teatterin vakiotähti Kerstin Nylander.98 Elokuvaversion näyttelijävalinnoissa Tainin status "filmitähtenä" näyttää kuitenkin painaneen enemmän, vaikka myös Kerstin Nylander vieraili valkokankaalla kohtuullisen ahkerasti.

"Siltalan pehtoorin" käsikirjoittajilla oli kummallakin yhteyksiä teatteriin. Hilja Jormalla oli takanaan pitkä näyttelijänura mm. Suomen maaseututeatterissa ja Kansan näyttämöllä, ja hän oli itsekin esittänyt Lilli Lindiä jo Procopén näytelmän suomenkielisessä kantaesityksessä syksyllä 1914.99 Olli Nuorto oli puolestaan nuori filosofian maisteri, joka oli toiminut 30-luvun alussa jonkin aikaa Helsingin Sanomien kirjallisuus- ja teatterikriitikkona, ja työskenteli "Siltalan pehtoorin" aikoihin toimittajana Yleisradiossa.100 Kummallakaan ei näytä olleen aiempaa kokemusta elokuvakäsikirjoituksen laatimisesta, mutta Jorma oli toki itse näytellyt elokuvissa,101 ja hän tunsi varmasti jo ennestään hyvin sekä "Siltalan pehtorin" tarinan että Procopén näytelmän esitystradition teattereissa. Lisäksi molemmat käsikirjoittajat lienevät olleet hyvin perillä elokuvan rooleihin valituista näyttelijöistä.102 "Siltalan pehtoorin" käsikirjoitusprosessista ei ole säilynyt tietoja, eikä valmista käsikirjoitustakaan ole Suomen elokuva-arkiston kokoelmassa, mutta jos kesällä 1935 filmatun "Kaikki rakastavat"-elokuvan vaiheista voi päätellä jotain myös sitä edeltäneen filmin tuotannosta, näyttelijävalintoja mietittiin hyvin tarkkaan jo käsikirjoitusprosessin aikana, ja henkilöhahmoja muokattiin tietyille näyttelijöille sopiviksi.103

Elokuvan merkittävin uutuus Selmer-Geethin kirjaan ja Procopén näytelmään verrattuna oli Aaretti, Siltalan renki, joka muodosti yhdessä Miinan kanssa kansanomaisen subrettiparin. Aarettia ja Miinaa esittivät elokuvassa Tampereen työväen teatterin näyttelijäkaartiin lukeutuneet Matti Lehtelä ja Elna Hellman, jotka olivat teatteriurallaan erikoistuneet juuri tämänkaltaisiin osiin. Hellman oli esittänyt "lukemattoman määrän koomillisia naisrooleja, ennen kaikkea piikoja ja akkoja kotimaisissa näytelmissä".104 Lehtelän ja Hellmanin kaltaiset karismaattiset näyttelijät toivat valkokankaalle omaa teatterin lavalla kehittynyttä erikoisosaamistaan, ja heidän kauttaan "Siltalan pehtoorin" kansanihmisiin epäilemättä pyrittiin saamaan sellaista luontevuutta ja uskottavuutta, jota sen paremmin Selmer-Geethin romaani kuin Procopén näytelmäkään ei ollut edes tavoitellut.

Miinan parivaljakkona kirjassa ja näytelmässä esiintynyt Liina (Eila Virtanen) jäi sensijaan em. kaksikon varjoon. Samoin kamreeri pysyi elokuvassa sivuhenkilönä, toisin kuin Procopén näytelmässä; kuvaavaa kyllä hänen nimensä oli suomalaistettu Svennbergistä Suvannoksi.105 Luutnantti Mandelcronan rooli oli puolestaan kasvanut huomattavasti tarinan varhaisempiin versioihin verrattuna, ja elokuvan kohokohtiin lukeutui kohtaus, jossa Mandelcrona heräsi aamulla sikolätistä, juopoteltuaan yöllä Aaretti-rengin kanssa. Mandelcronan koomisuutta laajennettiin elokuvassa hänen oman olemuksensa ulkopuolelle - yhtä lailla hänen Hektor-koiransa ja epäkunnossa oleva autonsa symboloivat isäntänsä ominaispiirteitä. Siinä missä sivuhenkilöt olivat elokuvassa muuttuneet aiempaa värikkäämmiksi, päähenkilöiden eli pehtoorin ja kapteenskan taustasta ja motiiveista oli hävitetty kaikki se vähänkin ambivalentti ja epäilyttävä mitä niissä oli joskus ollut. Kapteenskan aiempi avioliitto hävitettiin elokuvassa taustalle näkymättömiin, eikä pehtoorin käyttämälle väärälle henkilöllisyydelle annettu enää mitään todellista motiivia, vaan kyse on pelkästä vedonlyönnistä. Selmer-Geethillä ja Procopélla näkyvästi esillä ollut ajatus siitä, että pehtoori oli tullut Siltalaan parantuakseen eksistentiaalisesta kriisistä ja juopottelusta oli elokuvassa kadonnut kokonaan.

