HUMANISTISTEN TIETEIDEN TIETEENFILOSOFIA

© Ilpo Halonen 2004

ETUSIVU




Materiaalia saa käyttää ainoastaan henkilökohtaisiin opiskelutarkoituksiin!


4 Tulkinta ja ymmärtäminen (jatkoa)

KIRJALLISUUTTA
Haaparanta Leila, "Edmund Husserlin uusi tiede", Tiede &edistys 3/89.

Haaparanta Leila, "Intention käsite ja logiikan oikeuttamisen ongelma Edmund Husserlin filosofiassa", Ajatus 46, Suomen Filosofisen Yhdistyksen vuosikirja 1989.

Heidegger Martin, Oleminen ja aika, Vastapaino, Tampere 2000. (Alun perin Sein und Zeit 1927.)

Himanka, Juha, Se ei sittenkään pyöri. Johdatus mannermaiseen filosofiaan, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2002.

Howard, Roy J., Three faces of hermeneutics : an introduction to current theories of understanding, Berkeley, University of California Press, 1982.

Kusch Martin, Ymmärtämisen haaste, Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, Oulu 1986.

Niin & näin 3/2002. 15 hermeneutiikkaa käsittelevää kirjoitusta ja käännöstä s. 39 - 105.

Oesch Erna, Tulkinnasta : tulkinnan tiedolliset perusteet modernissa ja filosofisessa hermeneutiikassa, Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta 53, 1994.

Pihlström, Sami, "Heidegger ja suomalainen analyyttinen filosofia", Tieteessä tapahtuu 2/2004. (Myös verkko-osoitteessa http://www.tieteessatapahtuu.fi)

Raatikainen, Panu, Ihmistieteet ja filosofia, käsikirjoitus, ilmestyy Gaudeamus, Helsinki 2004.

von Wright G. H., Tieteen filosofian kaksi perinnettä, Helsingin yliopiston filosofian laitoksen julkaisuja 1/1970.

von Wright G. H., Explanation and Understanding, Routledge & Kegan Paul, London 1971.

von Wright G. H., Hyvän muunnelmat, Otava, Helsinki 2001 (alunperin The Varieties of Goodness 1963).

4.4 Filosofinen hermeneutiikka

"Filosofiassa hermeneutiikka käsitteenä tuli yleiseen tietoisuuteen vasta Martin Heideggerin ja ennen kaikkea hänen oppilaansa Hans-Georg Gadamerin töiden kautta. On kuitenkin tärkeää huomata, että samalla ymmärtämisen asema muuttui olennaisesti. Tämän eron korostamiseksi heidän yhteydessään onkin puhuttu 'ontologisesta hermeneutiikasta' tai 'filosofisesta hermeneutiikasta' erotuksena aikaisemmasta Schleiermacherin, Diltheyn ja muiden edustamasta 'metodologisesta hermeneutiikasta'. Ihmistieteiden erityisen metodologian tarkastelun sijasta tavoitteena olikin nyt filosofinen kuvaus ihmisen erityisestä olemistavasta."
(Raatikainen 2004.)

Heidegger

"Martin Heidegger (1889 - 1976) on vaikuttanut 1900-luvun länsisaksalaiseen ja ranskalaiseen filosofiaan yhtä vahvasti kuin Ludwig Wittgenstein englantilaisen ja skandinaaviseen filosofiaan. Ilman Heideggeria on eksistentialismia yhtä mahdotonta ajatella kuin modernia hermeneutiikkaa; ontologialle hän on yhtä tärkeä kuin fenomenologialle, estetiikalle hän on antanut virikkeitä yhtä hyvin kuin länsimaisen rationaalisuuden kritiikillekin."
(Kusch 1986, 73.)

"Martin Heidegger (1889 - 1976), jonka moni nimeää 1900-luvun tärkeimmäksi ajattelijaksi ja moni muu tekosyvälliseksi tyhjänjauhajaksi, ei koskaan ole kuulunut suomalaisen akateemisen valtavirran, analyyttisen perinteen, suosikkifilosofeihin."
(Pihlström 2004, 5.)


Kuschin mukaan Olemisen ja ajan (OA) ydinajatus on seuraava käsitys fenomenologian, ontologian ja hermeneutiikan suhteesta:

"Filosofia on universaalia fenomenologista ontologiaa, jonka lähtökohdat ovat täälläolon hermeneutiikassa, …"
(OA, s. 62.)

Kuinka tämä on ymmärrettävissä? Kuschin mukaan tämä ydinajatus on ymmärrettävissä parhaiten Heideggerin esittämän Husserl-kritiikin valossa:

Husserlin fenomenologiasta

Edmund Husserlin (1859 - 1938) tavoitteena oli kehittää filosofialle varma tieteellinen menetelmä. Keskeinen lähtökohta tässä kaavaillussa uudessa "ankarassa tieteessä", fenomenologiatieteessä, on siirtyminen luonnollisesta asenteesta fenomenologiseen asenteeseen. Luonnollinen asenne on asenteemme maailmaan jokapäiväisessä elämässä mutta myös niin luonnontieteissä, yhteiskuntatieteissä kuin myös humanistisissa tieteissä. Se asettaa konkreettiset objektit ja arvot meille läsnä oleviksi. Asenteen muutos merkitsee fenomenologisia reduktioita tai poissulkemisia. Husserl sulkee pois luonnontieteet, yhteiskuntatieteet ja humanistiset tieteet, koska ne ovat tosiasiatieteitä ja edellyttävät luonnollista asennetta. Se, mikä siten jää jäljelle, on "fenomenologinen" eli "transsendentaalinen" asennoituminen, ts. "puhdas minä".

"Husserl rajaa fenomenologian tutkimuskohteen siten, että jäljelle jää puhdas tietoisuus (reines Bewusstsein), joka on kokemusten virta (Erlebnisstrom). Husserl säilyttää myös puhtaan Egon, jonka hän ymmärtää puhtaan tietoisuuden kantajaksi. Uuden tieteen tehtävä on paljastaa puhtaan tietoisuuden olemukselliset piirteet. Husserlin on esitettävä myös, mikä on uuden tieteen metodi. Tämä metodi on hänen mukaansa analyysi, jota hän kutsuu myös intuition metodiksi.
Husserlin fenomenologisten tutkimusten ensimmäinen tulos on se, että tietoisuutta luonnehtii intentionaalisuus, että tietoisuus on aina tietoisuutta jostakin. [Vrt. edellä] Toinen keskeinen piirre, jonka Husserl löytää tietoisuudesta, on ajallisuus. Ajallisuus on muoto, joka yhdistää kokemuksia toisiinsa.
(Haaparanta 1989, 208.)

"Husserlin myöhäisfilosofiaa, erityisesti teosta Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie leimaa huoli humanismin tulevaisuudesta. Husserl on erityisen huolestunut siitä, että luonnotieteen metodit ja matemaattis-loogiset apuvälineet ovat muuttumassa tekniikoiksi, joiden oikeutusta ja filosofista perustaa ei enää kysytä. Hänen mukaansa vaarana on se, että välineet alkavat elää omaa elämäänsä irrallaan subjektista, joka on ne luonut ja joka käyttää niitä. Husserlin mielestä filosofin tehtävä on nimenomaan vastustaa tätä pinnallistumiskehitystä. Hänen näkökulmastaan käsin se osa analyyttisen filosofian perinnettä, joka on typistänyt filosofian kielenanalysoimistekniikoiksi, olisi epäilemättä esimerkki antihumanistisesta filosofiasta. Husserlin omat logiikan tieto-opillisia perusteita koskevat tutkimukset taas edustavat aidosti humanistista tutkimusta Hsserlin tarkoittamassa mielessä. Niissähän Husserl nimenomaan etsii loogisten välineidemme oikeutusta ja sudetta subjektin tietoisuuteen.
Kehittämällä fenomenologiatieteensä Husserl vaatii filosofeja etsimään yksilöllisen ja yhteisöllisen kokemus- ja elämismaailmansa alkuerää. Siksi hänen puhtaasti kuvaavaksi luonnehtimansa tiede on jo lähtökohdiltaan arkielämä ja tieteen maailmankuvien ja maailmankatsomusten kritiikkiä.
(Haaparanta 1989, 211.)