Suomi-Filmin elokuva merkitsi "Siltalan pehtoorin" tarinan lopullista siirtymistä kielirajojen yli suomenkielisen yleisön omaisuudeksi. Ruotsinkielinen lehdistö seurasi toki tarkkaan filmauksen edistymistä, elokuvaa markkinoitiin myös ruotsinkieliselle yleisölle, eikä Suomi-Filmin tavoitteena varmaankaan ollut minkään potentiaalisen yleisöryhmän vieraannuttaminen. Kuitenkin elokuvan ainoaksi avoimesti ruotsinkieliseksi hahmoksi jäi luutnantti Mandelcrona,106 ja kun tämän esittämä ooppera-aaria-parodia vielä asetettiin romaanin ja näytelmän salonkijaksoista kehitetyssä kilpalaulantakohtauksessa pehtoorin esittämän miehekkään suomalaiskansallisen melodian vertailukohdaksi, ruotsinkielisellä vähemmistöllä tuskin oli erityisempää syytä tuntea elokuvaa omakseen. Niinpä jotkut ruotsinkielisten lehtien kriitikot suhtautuivat Mandelcronan hahmoon nihkeästi, vaikka elokuvaa kokonaisuutena ei tuomittukaan.107



3.4. Romaanin ja näytelmän myöhemmät vaiheet

"Siltalan pehtoorin" elokuvaversio oli monessakin mielessä vedenjakaja tarinan historiassa. Elokuva sai ensi-iltansa Helsingin Kino-Palatsissa 11.11.1934, ja jatkoi sitten ensi-iltakierrostaan pienempien kaupunkien ja maaseudun elokuvateattereissa aina seuraavaan syksyyn saakka - esim. Hangossa ja Loviisassa elokuva nähtiin vasta lokakuussa 1935, yksitoista kuukautta Helsingin ensi-illan jälkeen.108 "Siltalan pehtoorista" tuli suomalaisen elokuvan siihen mennessä suurin menestys, ja se saavutti näin paljon suuremman yleisön kuin mihin mikään aikaisempi tarinan versio oli yltänyt.109 Tämä yhtäkkinen menestys ei voinut olla vaikuttamatta myös Selmer-Geethin romaanin ja Procopén näytelmän vastaanottoon.

Selmer-Geethin romaani oli suomennettu heti tuoreeltaan vuonna 1904, mutta suomennoksesta ei otettu uusia painoksia kolmeenkymmeneen vuoteen, ja suomennoksen alkuperäinen kustantaja G.L. Söderström oli myynyt oikeudet jo vuonna 1910 WSOY:lle, yhdessä parinkymmenen muun vähäarvoisena pidetyn teoksen kanssa.110 Syksyllä 1934 WSOY kuitenkin julkaisi huokeassa kymmenen markan sarjassaan kirjasta uuden painoksen, jonka kannen piirroskuvassa komeilivat pehtoori ja kapteenska hevosen selässä täsmälleen samannäköisinä kuin elokuvassa - kansikuva oli piirretty suoraan Suomi-Filmin elokuvansa mainoskampanjassa käyttämän still-kuvan pohjalta.111 Ilmiselvästi uuden painoksen tarkoituksena oli hyödyntää elokuvan tarinalle tuomaa uutta julkisuutta.

Elokuvan osoittauduttua menestykseksi myös kirja kävi hyvin kaupaksi, ja siitä otettiin kolmas painos jo vuonna 1936. Neljättä painosta saatiin tämän jälkeen odottaa 18 vuotta, se näet ilmestyi Valentin Vaalan ohjaaman toisen elokuvaversion jälkimainingeissa vuonna 1954, mutta tämän jälkeen romaanista on ilmestynyt harvakseltaan uusia painoksia myös ilman uusien elokuvaversioiden vetoapua. Tämä kertoo siitä, että kirja on vakiinnuttanut asemansa herraskartanoromantiikan klassikkona, jonka suosio on jatkunut aivan näihin päiviin saakka - tuorein eli seitsemäs painos ilmestyi vuonna 1994. Aarni Koudan alkuperäinen suomennos on säilynyt vuosien varrella muuttumattomana, ja teoksen painoasu on muutenkin (kansia lukuunottamatta) samanlainen kuin ensimmäisessä, vuoden 1904 painoksessa. E.J.Ellilän arvion mukaan suomennoksen kokonaispainosmäärä oli 70-luvun alkuun mennessä yhteensä 42500 kappaletta, mistä luvusta puuttuvat vielä pari tuoreinta painosta.112

Siinä missä "Siltalan pehtorin" suomennos vakiinnutti elokuvan myötä asemansa kotimaisena herraskartanoromantiikan klassikkona, alkuperäinen ruotsinkielinen teos näyttää jääneen unohduksiin. "Inspektorn på Siltalasta" ei ole vuonna 1920 julkaistun kolmannen painoksen jälkeen otettu ainuttakaan uutta painosta, eivätkä edes teoksen elokuvaversiot näytä olennaisesti lisänneen ruotsinkielisen yleisön kiinnostusta kirjaa kohtaan.113 Näyttää siis siltä, että ennen vuoden 1934 elokuvaversiota Selmer-Geethin romaani oli paljon tunnetumpi ja suositumpi ruotsinkielisen lukijakunnan piirissä kuin suomenkielisten parissa, kun taas elokuvan myötä teos vasta saavutti suuren suomenkielisen yleisön suosion - ja samanaikaisesti menetti suosionsa ruotsinkielisten parissa! Tätä yllättävää kehitystä on tietysti houkuttelevaa selittää vuoden 1934 elokuvan sisältämällä suomenmielisellä tendenssillä, mutta selityksiä voi kenties etsiä myös kustannusteknisistä syistä. Suomenruotsalainen väestönosa oli kuitenkin lukumäärältään sen verran vähäinen, ettei pelkästään Suomen markkinoita varten kannattanut julkaista huokeaa ruotsinkielistä viihdekirjallisuutta - painokset eivät todennäköisesti olisi olleet niin suuria, että julkaisutoiminta olisi ollut kannattavaa.

"Siltalan pehtoorin" elokuvaversiolla oli yllättäviä vaikutuksia myös Procopén näytelmän suosioon ammattiteattereiden ohjelmistossa. Näytelmää oli esitetty suomeksi edellisen kerran Lahden teatterissa ja Kuopiossa Savon näyttämöllä, molemmissa joulun alla 1930, eli nelisen vuotta ennen elokuvan ensi-iltaa.114 Seuraavan kerran "Siltalan pehtori" nähtiin jälleen näyttämöllä syksyllä 1935, kun Tampereen teatteri otti sen ohjelmistoonsa, kenties juhlistaakseen sitä, että elokuvaversiossa esiintynyt, aiemmin Tampereen työväen teatterissa näytellyt Matti Lehtelä oli juuri liittynyt teatterin henkilökuntaan. Tampereen teatterin esityksessä näytelmän tapahtumat oli siirretty 1800-luvun puolelle (elokuva oli tapahtunut nykyajassa), eli näytelmästä oli nyt tullut aivan konkreettisesti "isoäidin aikainen".

Tampereen teatterin produktio sai positiivisen vastaanoton Aamulehdessä, joka piti Vilho Ilmarin ohjaamaa esitystä "kaikenkaikkiaan onnistuneena". Aamulehden mukaan näytelmän valitseminen ohjelmistoon ei myöskään ollut ainoastaan "viimevuotisen filmiaktualiteetin" ansiota. Lehden mielestä näytelmän "kirjallinen arvo ei tietenkään ole suuri, mutta sen kotoinen sävy, sen onnistuneen hauskat ihmiset ja se yksinkertainen, mutta sujuva ja huvittava tapa, jolla Hjalmar Procopé kertoo tarinansa eivät menetä viehätystään".115

Kansan Lehti oli omassa arviossaan huomattavasti Aamulehteä kriittisempi, vaikka mainitsikin elokuvasovituksen osakseen saamasta "tavallista yksimielisemmästä" suosiosta, jonka se katsoi puoltavan näytelmän ottamista ohjelmistoon, etenkin kun näyttelijöiden joukossa oli yksi elokuvan tähdistä.116 Lehden mukaan näytelmä oli kuitenkin naiivi, siitä puuttui huumoria, ja se oli niin aikansa elänyt, että se tuskin saattoi tehota muihin kuin "koululaisromaanien lukijoihin". Erityisen ongelmallisena Kansan Lehti piti elokuvassa Aaretti-renkiä esittäneen Matti Lehtelän sijoittamista päärooliin pehtooriksi:

Filmin menestynyt Aaretti - Aaretin ja Miinan roolien puuttuminen näytelmän kehyksistä on tietenkin liiankin ilmeinen miinus, heidän mukanaanhan juuri uupuu huumori - Matti Lehtelä oli pantu nyt aateliseksi pehtoriksi, mutta oli niin kireä ja raskassävyinen, että juuri tämä hänen huvinäytelmän henkeen täysin soveltumaton panoksensa vaikeutti ilmeisesti muidenkin kevyitä, puhtaasti humoristisia pyrkimyksiä.117

Vaikka Matti Lehtelä kenties oli sijoitettu hänelle sopimattomaan rooliin, on olennaista huomata, että tämä oli lähes väistämätöntä - Procopén näytelmässä ei ollut edelleenkään Aaretti-renkiä, joka oli lisätty tarinaan vasta Suomi-Filmin tuottaman elokuvan käsikirjoitusvaiheessa. Siten näytelmästä puuttui myös elokuvan suosiota osaltaan selittänyt Aaretin ja Miinan muodostama subrettipari (vaikka Miina toki oli olemassa, tosin elokuvaa pienemmässä roolissa), ja samoin näytelmästä puuttui useita niistä elokuvayleisölle tutuiksi käyneistä kohtauksista, jotka olivat tehneet elokuvasta niin suuren menestyksen.

Aamulehti oli omassa arviossaan ennustanut, että "Siltalan pehtori on epäilemättä niitä kotimaisia huvinäytelmiä, jotka vielä kauan tulevat säilymään teattereittemme ohjelmistossa".118 Aamulehden ennustus ei kuitenkaan toteutunut - Procopén näytelmä katosi suomenkielisten ammattiteattereiden ohjelmistosta Tampereen teatterin esityksen jälkeen, eikä se enää elänyt ruotsinkielisilläkään näyttämöillä kuin pari vuotta pidempään. Svenska teatern esitti sitä tosin menestyksekkäästi vieraillessaan Oslossa näytäntökaudella 1935-36, ja vielä uudestaan keväällä 1937, mutta tämän jälkeen näytelmä katosi senkin ohjelmistosta, osittain kenties kamreeri Svennbergin roolia alusta (eli vuodesta 1913) asti bravuurinaan esittäneen Emil Lindhin äkillisen kuoleman takia. Näytelmän vihoviimeiseksi esitykseksi ammattiteatterissa näyttää jääneen Åbo Svenska Teaterin produktio, joka sai ensi-iltansa jouluna 1937, ja jota esitettiin yhteensä kahdeksan kertaa.119

Erilaisilla amatöörinäyttämöillä ja maaseudulla "Siltalan pehtori" lienee elänyt vielä tämänkin jälkeen, mutta joka tapauksessa elokuvaversion suurmenestys merkitsi selkeää käännekohtaa myös näytelmän vaiheissa. Suomi-Filmin tuottama elokuva oli tavoittanut suuremman yleisön kuin mikä teatterille oli mahdollista, ja kun elokuvaversio sisälsi sellaisia elementtejä, joita Procopén näytelmässä ei ollut, näytelmä tuntui vaillinaiselta, ja sen oli hyvin vaikea saavuttaa entisen kaltaista suosiota. Lisäksi näytelmän kuvaama maailma alkoi nyt auttamattomasti tuntua vanhentuneelta, mistä oli kertonut jo Tampereen teatterin päätös sijoittaa tarina 1800-luvulle - näytelmän kuvaamaa kartanomiljöötä ei etenkään enää sotien jälkeen ollut sellaisenaan olemassa, eikä näytelmä voinut elää pelkän nostalgian varassa, tai eskapistisena viihteenä, kuten Selmer-Geethin kirja.

E.J.Ellilä kertoo kuinka Procopén näytelmästä yritettiin vielä 60-luvun alussa tehdä eräänlaista Itä-Hämeen maakunnallista perinnenäytelmää. Näytelmä esitettiin paikallisin voimin "alkuperäisessä ympäristössä" eli Koskipään kartanon pihamaalla kahtena peräkkäisenä kesänä vuosina 1961 ja 1962, yhteensä kahdeksan kertaa. Perinne ei kuitenkaan jäänyt elämään: "Vankasta paikallisväristään huolimatta näytelmällä ei ollut niin laajaa taustaa kuin esim. Nummisuutareilla Nurmijärvellä, jotta se olisi kesästä toiseen kerännyt tarvittavan yleisömäärän. [...] Nummisuutareissa kuvataan yhä jatkuvaa kansanelämää, kun sen sijaan Siltalan pehtori on kappale kadonnutta kartanoympäristöä."120



Seuraava luku | Sisällysluettelo