Heideggerin Husserl-kritiikki

Pääargumentti: Husserl ei tee eroa olemisen eri merkitysten välillä. Heideggerin mukaan meidän on erotettava seuraavat kolme:

1. Huomaamattomiksi jäävien, tuttujen käyttöesineiden oleminen eli 'käsillä-oleminen'.

2. Esineellistettyjen, objektivoitujen, pysyvästi läsnä olevien objektien oleminen eli 'esillä-oleminen'.

3. Oleminen ihmisen 'eksistenssinä'.

Kritiikki paitsi Descartesia niin myös Husserlia kohtaan: Husserl ei kysy missä mielessä puhdas minä tai maailma ovat olemassa. Uuden tieteen, uuden ontologian, "fundamentaaliontologian" on korjattava tämä laiminlyönti. Liikkeelle lähdetään ihmisen olemisesta: ihmisen perustava olemisen tapa - tapa elää tai "olla" - on ymmärtäminen. Heideggerille hermeneutiikka ei ole tulkinnan metodologiaa vaan itse tulkintaa. Ihminen tulkitse itseään ja maailmansa - ymmärtää ne aina jollain erityisellä tavalla. Heideggerin mukaan ihminen ymmärtää ja tulkitsee olemuksellisesti ja jatkuvasti.

Tästä seuraa, että fenomenologia ja ontologia lähestyvät toisiaan sekä että fenomenologinen kuvaus saa "tulkinnan" eli hermeneutiikan luonnetta. Tästä päästään siihen, mistä lähdettiin liikkeelle:

"Ontologia ja fenomenologia eivät ole kaksi eri tieteenhaaraa, jotka muiden joukossa sisältyvät filosofiaan. Molemmat termit luonnehtivat itse filosofiaa, sen kohdetta ja menetelmää. Filosofia on universaalia fenomenologista ontologiaa, jonka lähtökohdat ovat täälläolon hermeneutiikassa, …"
(OA, s. 62.)

Heidegger myös otti käyttöön käsitteen "hermeneuttinen kehä". Hän kuitenkin kiisti, että tässä tulkinnan kehällisyydessä olisi mitään ongelmallista, kuten "kehäpäätelmissä" perinteisesti ajatellaan olevan. Ymmärtäminen ei siis Heideggerilla ole mikään ihmistieteen erityinen menetelmä. Kuten Husserlin fenomenologia myös Heideggerin "fundamentaaliontologia" on erotettava jyrkästi ja laadullisesti kaikista empiirisistä erillistieteistä, myös ihmistieteistä.

Heidegger ei näe ihmistieteiden ja luonnontieteiden perustavaa eroa menetelmässä vaan niiden kohteiden perustavanlaatuisessa ontologisessa erilaisuudessa, erilaisessa olemisen tavassa. Inhimillinen todellisuus on jo ennalta ymmärretty, luonto ei.
(Raatikainen 2004.)


OA:n mukaan tieteen mahdollisuuden ehto on muutos olemisen ymmärryksessä. Esim.

1. Vasara on liian painava.

2. Vasara on painava, sillä on painavuuden ominaisuus.

1. on lause, jonka paikka on arkipäiväisessä tekemisessä. 2. on pikemminkin tieteen lause, sillä vasara ei enää ole käsillä-oleva vaan esillä-oleva olio, johon painovoima vaikuttaa

Tieteen teorettinen asennoituminen on sidoksissa siihen, että ymmärrämme olemisen esillä-olemisena. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tiede ei voisi tematisoida myös arkipäiväisiä yhteyksiä. Ihmistieteet tekevät juuri näin, mutta samalla nekin vaihtavat olemisen tasoa. Luonnontieteissä tämä muutos on kuitenkin paljon radikaalimpaa:

"'Fysikaalisessa' väitteessä, että 'vasara on painava' ei vain sivuuteta kohdattavan olevan välineluonnetta; vaan myös se, mikä kuuluu jokaiselle käsilläolevalle välineelle: sen paikka. … paikasta tulee tilallis-ajallinen kohta."
(OA, s. 432.)

Tämä ympäristön sivuuttaminen on ehto sille, että tieteessä ylipäätään voidaan löytää 'tosiasioita':

"Vain näin luonnostetun luonnon 'valossa' voidaan löytää jotakin sellaista kuin 'tosiasia'. … 'faktatieteiden' 'perustaminen' oli mahdollista vain siten, että tutkija ymmärtäisi, että periaatteessa 'pelkkiä tosiasioita' ei ole."
(OA, s. 432.)

(Ks. lisää Kusch 1986, 88 - 89.)

(Ks. lisää fenomenologian, Husserlin ja Heideggerin ajttelun lähtökohdista: Himanka 2002.)

Gadamer

Saksalainen Hans-Georg Gadamer (1900-2002) oli Heideggerin ja hetken myös Husserlin oppilas. Hän erikoistui aluksi klassiseen filologiaan ja erityisesti Platonin töihin. Hänen filosofinen päätyönsä, Warheit und Methode ('Totuus ja menetelmä', 1960), nosti hermeneutiikan käsitteen filosofisen keskustelun keskiöön.

Kuten Heideggerilla myöskään Gadamerilla ymmärtäminen ei kuitenkaan ole ensisijaisesti mikään ihmistieteiden erityinen menetelmä vaan hänelle oli keskeistä hermeneutiikan tai ymmärtämisen universaalisuus. Ymmärtäminen ei siis Gadamerilla ole mikään ihmistieteisiin rajoittuva, niille ominainen ja olemuksellinen asia, vaan se ilmenee myös luonnontieteissä. Ymmärtäminen on Gadamerin mukaan ihmisen alkuperäinen olemisen tapa.
(Raatikainen 2004.)

Gadamerin pääteoksesta saa monin paikoin vaikutelman, että Gadamer asettaa metodisesti hankitun tiedon ja hermeneuttisen kokemuksen jyrkästi vastakkain ja että hän kieltää ensimmäisen paikan ihmistieteissä. Hän näyttää vastustavan sääntöjen asettamista oikealle tulkinnalle ja laiminlyövän perustelemisen tärkeyttä.

"Näin henkitieteet siirtyvät yhteen sellaisten kokemustapojen kanssa, jotka ovat tieteen ulkopuolella: [ne siirtyvät yhteen] filosofian kokemuksen, taiteen kokemuksen ja itse historian kokemuksen kanssa. Nämä kaikki ovat kokemuksenmuotoja, joista avautuu sellainen totuus, joka ei ole verifioitavissa tieteen metodisilla keinoilla."
(WM XXVII.)

Vähemmän provokatiivisena Gadamerin vastakkainasettelu totuuden ja menetelmän välillä näyttäytyy, kun se esitetään hänen ajattelunsa humanististen puolien rinnalla. WM:n ensimmäisessä luvussa "Humanistisen perinteen merkitys henkitieteille" Gadamer pyrkii osoittamaan, että vaikka olisikin olemassa erityinen ihmistieteiden menetelmä, niin ihmistieteiden erityistä tieteellisyyttä ei kuitenkaan saa ymmärtää niiden pohjalta. Ihmistieteiden erityinen tieteellisyys pitäisi nähdä pikemminkin sellaisten humanististen käsitteiden pohjalta kuin sivistys, terve järki, arvostelukyky ja maku. Hänen mukaansa nämä ovat käsitteitä, jotka tähdentävät ei-deduktiivista moraalista kykyä soveltaa yleisiä periaatteita konkreettisiin tilanteisiin. Jos ihmistieteet ymmärtävät itseään vain metodologiansa kautta, niin Gadamerin mukaan ne ovat jo sulautuneet luonnontieteisiin, vaikka niiden metodologia eroaisikin olennaisesti luonnontieteiden vastaavasta.

(Ks. lisää Kusch 1986, 115 - 119.)


Seuraavaksi:

(23.3.) Analyyttinen hermeneutiikka



johdfi1.jpg (11144 bytes)

ilpo.halonen@helsinki.fi

Viimeksi muokattu 16.03.2004